Älymäki

[ajattelun hikinen urakka]

                                                                                                     Kyösti Salovaara, 2016.
"Snellmanilainen" maisema, Suomi?

Tällä viikolla siniristiliput liehuvat kevättuulessa.

    Maanantaina liputettiin Euroopalle, tänään torstaina suomalaisuudelle J.V. Snellmanin syntymäpäivänä. Kirjosieppoja ja satakieliäkin on etelärannikolla kuultu.

    Eurooppa-päivä tuli, oli ja meni. Eurooppa jäi ristiriitoineen ja ongelmineen jonnekin tuonne. Suomalaisuuden päivä on nyt, ja huomennakin se on, mutta kun kuuntelee radiota, kanavaa tai toista, ihmettelee missä maassa tässä eletään – jossakin hemmetin United HärmäMunicipalityssäkö?

    Eurooppa-päivänä ei juuri näkynyt EU:n lippuja salossa, toisin kuin vaikkapa Espanjassa missä jokaisen hotellin ja ravintolan lippurivistössä liehuu myös Euroopan lippu.

    Jos minulla olisi lipputanko vetäisin keväisin 9.5 tankoon EU:n tähtilipun.

    Mutta ei ole.

J.V. Snellman oli myös filosofi eikä vain valtiomies, joten hän oli myös germaanisen ajattelun harrastaja eikä vain suomalaisen. Yle Teemalla Klassinen Suomi - ohjelma muistutti meille, että klassinen musiikki on perimmiltään germaanista. Mielenkiintoinen kontrastina tähän pop-rock-musiikki raikuu pääosin anglona.

    Helatorstaina kiipesin Liperissä Salonnenän Älymäelle. Ei kovin raskasta rinnettä mutta hiki tuli.

    Ajattelin että siellä on tungosta; että mahtuukohan meikäläinen lainkaan Älymäellä älymystön sekaan, mutta ei siellä ketään ollut, vaikka Helsingissä ns. älymystö vaahtoaa suuna päänä asiasta jos toisestakin. Jossakin kaukana kukkui käki syleillessäni yksin älykiveä Älymäellä.

     Järvellä kiljaisi kaksi kuikkaa alkukantaisen soidinlaulun ja havahduin miettimään tätä Suomea, josta ”ajatus” tuntuu kadonneen, hukkuneen, seisahtuneen.

     Ihmiskunnan historiaa on näytelty erilaisilla mäillä. Oli kulttuurin Parnassusta, luonnonjumalien Arkadiaa, uskon ja petoksen Öljymäkeä ja tietysti tämä Salonnenän Älymäki, mistä sivilisaation meteli puuttuu kokonaan.

     Onkohan jonkinmoinen enne, että Suomen parlamentti on istutettu Arkadian mäelle, jolla oleskelijan pitäisi antiikin historian valossa kääntää selkä edistykselle ja tekniikalle ja syleillä aitoa luontoa panteismiin hurahtaen?

No, vakavasti ajatellen olen ryhtynyt ajattelemaan...

    Siis sitä että onko yhteiskunnan johtokerroksessa lainkaan ajatuksia, nimittäin vähänkään filosofisessa mielessä. Osaavatko nämä meidän poliittiset johtajamme filosofoida? Jos eivät osaa tai eivät julkisesti halua - senkin ymmärrän jos eivät – niin onko heidän taustajoukoissaan filosofiaan taipuvaisia? Saavatko he, nämä johtajamme, edes aamupalaveriin taustajoukkojen ”filosofisia ajatuksia” purtavakseen?

    Hiljaiselta kuulostaa, ajatuksien Älymäellä.

    Kun SDP:n tarmokas varapuheenjohtaja Sanna Marin oli jokin aika sitten keskustelemassa telkkarin ajankohtaisohjelmassa, hän aloitti noin 30 kertaa puheenvuoronsa sanomalla: ”Mä näen...”

    En tiedä mitä Marin näki, mutta yhtäkään filosofista ajatusta hän ei 30 lauseessaan ilmaissut.

    Ennen kuin Alexander Stubb ja Carl Haglund siirtyivät EU:n kentältä Suomen paikallispoliitiikkaan, heidän kuuli usein älykkäästi pohtivan Euroopan asioita. Suomessa pohtiminen lienee kiellettyä, julkisesti. Stubb on puheenparressaan surkastunut poliittisen kielen mitättömyyteen, Antti Rinteen ja Juha Sipilän kaveriksi, puoluepoliittisen lauseenvastikkeen pragmaan. Haglund kuulemma heittää rukkaset nurkkaan kokonaan. Ehkä hänelle jää sitten tilaa ajatella.

    Onkohan vika johtajissa vai Suomessa?

    Helpointa olisi syyttää mediaa ja mediailmastoa. Eihän nykyään kukaan halua kuulla poliitikon pohdiskelevan mitään. Pitää tietää vaikka ei tietäisikään; pitää uskoa vaikka ei uskoisikaan; pitää olla ollakseen vaikka ei olisikaan!

    Unto Hämäläisen mainiosta artikkelista Sosialistinen Suomi (Helsingin Sanomien kuukausiliite, 5/2016) huomaa kuinka nopeasti julkisen sanan maailma on muuttunut.

    Hämäläinen kertoo, miten vuonna 1982 Mauno Koivistolta tivattiin jatkuvasti onko hän sosialisti ja jos, niin minkä sortin. Helsingin Sanomien haastattelussa tammikuun kolmantena päivänä tuona vuonna Koivisto kertoi, että häneltä oli viisi kertaa edellisenä päivänä kyselty asiaa. ”Mä olen kertonut aina jotain lisää”, Koivisto sanoi. ”Minusta se on asia, jota ei pidä hätiköiden haaskata.”

    Mutta toimittaja ei antanut periksi vaan kysyi: ”Oletteko sosialisti?”

    Mauno Koivisto vastasi:

    ”Ei tyydytä siihen, että minä vastaan kvalifioidusti, vaan haluttiin, että mä vastaisin yksinkertaisesti, jotta sitä vastausta voitaisiin käyttää. Mä olen omasta mielestäni antanut tähän kysymykseen useitakin hyviä vastauksia, mutta haluttaisiin vaan, että minun pitäisi antaa yksinkertaisen tyhmä vastaus.”

    Tänään, 34 vuotta myöhemmin yksikään poliitikoistamme ei uskalla fundeerata median edustajien läsnäollessa. Johtuuko se filosofisen ajattelukyvyn puutteesta vai siitä, että medialla on niin suuri valta hyväksikäyttää (poliitikon urakehityksen haitaksi) politiikon epätäydellisiä puolia? Poliitikko ei saa olla epätietoinen ”oikeasta” suunnasta. Erehtyminen on kiellettyä, siitä rangaistaan julkisella jalkapuulla.

    Nykyaika ei rakasta pohtimista vaan yksinkertaisia totuuksia. Tosin tasavallan presidentti Niinistö puhuu joskus kiemuraisesti, kuin ajattelija, mutta minä en erota äänestä filosofia vaan monipolvisiin virkkeisiin piiloutuvan juristin. Riittävän monimutkainen virke on aina "oikeassa".

Älymäelle pitäisi jaksaa kiivetä.

    Vuonna 1988 Stephen Hawking pohti kirjassaan Ajan lyhyt historia sitä kuinka filosofit ovat tippuneet luonnontieteiden kehityksen vauhdista, ja kuinka he eivät enää pysty kysymään ”miksi” kysymyksiä vaan keskittyvät Wittgensteinin jalanjäljillä pelkästään analysoimaan kieltä ja lauseita.

    Hawkingin mukaan suuren kysymyksen - ”miksi” - esittäminen ja siihen vastaaminen on jäänyt luonnontieteilijöiden tehtäväksi. Ei riitä että maailma kuvataan, kerrotaan millainen se on vaan pitää kertoa myös se, että miksi se on sellainen kuin on.

    Kun nyt kevätkesässä ajatus poukkoilee kuin kirjosieppo puutarhassa, esitän rohkean väitteen:

    Poliitikoille on käynyt samoin kuin filosofeille; hekään eivät enää yritä kysyä että ”miksi”; hekin analysoivat "kieltä", joskin heille se tarkoittaa poliittisen liturgian kielioppia; he yrittävät pärjätä pelkästään lauseiden ja virkkeiden rakenteilla, ei sillä mitä lauseet ja virkkeet merkitsevät ja kertovat. Tämä liturgia näyttää kuvastavan todellisuutta, mutta tekee sen vain viittauksenomaisesti, sillä miten muuten olisi mahdollista, että eilinen oppositiomies (tai nainen) samoilla lauseilla, miinusmerkki eteen pantuna, on hallituksessa aivan päinvastaista mieltä. Kun poliitikko pääsee oppositiosta hallitukseen tai joutuu hallituksesta oppositioon, hänen käyttämiensä lauseiden merkitys muuttuu, vaikka todellisuus, jota lauseet kuvastavat, ei ole muuttunut miksikään.

    Matti Apunen kirjoitti Hesarissa, että kokoomuksen ongelmana on päämäärän puuttuminen. "Bernsteinilaiselle" Koivistolle riitti, että ollaan liikkeessä (vaikkapa kohti liberaalia sosialismia), mutta jos ei tiedä mihin suuntaan pyritään, liikekin näyttää pelkältä hyrrän pyörittämiseltä.

    Päämäärättömyys tietysti yhdistää kaikkia moderneja puolueita, ja kun päämäärä puuttuu, takerrutaan kieleen.

Platon ennusti Valtiossaan, että joko filosofien on ryhdyttävä kuninkaiksi tai sitten kuninkaiden ja hallitsijoiden on ryhdyttävä filosofeiksi, koska muuten ihmissuvun hukka perii.

    Liperin Salonnenän Älymäellä oli helatorstaina hiljaista, sivilisaatio nukkui hyvinvoivaa päiväuntaan.

    Järveltä kantautui kuikan primitiivinen huuto ja härkälinnun porsasmainen rääkäisy.