[Onko fiktio valhetta?]
Sana on
vapaa, mutta pitää olla varuillaan mitä sanoo ja mistä puhuu.
Ainakin
jos haluaa kuulua ”täysipäisten” joukkoon.
Kukapa
ei haluaisi.
Koska kirjojen ja elokuvien fiktio täyttää elämänpiirimme, ei liene järkevää epäillä esim. romaanitaiteen siunauksellisuutta. Suomalainen tapa kutsua fiktiota ”kaunokirjallisuudeksi” kertoo jo sellaisenaan mistä on kysymys. Kauniin sanominen ”rumaksi” olisi törkeää. Tarkoittiko "kauno" aikoinaan jotakin suurempaa ja parempaa kuin arkielämä?
Koska kirjojen ja elokuvien fiktio täyttää elämänpiirimme, ei liene järkevää epäillä esim. romaanitaiteen siunauksellisuutta. Suomalainen tapa kutsua fiktiota ”kaunokirjallisuudeksi” kertoo jo sellaisenaan mistä on kysymys. Kauniin sanominen ”rumaksi” olisi törkeää. Tarkoittiko "kauno" aikoinaan jotakin suurempaa ja parempaa kuin arkielämä?
Voisiko
kuitenkin olla toisin?
Ensimmäisten
pakkasaamujen jälkeen katselen huolestuneena pelargonioitani.
Istuin
hetken odotushuoneessa ja selasin taas John Careyn esseekokoelmaa "taiteen siunauksellisuudesta".
”Tekeekö
taide meistä parempia?” Carey kysyy yhdessä esseessä.
Aristoteles
ajatteli, että tekee.
Tässä
katsannossa ”me” olemme Aristoteleen lapsia.
”Platon,
tietenkin, ajatteli että taide tekee ihmisestä huonomman”, Carey
muistuttaa, ja olen alleviivannut tuon lauseen joskus aikaisemmin,
istuessani ja odottaessani.
Nyt
lause jää kaikumaan päässä.
”Joka
puhuu, ei tiedä; joka tietää, vaikenee”, kiinalainen runoilija
Po Chü-i toisti Laotsen ajatuksen eräässä
runossaan. Intuitiivisesti Laotsen lause muistuttaa Platonin
ajatusta. Totuutta ei pidä yksinkertaistaa puhumalla siitä.
Laotse
ja Platon taisivat olle melkein aikalaisia.
Mutta
miksi Laotse sitten puhui siitä mistä ei pidä puhua, Po Chü-i
kysyi:
Jos Laotse
oli niitä, jotka tietävät,
miksi hän
itse kirjoitti kirjan: viisituhatta sanaa?
Valtiossa
Platon oli valmis karkoittamaan runoilijat maasta, koska he eivät
pelkästään vetoa huonoihin ihmisiin vaan saavat myös hyvät
muuttumaan huonoiksi.
”Mutta
emmepä vielä ole lausuneet pahinta syytöstämme tätä runoutta
vastaan”, Platon sanoi. ”Se näet, että se kykenee turmelemaan
kunnollisiakin ihmisiä – aivan harvoja lukuunottamatta – sehän
on kerrassaan kauheata... kuunnellessamme Homeroksen tai jonkun muun
traagillisen runoilijan jäljittelevän jotakin surun vallassa olevaa
sankaria, jotka venyttelee voivotustansa pitkäksi puheeksi, taikkapa
miehiä jotka laulavat (itkulauluja) ja nyrkeillään takovat
rintaansa, me, parhaimmatkin meistä, senhän tiedät, tunnemme
nautintoa ja antaudumme ja seuraamme myötätunnolla ja ylistämme
ihan tosissamme hyväksi runoilijaksi sitä, joka parhaiten saapi
meidät sellaiseen mielentilaan.”
Platon
sanoi, ettei järkevää ja tyyntä luonteenlaatua ole niinkään
helppo jäljitellä. Heikkoja, äärimmäisiä ja kuohahtelevia
tunteita ja luonteita sitä vastoin on helppo jäljitellä ja siksi
runoilijat tekevät niin ja vievät kuuntelijat harhapoluille.
Koska
runoilija jäljittelee poikkeusihmisiä, hän ”luopi teoksia, jotka
ovat ala-arvoisia totuuteen verraten”. Filosofit pyrkivät
totuuteen, runoilijat eivät ja siksi runoilijoiden paikka ei ole
kunnollisten ihmisten valtiossa.
Olikohan
Platon johdonmukainen?
”Sanat
ja niiden yhdistelmät eivät sellaisenaan edusta Platonille totta”,
sanoo Holger Thesleff kirjassaan Platonin arvoitus.
”Valheen Platon lähes samaistaa fiktioon.”
Laotsen
tavoin Platon ajatteli, että totuus on yksityiskohtia ”isompi”
asia ja että jäljitellessään yksityiskohtia runoilija valehtelee
eikä tavoita totuuden ydintä.
Kymmenen
kymmenestä sivistyneestä ihmisestä ihmettelee, miten Platon
saattoi ajatella noin nurinkurisesti.
Tässä
ajattelussa Platon jätetään yksin, sanasusien raadeltavaksi.
Nykyään
melkein kliseeksi on tullut väittää, että kaunokirjallisuus luo
tosia maisemia ihmisen elämästä. Että se sanoo jopa jotakin
enemmän kuin tiede. Platonin ajatus kääntyy taidepuheen small-talkissa
melkein nurin: Tiede jäljittelee faktoja, mutta fiktio
kertoo enemmän ja syvemmin ihmisen elämän tunnoista. Tiede
luettelee kun taas taide arvottaa ja etsii merkityksiä.
Sovinnaisen humanismin väitteessa saattaa piillä mammuttimainen väärinkäsitys, mutta ei
siitä nyt enempää.
Simon
Blackburn vertailee teoksessaan Platonin Valtio aikamme viihdekulttuuria Platonin runouden kritiikkiin. Platon paheksui että
runoilijat jäljittelevät ihmisen huonoja piirteitä. Mitä moderni
väkivaltaviihde jäljittelee?
”Ennen
kuin ryhdymme pilkkaamaan Platonia, meidän on syytä pohtia omia
taidenautintojamme”, Blackburn sanoo. Hän muistuttaa että
keskiverto amerikkalaisnuori on 18 vuotiaaksi kasvettuaan nähnyt
televisiosta noin 18 000 murhaa. Taide tarjoaa käyttäytymismalleja,
joita on mahdollista jäljitellä.
”Ehkä
Platon on oikeassa ja ehkä mielemme ovat jäljitteleviä... Häneen
ei voi kuitenkaan suhtautua alentuvasti siksi, että me luulemme
tietävämme häntä paremmin, miten ihmisten mieliä ruokitaan. Jos
hän olisi kirjoittanut runoilijoiden maastakarkotuksen sijaan
viihdeteollisuuden pamppujen maastakarkotuksesta, hänen sanansa
kaikuisivat huomattavasti auliimmille korville.”
Kaikenlaisessa
viihteessä läpimäräksi uitettu nykylukija hätkähtää.
Entäpä
jos Platon olikin oikeassa?
Mitä
jos fiktio kiellettäisiin?
Jospa
ihmisen pitäisikin kohdistaa ponnistelunsa totuuden hakemiseen,
silläkin uhalla että se ei viihdytä eikä huvita?
Platonin
askeettisella, melkein masokistisella vaatimuksella syventyä
totuuden etsimiseen voi leikitellä ja päätyä jossittelemaan.
Jospa
Platonin ajatuksista olisi tullut länsimaisen ajattelun ainoa
valtavirta. Jospa homeerinen tarinankertominen olisi kielletty. Jospa
fiktiota vahdittaisiin... ja jokainen valhe otettaisiin kiinni.
Tuollaisessa
maailmassa ei kirjallisuuskriitikoita tarvittaisi esteettisen arvion julistamiseen vaan totuusarvon esittämiseen. Kirjan arvo olisi sen
totuudellisuudessa, eikä siinä miten viekoittelevasti se kertoo
tarinoita ihmisten mahdollisesta elämästä.
Kuulostaa
ikävältä, ikävystyttävältä.
Mahdollisia
ja jopa epätodennäköisiä ”totuuksia” on hauskempi kuunnella
kuin todellisia totuuksia. Jokainen meistä tietää, on tietävinään,
ettei fiktio ole totta eikä valhetta, vaan jotakin mitä ei voi
sanalla sanoa.
Mutta
sittenkin... mihin fiktiota lopulta tarvitaan?
Miksi
maailmaa ei kerrota niin kuin se on?
Miksi
James Bond kiehtoo enemmän kuin Platon?
Kyösti Salovaara, Verdun 2014. Ihmiset jotka tietävät koko totuuden vaikenevat. |
Lähteitä:
Simon
Blackburn: Platonin Valtio. Suom. Kimmo Paukku. Ajatus Kirjat 2007.
John
Carey: What Good Are the Arts? Faber and Faber 2006.
Platon:
Valtio. Suom. O.E. Tudeer. 2.p Otava 1972.
Po Chü-i:
Korotan ääneni ja laulan. Suom. Pertti Nieminen. Otava 1975.
Holger
Thesleff: Platonin arvoitus. Suom. Pinja Riikonen. Gaudeamus 2011.
Minusta maailma on enemmän kuin mitä siinä omilla silmillään näkee ja korvillaan kuulee.
VastaaPoistaFiktio täydentää näkemyksiä. Minusta se, samoin kuin kaikki muut taiteet, avaavat mahdollisuuksia nähdä, kuulla, kokea, aistia enemmän kuin se on mahdollista ilman niitä.
Ajatellaan vaikka ihmistä. Elävää ihmistä. Onko hän sellainen, miltä näyttää? Uskallan sanoa: ei ole. Ei ihminen tunnista edes itseään, jos katsoo peilistä. Hän saattaa kysyä: kuka minä olen? Jos aviopuolisot katselevat toisiaan, vielä vuosien kuluttua he eivät tunne toisiaan, eivätkä itseään. He pystyvät yllättämään toisensa vain jollain yksittäisellä teolla.
Tästä on minulla henkilökohtaisia kokemuksia sekä myös toisten kertomia olen kuullut. Kaikki on pelkkää oletusta ja luuloa. Yllätyn aina myös toisten blogeja lukiessani. Omassa blogissani näen enemmän vierautta kuin tuttuutta. Oikeastaan se on hyvä asia. Jos tietäisi kaiken toisista, luulen ja uskon, että kulkisi kuin unessa, mikään ei tuntuisi todelliselta.
Eilen näin unta, josta herättyäni luulin olevani valveilla. Vasta sen jälkeen, kun olin uudestaan herännyt, huomasin, että edellinen herääminen olikin ollut onta. Olin herännyt unesta toiseen uneen.
Yhtä epävarmaa on valveilla olo. Kaikki, mitä valveilla luulee todeksi, voi olla jotain muuta.
Tämän olen myös henkilökohtaisesti kokenut. Mikään ei ole miltä näyttää.
Sanatkaan eivät ole aina sellaisia kuin toivoisivat olevansa. Esim. sana 'onta' tuossa kommentissani, luulee olevansa sana unta. Eihän se ole. Se on jotain muuta. Tuntematonta.
VastaaPoistaPS. Fiktio ei voi koskaan olla valhetta, jos se on fiktiota. Se on kiinninaulattu olemiseensa.
VastaaPoistaEllei sitten 'kiinninaulattu' kelpaa sanaksi. Joidenkin mielestä sen pitäisi olla muodossa 'kiinni naulattu'. Kaikki on tulkinnan varassa.
VastaaPoistaKirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoistaLuulin, ettei kommentti lähtenyt. Nähtävästi se lähti, koska tuli kaksinkertaisena takaisin. Poistin toisen.:)
PoistaLuin tuon allaolevan Kyöstin vastauskommentin. Kiitän siitä. Samaa mieltä Platonin suhteen. Varmasti hän olisi ollut huolissaan, jos kaikki "ei näkyvä" olisi kadonnut, eikä hänellä olisi ollut enää mitään ajattelemista.
Minä muuten olen sitä mieltä, että fiktiota ei voi väittää valheeksi, sillä se on totta, niin kauan kun se elää. Mutta fiktiokin voi kuolla. Jos sillä ei ole järkeä eikä tunteita, jos se on pelkkää tyhjää vaan, pian se kuolla kupsahtaa!
Olen joskus ajatellut - ei ehkä ihan oma ajatukseni, niin kuin juuri mikään muukaan - että ihminen (yksilö) ei ole yksi vaan ties kuinka monta, vähän niin kuin vanerin rakenne ja jokainen kerros niistä "yksilöllinen", joten tästä syntyy ihmisessä itsessäänkin fiktiota kun yksi osa miettii jotakin ja toinen on vähän eri linjalla - kirjoitus sitten hetkellisesti kokoaa tuo "yhdeksi" yhdellä hetkellä mutta toisella jokin toinen puoli saa esittää koko ihmistä... jne.
PoistaEli päädyinkin ihan pimeään selitykseen!
Hyvin naulattu, Liisu! Vaikka sormeenkin voi osua naulatessa mikä muistettakoon.
VastaaPoistaToisesta ihmisestä ei oikeastaan tiedä mitään, mutta mitä sitten voi päätellä siitä mitä toinen sanoo tai kirjoittaa? Jotakin mutta ei kaikkea, ei läheskään. Ja osaako sanoa siitäkään mitä itse kirjoittaa, koska toisinkin voisi kirjoittaa ja sanoa, tai olisi voinut.
Ehkä Platon "arvosti" enemmän niitä joista ei pystynyt sanomaan mitään kuin niitä joista kaikki oli näkyvissä.
Niin että fiktio ei ole valhetta koska se on olemassa, mutta siitä johtuen ei se tottakaan ole.
Minusta on kiva lukea toisten blogeja. Tapaa ihmiiä, joita ei tunne, ja tuntee kuitenkin. Niin että jo kerran käytyään jossain vierailulla, vaistoaa heti ensi käynnillä, onko siihen blogiin enää menemistä vai onko syytä pysytellä siitä etäällä.
VastaaPoistaNyt olen jo muutaman kerran käynyt blogissa, jota pitää SCHNUR- nimeä käyttävä ihminen. Siellä on mukava käydä. Tuntee saavansa aina jotain mukaansa, kun sieltä lähtee. Jotain arvokasta ja ravitsevaa.
Ps.
VastaaPoistaTäälläkin on mukava käydä.
Kiitos!
PoistaMinun lapsuudessani 50- ja 60-luvulla Suomen maaseudun vähän koulutetttu väki (ainakin Satakunnassa) piti fiktioon uppoutumista lapsilla hyvin vaarallisena, rahapelien himoon verrattavana uppoamisena suorastaan. Tämä kuulostaa nurinkuriselta, kun nykyään lapsia yritetään houkutella lukemaan tarinoita.
VastaaPoistaUskonnolliset tekstit ja asiatieto vielä hyväksyttiin, mutta sana romaani herätti pahennusta, vähän kuin hotelli ja ravintola, molemmat paheiden pesiä, ja lomailu. En minä silti uskonut, vaan menin piiloon lukemaan, ja haaveilin myös hotelleista, ravintoloista ja lomailusta.
Liisun kommentit herättävät monenlaisia mielikuvia.
Joskus sitä tosiaan muuttuu niin nopeaan, että ei ole tunnistaa itseään.
Olen monesti ajatellut, että jos pääsisi hetkeksi toisen aivoihin, ajatuksiin ja tunteisiin, niin silloin saisi oivalluksen siitä, miten erilaisia tai samanlaisia me olemme. Mitä jos toisena oleminen olisikin hirveän ahdistavaa ja tajuaisi olevansa onnekas tai päinvastoin toisena olisi ihanaa ja huomaisi, mitä kivirekeä vetää, kun on se, mikä on.
Kyöstin ihmisminän vanerin rakenne kuulostaa loogiselta. Kun asian ymmärtää näin, ei voi syyttää ketään takin kääntämisestä. Ihmisen moraalissa esim. näkyy joskus lapsuuden opit ja joskus se, mitä on itse päätellyt, eri ikävaiheet ja koetut asiat. Joskus keskenään kommunikoivia minän osia kutsutaan sivupersooniksi, vaikka ne ovat kaikki samaa persoonaa. Sitten on sairaalloinen tila, jossa nämä osat todella erkanevat eivätkä osaa enää kommunikoida ja antaa toisilleen tilaa.
Ja mitä tapahtuu silloin, kun mieli hajoaa? Skitsofrenian suomalainen nimi on jakomielitauti.
Tarinat taitavat olla ihmisen (kulttuuri)geeneissä eli tapa hahmottaa sitä maailmaa josta ei ole yksikäsitteistä tietoa tai sitten vaan ylipäänsä nähdä elämä pieninä alkuina, keskikohtina ja loppuina, siis monina tarinoina.
PoistaTässä mielessä Platon asetti toivottaman tehtävän yhteiskunnalle (siinä asuvalle) jos haaveili "tarinattomasta" valtiosta.
Jotenkin, kuitenkin, tulee myös mieleen että "tarina" on eräänlainen ihmisen itsepetos, toteutumaton haave nähdä järkeä ja syys-seurausta siellä missä sitä ei ole eli poistaa sattuma elämän ja kehityksen ohjaajan roolista. Tällöinhän tarina lähentyy uskontoa: aina on olemassa perimmäinen selitys ja ohjaus kaikkeen.
Kun 2000-luvun alkuvuosina konsultit kiersivät joka paikassa opettamassa, että jokaisessa myyntiprosessissa - olipa myytävänä palveluita tai tavaroita - pitää aina "keksiä" tai löytää myynnin perusteluksi myytävään asiaan liittyvä tarina; tätä ihmisen perimmäistä haavetta nähdä maailmassa perimmäinen järjestys, käytettiin aika ronskilla tavalla hyväksi. Järki ikään kuin peiteltiin tunteella, "tarinalla". Vedottiin (ja nykyään tarinoista kaikessa ja kaiken selittäjänä käytetään vielä enemmän) ihmisen perimmäiseen tajunnan tasoon, jota meistä kukaan ei täydellisesti pysty hallitsemaan.
Hmm hmm hmm, mitä sitten pitäisi tehdä sillä totuudella josta ei voi puhua, vaietako siitä pitäisi.
VastaaPoistaPlatonin ja Aristoteleen vastakkaisuudessa on luultavasti vaikutusta esim. kristinuskon historiassa (ja siinä sivussa koko Euroopan ja maailman vastaavassa): varhaiset teologit nostivat esiin Platonia ja neoplatonisteja, keskiajalla taas Aristoteles oli kovemmassa huudossa, ja Luther ja muut protestantit pääsääntöisesti taas hylkäsivät Aristoteleen...
Tuo ajatus "taide arvottaa ja etsii merkityksiä" on itsessään arveluttava, jos vaikkapa journalisti valikoisi esiteltävään aiheeseen liittyviä faktoja niiden sopivuuden mukaan ja tulkitsisi niitä arvotusten perusteella, niin tuota olisi syytä nimittää vääristelyksi.
Toisaalta metatasolla fiktio perusluonteeltaan voi taas käydä kiinnostavaksi: ainakin Yukio Mishima on joskus kirjoittanut suunnilleen että valehdellessaan ihminen paljastaa eniten itsestään: asia on puhujalle niin tärkeä että siitä pitää valehdella.
Viime viikon pakinassa otin esimerkin kuinka journalismi (ja poliitikot) valikoi faktoja jotka ilmeisesti sopivat kirjoittajan (puhujan) maailmankuvaan ja jättää valikoimatta niitä aineksia, jotka eivät sovi eli onhan se todellisuuden vääristelyä, eräänlaista arvottamista. Joskus valikointi on ilmiselvää, joskus todella vaikeaa huomata.
PoistaMutta vääristeleekö fiktio aina kun se yrittää raflaavasti vaikuttaa lukijaansa? Tämä tietysti on täysin väärä kysymys niiden mielestä, jotka ajattelevate ettei fiktiosta pidä koskaan vetää päätelmiä todellisuudesta ja/tai todesta. Jos se, fiktio pitää ajatella vain itsensä sisään rakennettuna "jonakin"... niin sitten se ei kaiketi arvota eikä merkitse.
Itse ajattelen ettei sanoilla voi sanoa mitään mikä ei kertoisi jotakin todellisuudesta, mutta...
Jotkut runoilijat ovat tietysti ainakin pyrkineet sellaiselle abstraktion tasolle että pyrkimyksenä on puhdas "jokin" itsessään, mutta en minäkään oikein tiedä voiko kielellä, joka minusta on keskeisesti kommunikointiväline, tekemään mitään sellaista mikä ei sisällä kommunikaatiota...
VastaaPoistaEhkä fiktio on lähtökohtaisesti sopimus kirjoittajan ja lukijan välillä yhteisestä valehtelusta, kirjoittajan lisäksi myös lukija haluaa valehdella itselleen.
Ehkä fiktio jota luemme kertoo myös siitä mistä haluamme meille valehdeltavan, epäkiinnostavat fiktioaiheet ovat joko sellaisia joista emme ole tarpeeksi kiinnostuneita tai sellaisia joista aidosti haluamme totuuden.
Freudilla olisi varmaan jotain sanottavaa...ehkä hyvä psykoanalyysi jossa pengotaan idin syövereitä vapauttaisi meidät fiktiosta.
Niin että terapian tarpeessa (ja sitä välttääksemme) luemme kaunokirjallisuutta!
PoistaKysyä voisi että mihin ihminen "pakenee" kun lukee ja mihin "päätyy" paettuaan, mutta se taitaa olla elämää isompi kysymys. Niin kuin sekin että voiko itseään oikeastaan paeta, edes fiktioon?
Minä luulen, että ihminen lukee (usein) saadakseen oikeasti vastauksen kysymyksiinsä. On kestoaiheita, kuten natsien julmuus. Niistä jaksetaan lukea ja katsoa aina vain, koska ne ovat niin käsittämättömiä. Lukija haluaisi ymmärtää, mutta sitä ei vain tapahdu, joten hän lukee/katsoo lisää samantyylistä.
PoistaJotkut pakenevat tarkasti rajaten suloiseen hupsutteluun, jossa kaikki on normaalielämää kevyempää. Teatterin on oltava komediaa ja iloisia musikaaleja, kirjojen hauskoja. He karttavat surun, kauhun ja liikutuksen kokemista, ja kokevat itsensä petetyiksi elleivät lähde teatterista suu naurussa. Toiset taas oikein ahmivat väkivaltaa ja rankkoja aiheita ja kokevat kevyen turhanpäiväisenä. Molemmilla saattaa silti olla kyse eskapismista.
Ihminen lienee utelias eläin: jotkut meistä ovat niin uteliaita että heitä kiinnostaa vain se mitä tapahtuu muualla, ympäristössä ja toiset taas niin uteliaita itsestään, että heitä kiinnostaa vain oman mielen syöverit. Ehkä lukeminen on aina noiden kahden vastakohdan vuorottelua, jännitettä. Jos joku sanoo lukevansa vain päästäkseen pitkästymistä pakoon, uskommeko häntä?
PoistaEntä sitten kirjailijat? Katsoin jokin aika sitten Enid Blytonista kertovan elokuvan, joka kaiketi on aika "dokumentaarinen". Siinä oli mm. kauhea ja julma kohtaus, jossa kirjailija lähettää tyttärensä sisäoppilaitokseen, koska tytär häiritsi arvon kirjailijan elämää. Sen jälkeen Blyton kirjoitti seuraavassa romaanissa reippaasti ja humoristisesti pikkutytöstä joka sisäoppilaitokseen tultuaan reippaasti ja mukavasti pääsee irti koti-ikävästään ja sopeutuu uuteen kuriin. Siis: kirjailija selvästi valehteli fiktiossaan - jos vertaa hänen omaan käytökseensä - mutta... ehkä nuo reippaat sanat lohduttivat monia lapsia, jotka vanhemmistaan erotettuina itkivät yön tunteina koti-ikäväänsä.
Natsien suosiosta fiktiossa tulee mieleen myös ajatus että onko kyse halusta ymmärtää vai halusta kertoa itselle että itse kyllä kykenisi tekemään oikeita moraalisia ratkaisuja (eli tarkoituksellisesti olla ymmärtämättä)...
PoistaTai ainakin jotakuinkin kaikessa minun näkemässäni natseja käsittelevässä fiktiossa ne ovat aina ne toiset, tai vähintään siinä pitää kokea joku mahtava epifania...
Luultavasti jälkimmäinen vaihtoehto todennäköisempi - ja juuri siksi pelottava. Miksi saksalaiset käyttäytyivät niin järjestelmällisen kauheasti, on toinen juttu, mutta kauheampaa että me kaikki saattaisimme käyttäytyä samalla tavalla jos sosiaalinen paine on riittävän kova. Eikä "kauhean" tarvitse (jos se nyt toteutuisi) olla niin väkivaltaista kuin oli aikanaan; lempeämmälläkin totalitarismilla saatetaan ihmisarvo ja vapaus viedä.
PoistaToinen juttu: kun me luemme niin paljon dekkareita ja murhista, niin mitä me oikeastaan etsimme? Ja edelleen, kun nimenomaan pohjoismaisessa dekkarissa eräänlainen perimmäinen pahuus - jolla melkein poseerataan - on fiktion keskiössä, mistä se sitten kertoo ja miksi siitä lukijat pitävät?
Juuri tuohon pyrin ymmärtämään pyrkimisessä, miten me olemme niin muokattavissa, se kauhistuttaa. Ja sitten kun pitäisi nähdä oman käyttäytymisen nurjempi puoli, sitä alkaa suojella selityksillä kaikin tavoin. Tämä tulee esiin natsiaiheisessa fiktiossa ja toimii pelottavana kärjistyksenä. Varmaan jokainen toivoo, että olisi se toisinajattelija, mutta tietää, että todennäköisimmin menisi joukon mukana.
PoistaMuistan alakouluiästä, miten helposti olin samaa mieltä sen kanssa, jonka kaveri olin. Kerran kävellessämme ystäväni kanssa koulusta kotiin tämä alkoi paasata, miten nämä koulukirjaston lainakirjat on olleet varmaan eräässä tietyssä perheessä, kun ovat niin repaleisia. Se oli köyhä monilapsinen perhe. Minä olin samaa mieltä, oli oikein mukavaa ja nautinnollista parjata ja kikatella yhdessä, kunnes huomasin, että tuon perheen tytär kävelee meidän perässä. Silloin häpesin ja tajusin, että olin puhunut pahaa ihan hölmöyttäni vain ollakseni yhtä pataa kivan tytön kanssa. Me olimme kaikki noloja. Syytetty mutisi jotain, ettei heillä mitään kirjoja revitä. Ja me hölisijät mutisimme jotain, ei mitään anteeksipyyntöä, vaan selitystä tietysti, että ei oikeesti tarkoitettu mitä sanottiin, luultiin väärin tms. Tällainenkin tilanne lyhytelokuvana kertoisi samaa mitä natsileffat. Ja nyt kun kirjoitin tämän, aloin ajatella, etten vain minä ollut se, joka aloitti köyhälle perheelle naureskelun, mutta hävettää muistaa se oikein.
Perimmäisestä pahasta nauttiminen fiktiossa on kyllä mielenkiintoinen kysymys. Eikö siihen liity jotain seksuaalistakin ja energisoitumista äärirajoilla käymisestä.
Toisaalta voihan siinäkin olla se kysymys, että voisinko minä olla tuo hirviö.
Dekkareista voikin pohtia että mitä se kertoo kirjoista tai minusta että en niin näistä pohjoismaisista dekkareista välitä vaikka arvoitus- ja hardboiled-dekkareista pidänkin.
PoistaYhtenä huomionarvoisena tekijänä mainitsen että arvoitus- ja hardboiled-dekkareissa kaikki henkilöt ovat moraalisesti suunnilleen samalla tasolla. Arvoitusdekkarit suhtautuvat moraalikysymyksiin rationaalisina valintoina, eräänlaisena pelinä jossa kysymys on motiivista ja tilaisuudesta mutta kun nämä asettuvat kohdalleen "kuka tahansa voi olla murhaaja" (ja myös viileä salonkipyöveliys kuuluu asiaan kun tilanteessa se vaikuttaa järkevimmältä ratkaisulta).
Hardboiled-dekkareissa moraalisten ratkaisujen rationaalisuus on hylätty, valinnat perustuvat enemmän kohtalon heittelyyn mutta rikollisten, poliisien, etsivien ja satunnaisten vaeltajien välillä ei ole kovinkaan paljoa eroa, mukana on yhä pelimäisyyttä kuka sitten onkin kenenkin puolella.
Pohjoismaisia dekkareita en ole kovinkaan paljoa lukenut, mutta siitä vähästä mitä olen ja mitä toisen käden tietoja on niin tuntuu että niissä on mukana toisaalta voimakkaampaa pahuudella mässäilyä mutta toisaalta myös voimakkaampaa erottelua ihmishirviöiden ja meidän kunnon ihmisten välillä, moraalista eugeniikkaa (silloinkin kun me kunnon ihmiset olemme huonoja vanhempia ja syömme roskaruokaa, emme kuitenkaan ole pikkulasten sarjaraiskaajia). Vähän kuin vanhoissa länkkäreissä, Gary Cooperin ja John Waynen vain on korvannut Maria Kallio ja Lisbeth Salander.
Marjatta ja Hdcanis, kiitos painavista ajatuksista, joihin ei ole juuri lisäämistä.
VastaaPoistaOlen pitkään ollut sitä mieltä, että on harmillista että dekkareissa on aina ideana jonkun tappaminen ja sitten sen selvittäminen että kuka tappoi. Tämähän,siis tappaminen, lisääntyi vasta ensimmäisen maailmasodan aikana.
Olen itse aina enemmän "tykännyt" kirjoista joissa ihmisiä tapetaan, jos se on tarpeellista, jostakin muusta syystä kuin että tappaja on "paha" ihminen. Esimerkiksi vakoilukirjallisuudessa kukaan ei tapa toista pahuutaan vaan siksi, jos se on välttämätöntä, että se edistää kollektiivisen toimijan tavoitetta - jota sitten voi pitää hyvänä tai pahana.
Tulen ajatelleeksi että johtuuko tämä pohjoismaisen dekkarin kaipuu "pahan ihmisen" kuvaan siitä että kun kaikki yhteiskunnassa on suunnilleen hoidettu valmiiksi ja ihmisen yksilöllisyys on viety äärimmillieen, ei jäljellä oikeastaan ole muuta selitystä kuin että ihminen on "paha" ja siitä sitten seuraa mitä seuraa.
Tämä on aika kyyninen käsitys ihmisestä joten sitä voisi kysyä pohjoismaisilta pahan ihmisen kuvaa helliviltä kirjailijoilta.