[digitaalisen
analogia]
Kauko Helovirta on Topi. |
On.
On
kaksi todellisuutta: se oikea, konkreettinen ja toinen: sen toisen
kuvaus.
Hypoteettisesti
väitän, että digitaalinen todellisuus on konkreettisen analogia
tai paremminkin analogiaa, koska kuvaus ei ole koskaan täydellinen.
Digitaalinen todellisuus (todellisen todellisuuden kuvaus) eroaa
esimerkiksi Vincent van Goghin auringonkukkamaalauksista
siinä, että digimaailma muokkaa todellisuutta, osallistuu
konkreettisen todellisuuden muutoksen, joten se muuttuu itsekin.
Goghin auringonkukat säihkyvät muuttumattomina ja ihanina vuodesta
toiseen.
Tämä
kuulostaa saivartelulta.
”Ei
tule itsenäistä Kataloniaa sen enempää offline kuin
online”, varoitti Espanjan pääministeri Pedro Sánchez
viime viikolla. Hallitus sääti lain, jonka mukaan Espanjan
julkishallinnon serverit pitää sijoittaa EU:n alueelle.
Säädös
tarvittiin, koska Katalonian itsenäisyysliike on yrittänyt luoda
virtuaalivaltion, johon liittymällä kansalaiset irrottautuvat
Espanjasta. Mallia otettiin Eestin sähköisestä kansalaisuudesta.
Virtuaalivaltio
ja sen virtuaalikansalaisuus on mielenkiintoinen ajatus
varjotodellisuudesta. Kuinka konkreettinen se voi olla? Voisiko
virtuaalikatalonialla olla virtuaalipoliiseja? Entä sitten
virtuaaliverot ja virtuaalieläkkeet? Virtuaalimoottoritiellä olisi
mukava huristella Barcelonassa valmistetulla virtuaali-Seatilla.
Paella
kuitenkin pitää syödä lautaselta.
Sisiliassa
mafia pyöritti omaa varjotodellisuuttaan. Mutta sekin perustui
konkreettisesti pyssyille ja tikareille.
Kutsu
minua.
”Kutsu
minua Ismaeliksi”, alkaa Herman Melvillen romaani
Moby Dick.
”Joo, voitte
kutsua minua Topiksi”, sanoo Kauko Helovirta monipolvisen
monologin alkupuolella Valtion tietokonekeskuksen (VTKK) tuottamassa
mainosfilmissä Topi ja Topin poika.
”Löysin”
mainosfilmin Youtubesta eräänä päivänä kun tarkistin
narsistisesti onko netissä sanottu minusta viime aikoina pahaa tai hyvää. Ei ole. Kumma juttu.
Tein käsikirjoituksen elokuvaaja Kalevi Pihkalan toteuttamaan
filmiin vuonna 1988. Diatekniikalla kuvatussa filmissä kerrotaan
Topista ja Topin pojasta, jotka perustavat ”raavaan miehen
ristoranten” käyttämällä apunaan Valtion tietokonekeskuksen
tietopankkeja.
Elettiin
aikaa ennen internetiä ja Googlea.
Tietopankit
ja niiden ohjelmointi eivät kuulunut työtehtäviini VTKK:ssa, mutta koska kirjoittelin kaikenlaista kaikenlaisiin julkaisuihin
Timo Korpela ja Kari-Matti Pihkala ”palkkasivat”
minut työstämään heidän kehittelemänsä aiheen ja juonen käsikirjoitukseksi. Taustaryhmässä oli myös Seppo Virtanen
asiantuntijana.
Tarinaa kirjoittaessani tiesin, että joviaali Kauko Helovirta puhuu sen mitä
kirjoitan. Voitte kutsua minua Topiksi, kirjoitin…
Noin
yhdeksänminuuttinen ”elokuva” tuntui VTKK:n auditoriossa
asiakastilaisuudessa esitettynä vähän liian pitkältä vuonna
1988. Nyt netistä kuunneltuna ja katsottuna se on kestänyt ajan
rientoa hyvin ja on melkein hauska. Sopii hyvin tämän hetken
keskusteluun siitä mitä saa syödä ja mitä ei. Sitä paitsi,
ajattelepa jos VTKK:n tietopankeista olisi kasvanut ”google”
ennen Googlea.
Klikkaa: Topi ja Topin poika.
Eräänlaista ohjelmakoodia tämäkin. |
Elettiin
aikaa.
Elettiin
aikaa ennen internetiä. VTKK:n tietopankeista löytyi jo silloin
valtavasti julkisen vallan keräämiä tietoja, mutta niiden hakemisesta piti maksaa
jos ei maltaita niin markkoja kuitenkin. Jokainen haku hinnoiteltiin
sen mukaan kuinka paljon keskuskoneen sisäistä tehoa tarvittiin
haun toteuttamiseen. Reaalisekunnissa oli monta virtuaalisekuntia.
Sitä ihminen ei tajunnut.
Muutamaa
vuotta myöhemmin näpyttelin pari Kalevi Sorsan
esseekokoelmaa kotona Soukanrannassa. Sorsa kutsui minua kirjojensa
tuottajaksi, kovaksi piiskuriksi ja viimeistelijäksi. Ensimmäisen
kokoelman Paikallisjunalla Eurooppaan (1991) näpyttelin
sähkökirjoituskoneella. Teoksen nimen ”varastin” Paul
Therouxin matkakirjasta Paikallisjunalla Patagoniaan.
Jälkimmäisen teoksen, Uusi itsenäisyys (1992) kirjoitin ensimmäisellä
mikrotietokoneellani. Se oli Olivetti. Käytin VTKK:ssa valmistettua
tekstinkäsittelyohjelmaa Tekoa. Se oli toteutettu
FAS-ohjelmointikielellä. Teko oli mainio teksturi, "parempi" kuin moni muu senaikainen. Sen oikeinkirjoitustarkastus oli tuohon aikaan ennen
kokematonta.
Tekolla kirjoitettua esseekokoelmaa ei kuitenkaan voinut sellaisenaan lähettää Otavaan, joten muunsin FAS-tiedostot WP-tiedostoiksi "korpulle". Niin ne kelpasivat sähköisessä muodossa Otavalle.
Halusin sijoittaa yhden esseen alkuun sitaatin
Suomen hallitusmuodosta. Laiskana miehenä en viitsinyt lähteä
kirjastoon vaan kysyin tietopalvelun ”pojilta” saisinko ”tiskin
alta” ilmaiseksi pätkän hallitusmuotoa heidän tietopankeistaan.
Kyllä
sain.
Muotovirhe lienee vanhentunut eikä käytettyä CPU-aikaa minulta enää karhuta,
vaikka eihän tuota tiedä, koska Kalevi Sorsan kirjaa Uusi itsenäisyys saa yhä
lainata kirjastoista ja ostaa divareista. Jotkut asiat vanhenevat,
toiset eivät koskaan.
Kerran sanottu on aina
Kerran sanottu on aina
Toista
on.
Toista
on vuonna 2019.
Matti
Utelias-Virtanen käy lukiota Helsingin laitamilla, ei kovin
kaukana mistään.
Hän
halusi kirjoittaa esseen Karl Marxista.
Matti
googletti ”Karl Marx”.
Hakukone
antoi 35 100 000 osumaa. Se kesti 0,56 sekuntia eikä maksanut
mitään. Matti oli täpinöissään. Kuinka helppoa, kuinka ilmaisen
ihanaa tämä onkaan, hän huokaili, ei kaukana juuri mistään.
Sitten
Matti ryhtyi laskemaan ja miettimään aikataulua. Essee pitäisi
saada valmiiksi jouluun mennessä. Jos käytän jokaisen osuman
tsekkaamiseen minuutin, minulta menee 35 100 000 minuuttia tähän,
mutta sitten hallitsen Marxini kaikilta puolin, Matti
ajatteli.
Matti
suunnitteli aikataulua. Tähän menee, hetkinen, jos teen 40 tuntisia
viikkoja 281 vuotta! Hemmetti!
Matti
Utelias-Virtanen kalpeni. Hän tajusi että virtuaalinen maailma on
pullollaan ilmaista tietoa, jota on mahdoton käyttää.
Matti
kirjoitti uuden haun: ”Marilyn Monroe”.
71
100 000 osumaa. Matti katselee Marilynin kuvia jossakin ei kovin
kaukana mistään.
Ah, Marilyn! |
Kerro.
”Kerro
mitä uutta tietokonesysteemi luo!”
Suunnilleen
tällainen tehtävä annettiin systeeminsuunnittelukurssilla VTKK:ssa
1970-luvun alkupuolella.
Vastasin,
että tietokoneohjelma ei luo mitään uutta; se kuvaa vain ja
ainoastaan jo olemassaolevaa todellisuutta. Kurssia veti
karismaattinen koulutuspäällikkö, joka ei pitänyt vastauksestani. "Vai että tietokonesysteemit eivät luo mitään uutta?"
Olen
yhä samaa mieltä. Makkaratehtaassa käytetään robotteja ja
ohjelmistoja ja ties mitä, mutta lenkkimakkara on sellaista
konkreettista uutta mihin tietokone eikä ohjelma pysty koskaan –
ei edes virtuaalisessa Kataloniassa.
Tämä
johtuu ohjelmointikielistä, algoritmeista. Ne ovat kuvaus, eivät
itse asia.
”Kun
kielen pitäisi ilmaista jotakin sellaista, jota ei ole koskaan ennen
sanottu”, mietti Martin Heidegger, ”kaikki riippuu siitä
luovuttaako kieli siihen sopivan sanan vai ei.”
Vain
niitä sanoja voi käyttää, jotka ovat olemassa. Vain sellaisia
sanoja on olemassa, jotka kuvaavat nykyhetkeä ja mennyttä, mutta
eivät koskaan sitä mitä ei vielä ole.
"Sitten
kun tietokoneet ymmärtävät luonnollista kieltä”, sanoi
puolestaan Roger C. Schank kirjassaan Tekoälyn
mahdollisuudet (1984, suomeksi 1987), ”niiden käyttäjien ei
enää tarvitse hallita tietotekniikan perustaitoja eikä opetella
ainoatakaan ohjelmointikieltä.”
Eivät
ymmärrä vieläkään.
Suomessa
on huutava pula ohjelmoijista. 2000-luvun alussa it-firmoissa
hoettiin ettei Suomessa kannata kirjoittaa ohjelmia: ”koodarit”
ja ohjelmat ostettiin ulkomailta halvemmalla kuin Suomesta.
Tämä
ajatus oli harhaa. Ohjelmointi on todellisuuden kuvaamista kielellä,
joka pitää osata. Mutta kun osaa yhden kielen, osaa toisenkin.
Suomalaista todellisuutta ei kuitenkaan voi ulkoistaa eikä ostaa
alihankkijalta.
Tiistaina kuluvalla viikolla noin satakunta it-alan ammattilaista, suurin osa nyt eläkkeellä, kokoontui
Tiedon pääkonttorille Espoon Keilaniemeen muistelemaan VTKK:ssa
kehitetyn FAS-ohjelmointikielen 50-vuotista historiaa. Tuo kieli
kehitettiin hallinnolliseen tietojenkäsittelyyn sopivaksi 1970-luvun
taitteessa. Muutama vuosi sitten FAS-kielisellä ohjelmistolla
tulostettiin yhä verottajan lähettämät verokaavakkeet
kansalaisille, konkreettisesti paperilla.
Noin
satakunta FAS-ammattilaista katseli Tiedon kahvilan ikkunoiden edessä väikkyvää
merta ja toisiaan, koska he tajusivat että kieli on todellisuuden
analogiaa, ei itse todellisuus, ei nakit ja muusi vaikka joskus
spaghettikoodiin olivatkin törmänneet.
Minut
opetettiin kirjoittamaan FAS-ohjelmia VTKK:ssa vuonna 1972. Edellisenä
kesänä kirjoittelin pieniä FORTRAN-aliohjelmia ”Kutsetin”
paperitehtaan vintillä Kotkassa.
Silloin,
kesällä 1972 olin 25 vuotias. Paljon oli edessä, vähän takana ja
luulin tietäväni, että (ohjelmointi)kieli kuvaa konkreettista todellisuutta,
mutta ei luo uutta, ei mitään semmoista mitä ihminen ei
periaatteessa voisi itsekin tehdä.
”Se
parhaiten nauraa, joka tietopankkeja käyttää”, päätti Kauko
”Topi” Helovirta enteellisesti monologinsa vuonna 1988.
Berliinin muuri kaatui 30 vuotta sitten. |
Koneet eivät tosiaan lähimainkaan ymmärrä luonnollista kieltä, vaan ohjelmointikieliä ja koodaajia tarvitaan. Kaikista ei tule koodaajia, mutta on hyvä tuntea edes vähän perusteita. Koodeilla meitä kuitenkin ohjaillaan lukuisissa palveluissa, kuten Googlessa.
VastaaPoistaAuttaahan myös muissa kielissä, jos tuntee niitä edes hitusen. Venäjän kirjainten osaaminen auttaa löytämään nakkeja PECTOPAH-kyltin alta. Kun Ranskassa tervehtii "bonjour", eikä säntää myyjään katsomatta kauppaan, saa aivan eri palvelua. Spagettikoodillekin on vastine normaalissa kielessä: virkamiesten usein harrastama koukeroinen mongerrus.
Joskus 80-luvulla tuntui, että ohjelmoijan titteli oli arvoasteikossa vain hiukan vahtimestarin yläpuolella. FAS-kielen kehittäneen VTKK:n yksikön vetäjä sen sijaan ohjelmoi itsekin, eikä ottanut osastolleen ohjelmointia väheksyviä hyypiöitä. Hän oli edelläkävijä siinäkin asiassa. Myös Topin nakkibisneksensä edistämiseen käyttämät tietopankit pyörivät FAS:illa koodatun MINTTU-hakuohjelmiston päällä. Se oli nopeudessaan ja helppokäyttöisyydessään 80-luvun Google.
Että spagettikoodin synonyymi on kapulakieli - hyvin sanottu.
PoistaVTKK oli 1970-80 luvuilla varsinainen atk-alan koulutuslaitos, koska omien ammattilaisten vetämät kurssit olivat monipuolisia ja vaativia. Sittemmin koko ala ajautui uskomaan, että kouluista tulevat it-ihmiset ovat valmiiksi koulutettuja ensimmäisessä työpaikassaan eikä jatkokoulutusta paikan päällä tositilanteessa tarvita.
Historiaa ei voi muuttaa, eikä ehkä edes ymmärtää, mutta FAS, Minttu, Teko ja monet suuret ja menestyneet sovellukset VTKK:ssa (kuten palkanlaskenta) todistavat, että VTKK:ssa oma tuotekehitys ja koulutus tuottivat valtavan hienoa tulosta. Kun noista ylimääristä luovuttiin, menetettiin ehkä enemmän kuin osattiin edes ajatella.