Korkea vai lyhyempi?

 [laatusanojen indoktrinaatio]

Kyösti Salovaara, 2023.

Totuus on jakamaton, joten se ei voi siis tuntea itseään. Se joka luulee tuntevansa sen, on varmasti valheellinen.

- Franz Kafka

Älä usko lauluihin, ne tekee susta haaveilijan.

- Apulanta

Sanat imevät elämämme lähes kuiviin. Sanojen väsymättä touhuava muurahaislauma on kerännyt, raahannut pois ja kasannut kekoon elämästämme lähes joka ainoan risusenkin.

- Georges Bataille

On tajuttava, että ystävällisyydelläkin voi nujertaa.

- Bob Dylan

Lauantaina kiivettiin Luostotunturin laelle.

    Itäpuolen rinne jyrkkeni kenkien alla, sorapolku tuntui jatkuvan ikuisuuden vaikka korkeusero tunturin juurelta sen laelle oli vain 160 metriä, pituutta nousulla oli kilometrin verran.

    Oli suomalainen kesäilma, lämpöä 8,5 astetta, plussaa.

    Nousu otti voimille. Levähdyksen jälkeen laskeuduttiin tunturin läntistä puolta alas kivimuhkuraista lumikenkäpolkua pitkin suurien muurahaispesien vieritse. Vasta maineikkaalla Torvisen majalla munkki ja kahvi lievitti jalkojen tuskaa.

    Koomista, eikö vaan. 

    500 metrin korkuinen tunturi olisi Espanjassa, Sveitsissä, Itävallassa, Ranskassa tai Italiassa pelkkä nyppylä, jota tuskin huomaa. Mutta kaikki on suhteellista, ainakin ihmisyksilön kokemuksesta katsottuna. Korkea ei ole matalaa eikä lyhyt pitkää.

    Mutta mikä on korkeaa?

Sanoilla ohjaillaan mielipiteitä, manipuloidaan ja indoktrinoidaan.

    Sanat ovat sellaisenaan ”puolueettomia”, mutta lauseiksi kerättyinä mielipiteitä tulvillaan. Usein mielipide piilotetaan laatusanoihin. Kun jokin on korkeaa, niin ei se voi olla matalaa. Tämän jokainen tajuaa.

    Mutta ”korkea” ei ole absoluuttinen mitta vaan suhteellinen. Se sanominen ei ole matemaattinen suure vaan mielipide.

    Monet taitavat kirjailijat, ainakin muutamat, kuten Graham Greene ja Jari Tervo, ovat sanoneet että hyvä proosa välttelee adjektiiveja ja adverbejä. Verbi ilmaisee enemmän kuin adjektiivi.

    Kävisikö poliittinen debatti sopuisammaksi, rakentavammaksi jos päätettäisiin että vain verbit ”sallitaan” ja adjektiivit ja adverbit ”kielletään”?

    Kuka uskaltaa kokeilla?

Sanasta sarveen ja miehestä härkään.

    Suomen veroaste on laskemassa tasolle, jota ei enää voi sanoa korkeaksi, otsikoi Helsingin Sanomat näyttävästi 20.7.2023. ”Kokonaisveroaste kuvaa verojen ja veronluoteisten maksujen summan suhdetta maan bruttokansantuotteeseen", Samuli Niinivuo kirjoitti. ”Veroasteiden vertailun mielekkyyden voi tosin kyseenalaistaa, koska eri maiden verojärjestelmät poikkeavat toisistaan paljon. Tästä syystä OECD-maita paremman vertailukohdan Suomelle muodostavat muut Pohjoismaat. Niiden välillä verotuksen korkeuserot jäävät melko pieniksi.”

    Niinivuon mielestä Suomen veroaste ei ole ”korkea”, koska se on saman kokoinen ja korkuinen kuin Ruotsissa tai Norjassa.

    Aika kummallista matematiikka, tämä.

    Korkea muka menettää laatunsa kun viereen laitetaan yhtä korkea objekti.

    Vuonna 2021 OECD-maista kahdeksassa kokonaisveroaste oli yli 40 %. Korkeimmalla oltiin Tanskassa (46,9 %). Suomi kipusi hyväksi viitoseksi (43 %) nujertaen jopa Saksan ja Alankomaiden ”hyvinvointivaltioiden” veroasteen.

    Siis: suomalainen luovutti tuloistaan keskimäärin 43 % yhteiskunnan käytettäväksi. Eikö se ole aika iso osa tuloista? Aika korkea veroaste? Ruotsista ja Tanskasta riippumatta.

    Jos toimittaja Niinivuolle tuodaan pöydälle 100 pulloa hyvää baijerilaista olutta palkioksi hänen hyvistä jutuistaan, ja sitten niistä kaapataan 43 pois ennen kuin Niinivuo ehti korkin avata, niin eikö tuo tunnu aika dramaattiselta kaappaukselta? Tarvitaan korkeaa veromoraalia hymyillen seurata, kuinka 43 pulloa hyvää baijerilaista olutta napataan huulilta muiden juotavaksi.

    No, en ole näin naiivi. 

   Tietenkin Niinivuo saa luovuttamistaan olupulloista suuren osan takaisin, miehen elämäntilanteesta ja kunnosta riippuen. Oleellista tässä ”sadussa” on se, että me hyvinvointivaltion kasvatit ja verojen maksajat luovutamme byrokratian ja poliitikkojen päätettäväksi suuren osan tuloistamme, sen kenelle ja mihin veropullot sijoitetaan.

    Meidän itsemme hyväksi, tietenkin, ei siitä pahaa sanaa sanoa kannata.

Sanat ovat puolueettomia, niiden käyttäjät eivät ole.

    ”Ministeri joutui eroamaan ja muutama muu kiikkuu löysässä hirressä, vaikka hallitus ei ole tehnyt yhtään mitään”, kirjoitti kielitieteilijä Janne Saarikivi Jaakonpäivänä Hesarin kolumnissaan Purraan mustaa säkkiä ja ehtoollisleipää. ”Tämä lienee Suomessa ainutlaatuista. Tällä kertaa kriisin syynä ovat sanat. Nyt tiedämme, että ihminen ei elä ainoastaan leivästä vaan jokaisesta sanasta. Mikä on sanottu suljetussa piirissä nimimerkin takaa, palaa vainoamaan sanojaansa.”

    Saarikiven kolumni oli terävä, ei korkea.

    ”Kansalaisjournalistit paaluttavat julkisen ja yksityisen rajat uusiksi.”, Saarikivi jatkoi. ”Huolenaiheena on suvaitsevaisuus, mutta poliitikon menneisyydessä ei suvaita harharetkiä.”

    Saarikivi luonnehti populistien ääripuhetta kasiluokkalaisten mölinäksi. Hän jatkoi näin: ”Tällaiseen kasiluokkalaisen mölinään vastaa vasemmisto kuin holhoava opettaja. Se kertoo, miten pitää käyttäytyä, ja suhtautuu samalla kieleen kuin helluntaipastori. On puhuttava oikein: yhdenvertaisuus, miesoletettu, suvaitsevaisuus. Muita sanoja ja ilmaisutapoja ei suvaita. Niitä kohtaan on ’nollatoleranssi’. Vaikka en rasismista tykkää minäkään, olen varma, että tämä strategia ei koskaan tule toimimaan.”

    Kielentutkija ymmärtää mikä ero on adjektiivilla ja verbillä. Ja senkin hän ymmärtää miten kieli vertautuu todellisuuteen ja päinvastoin.

Kun seuraa mitä tahansa suomalaista keskustelua mistä tahansa aiheesta, huomaa kuinka suvaitsemattomia suomalaiset syvimmiltään ovat, kuka milloinkin ja kuka missäkin asiassa. Pari päivää sitten Hesarin lomakeskustelussa moni ilmaisi kantanaan ettei kukaan saisi eikä kenelläkään ole mitään syytä matkustaa kesällä lomalle Välimerelle.

    Yhdet haluavat estää ettei Suomeen tule vierasta väkeä. Toiset, yhtä ”isänmaalliset” haluavat estää etteivät suomalaiset lähde Suomesta koskaan minnekään.

    ”Moni näyttää lukeneen Popperin suvaitsevaisuusparadoksin mutta jättäneen vuorisaarnan lukematta”, Janne Saarikivi huomautti Jaakonpäivänä. ”Moraalisen kritiikin ensimmäisen kohteen tulee aina olla oma itse, malka omassa silmässä – hyvän ja pahan tajumme vajavaisuus. Koska piispat ovat olleet hallituskriisin aikana hiljaa, voi kai kaltaiseni maallikkosaarnaajakin sen sanoa: voisimme paremmin, jos emme tuomitsisi lähimmäisiämme. Emme säkeiksi tai natseiksi. Tai miksikään. Tuomio on nimittäin Jumalan osaamisaluetta. Meillä ihmisillä on siinä karmea osaamisvaje.”

    Täydellisten, kanssaihmisiään moraalisesti korkeammalla olevien suomalaisten pitäisi katsoa illalla peiliin. Se ei maksa mitään. Korkealta voi pudota vain vähän alemmaksi.

Kyösti Salovaara, 2023.

Pyhätuntureita - korkeampia vai matalampia?

Älymäki

[ajattelun hikinen urakka]

                                                                                                     Kyösti Salovaara, 2016.
"Snellmanilainen" maisema, Suomi?

Tällä viikolla siniristiliput liehuvat kevättuulessa.

    Maanantaina liputettiin Euroopalle, tänään torstaina suomalaisuudelle J.V. Snellmanin syntymäpäivänä. Kirjosieppoja ja satakieliäkin on etelärannikolla kuultu.

    Eurooppa-päivä tuli, oli ja meni. Eurooppa jäi ristiriitoineen ja ongelmineen jonnekin tuonne. Suomalaisuuden päivä on nyt, ja huomennakin se on, mutta kun kuuntelee radiota, kanavaa tai toista, ihmettelee missä maassa tässä eletään – jossakin hemmetin United HärmäMunicipalityssäkö?

    Eurooppa-päivänä ei juuri näkynyt EU:n lippuja salossa, toisin kuin vaikkapa Espanjassa missä jokaisen hotellin ja ravintolan lippurivistössä liehuu myös Euroopan lippu.

    Jos minulla olisi lipputanko vetäisin keväisin 9.5 tankoon EU:n tähtilipun.

    Mutta ei ole.

J.V. Snellman oli myös filosofi eikä vain valtiomies, joten hän oli myös germaanisen ajattelun harrastaja eikä vain suomalaisen. Yle Teemalla Klassinen Suomi - ohjelma muistutti meille, että klassinen musiikki on perimmiltään germaanista. Mielenkiintoinen kontrastina tähän pop-rock-musiikki raikuu pääosin anglona.

    Helatorstaina kiipesin Liperissä Salonnenän Älymäelle. Ei kovin raskasta rinnettä mutta hiki tuli.

    Ajattelin että siellä on tungosta; että mahtuukohan meikäläinen lainkaan Älymäellä älymystön sekaan, mutta ei siellä ketään ollut, vaikka Helsingissä ns. älymystö vaahtoaa suuna päänä asiasta jos toisestakin. Jossakin kaukana kukkui käki syleillessäni yksin älykiveä Älymäellä.

     Järvellä kiljaisi kaksi kuikkaa alkukantaisen soidinlaulun ja havahduin miettimään tätä Suomea, josta ”ajatus” tuntuu kadonneen, hukkuneen, seisahtuneen.

     Ihmiskunnan historiaa on näytelty erilaisilla mäillä. Oli kulttuurin Parnassusta, luonnonjumalien Arkadiaa, uskon ja petoksen Öljymäkeä ja tietysti tämä Salonnenän Älymäki, mistä sivilisaation meteli puuttuu kokonaan.

     Onkohan jonkinmoinen enne, että Suomen parlamentti on istutettu Arkadian mäelle, jolla oleskelijan pitäisi antiikin historian valossa kääntää selkä edistykselle ja tekniikalle ja syleillä aitoa luontoa panteismiin hurahtaen?

No, vakavasti ajatellen olen ryhtynyt ajattelemaan...

    Siis sitä että onko yhteiskunnan johtokerroksessa lainkaan ajatuksia, nimittäin vähänkään filosofisessa mielessä. Osaavatko nämä meidän poliittiset johtajamme filosofoida? Jos eivät osaa tai eivät julkisesti halua - senkin ymmärrän jos eivät – niin onko heidän taustajoukoissaan filosofiaan taipuvaisia? Saavatko he, nämä johtajamme, edes aamupalaveriin taustajoukkojen ”filosofisia ajatuksia” purtavakseen?

    Hiljaiselta kuulostaa, ajatuksien Älymäellä.

    Kun SDP:n tarmokas varapuheenjohtaja Sanna Marin oli jokin aika sitten keskustelemassa telkkarin ajankohtaisohjelmassa, hän aloitti noin 30 kertaa puheenvuoronsa sanomalla: ”Mä näen...”

    En tiedä mitä Marin näki, mutta yhtäkään filosofista ajatusta hän ei 30 lauseessaan ilmaissut.

    Ennen kuin Alexander Stubb ja Carl Haglund siirtyivät EU:n kentältä Suomen paikallispoliitiikkaan, heidän kuuli usein älykkäästi pohtivan Euroopan asioita. Suomessa pohtiminen lienee kiellettyä, julkisesti. Stubb on puheenparressaan surkastunut poliittisen kielen mitättömyyteen, Antti Rinteen ja Juha Sipilän kaveriksi, puoluepoliittisen lauseenvastikkeen pragmaan. Haglund kuulemma heittää rukkaset nurkkaan kokonaan. Ehkä hänelle jää sitten tilaa ajatella.

    Onkohan vika johtajissa vai Suomessa?

    Helpointa olisi syyttää mediaa ja mediailmastoa. Eihän nykyään kukaan halua kuulla poliitikon pohdiskelevan mitään. Pitää tietää vaikka ei tietäisikään; pitää uskoa vaikka ei uskoisikaan; pitää olla ollakseen vaikka ei olisikaan!

    Unto Hämäläisen mainiosta artikkelista Sosialistinen Suomi (Helsingin Sanomien kuukausiliite, 5/2016) huomaa kuinka nopeasti julkisen sanan maailma on muuttunut.

    Hämäläinen kertoo, miten vuonna 1982 Mauno Koivistolta tivattiin jatkuvasti onko hän sosialisti ja jos, niin minkä sortin. Helsingin Sanomien haastattelussa tammikuun kolmantena päivänä tuona vuonna Koivisto kertoi, että häneltä oli viisi kertaa edellisenä päivänä kyselty asiaa. ”Mä olen kertonut aina jotain lisää”, Koivisto sanoi. ”Minusta se on asia, jota ei pidä hätiköiden haaskata.”

    Mutta toimittaja ei antanut periksi vaan kysyi: ”Oletteko sosialisti?”

    Mauno Koivisto vastasi:

    ”Ei tyydytä siihen, että minä vastaan kvalifioidusti, vaan haluttiin, että mä vastaisin yksinkertaisesti, jotta sitä vastausta voitaisiin käyttää. Mä olen omasta mielestäni antanut tähän kysymykseen useitakin hyviä vastauksia, mutta haluttaisiin vaan, että minun pitäisi antaa yksinkertaisen tyhmä vastaus.”

    Tänään, 34 vuotta myöhemmin yksikään poliitikoistamme ei uskalla fundeerata median edustajien läsnäollessa. Johtuuko se filosofisen ajattelukyvyn puutteesta vai siitä, että medialla on niin suuri valta hyväksikäyttää (poliitikon urakehityksen haitaksi) politiikon epätäydellisiä puolia? Poliitikko ei saa olla epätietoinen ”oikeasta” suunnasta. Erehtyminen on kiellettyä, siitä rangaistaan julkisella jalkapuulla.

    Nykyaika ei rakasta pohtimista vaan yksinkertaisia totuuksia. Tosin tasavallan presidentti Niinistö puhuu joskus kiemuraisesti, kuin ajattelija, mutta minä en erota äänestä filosofia vaan monipolvisiin virkkeisiin piiloutuvan juristin. Riittävän monimutkainen virke on aina "oikeassa".

Älymäelle pitäisi jaksaa kiivetä.

    Vuonna 1988 Stephen Hawking pohti kirjassaan Ajan lyhyt historia sitä kuinka filosofit ovat tippuneet luonnontieteiden kehityksen vauhdista, ja kuinka he eivät enää pysty kysymään ”miksi” kysymyksiä vaan keskittyvät Wittgensteinin jalanjäljillä pelkästään analysoimaan kieltä ja lauseita.

    Hawkingin mukaan suuren kysymyksen - ”miksi” - esittäminen ja siihen vastaaminen on jäänyt luonnontieteilijöiden tehtäväksi. Ei riitä että maailma kuvataan, kerrotaan millainen se on vaan pitää kertoa myös se, että miksi se on sellainen kuin on.

    Kun nyt kevätkesässä ajatus poukkoilee kuin kirjosieppo puutarhassa, esitän rohkean väitteen:

    Poliitikoille on käynyt samoin kuin filosofeille; hekään eivät enää yritä kysyä että ”miksi”; hekin analysoivat "kieltä", joskin heille se tarkoittaa poliittisen liturgian kielioppia; he yrittävät pärjätä pelkästään lauseiden ja virkkeiden rakenteilla, ei sillä mitä lauseet ja virkkeet merkitsevät ja kertovat. Tämä liturgia näyttää kuvastavan todellisuutta, mutta tekee sen vain viittauksenomaisesti, sillä miten muuten olisi mahdollista, että eilinen oppositiomies (tai nainen) samoilla lauseilla, miinusmerkki eteen pantuna, on hallituksessa aivan päinvastaista mieltä. Kun poliitikko pääsee oppositiosta hallitukseen tai joutuu hallituksesta oppositioon, hänen käyttämiensä lauseiden merkitys muuttuu, vaikka todellisuus, jota lauseet kuvastavat, ei ole muuttunut miksikään.

    Matti Apunen kirjoitti Hesarissa, että kokoomuksen ongelmana on päämäärän puuttuminen. "Bernsteinilaiselle" Koivistolle riitti, että ollaan liikkeessä (vaikkapa kohti liberaalia sosialismia), mutta jos ei tiedä mihin suuntaan pyritään, liikekin näyttää pelkältä hyrrän pyörittämiseltä.

    Päämäärättömyys tietysti yhdistää kaikkia moderneja puolueita, ja kun päämäärä puuttuu, takerrutaan kieleen.

Platon ennusti Valtiossaan, että joko filosofien on ryhdyttävä kuninkaiksi tai sitten kuninkaiden ja hallitsijoiden on ryhdyttävä filosofeiksi, koska muuten ihmissuvun hukka perii.

    Liperin Salonnenän Älymäellä oli helatorstaina hiljaista, sivilisaatio nukkui hyvinvoivaa päiväuntaan.

    Järveltä kantautui kuikan primitiivinen huuto ja härkälinnun porsasmainen rääkäisy.