[vieraannuttamalla vieraantuneena]
 |
| Kyösti Salovaara, 2025. |
Ei mikään ole hyvää taikka pahaa
vain ajattelu saa sen aikaan.
- Tanskan prinssi Hamlet William Shakespearen näytelmässä.
Varmuus on yhtenäisyyden suuri vihollinen. Varmuus on suvaitsevaisuuden leppymätön vihollinen. Edes Kristus ei ollut lopussa varma. "Jumalani, Jumalani, miksi hylkäsit minut?" hän huusi tuskissaan ristillä yhdeksännellä tunnilla. Uskomme elää nimenomaan siksi, että se kulkee käsi kädessä epäilyksen kanssa. Jos olisi vain varmuutta ilman epäilyksiä, ei olisi mysteeriä. Ja silloin ei tarvittaisi uskoa. Rukoilkaamme, että Jumala suo meille paavin, joka epäilee. Ja suokoon hän meille paavin, joka tekee syntiä ja pyytää anteeksiantoa ja joka jatkaa elämäänsä.
- Kardinaali Lawrence elokuvassa Conclave.
Ja pahinta on, että sinä jäät lopulta riippuvaiseksi siitä paskaelämästä, koska kuvittelet kyninesi ja näppäimistöinesi olevasi jonkinlainen demiurgi, pystyväsi korjailemaan todellisuutta.
- Eräs kirjailija Guillaume Mosson romaanissa Kirjailijoiden salattu elämä.
Viime lauantaina aamiaista syödessäni luin Helsingin Sanomien printtilehteä. Tai olin lukevinani, koska paksu lehti tuntui olevan täynnä laajoja hömppäjuttuja yhteisellä otsikolla Elämä & Hyvinvointi.
Oliko lehden tarkoitus vieraannuttaa minut siitä mitä kirjoitettiin? Vai vahingossako se toteutti Bertolt Brechtin ideaa vieraannuttaa taideteoksen kokija siitä mitä kokee, panna teatterin katsoja oivaltamaan että se mitä nähdään, ei ole totta vaan että totuus on jossakin muualla, jossakin missä oikeaa elämä eletään.
Lauantaina satoi vettä. Tunnelma oli muutenkin apea. Muutaman tunnin päästä ystäväni Sirpa, joka kuoli Espanjassa Kukanpäivänä, siunattaisiin Malmin hautausmaan itäisessä kappelissa.
Hesarin, ja median ylisummaan, rooli nykymaailmassa askarrutti apeaa mieltä. Kirjoittavatko ne muille ihmisille kuin minulle? Miksi kukaan ei kirjoita sellaisia juttuja jotka kiinnostavat ja koskevat minua? Vai olenko lapsellinen odottaessani, että journalisteja kiinnostaisi ikäiseni miehet?
Taatusti olen naiivi jos oletan, että media pyrkii kaikkien lukijoiden tykö. Sekä Helsingin Sanomat että osittain myös Yle jahtaa vimmatusti piiriinsä nuoria keski-ikäisiä lukijoita ja kuuntelijoita.
Lauantaina Hesaria lukiessa mietin vieraantumistani ja sitä, että johtuuko se minusta itsestäni vai mediasta, jonka suurkuluttaja olen.
Hesarin lauantainumerot ovat kannaltani menetetty maailma. Minua eivät kiinnosta elämäntapajutut, joissa toimittajat kertovat lukijoilleen kuinka näiden tulisi elää terveellistä ja hyväksyttävää elämää. Joskus kauan sitten vastaavaa tehtävää hoitivat kansakoulunopettajat karttakeppi kädessään. Nyt symbolinen karttakeppi on journalistin kädessä. Sillä on mukava sivaltaa ”väärin” eläviä näpeille.
Sateisen lauantain aamusella luin paksusta Hesarista vain Heikki Aittokosken kiinnostavan ja hyvin kirjoitetun artikkelin Naton huippukokouksesta ja silmäilin pääkirjoitusaukeaman jutut.
Mitäpä tästä valittaa?
Mitäpä niin. Maksoin juuri Helsingin Sanomien tilausmaksun kolmelta kuukaudelta. Vuositasolla maksan printti- plus digilehdestä 672 euroa. Sillä luulisi saavan paljon enemmän kuin pari lukukelpoista juttua lauantain lehdessä.
Mutta piinallisempi kysymys kaivertaa mieltä: olenko minä vieraantunut vai vieraannuttaako media tarkoituksella lukijansa todellisesta elämästä, siitä joka alkaa aamuisin, satoi tai paistoi ja loppuu...
Vieraannuttaminen esteettisenä keinona on mielenkiintoinen asia.
Helsingin Sanomien kuvataidekriitikko Timo Valjakka kertoi helmikuussa 2010 miten törmäsi Turussa eräässä näyttelyssä kuvataiteen illuusioon ja sen illuusion särkemiseen brechtiläisellä vieraannuttamisella.
”Jani Ruscican näyttelyistä Turussa ja Helsingissä kerroin miten hän sisällyttää teoksiinsa vieraannuttavia elementtejä, joiden tarkoituksena on rikkoa illuusio ja muistuttaa, että kyseessä on pelkkä esitys”, Valjakka kirjoitti vieraannuttamisen ilmikeinoista. ”Käytin termiä vieraannuttaminen siinä merkityksessä, jossa se esiintyy Bertolt Brechtin (1898-1956) teatteria koskevissa kirjoituksissa. Taiteen ja todellisuuden suhdetta pohtinut Brecht vastusti ajatusta katsojan tunteenomaisesta eläytymisestä näytelmän henkilöihin ja tapahtumiin. Hänelle oli tärkeää, että katsoja pystyi säilyttämään roolinsa kriittisenä tarkkailijana. Siksi hän sijoitti näytelmiinsä vieraannuttamisefektejä (Verfremdungseffekt), joiden tarkoituksena oli teatterin käyttämien keinojen paljastaminen esityksen aikana. Ne muistuttivat, että teatteri oli teatteria.”
Teatteri on teatteria, fiktio on fiktiota, elokuva on elokuvaa - ja tiedämme kuinka perinteisen estetiikan taideteokset pyrkivät viettelemään taiteen kokijan sisäänsä, ikään kuin uskotellakseen että fiktio on totta, että se on enemmän totta kuin taideteoksen kokijan oma elämä.
En kuitenkaan usko, että Brechtin vieraannuttamisfilosofia auttaa fiktion ja todellisuuden irrottamisessa toisistaan, koska oma elämämmekin on osittain fiktiota ja samalla täynnä vieraannuttavia elementtejä.
 |
| Kyösti Salovaara, 2007. Sirpa ja Joan Mirón veistos Pakeneva tyttö (1967). Murtaako Miró illuusion? Fundació Joan Miró - Barcelona. |
Siunaustilaisuus Malmin hautausmaan intiimissä kappelissa oli seesteinen, kaunis ja lämmin, mutta samalla myös koruton.
Katsoessani valkoista arkkua, jossa Sirpan maallinen ruumis makasi, tunsin romahtavani. Oli ajateltava jotakin muuta jotta ei olisi vaipunut lattialle nyyhkyttämään toivottomana. Kappelissa vallitsi yhteisen surun äänetön mutta hyvin aistittava rukous pois menneelle läsnä olevalle Sirpalle, siitä riippumatta mitä läsnäolijat tykönään ajattelivat ikuisesta elämästä ja sen mahdollisuudesta tämän ympäröivän todellisuuden toisella puolella tai jopa sen sisällä.
Koska olin kotona ryhtynyt miettimään Brechtin vieraannuttamiskeinoja todellisuuden havaitsemiseksi, ajatukseni pakenivat valkoisen ruumisarkun luota ja yritin pitää siunausrituaalin tunnemyrskyn ja samaistumisen tuskan kurissa pakenemalla ajatuksissa toisaalle. Hetkittäin mietin tätä pakinaa, jota ei ollut olemassa.
Jälkeenpäin ajatellen tässä oli jotakin samaa kuin yrityksessä irrottautua fiktion pauloista arkeen. Tai, ihan toisinpäin sanoen: eikö joskus olekin aiheellista paeta arjesta fiktioon vieraannuttamalla itsensä hetkestään.
Kun katselen valokuvia Sirpasta, vaikkapa Playa del Inglésin rannalta laskuveden peilimaailmassa tai Miró-museon pihalla abstraktin naisveistoksen vierellä, tajuntani näkee kaksi todellisuutta: reaalisen ja fiktiivisen. Nämä yhdistyvät muistikuvissa, jotka ovat tietenkin tosia ja todellisia, mutta silti ihmismielen käsittelemiä ja monenlaisiksi pieniksi tarinoiksi itse kerrottuja. Oleellista on, että nykyhetki muuttaa menneisyyden valokuvia sopimaan nykyhetken tunteisiin. Tai että menneisyyden näkee nykyhetken tunnekuohujen lävitse.
 |
| Kyösti Salovaara, 2010. Ikuinen tanssi? |
Minusta näyttää - mutta voin toki olla väärässä – aikamme kulttuurin paradoksin olevan siinä, että runsaslukuisine taideteoksineen se pyrkii irrottautumaan fiktiosta kaikin mahdollisin tempuin, vaikka siitä irrottautuminen on mahdotonta.
Kirjallisuudessa, elokuvassa, realitysarjoissa pontimena näyttää olevan väite, että fiktio ei ole fiktiota. Siksi muodissa on autofiktiota ja biofiktiota; ikään kuin genren nimellä haluttaisiin väittää, että fiktio ei olekaan perimmiltään fiktiota. Dekkaritkin ovat muuttuneet todellisuuden pahassa rypeviksi muka realitytarinoiksi. Ajatuksena tuntuu olevan, että mitä pahemmaksi ihminen perimmiltään kuvataan, sitä realistisemman kuvan kirja tai elokuva antaa.
Mutta voiko fiktion ideaa todellakaan paeta? Fiktio on jotakin mikä ei ole totta mutta ei valhettakaan.
Kesäkuun viimeisenä päivänä El País -lehti haastatteli Madridin yliopiston emeritusprofessoria José María Ruiz Vargasia, joka on psykologian ja ihmismielen muistamisen asiantuntija. ”Me olemme sitä mitä muistamme”, Ruiz Vargas sanoi.
Ruiz Vargasin mukaan ihminen on tarinankertoja. Hän ei ole sitä kulttuurisen taustansa takia vaan siksi että aivomme käsittelevät tietoja ja muistikuvia pieninä tarinoina. Niissä on aina alku, keskikohta ja loppu. Tällä tavalla muokkaamme kokemuksia ja talletamme ne myöhemmin muistettavaksi. Ja koska ne talletetaan ”tarinoina”, emme koskaan voi olla täysin varmoja kuinka paljon muistikuvissamme on ”fiktiota”.
José María Ruiz Vargas on päätynyt mielenkiintoiseen ajatukseen verratessaan nuorien ja ikääntyneiden aivojen toimintaa toisiinsa. Koska vanhemmalla väellä ei ole juurikaan aikahorisonttia tulevaisuuteen, he keskittyvät enemmän nykyhetkeen kuin nuoremmat ihmiset. Tästä johtuu että ikääntyneet ajattelevat enemmän tunteilla kuin tiedolla ja heidän muistonsa ovat onnellisempia kuin nuorempien ihmisten. Nuorilla on koko ajan huoli tulevaisuudesta ja siksi he kokevat ympäristönsä negatiivisemmin kuin ikääntyneet.
Tämän jälkeen mielin kysyä: vetoaako Brechtin vieraannuttamisteatteri enemmän nuoreen katsojaan kuin ikäihmiseen?
Mutta selittävätkö José María Ruiz Vargasin huomiot myös sen miksi nykyhetken journalismi on sellaista kuin se? Kun nuoret keski-ikäiset toimittajat ovat negatiivisten havaintojensa pauloissa, syntyykö siitä todellisuuden negatiivisuutta tähdentäviä juttuja, joissa kansankoulunopettajan tomeruudella isketään karttakepillä tottelemattomia, mm. ikääntyneitä ja onnestaan vaarin pitäviä ihmisiä, sormille?
Mitä todellisuus on?
Konkreettisen, fyysisen todellisuuden näkee ja sitä voi koskettaa. Sitä voi jopa potkaista jos pistää vihaksi.
Mutta entä taideteoksien kertoma todellisuus? Mitä se on? Sitä ei ainakaan voi potkaista – kirjan voi toki heittää sohvan alle tai roskikseen, mutta ei sen ilmentämä fiktiivinen todellisuus mihinkään katoa.
Onko osa elämästämme rituaalia, jolla yritämme irrottautua todellisuudesta, sen kauheista ajatuksista ja surullisista muistikuvista?
Jos todellisuus on lopulta illuusioiden ja konkreettisten asioiden yhteistä riitasointua, pitääkö todellakin vältellä maailmanparantajia - niin pappeja kuin poliitikkoja, yhtä hyvin journalisteja kuin taiteilijoita - jotka ovat varmoja siitä että he tietävät ”totuuden” eivätkä epäile eivätkä anna tilaa mysteerille?
Erehtyminen on inhimillistä, ja oikeastaan vain erehtyvät ja epäilevät ihmiset luovat tulevaisuuden mahdollisuudet. Ludwig Wittgenstein osui napakymppiin sanoessaan, että jos tietäisimme tulevaisuutemme, meillä ei olisi tahdon vapautta elää ja muovata nykyistä elämäämme.
 |
| Kyösti Salovaara, 2025. |
