Niin metsä vastaa

[mutta kenen äänellä?]

Kyösti Salovaara, 2022.
Enkelten katu Málagassa tänä jouluna.

Eihän Tiktok ole mikään uutislähde. Sehän on vaan sellainen maailma, mikä on hauskaa ja mitä ihmiset tekee omaksi ilokseen. Eihän minun tarvitse edes miettiä, että onko se totta vai ei. Ihmiset saa itse päättää, onko se totta vai ei.

- Räppäri Kingfish eli Remzi Rafle Helsingin Sanomien haastattelussa 19.12.2022.

Just as a birdwatcher watches birds, so a peoplewatcher watches people… All animals perform actions and most do little else.

- Desmond Morris: People Watching. 2002.

Mistä Helin tietää miksi Matti ja Maija ja Hentun Liisa ja miljoonat ihmiset eri puolilla Suomea ja jopa laajemmillakin lakeuksilla käyvät kaupassa ja ostavat mitä ostavat? Mistä Helin tietää, että minä täytän elämäni tyhjyyden ostamalla vaikkapa kirjoja, telkkarin tai astianpesukoneen? Olisiko jotenkin täydempää elämää tuijotella pitkissä kalsareissaan yksiönsä ikkunasta pihalle ja tiskata astioita käsin?

- Deadline Torstaina 15.12.2022.

Ihmisiä, erilaisia ja samanlaisia, toisenlaisia ja kaikenlaisia.

    Joulukadulla.

    Rannalla ottamassa kuvia auringonnoususta.

    Kuljetaan. Ollaan paikallaan.

    Katsellaan, seurataan, jäädään omiin oloihin.

    Luetaan tarinoita joulusta ja Jeesuksen syntymästä. Globaalit tarinat vierivät pallon ympäri.

    Sitten joku huudahtaa: totta tämä on!

Englantilainen tutkija, tietokirjailija ja etologi Desmond Morris väittää, että ihmisiä voi katsella samalla tavalla kuin lintuja. Katselemalla oppii miten ihminen käyttäytyy, millainen ”eläin” ihminen on.

     Morris kimposi julkisuuteen 1960-luvun lopulla ennen älylaitteita, Internetiä ja somea, oikeastaan ennen telkkariakin.

     Missä hän silloin ”katseli” ihmisiä?

     Maailma on muuttunut ihmisen ympärillä, ihminen ei ehkä juuri lainkaan maailmassaan. Vai onko se oleellinen muutos Suomessa, että kohta neljännes ihmisistä asuu yksin? Ja että vanhoja ihmisiä on yhtä lailla samansuuruinen määrä.

     Kirjoitamme, minä muiden mukana, vahvoja yleistyksiä ihmisten käyttäytymisestä: sanomme että vastakkainasettelu on lisääntynyt. Väitämme että ihmiset linnoittautuvat oman ryhmänsä - jopa oman yksityisen minänsä – arvopiiriin eivätkä suostu hyväksymään eikä ymmärtämään toisenlaisten arvopiirien ajatusmaailmaa. Mikä on vastakkaista ja mikä järkevää erimielisyyttä, siinäpä vasta arvoitus.

     Modernissa paradoksissa vannotaan arvoliberalismin pyhään henkeen ja samaan aikaan dissataan itselle ei-mukavat arvot vahingollisina ja turmiollisina.

Kyösti Salovaara, 2022.

Näyttääkö siltä, että luotamme, että minä luotan, liikaa kaikkialla pursuavaan tiedon ja mututiedon merkitykseen? Olenko sokaistunut informaatiolle, jonka alkuperää en oikeastaan pysty empiirisesti validoimaan. Räppärin sanoin: päätä itse mikä on totta ja mikä valhetta.

    Tässä maailma on muuttunut.

    Ennen telkkaria poliitikot keräsivät ”tietonsa” maailmasta työväentaloilla, seurojen taloilla ja ties minkälaisissa ompelukerhoissa. Ay-liikkeen aktiivit kertoivat mitä työpaikalla tapahtuu, mitä kapitalisti hommailee, mistä pulu pissii.

     Sitten julkisuuspeli muuttui, poliittisen tiedon lähteeksi (lehdistön lisäksi) kasvoi telkkari. Yksi tv-väittely saattoi muuttaa vaalien tuloksen. ”Kyllä kansa tietää!” Martti Ahtisaaresta tuli presidentti kun hän pärjäsi Joel Hallikaisen ja Timo Koivusalon viihdeohjelmassa paremmin kuin Elisabeth Rehn. Niin väitetään.

     Nykyään televisiokin on menettänyt lumovoimaansa. Poliitikot seuraavat sydän pamppaillen somea. Mikä siellä nousee, mikä laskee. Mutta kuinka monen ihmisen tai ryhmän mielipiteitä some edustaa? Se mikä näkyy merkitsee, mutta miten käy sille mikä ei näy?

     Pääministeri Sanna Marinin aidoista mielipiteistä emme tiedä juuri mitään. Hänen ulkonäkönsä on poltettu jokaisen aivoihin lukemattomien kauniiden ja kaunisteltujen selfieiden vyöryllä. Olet sitä mitä näytät!

      Mistä ikinä lopulta tiedän mitä ihmiset ajattelevat, ovat, tekevät?

Huolestuttava ajatus: olemmeko Platonin luolavertauksen kuvaamalla tavalla harhatiedon vankeja?

    Platonin luolassa vangit näkivät vain yhden todellisuuden, joka heijastui oikean todellisuuden varjoina luolan seinälle. Vangit eivät voinee kääntää päätään nähdäkseen oikeaan todellisuuteen. He tekivät johtopäätöksensä seinällä liikkuvien varjojen perusteella, antoivat niille nimiä, merkityksiä. Kunnes yksi vanki pääsi vapauteen ja auringon sokaisemana tajusi millainen on ”oikea” todellisuus. Auringon ja viisauden valo.

     Onko loputon tiedonvirta somessa, Internetissä, striimauskanavilla, podcasteissa ja ties missä ikään kuin luolan seinälle heijastettuja varjokuvia ”aidosta” todellisuudesta, johon meillä, minulla, ei ole pääsyä?

     Ja kun teen johtopäätöksiä yhteiskunnan tilasta, perustuuko se kielenkäytön ja kuvien käytön varjokuvamaiseen epätodellisuuteen? Sellaiseen joka toisaalta muistuttaa ihmisten käyttäytymistä, mutta toisaalta liioittelee ja vähättelee normaaliarkea ja siinä elämäänsä elävien ihmisten ajatuksia.

     Ovatko Internetin, somen ja kaikenlaisen virtuaalitiedon ja metatunteen välittämät kuvakirjat ja sanakirjat vain varjoja yhteen suuntaan tuijottavan ihmispolon silmien edessä?

    Eikä päätä pysty kääntämään toisaalle!

Sanoilla on merkityksiä.

     Mutta ensin tulee todellisuus, sitten vasta siitä kertovat sanat.

     Nykyään monet ajattelevat (ja toivovat), että asian tola olisi toisinperin; että kun sanoja kalibroidaan, todellisuuskin muuttuu. Otat sanan pois, ja sen kuvaama asia katoaa.

     Mutta ei objektiivinen todellisuus muutu kieltä säätämällä. Kieli tulee perässä, ihmisen toimet edellä. Totta silti, maailma muuttuu ja sanat ja niiden merkitykset sen mukana.

     Joulu on täynnä merkityksiä. Niin täynnä että monen sydän tuntuu pakahtuvan, onnesta tai surusta. Varjokuviaan ei pääse pakoon. Luolan seinällä kääntelehtivät historian merkkihenkilöt, oikeat ja kuvitellut.

      Auringonousun hetkellä maailma näyttää syntyvän uudestaan. Myös jouluna. Ja kenties juuri jouluna.

Kyösti Salovaara, 2022.

Par laakii pakkii

[Eteenpäin, makso mitä makso!]

Kyösti Salovaara, 2020.

Emme säntäile sinne tänne kuin koiranpennut.

    -Hercule Poirot tv-elokuvassa Three Act Tragedy, 2010.

Erehdyksen välttämiseksi: sanoja voi kirjoittaa kirjoittamatta kirjakieltä.

    Todellisuutta on vaikea selittää käyttämättä sanoja, mutta sanat eivät sinänsä ole todellisuus. Todellisuus on olemassa, vaikka kukaan ei sanoisi mitään eikä kirjoittaisi ensimmäistäkään sanaa.

    Kaikki muuttuu, sanoi Herakleitos. Samaan virtaan ei voi astua kahdesti.

    Mikään ei lopulta muutu, sanoi Parmenides. On jotakin mikä pysyy, yksi kokonaisuus.

    Tästä päästään Platoniin, joka kaiketi yhdisti molemmat ajattelijat. Ei pidä luulla vaan tietää. Jatkuvan muutoksen takaa löytyy muuttumattomuus. Luonnonlait, esimerkiksi. Kaikki mikä on aidosti hyvää, on Platonin mielestä muuttumatonta. Entä paha? Onko myös se muuttumatonta, ikuista?

    Par laakii pakkii, sanottiin ennen Kotkassa, kenties muuallakin. Eteenpäin, makso mitä makso! Siinä välissä sitten ajatus: tärkeää ei ole oleminen vaan prosessi. Tai kokonaisuuden hahmo, niin kuin Platon ajatteli.

Miksi puhua Platonin ajatuksista 2400 vuotta niiden esittämisen jälkeen? Onko muka joku Platonin ilmaisema asia, joku huomio, joku idea yhä erittäin kiinnostava tai jopa oleellinen valokaapeleiden, tietokoneiden, sosiaaliturvan, yksilönvapauden ja älykkäiden kännyköiden maailmassa?

    Suhteeni Platoniin on etäinen, mutta innostunut. Osaan poimia hänen ajatuksistaan vain sirpaleita, kuin rusinoita sivistyksen suuresta ja muodottomasta pullasta. Ymmärrän kohtuullisen vähän, ja kenties senkin vähän väärin.

    Jäin miettimään satunnaista suhdettani Platoniin luettuani heinäkuun viimeisenä päivänä Gregoriuksen blogia Jotakin syötäväksi kelvotonta, missä Gregorius kirjoitti Platonin Valtion herättämistä tunteista ja ajatuksista.

    ”Periaatteessa tässä [Platonin Valtiossa] suunnitellaan millainen olisi ihanneyhteiskunta”, Gregorius sanoi, ”mutta kun kaikki liittyy kaikkeen, käsitellään poliittisia järjestelmiä laajemminkin, yhdistellään niitä yksilöpsykologiaan (jonka yhteydessä sitten tulee sitä minua kiinnostanutta sielukäsitystä), etiikkaan ja kasvatukseen, ja toisaalta viitataan Platonin ideamaailmaan, tietoteoriaan, esitellään luolavertaus jne jne. eli aikamoinen valikoima aiheita, jotka kattavat (ja perustavat) aika ison osan filosofian perinnettä.”

    Gregorius myös huomautti, ettei Platon käsittele Valtiossa asioita systemaattisesti – ja tämähän lienee nykykäsitys Platonin teksteistä. ”Keskeisenä pointtina siis kysymys hyvästä yhteiskuntamallista ja hyvästä elämästä muutenkin, varhainen utopiamalli”, Gregorius sanoi.

    Jo tässä riittää pohdittavaa.

Kyösti Salovaara, 2020.

Englantilainen filosofi Simon Blackburn julkaisi 2000-luvun alussa tutkielman Platonin Valtiosta, vaikka hän ei pitänytkään filosofin ajatuksista, puhumattakaan miehestä itsestään, jos Platonista miehenä nyt mitään tiedetään. Onko mies kuitenkin ajatuksiensa kuva?

    Kirjansa alussa Blackburn lainaa Alfred North Whiteheadia, joka vuonna 1929 teoksessa Process and Reality vetäisi Platonin merkityksestä sittemmin yhä uudestaan siteeratun johtopäätöksen: ”Varmin yleinen luonnehdinta eurooppalaisesta filosofisesta perinteestä on, että se koostuu sarjasta alaviitteitä Platonin kirjoituksiin. En tarkoita tällä suunnitelmallista ajatusrakennelmaa, jonka tutkijat ovat epäröivästi hänen kirjoituksistaan uuttaneet, vaan viittaan niihin siroteltujen ideoiden rikkauteen.”

    Niinpä, Platonista jokainen löytää haluamansa – joko ihailtavaksi tai vihattavaksi.

    Myös Blackburn myöntää, vähän vastentahtoisesti, että Platonin Valtiosta voi todellakin poimia siihen ripoteltuja rikkaita ideoita. ”Mutta kyse ei ole pelkästään tästä”, Blackburn jatkaa, ”sillä hämmästyttävintä on Platonin tavoitteen ihmeellinen puhtaus, hänen sinnikkyytensä saada vastaus yhteen ainoaan kysymykseen - miten meidän tulee elää - piittaamatta kaikista vaikeuksista, perusteluista jotka saattavat vaikuttaa mielikuvituksellisilta, myyteistä jotka saattavat vaikuttaa häiritseviltä ja vertauksista, joiden hyödyllisyys on kiistanalainen, unohtamatta koskaan palata tämän yhden kysymyksen ääreen.”

    Miten meidän tulee elää?

    Siinäpä vasta kysymys!

    Platon luo idean viisaiden filosofien johtamasta utopiasta, mutta hän ei tietenkään määrittele millainen tuo utopia lopulta on.

    Mutta jo utopian tavoittelu on saanut Karl Popperin kaltaisen filosofin suuttumaan. Popper piti teoksessaan Avoin yhteiskunta ja sen viholliset (1945) Platonia totalitarismin isänä (toisena isänä Popperin ajatuksissa oli tietenkin Karl Marx) ja jopa natsi-Saksan atavistisena määrittelijänä.

    Samalla kun Popperin ajatuksissa on itua - sillä eihän Platon yritä määritellä mitään avointa demokraattista yhteiskuntaa - hänen arvionsa Platonista on kohtuuton. Niinpä Blacburn heittää, että Popperin jälkeen Platon-tutkimus on keskittynyt todistamaan, että Popper oli väärässä. Onko muka Platon vastuussa siitä mitä Hitler teki Saksassa tai siitä miten Stalin tapatti ihmisiä Neuvostoliitossa?

    Utopiat ovat toki vaarallisia, koska ne eivät salli vaihtoehtoisille tulevaisuuksille mahdollisuutta. On kuitenkin mielenkiintoista, että nykyään, oikeastaan 1900-luvulta alkaen, Platonin utopian kaltaisia ihanteellisia ajatusmalleja ei kukaan esitäkään. ”Totuus on”, Blackburn sanoo, ”että me olemme taipuvaisia suhtautumaan suopeammin sellaisiin teoksiin [utopioihin], joissa kaikki on mennyt pieleen ja joissa pahimmat pelkomme ovat käyneet toteen - me emme pidä kirjoista, jotka pukevat sanoiksi kirjoittajan unelmat ja ihanteet, vaan kirjoista, jotka kuvastavat ja selventävät pelkojamme, kuten George Orwellin Vuonna 1984 eittämättä tekee. Helvetin maalaaminen on poikkeuksetta helpompaa kuin taivaan maalaaminen.”

Melko tasan 30 vuotta sitten silloinen Tampereen yliopiston matematiikan ja yhteiskuntatieteiden metodologian professori Yrjö Ahmavaara julkaisi Helsingin Sanomien kulttuuriosastossa haastavan kirjoituksen otsikolla Matematiikka on todellisuuden perustiede – Roger Penrosen tiedepoliittinen kapina.

    Artikkelissa Ahmavaara kuvasi Roger Penrosen - joka tunnetaan mm. mustien aukkojen ”löytäjänä” ja "laatoistaan", ks. romaanin 2112 kansikuva - käsitystä matematiikan ”platonismista”. Penrosen mielestä matematiikka on enemmän kuin vain yksi muodollinen kieli muiden kielien joukossa. Tässä hän jatkaa mm. Gödelin ajatuksien viitoittamalla tiellä. On olemassa, kuin annettuna, jokin totuus, joka ei riipu ihmisen havainnoista eikä ajatuksista eikä hänen käyttämästään kielestä. Matemaattisia kaavoja ei tarvitse keksiä, ne pitää vain löytää, koska ne ”ovat olemassa” ihmisen ajatuskyvystä ja havainnoista riippumatta.

    ”Onko todellisuus itse matemaattinen ja matematiikka siten todellisuuden perustiede?” Ahmavaara kysyi Penrosea luettuaan.

    Ahmavaaran artikkelista innostuneena ostin Roger Penrosen teoksen The Emperor’s New Mind samana vuonna, lokakuussa 1990.

    Lienen lukenut Penrosen vaikeatajuista kirjaa sieltä sun täältä, koska olen alleviivannut mm. seuraavan Penrosen tunnustuksen:

    ”En ole salaillut sympatisoivani vahvasti platonistista näkemystä, että matemaattinen totuus on absoluuttinen, ulkopuolinen ja ikuinen eikä perustu ihmisen laatimiin kriteereihin, ja että matemaattiset objektit ovat ikuisia itsessään riippumatta ihmisten yhteiskunnasta tai sen erityisistä fysikaalisista kohteista.”

Helsingin Sanomat, 26.8.1990.

Jos Platon uskoikin universaaliin totuuteen - siihen että sanojen ja pinnallisten havaintojen takana on jotakin ikuista mikä pitää tietää eikä vain luulla - hänen kirjoituksensa ovat kelvanneet kaikenlaisille ajattelijoille. Tietämisen tarpeesta syntyi ajatus todellisuuden tutkimisesta.

    Holger Thesleffin mielestä ”Platon halusi härnätä ja provosoida, mutta hän halusi provosoida vain asiaa jotenkin tuntevia intellektuelleja”. Platon halusi muotoilla filosofisen ihmisen. Thesleff sanoo, että Platonin ensisijainen tavoite oli provosoida kuulijoitaan ajattelemaan ”mitä?”-kysymyksen ja ”täytyisi”-asenteen ympärillä niissä kehyksissä, joissa ihminen nimenomaan kaupunkivaltiossa toimii. "Tämä ajattelu edellytti yhä enemmän tutkimuksia, selvityksiä, ymmärrystä maailmasta ja osittain tämän ymmärryksen suhteuttamisesta ihmisen toimintamalleihin."

    Platon siis uskoi viisaiden filosofien hallitsemaan valtakuntaan, mutta ei ollut niin naiivi, että olisi uskonut täydellisesti viisaiden olemassaoloon tai että niin viisaita tulisi koskaan olemaankaan.

    Tässä mielessä Popper yksinkertaisti ja ymmärsi väärin Platonin ajatusmaailman pontimet.

    Kun nykyään vaaditaan, että maallikot (ja poliitikot) kuuntelevat kiltisti asiantuntijoita näiden ajatuksia kritisoimatta, niin eikö Platon kehota aivan toisenlaiseen käyttäytymiseen? Tietenkään meidän ei pidä ajatella, että kovat tieteet (luonnontieteet) ovat vain yksi mielipide muiden joukossa, mutta meidän, jopa maallikoiden, kannattaisi suhtautua valppaasti yhteiskuntatieteilijöiden ja ekonomistien (= "pehmeän" tieteen) puheisiin ja väitteisiin ja harrastaa tervettä kritiikkiä aina kun se tuntuu aiheelliselta. Emmekö me, nykyjan ihmiset, kaikki ole ”oppineita”, jopa filosofeja?

    Platon ei kaikesta päätellen ollut vain yhden ajatuksen julistaja.

    Ironista on, että hänen ajatuksensa kiersivät modernin "lännen" käyttöön bysanttilaisten ajattelijoiden avittamana, islamin kulttuurin kautta, sillä esim. keskiajalla Platonia saattoi lukea vain latinaksi ja arabian kielellä. Platonin Valtion ensimmäinen englanninkielinen laitos julkaistiin vasta 1800-luvulla.

    Mutta sittemmin, niin kuin Pauliina Remes sanoo esseessään teoksessa Klassiset poliittiset ajattelijat, Platon on kelvannut kaikensorttisille maailmanparantajille.

    ”Radikaaliutensa vuoksi Platon on istunut hyvin kaikenlaisten reformistien käteen”, Remes muistuttaa. ”Platonia ovat pitäneet oppi-isänään niin Ranskan vallankumoukselliset, kansallissosialismia edeltäneet saksalaiset ajattelijat, kommunistit, feministit kuin brittiläiset liberalisti-idealistitkin. Toisaalta vastustuskin on ollut laajaa ja sen suunnat yhtä ristiriitaisia. Platonista on tehty arkkityyppinen totalitaristi ja antidemokraatti, mutta myös vaarallinen vapaa-ajattelija.”

Mikä on ikuista, mikä ohimenevää?

    En tiedä.

    Mutta eikö kuulosta aika modernilta ja alati ajankohtaiselta kirjoittaa, niin kuin Platon kirjoittaa Valtiossa: ”Kun ihminen satuttaa sormensa, hänen koko ruumiinsa… tuntee iskun ja kärsii kokonaisuudessaan yhdessä kipeytyneen osan kanssa… parhaiten järjestetty valtio muistuttaa todella tällaista ihmisruumista. - Ja kun jollekulle kansalaiselle tapahtuu jotakin hyvää tai pahaa, niin juuri tällainen valtio ilmoittaa pitävänsä asianomaista osanaan ja iloitsee tai kärsii kokonaisuudessaan yhdessä hän kanssaan.” (Suom. 1991.)

    Siispä:

    Par laakii pakkii,

    mutta eteenpäin, makso mitä makso!

---

Simon Blackburn: Platonin valtio. (Plato’s Republic – A Biography, 2006.) Suom. Kimmo Paukku. Ajatus Kirjat, 2007.

Roger Penrose: The Emperor’s New Mind. Concerning Computers, Minds and The Laws of Physics. Vintage, 1990.

Platon: Valtio. Suom. O.E. Tudeer. Otava, 1972.

Pauliina Remes: Platon. Teoksessa Klassiset poliittiset ajattelijat. Toim. Petri Koikkalainen & Paul-Erik Korvela. Vastapaino, 2012.

Holger Thesleff: Platonin arvoitus. Gaudeamus, 2011.

Älymäki

[ajattelun hikinen urakka]

                                                                                                     Kyösti Salovaara, 2016.
"Snellmanilainen" maisema, Suomi?

Tällä viikolla siniristiliput liehuvat kevättuulessa.

    Maanantaina liputettiin Euroopalle, tänään torstaina suomalaisuudelle J.V. Snellmanin syntymäpäivänä. Kirjosieppoja ja satakieliäkin on etelärannikolla kuultu.

    Eurooppa-päivä tuli, oli ja meni. Eurooppa jäi ristiriitoineen ja ongelmineen jonnekin tuonne. Suomalaisuuden päivä on nyt, ja huomennakin se on, mutta kun kuuntelee radiota, kanavaa tai toista, ihmettelee missä maassa tässä eletään – jossakin hemmetin United HärmäMunicipalityssäkö?

    Eurooppa-päivänä ei juuri näkynyt EU:n lippuja salossa, toisin kuin vaikkapa Espanjassa missä jokaisen hotellin ja ravintolan lippurivistössä liehuu myös Euroopan lippu.

    Jos minulla olisi lipputanko vetäisin keväisin 9.5 tankoon EU:n tähtilipun.

    Mutta ei ole.

J.V. Snellman oli myös filosofi eikä vain valtiomies, joten hän oli myös germaanisen ajattelun harrastaja eikä vain suomalaisen. Yle Teemalla Klassinen Suomi - ohjelma muistutti meille, että klassinen musiikki on perimmiltään germaanista. Mielenkiintoinen kontrastina tähän pop-rock-musiikki raikuu pääosin anglona.

    Helatorstaina kiipesin Liperissä Salonnenän Älymäelle. Ei kovin raskasta rinnettä mutta hiki tuli.

    Ajattelin että siellä on tungosta; että mahtuukohan meikäläinen lainkaan Älymäellä älymystön sekaan, mutta ei siellä ketään ollut, vaikka Helsingissä ns. älymystö vaahtoaa suuna päänä asiasta jos toisestakin. Jossakin kaukana kukkui käki syleillessäni yksin älykiveä Älymäellä.

     Järvellä kiljaisi kaksi kuikkaa alkukantaisen soidinlaulun ja havahduin miettimään tätä Suomea, josta ”ajatus” tuntuu kadonneen, hukkuneen, seisahtuneen.

     Ihmiskunnan historiaa on näytelty erilaisilla mäillä. Oli kulttuurin Parnassusta, luonnonjumalien Arkadiaa, uskon ja petoksen Öljymäkeä ja tietysti tämä Salonnenän Älymäki, mistä sivilisaation meteli puuttuu kokonaan.

     Onkohan jonkinmoinen enne, että Suomen parlamentti on istutettu Arkadian mäelle, jolla oleskelijan pitäisi antiikin historian valossa kääntää selkä edistykselle ja tekniikalle ja syleillä aitoa luontoa panteismiin hurahtaen?

No, vakavasti ajatellen olen ryhtynyt ajattelemaan...

    Siis sitä että onko yhteiskunnan johtokerroksessa lainkaan ajatuksia, nimittäin vähänkään filosofisessa mielessä. Osaavatko nämä meidän poliittiset johtajamme filosofoida? Jos eivät osaa tai eivät julkisesti halua - senkin ymmärrän jos eivät – niin onko heidän taustajoukoissaan filosofiaan taipuvaisia? Saavatko he, nämä johtajamme, edes aamupalaveriin taustajoukkojen ”filosofisia ajatuksia” purtavakseen?

    Hiljaiselta kuulostaa, ajatuksien Älymäellä.

    Kun SDP:n tarmokas varapuheenjohtaja Sanna Marin oli jokin aika sitten keskustelemassa telkkarin ajankohtaisohjelmassa, hän aloitti noin 30 kertaa puheenvuoronsa sanomalla: ”Mä näen...”

    En tiedä mitä Marin näki, mutta yhtäkään filosofista ajatusta hän ei 30 lauseessaan ilmaissut.

    Ennen kuin Alexander Stubb ja Carl Haglund siirtyivät EU:n kentältä Suomen paikallispoliitiikkaan, heidän kuuli usein älykkäästi pohtivan Euroopan asioita. Suomessa pohtiminen lienee kiellettyä, julkisesti. Stubb on puheenparressaan surkastunut poliittisen kielen mitättömyyteen, Antti Rinteen ja Juha Sipilän kaveriksi, puoluepoliittisen lauseenvastikkeen pragmaan. Haglund kuulemma heittää rukkaset nurkkaan kokonaan. Ehkä hänelle jää sitten tilaa ajatella.

    Onkohan vika johtajissa vai Suomessa?

    Helpointa olisi syyttää mediaa ja mediailmastoa. Eihän nykyään kukaan halua kuulla poliitikon pohdiskelevan mitään. Pitää tietää vaikka ei tietäisikään; pitää uskoa vaikka ei uskoisikaan; pitää olla ollakseen vaikka ei olisikaan!

    Unto Hämäläisen mainiosta artikkelista Sosialistinen Suomi (Helsingin Sanomien kuukausiliite, 5/2016) huomaa kuinka nopeasti julkisen sanan maailma on muuttunut.

    Hämäläinen kertoo, miten vuonna 1982 Mauno Koivistolta tivattiin jatkuvasti onko hän sosialisti ja jos, niin minkä sortin. Helsingin Sanomien haastattelussa tammikuun kolmantena päivänä tuona vuonna Koivisto kertoi, että häneltä oli viisi kertaa edellisenä päivänä kyselty asiaa. ”Mä olen kertonut aina jotain lisää”, Koivisto sanoi. ”Minusta se on asia, jota ei pidä hätiköiden haaskata.”

    Mutta toimittaja ei antanut periksi vaan kysyi: ”Oletteko sosialisti?”

    Mauno Koivisto vastasi:

    ”Ei tyydytä siihen, että minä vastaan kvalifioidusti, vaan haluttiin, että mä vastaisin yksinkertaisesti, jotta sitä vastausta voitaisiin käyttää. Mä olen omasta mielestäni antanut tähän kysymykseen useitakin hyviä vastauksia, mutta haluttaisiin vaan, että minun pitäisi antaa yksinkertaisen tyhmä vastaus.”

    Tänään, 34 vuotta myöhemmin yksikään poliitikoistamme ei uskalla fundeerata median edustajien läsnäollessa. Johtuuko se filosofisen ajattelukyvyn puutteesta vai siitä, että medialla on niin suuri valta hyväksikäyttää (poliitikon urakehityksen haitaksi) politiikon epätäydellisiä puolia? Poliitikko ei saa olla epätietoinen ”oikeasta” suunnasta. Erehtyminen on kiellettyä, siitä rangaistaan julkisella jalkapuulla.

    Nykyaika ei rakasta pohtimista vaan yksinkertaisia totuuksia. Tosin tasavallan presidentti Niinistö puhuu joskus kiemuraisesti, kuin ajattelija, mutta minä en erota äänestä filosofia vaan monipolvisiin virkkeisiin piiloutuvan juristin. Riittävän monimutkainen virke on aina "oikeassa".

Älymäelle pitäisi jaksaa kiivetä.

    Vuonna 1988 Stephen Hawking pohti kirjassaan Ajan lyhyt historia sitä kuinka filosofit ovat tippuneet luonnontieteiden kehityksen vauhdista, ja kuinka he eivät enää pysty kysymään ”miksi” kysymyksiä vaan keskittyvät Wittgensteinin jalanjäljillä pelkästään analysoimaan kieltä ja lauseita.

    Hawkingin mukaan suuren kysymyksen - ”miksi” - esittäminen ja siihen vastaaminen on jäänyt luonnontieteilijöiden tehtäväksi. Ei riitä että maailma kuvataan, kerrotaan millainen se on vaan pitää kertoa myös se, että miksi se on sellainen kuin on.

    Kun nyt kevätkesässä ajatus poukkoilee kuin kirjosieppo puutarhassa, esitän rohkean väitteen:

    Poliitikoille on käynyt samoin kuin filosofeille; hekään eivät enää yritä kysyä että ”miksi”; hekin analysoivat "kieltä", joskin heille se tarkoittaa poliittisen liturgian kielioppia; he yrittävät pärjätä pelkästään lauseiden ja virkkeiden rakenteilla, ei sillä mitä lauseet ja virkkeet merkitsevät ja kertovat. Tämä liturgia näyttää kuvastavan todellisuutta, mutta tekee sen vain viittauksenomaisesti, sillä miten muuten olisi mahdollista, että eilinen oppositiomies (tai nainen) samoilla lauseilla, miinusmerkki eteen pantuna, on hallituksessa aivan päinvastaista mieltä. Kun poliitikko pääsee oppositiosta hallitukseen tai joutuu hallituksesta oppositioon, hänen käyttämiensä lauseiden merkitys muuttuu, vaikka todellisuus, jota lauseet kuvastavat, ei ole muuttunut miksikään.

    Matti Apunen kirjoitti Hesarissa, että kokoomuksen ongelmana on päämäärän puuttuminen. "Bernsteinilaiselle" Koivistolle riitti, että ollaan liikkeessä (vaikkapa kohti liberaalia sosialismia), mutta jos ei tiedä mihin suuntaan pyritään, liikekin näyttää pelkältä hyrrän pyörittämiseltä.

    Päämäärättömyys tietysti yhdistää kaikkia moderneja puolueita, ja kun päämäärä puuttuu, takerrutaan kieleen.

Platon ennusti Valtiossaan, että joko filosofien on ryhdyttävä kuninkaiksi tai sitten kuninkaiden ja hallitsijoiden on ryhdyttävä filosofeiksi, koska muuten ihmissuvun hukka perii.

    Liperin Salonnenän Älymäellä oli helatorstaina hiljaista, sivilisaatio nukkui hyvinvoivaa päiväuntaan.

    Järveltä kantautui kuikan primitiivinen huuto ja härkälinnun porsasmainen rääkäisy.

Puhua, vaieta

[Onko fiktio valhetta?]

Sana on vapaa, mutta pitää olla varuillaan mitä sanoo ja mistä puhuu.

    Ainakin jos haluaa kuulua ”täysipäisten” joukkoon.

    Kukapa ei haluaisi.
    Koska kirjojen ja elokuvien fiktio täyttää elämänpiirimme, ei liene järkevää epäillä esim. romaanitaiteen siunauksellisuutta. Suomalainen tapa kutsua fiktiota ”kaunokirjallisuudeksi” kertoo jo sellaisenaan mistä on kysymys. Kauniin sanominen ”rumaksi” olisi törkeää. Tarkoittiko "kauno" aikoinaan jotakin suurempaa ja parempaa kuin arkielämä?

    Voisiko kuitenkin olla toisin?

    Ensimmäisten pakkasaamujen jälkeen katselen huolestuneena pelargonioitani.

Istuin hetken odotushuoneessa ja selasin taas John Careyn esseekokoelmaa "taiteen siunauksellisuudesta".

    ”Tekeekö taide meistä parempia?” Carey kysyy yhdessä esseessä.

    Aristoteles ajatteli, että tekee.

    Tässä katsannossa ”me” olemme Aristoteleen lapsia.

    ”Platon, tietenkin, ajatteli että taide tekee ihmisestä huonomman”, Carey muistuttaa, ja olen alleviivannut tuon lauseen joskus aikaisemmin, istuessani ja odottaessani.

    Nyt lause jää kaikumaan päässä.

    ”Joka puhuu, ei tiedä; joka tietää, vaikenee”, kiinalainen runoilija Po Chü-i toisti Laotsen ajatuksen eräässä runossaan. Intuitiivisesti Laotsen lause muistuttaa Platonin ajatusta. Totuutta ei pidä yksinkertaistaa puhumalla siitä. 

    Laotse ja Platon taisivat olle melkein aikalaisia.

    Mutta miksi Laotse sitten puhui siitä mistä ei pidä puhua, Po Chü-i kysyi:

Jos Laotse oli niitä, jotka tietävät,

miksi hän itse kirjoitti kirjan: viisituhatta sanaa?

Valtiossa Platon oli valmis karkoittamaan runoilijat maasta, koska he eivät pelkästään vetoa huonoihin ihmisiin vaan saavat myös hyvät muuttumaan huonoiksi.

    ”Mutta emmepä vielä ole lausuneet pahinta syytöstämme tätä runoutta vastaan”, Platon sanoi. ”Se näet, että se kykenee turmelemaan kunnollisiakin ihmisiä – aivan harvoja lukuunottamatta – sehän on kerrassaan kauheata... kuunnellessamme Homeroksen tai jonkun muun traagillisen runoilijan jäljittelevän jotakin surun vallassa olevaa sankaria, jotka venyttelee voivotustansa pitkäksi puheeksi, taikkapa miehiä jotka laulavat (itkulauluja) ja nyrkeillään takovat rintaansa, me, parhaimmatkin meistä, senhän tiedät, tunnemme nautintoa ja antaudumme ja seuraamme myötätunnolla ja ylistämme ihan tosissamme hyväksi runoilijaksi sitä, joka parhaiten saapi meidät sellaiseen mielentilaan.”

    Platon sanoi, ettei järkevää ja tyyntä luonteenlaatua ole niinkään helppo jäljitellä. Heikkoja, äärimmäisiä ja kuohahtelevia tunteita ja luonteita sitä vastoin on helppo jäljitellä ja siksi runoilijat tekevät niin ja vievät kuuntelijat harhapoluille.

    Koska runoilija jäljittelee poikkeusihmisiä, hän ”luopi teoksia, jotka ovat ala-arvoisia totuuteen verraten”. Filosofit pyrkivät totuuteen, runoilijat eivät ja siksi runoilijoiden paikka ei ole kunnollisten ihmisten valtiossa.

    Olikohan Platon johdonmukainen?

    ”Sanat ja niiden yhdistelmät eivät sellaisenaan edusta Platonille totta”, sanoo Holger Thesleff kirjassaan Platonin arvoitus. ”Valheen Platon lähes samaistaa fiktioon.”

    Laotsen tavoin Platon ajatteli, että totuus on yksityiskohtia ”isompi” asia ja että jäljitellessään yksityiskohtia runoilija valehtelee eikä tavoita totuuden ydintä.

Kymmenen kymmenestä sivistyneestä ihmisestä ihmettelee, miten Platon saattoi ajatella noin nurinkurisesti.

    Tässä ajattelussa Platon jätetään yksin, sanasusien raadeltavaksi.

    Nykyään melkein kliseeksi on tullut väittää, että kaunokirjallisuus luo tosia maisemia ihmisen elämästä. Että se sanoo jopa jotakin enemmän kuin tiede. Platonin ajatus kääntyy taidepuheen small-talkissa melkein nurin: Tiede jäljittelee faktoja, mutta fiktio kertoo enemmän ja syvemmin ihmisen elämän tunnoista. Tiede luettelee kun taas taide arvottaa ja etsii merkityksiä.

    Sovinnaisen humanismin väitteessa saattaa piillä mammuttimainen väärinkäsitys, mutta ei siitä nyt enempää.

    Simon Blackburn vertailee teoksessaan Platonin Valtio aikamme viihdekulttuuria Platonin runouden kritiikkiin. Platon paheksui että runoilijat jäljittelevät ihmisen huonoja piirteitä. Mitä moderni väkivaltaviihde jäljittelee?

    ”Ennen kuin ryhdymme pilkkaamaan Platonia, meidän on syytä pohtia omia taidenautintojamme”, Blackburn sanoo. Hän muistuttaa että keskiverto amerikkalaisnuori on 18 vuotiaaksi kasvettuaan nähnyt televisiosta noin 18 000 murhaa. Taide tarjoaa käyttäytymismalleja, joita on mahdollista jäljitellä.

    ”Ehkä Platon on oikeassa ja ehkä mielemme ovat jäljitteleviä... Häneen ei voi kuitenkaan suhtautua alentuvasti siksi, että me luulemme tietävämme häntä paremmin, miten ihmisten mieliä ruokitaan. Jos hän olisi kirjoittanut runoilijoiden maastakarkotuksen sijaan viihdeteollisuuden pamppujen maastakarkotuksesta, hänen sanansa kaikuisivat huomattavasti auliimmille korville.”

    Kaikenlaisessa viihteessä läpimäräksi uitettu nykylukija hätkähtää.

    Entäpä jos Platon olikin oikeassa?

    Mitä jos fiktio kiellettäisiin?

    Jospa ihmisen pitäisikin kohdistaa ponnistelunsa totuuden hakemiseen, silläkin uhalla että se ei viihdytä eikä huvita?

Platonin askeettisella, melkein masokistisella vaatimuksella syventyä totuuden etsimiseen voi leikitellä ja päätyä jossittelemaan.

    Jospa Platonin ajatuksista olisi tullut länsimaisen ajattelun ainoa valtavirta. Jospa homeerinen tarinankertominen olisi kielletty. Jospa fiktiota vahdittaisiin... ja jokainen valhe otettaisiin kiinni.

    Tuollaisessa maailmassa ei kirjallisuuskriitikoita tarvittaisi esteettisen arvion julistamiseen vaan totuusarvon esittämiseen. Kirjan arvo olisi sen totuudellisuudessa, eikä siinä miten viekoittelevasti se kertoo tarinoita ihmisten mahdollisesta elämästä.

    Kuulostaa ikävältä, ikävystyttävältä.

    Mahdollisia ja jopa epätodennäköisiä ”totuuksia” on hauskempi kuunnella kuin todellisia totuuksia. Jokainen meistä tietää, on tietävinään, ettei fiktio ole totta eikä valhetta, vaan jotakin mitä ei voi sanalla sanoa.

    Mutta sittenkin... mihin fiktiota lopulta tarvitaan?

    Miksi maailmaa ei kerrota niin kuin se on?

    Miksi James Bond kiehtoo enemmän kuin Platon?

                                                                 Kyösti Salovaara, Verdun 2014.
Ihmiset jotka tietävät
koko totuuden
vaikenevat.

Lähteitä:

Simon Blackburn: Platonin Valtio. Suom. Kimmo Paukku. Ajatus Kirjat 2007.

John Carey: What Good Are the Arts? Faber and Faber 2006.

Platon: Valtio. Suom. O.E. Tudeer. 2.p Otava 1972.

Po Chü-i: Korotan ääneni ja laulan. Suom. Pertti Nieminen. Otava 1975.

Holger Thesleff: Platonin arvoitus. Suom. Pinja Riikonen. Gaudeamus 2011.

Hevosmies kirjallisuuden talossa

[lukija, todellisuus, kirjailija]

NYTKÖ riehaannutaan puhumaan kirjoista?

     Nyt kun Pasilassa vietetään kirjojen juhlaviikkoja.

     Siellä kun kohtaavat lukijat ja kirjat ja kirjailijat ja kirjoja kustantavat tahot toisensa. Kauppaa käydään sanoilla ja mielikuvilla, niilläkin kauppaa käydään. Hyvä tahto pursuaa kuin kermavaahto.

     Kirjoja tyrkytetään sillä kirjanystävän liha on juhlahumussa altis. Mielipiteitä vaihdetaan tai jos ei vaihdeta niin ainakin heitetään ilmaan. Monologeja maailmaan mahtuu. Jopa Helsinkiin.

     Mutta mistä oikeastaan on kysymys kun kirja kohtaa lukijan?

VASTATAKSENI mahdottomaan kysymykseen ratsastan Platonin kyydissä Henry Jamesin taloon.

     Platonin Valtiossa (suom. O.E. Tudeer) Sokrates miettii taiteen suhdetta todellisuuteen, totuuteen. Filosofi luonnehtii taiteilijoita, runoilijoita ja maalareita jäljittelijöiksi. ”Kaikki runoilijat”, Sokrates sanoo, ”Homeroksesta alkaen ovat hyveen ja muiden käsittelemiensä asiain jäljittelijöitä, mutta eivät tavoita totuutta...”

     Platon käyttää hevosmiestä ja suitsia ja ohjaksia jäljittelyn idean selventämiseen. Ajatellaan taulua, jossa maalari kuvaa suitsia ja ohjaksia. Kuvan ulkonäkö on mainio, ja katsoja uskoo ymmärtävänsä millaisia suitset ja ohjakset ovat, mutta väärinpä ymmärtää, sillä eihän taulun maalaaja tiedä millaisia suitset ja ohjakset käytännössä ovat. Eikä hän sitä pysty esittämään vaikka tietäisikin.

     Jos jäljittelijä ei tiedä millaista on jäljitellyt, ymmärtääkö suitsien valmistaja, seppä tai nahkatyöntekijä paremmin ovatko suitset ja ohjakset kunnon tavaraa?

     Eipä suinkaan, Platon sanoo. Vain hevosmies ymmärtää mistä on kysymys, millaista näillä suitsilla ja ohjaksilla on hevosta ohjata. ”Eiköhän”, Platon kysyy, ”eiköhän jokaisen kalun, elävän olennon ja toimen kunnollisuus ja kauneus ja asianmukaisuus tarkoita yksinomaan sitä käyttöä, jota varten jokainen niistä on valmistettu tai syntynyt?”

HOUKUTUS on suuri soveltaa edellä sanottua kirjallisuuden (kirjan) asianmukaisuuden, kunnollisuuden ja kauneuden arviointiin.

     Jätetään tuo hetkeksi ilmaan ja ratsastetaan vaikkapa Berliiniin Alexanderplatzille, jonka reunassa on suuri, moderni Berolinahaus, jonka Peter Behrens suunnitteli 30-luvun taitteessa ja joka jotenkuten selvisi sodasta, niin että siinä nykyään sijaitsee mm. vaatekauppaketju C&A:n myymälä.

     Berolinahausissa on kymmeniä ja satoja ikkunoita, mutta kuvitellaan että se on vertauskuva kirjallisuuden talosta, jossa Henry Jamesin mukaan on miljoonia ikkunoita ja vieläkin enemmän.

     ”Kirjallisuuden talossa”, opettaa Nathan Zuckerman Peter Tarnopolin ”kirjoittamassa” novellissa, joka sisältyy Philip Rothin romaaniin Miehen muotokuva (My Life As a Man, 1974. Suom. Risto Lehmusoksa.) Tai täsmällisemmin sanoen Rothin romaanin päähenkilön Tarnopolin novellin päähenkilö Zuckerman lainaa Henry Jamesin esipuhetta (vuoden 1908 laitoksesta) Jamesin omaan romaaniin Naisen muotokuva (1881).

     Siis:

     ”Kirjallisuuden talossa ei lyhyesti sanottuna ole vain yksi ikkuna, vaan miljoona ikkunaa laajassa julkisivussa... ja jokaisen niistä on läpäissyt tai jokaisen niistä voi vielä läpäistä yksilöllisen näkemyksen tarve tai yksilöllisen tahdon paine...”

ZUCKERMAN lainasi pienen pätkän Jamesin esipuheesta. Pisteet ilmaisemassa pois jätettyä tulivat Zuckermanin kynästä, eivät minun. Enkä nyt takerru siihen, että vaikka Zuckerman tässä oli Tarnopolin novellin päähenkilö, niin muualla hän sitten on Rothin romaanien päähenkilö. Kuvan kuva kuvassa.

     James kuljettaa metaforaansa niin, että jokaisessa ikkunassa on silmäpari joka tarkkailee yhteistä inhimillistä näkymää, vaikkapa juuri tätä Alexanderplatzia minne pysäytin ratsuni. Silmäparit katselevat samaa aukiota, samaa elämää mutta ne kokevat näkemänsä eri tavalla, yksi näkee enemmän toinen vähemmän, joku näkee mustaa siellä missä toinen pelkästään valkoista, yhdelle aukiolta erottuu suuria asioita, toiselle pieniä – jne. jne. Pois-jättämisen, mukaan-ottamisen taide! Lähelläoloa, vieraannuttamista.

     Ja koska näin on, koska yhteisestä todellisuudesta syntyy miljoona näkemystä ja vielä enemmän, ei ole mitään syytä, James korostaa, sulkea joitakin ikkunoita, jättää jokin ikkuna kokeilematta ja aukaisematta.

     Mutta, koska näin siis on, onko Platon sittenkin oikeassa: taiteilija ei pysty tavoittamaan totuutta? Vain hevosmies tietää ja ymmärtää millaisia suitsia hän käyttää hevosella ratsastaessaan, tietää milloin ohjakset toimivat hyvin, ja mikä on kaunista ja kunnollista.

KUN katsellaan hevosen selästä Berolinahausin lukemattomia ikkunoita, käy selväksi matemaattisen tarkasti, miksi kirjallisuuden talosta löytyy enemmän keskitien kulkijoita kuin laidalle pyrkiviä, avantgardea, eliittiä, vinosti maailmaa kuvailevia.

     Nimittäin rakennuksen julkisivun keskellä toisiaan lähellä sijaitsevia ikkunoita on paljon. Kun niistä katsoo torille, näkee suunnilleen saman näkymän, suunnilleen samasta näkökulmasta. Vierekkäisissä ikkunoissa ei voi olla kovin paljon eri mieltä näkemästään.

     Mutta kun mennään rakennuksen reunoille, sivuseinän viereen, ylimpään kerrokseen tai aivan kadun pintaan, näkökulma on kokonaan erilainen ja poikkeuksellinen. Sieltä katsova on melkein yksin, hän näkee sellaista mitä rakennuksen keskikohdalta on mahdoton nähdä. Täältä reunalta normaali muuttuu epänormaaliksi, hahmot kasvavat mittaamattomiksi, etäisyydet vääristyvät, kaikki on tolkuttoman suurta tai pientä, pelkkiä sivukuvia tai koomisia jalkoja jotka tepastelevat Alexanderplatzilla.

     Koska tämä nyt on pelkkää matematiikkaa, voin ymmärtää paremmin Platoniakin. Todellisuuden jäljittelijät eivät voi kertoa ”totuutta” koska heidän ikkunansa sijaitsevat rakennuksen eri laidoilla, kaukana toisistaan.

PLATON tiivisti ideansa niin, että kaikkiin esineisiin ja toimiin liittyy kolme taitoa: jäljittelevä, valmistava, käyttävä.

     Kirjailija on jäljittelijä. Kustantaja kirjapainoineen on valmistaja. Lukija on käyttäjä.

     Uskallanko nyt väittää, että lukija on ainoa joka ymmärtää romaanin kauneuden ja asianmukaisuuden? Sitä paitsi, jos olen johdonmukainen, Platonin hevosmieheen nojautuen pitää myös todeta ettei saman kirjan toinen lukija voi väittää ymmärtävänsä sitä paremmin kuin toinenkaan. Tai että hänen ymmärryksensä olisi jotenkin arvokkaampi kuin toisen lukijan ymmärrys.

     Samalla kun tuo väite tuntuu järkevältä, epäilijä herää kysymään voiko suitsia ja ohjaksia verrata fiktiiviseen teokseen. Mitä kirjailija oikeastaan jäljittelee kirjoittaessaan romaanin? Eikö hän jäljittele jotakin paljon monimutkaisempaa kuin maalari, joka piirsi kuvan suitsista?

     Ja - pitää vielä lisätä - eikö lukija tavallaan ole jo jäljennöksen sisässä omassa kuvitellussaan roolissa? Kun Berolinahausin tietty ikkuna paljastaa yksilöllisen näkemyksen siitä, mitä Alexanderplatzilla tapahtuu (on tapahtunut, Döblin, hei), tajuamme että näkemyksen esittäjä, torin elämän jäljittelijä on ainakin hetken kulkenut torilla ja kohdannut ehkä tietämättään lukijansa, joka tietämättään on kohdannut (tai jopa tönäissyt tätä) kirjailijan, jonka näkemyksen äärellä hän nyt on, ja lopulta lukee ehkä omasta elämästään. Siis myös siitä, sen varjokuvasta.

     Silti ratsumies saattaa olla oikeassa ja vain hän ja semminkin lukija joka lukee kirjan.

     Kun ratsumies tarttuu ohjaksiin ja komentaa hevosen liikkeelle ja suuntaa pois Alexanderplatzilta, hänellä on jokin päämäärä, hänen on mentävä toimittamaan jokin tärkeä asia muualle, mutta saattaa myös tapahtua että hän ratsastaa vain huvikseen, nauttiakseen maisemista (erään talon pihalta tyttönen heilauttaa kättään) ja kuunnellakseen lintujen laulua ja haistaakseen mäntymetsien, hiekkateiden ja niittyjen tuoksuja.

     Näin tekee myös kirjan lukija.

Berolinahaus, Berliini 2012. KS.