Luulen tietäväni

[… ja tiedän luulevani!]

                                                                         Kyösti Salovaara 2015.

Ihminen on kummallinen olento, joka alati miettii suhdettaan ympäröivään maailmaan, muihin ihmisiin, menneeseen ja tulevaan.

    Niin paljon on kirjoitettu ettei sitä kukaan ehdi elämänsä aikana lukea. Niin paljon on sanottu ettei siitä pysty ymmärtämään kuin pienen osan.

    Ja kuitenkin me, minä muiden mukana ja ennen kaikkea, käyttäydymme ikään kuin kaikki tiedossa oleva olisi todella tietoa eikä luuloa, pelkkää kuvitelmaa tai jotain siltä väliltä.

    Oikeastaan ihminen tietää täsmällisesti aika vähän; enemmän hän tietää sinne päin, suunnilleen, noin. Intuitiivisesti ajatellen maailma on hallussani, joten ei kannata takertua faktoihin. Niihin kompastuu ja lentää nenälleen.

    Tietoon kompastuva näyttää nololta. Sitä paitsi kompurointi sattuu enemmän kuin vasaranisku peukaloon.

Onkohan meidät saatu uskomaan, että tietokone todella tietää ja että älypuhelin on älykäs?

    Jos on, sen pahempi meille.

    Melkein huvittavan pateettiselta tuntuu lukea Brita Polttilan suomentamaa runoa Opiskelun ylistys, jonka Bertolt Brecht kirjoitti kaiketi 1920-luvulla. Tässä runossa opetetaan tiedostamaan ja kapinoimaan ja kaappaaman valta tietämällä enemmän kuin ne, joilla valta siihen asti on ollut.

    Brecht on monen sosialistin tavoin romantikko. Järkeen kannattaa uskoa kaikilla tunteillaan. Kun tietää enemmän, pystyy ohjailemaan muiden, vähemmän tietävien käyttäytymistä.

    ”Hanki tietoa, sinä joka värjötät kylmässä!” Brecht kehoittaa. ”Tartu kirjaan nälkäinen, se on ase. / Sinun on astuttava johtoon.”

    Brechtin neuvo: ”Älä usko kuulopuheita / ota itse asioista selvä! / Se mitä et itse tiedä / sitä et tiedä.” (Brecht: Runoja 1914-1956. Tammi 1974.)

    Brechtiä kuunnellessa tulee mieleen, että tietoon uskova kapinallinen ei aina huomaa harmaata maailmaa, sillä hänen silmänsä näkevät vain puhtaita värejä: musta ja valkoinen; on vain totta tai valhetta, vale ja totuus.

Tieto on valtaa, mutta minkälaista valtaa se on, sitä on vaikeampi määritellä. Joskus tuntuu, että luuleminen rauhoittaa ihmisiä enemmän kuin tietäminen. Luulojen kanssa on mukavampi panna iltaisin maata kuin miettimällä tietämisen tuskaa ja sitä puutetta mikä siihen liittyy.

    Luulo ei ole tiedon väärti, mutta sopii meille ihan hyvin. Luuleminen leppoistaa; tieto tekee levottomaksi, ahdistaa.

    Tämän huomasin kun pari viikkoa sitten luin Helsingin Sanomista Vesa Karosen arvostelun Veikko Erkkilän ja Pekka Iivarin teoksesta Jätetyt kodit, tuhotut sillat (Otava 2015). Karosen juttu kolahti luulojeni laatikkoon kuin murskaava kivi.

    Arvostelun otsikko hahmotteli teoksen ”sanoman” näin: ”Kirja muuttaa käsitystä Lapin sodasta: Saksalaiset eivät olleetkaan julmia natseja, jotka polttivat kaiken – Monipuolinen historiateos kuvaa kansan sotakokemuksia, torjuu demonisoinnin ja näyttää saksalaisetkin inhimillisinä.”

    Eikö meille koulussa opetettu, että saksalaiset polttivat kaiken?

    Miksi sitä opetusta olisi pitänyt epäillä? Kyllä kansa tietää – ja opettajat!

    Pitääkö silti epäillä ”yhteistä tietoamme”? Tajuta että vaikka tietoa on, luulon viehätys sumentaa tiedosta syntyvän epäilyn.

    Erkkilän ja Iivarin kirja kertoo, kuinka Lapissa pelättiin venäläisten tuloa; talot jäivät tyhjäksi kun ihmiset pakenivat tuota uhkaa. Karosen mukaan teoksen antama yleiskuva on, että saksalaiset kohtelivat siviilejä poikkeuksellisen hyvin Lapin sodan kireinäkin aikoina. Saksalaiset eivät olleet miehittäjiä.

    ”Lähtiessään saksalaiset eivät polttaneet Lappia maan tasalle, kuten aina hoetaan”, Karonen tiivistää lukemansa. ”Pääteiden varrella tuhot olivat perinpohjaiset, mutta polttamatta he jättivät talot, joissa oli asukkaita, samoin useimmat kirkot. Sivummalla säästyivät kokonaiset kyläkunnat. Wikipediassa on yhä virhetieto, että Lapissa 'tuhoamatta jäi vain muutama kylä'.”

    Onko joskus ”poliittisesti” soveliampaa luottaa kuvitelmaan ja luuloon kuin tietoon ja tosiasioihin?

No, kaikenlaiseen törmää kun monenlaista lukee.

    Usein sanotaan, että ennustaminen on vaikeaa, varsinkin tulevaisuuden ennustaminen, mutta ei menneisyyttäkään yksikäsitteisesti selitetä. Joskus historian ”totuutta” venytetään kuin jenkkipurkkaa.

    Tämä tuli mieleen kun luin Tekniikan Maailmasta (19/2015) Kalevi Rantasen sinässä mielenkiintoisen artikkelin Kohinaa ajan alkupisteestä. Rantanen kertoo, kuinka Bellin laboratoriossa viisikymmentä vuotta sitten saatiin todisteet alkuräjähdyksestä, kun maailmankaikkeuden reunoilta kuuluvalle kohinalle löytyi selitys. Rantasen mukaan alkuräjähdyksen tutkimus ja kosmologia alkoivat vasta tuolloin.

    Rantanen väittää, että ennen vuotta 1965 tieteessä oli vain arvailuja alkuräjähdyksestä: ”Koko kosmologiaa pidettiin usein enemmän filosofiana kuin tieteenä. Peruskysymykseen ne vastasivat melkein yhtä vähän kuin esimerkiksi Kalevala, jonka mukaan maailmankaikkeus syntyi sotkan munasta.”

    Sattumalta luin alkuräjähdyksen tiedehistoriaa muutama viikko sitten tanskalaisen Helge Kraghin teoksesta Kvanttisukupolvet (Terra Cognita 2002). Siinä annetaan kosmologian historiasta toisenlainen kuva kuin TM:n artikkelissa.

Itse asiassa jo vuonna 1922 venäläinen Alexander Friedmann esitti maailmankaikkeuden laajentuvan. Vuonna 1927 belgialainen Georges Lamaître esitti samaa laskelmiinsa perustuen. Sitten saatiin 1930 Edwin Hubblen todistus siitä, että galaksit erkaantuvat toisistaan maailmankaikkeuden laajentuessa.

    Friedmannin ja Lamaîtren jälkeen 30-luvulla tiedeyhteisö hyväksyi ajatuksen maailmankaikkeuden laajenemisesta. Alkuräjähdykseen viittava taustasäteily tuli seitsemän kertaa raportoiduksi vuosien 1948-56 välisenä aikana mm. George Gamowin, Ralph Alpherin ja Robert Hermanin tutkimuksissa ja siitä huolimatta tiedemiesten esittämä ja olennaisilta osiltaan oikea teoria hyväksyttiin vasta 1965, kuten em. Rantasen artikkelissa kerrotaan.

    Alkurähdyksen idea oli ilmeisesti ”tiedepoliittisesti” ja/tai ”poliittisesti” arka asia.

    Mutta, niin kuin Kragh kertoo, se oli vakuuttavasti tiedossa jo 40-luvulla, eikä pelkkänä arvailuna kuten Rantanen TM:ssa väittää toistaessaan ilmeisesti yleistä virhekuvaa historiasta.

    Käsitys, että kosmologia syntyi vasta vuonna 1965 Bellin laboratorion havaintojen myötä on ”ilmeisen virheellinen”, Helge Kragh sanoo, ”mutta lisäksi on tärkeää todeta, että alkuräjähdyksen malli ei ollut 1960-luvun puolivälin tuotos, vaan se esiintyy täysin kehittyneenä Gamowin ja hänen työtovereidensa aikaisemmissa töissä.” Ironia on siinä, että Bellin laboratoriossa taustasäteilyn löytäneet Arno Penzias ja Robert Wilson saivat Nobelin palkinnon vuonna 1978, vaikka he eivät ”olleet oikeastaan keksineet mitään – he eivät olleet määrittäneet havaintonsa kosmista alkuperää – vaan he olivat havainneet asian, jota eivät osanneet selittää”.

Tieto ei kasva puussa, paitsi silloin kun omena tippuu havaitsijan päähän.

    Jos valheella onkin lyhyet jäljet, toden tiedon jälkien seuraaminen on työlästä koska luulojen muurit on rakennettu jokaiseen päähän. Luulo kulkee tiedon varjona kauemmin kuin uskoa saattaisi.

    Niin kuin sanoin: on helpompaa luulla kuin tietää, sillä aivomme käsittelevät todellisuutta suhteina ja todennäköisyyksinä pikemmin kuin tarkkarajaisina ja toisistaan erottuvina faktoina.

    Luonnollinen kieli on kenties ihmisaivojen suurin ja suurenmoisin tuotos ja niin kuin me tiedämme, se ei ole koskaan täysin yksikäsitteistä vaan tulkintoja yhtä pullollaan kuin Matin ja Maijan muovikassi pullonpalautusautomaatilla maanantaina.

    Luulen siis tietäväni, että tiedän luulevani - tällä kielellä.

                                                                                                    Kyösti Salovaara 2015.
Onko yksittäinen puu
korea sivulause
metsän tarinassa?