Lehdet lehtiä

[sananvapauden puussa]

Kyösti Salovaara, 2019.

Lätäköitä rantakallion poimuissa. Tuulen lennättämiä lehtiä. Historian viirut peruskalliossa.

    Jotkut asiat pysyvät, toiset eivät.

    On käyty keskustelua Vihreän langan lopettamisesta. Puolueen ulkopuoliset eivät ymmärrä miksi vireänä pidetty lehti lopetetaan eikä edes nettiversiota tehdä. Puolueen sisäpiiri vaikenee. Lehteen käytetyt rahat ohjataan viestintään sosiaalisessa mediassa. Siellä on enemmän samaan kuplaan haluavia. Eikä netistä kukaan halua maksaa.

    ”Pidän Vihreän liiton päätöstä lakkauttaa Vihreä lanka hyvin valitettavana”, kirjoitti Osmo Soininvaara blogissaan. ”Oma verkkolehti tuottaisi alleviivatusti journalistista aineistoa, siis jotain aivan muuta kuin Facebook-kirjoituksia tai puoluetta mainostavia kirjoituksia puolueen blogipalstoilla... Olen tyrmistynyt.”

    Soininvaara oli Vihreän langan päätoimittaja 1980-luvulla. Hän tuntee pappenheimilaisensa.

    En ole lukenut Vihreää lankaa, mutta jokaisen journalistisen tiedotusvälineen kuolema surettaa. Taas yksi rantakalliolle pudonut keltainen lehti, joka ei enää kasva puussa, koska puu kaadettiin.

Jokaisella lehdellä on tarkoituksensa. Yksi kirjoittaa kirjoista, toinen autoista, kolmas politiikasta, neljäs julkaisee kauniita kuvia naisista, viides kirjoittaa elokuvista ja kuudes uskonnosta. Ja niin edelleen. Päivälehdet yrittävät puolestaan kuvata koko maailman.

    Netti on muuttanut julkaisualustoja ja tuotteita. Ilmestyykö enää naistenkuvia painettuna? En tiedä. Autonkuvia paperille edelleen painetaan. Kirjallisuuslehdet, kuten Parnasso ja Ruumiin kulttuuri sinnittelevät paperiversioina, mutta kuka niitä lukee? Kirjoja lukevat sadattuhannet suomalaiset, kirjallisuuslehtiä muutama tuhat. Tarinat kiinnostavat, eivät niiden taustat.

    Jopa Helsingin Sanomia surettaa puoluelehtien näivettyminen ja kuolema. Muistaakseni ei surettanut 1960-70-luvulla, kun puoluelehdet olivat vielä merkittävä osa lehdistöä. Siihen aikaan lehdet (toimituksien eri alojen osastot) keskustelivat toistensa kanssa, suoraan tai välillisesti. Silloin vielä kannatti lukea erilaisia lehtiä, jos halusi saada kokonaisemman kuvan maailmasta. Silloin pystyi lukemaan erilaisia lehtiä, koska niitä ilmestyi.

    Tätä muistikuvaa ei ehkä kannata liioitella. Kyllähän poliittiset lehdet olivat puolueiden ohjauksessa eikä niissä kauhean paljon käyty sisäistä debattia. Mutta ideologiat saivat joka tapauksessa puoluelehdissä äänensä kuuluviin. Puolueiden visiot (jos sellaisia oli) tulivat kirjoitetuksi ja joskus jopa kommentoiduiksi.

    Nykyään puolueet ovat muutaman suuren mediatoimijan armoilla. Pitää sanoa jotakin, mikä menee läpi Hesarissa tai Ylellä ja muutamissa suurehkoissa maakuntalehdissä tai tyytyä huutelemaan somessa.

    Kun aikanaan kirjoittelin parisenkymmentä vuotta kulttuurijuttuja Demariin (Suomen Sosialidemokraattiin), ihmettelin miksi puolueen jäsenistä suurin osa kaihtoi tuota sanomalehteä. Miksi he lukivat mieluummin Hesaria kuin Demaria? Kun tätä kysyi valveutuneelta demarilta tai vasemmistolaiselta kulttuurihenkilöltä, tämä yleensä vastasi hieman kiusaantuneena, että ”kun siellä Hesarissa on kaikkea”. No tietysti siellä oli kaikkea, paitsi SDP:n visioita, mutta ilmeisesti ne eivät kiinnostaneet edes puolueen jäseniä saati sitten ulkopuolisia kannattajia.

    Sitä paitsi kulttuuriosastosta saattoi joskus lukea toisenlaisen kirja-arvostelun kuin valtalehden palstoilta.

Kyösti Salovaara, 2019.

Tekisi mieli väittää, että puoluelehtien näivettyminen kulkee ideologioiden näivettymisen rinnalla toinen toistaan vahvistaen. Internetin tarjoama keskustelusekamelska ja hetken huumaan tarttuva tiedonvälitys vahvistaa sitten sekä ideologioiden että niistä kertovien lehtien näivettymistä.

    En halveksi enkä aliarvioi nettiä. Luen sieltä paljon ja käytän sitä melkein intohimoisesti.

    Mutta netin tietotulvalla ja journalismilla on selkeä ero. Jokaista lehteä lukiessa ymmärtää, ainakin alitajuisesti, että siihen on kerätty jonkinlaisen maailmankäsityksen (hetkellisen tai historiallisen, paikallisen tai globaalin, säilyttävän tai muuttavan jne.) järjestämä kokonaisuus monenlaisia kirjoituksia. Niiden ei tarvitse olla keskenään samaa mieltä eikä tiettyä mieltä, mutta yhdessä ne esittävät ikään kuin tietyn ”porukan” näkemyksen siitä mitä maailmassa tapahtuu. Tuo porukka tietysti on lehden toimitus.

    Tällä en tarkoita, että edellä kuvatun porukan näkemys maailmasta olisi täydellinen tai edes kattava, puhumattakaan että olisin aina tai edes usein samaa mieltä tuon porukan kanssa, mutta tiedän että toimitukset yrittävät hahmottaa ristiriitaisen ja kaoottiselta näyttävän todellisuuden ymmärrettävällä tavalla. Ja kun joku tekee niin, osaan asettaa oman näkemykseni samalle kartalle.

    Internet ei sen sijaan yritä ”ymmärtää” mitään vaan esittää tiedot ja kuvitelmat ja kaiken niiden välillä yhdenvertaisina sirpaleina. Tietenkin ihmiset ryhmittäytyvät myös netissä porukoiksi, mutta niiden  päämääränä ei ole kuvata todellisuutta ymmärrettävänä vaan pikemminkin oman tunnepiirin vahvistajana ja yhteisen mielipiteen signaalina. 

    Äkkipäätä ja äkkiväärästi voisi edellisen jälkeen todeta, että jos puoluelehdet olivat aikanaan suppeahkon ideologisen porukan tunnelmien välittäjiä, niin eivätkö somen kuplat ole juuri samanlainen ilmiö? Ja jos ovat, niin miksei myös Vihreän langan olisi saanut lopettaa ja siirtyä viestimään tunteistaan omaan nettikuplaan?

    Ketään ihmistä ei voi pakottaa poistumaan kuplastaan.

    Real Madridin tähtihyökkääjä, walesilainen Gareth Bale sanoi pari päivää sitten englantilaisen lehden haastattelijalle, että hän ei tiedä kuka toimii brittien pääministerinä. Maailman golfpelaajista tiedän kyllä kaiken, Bale jatkoi. Kun toimittaja kertoi Balelle pääministerin nimen, tämä hämmästyi: ”Ai, luulin että hän on pormestari.”

Lueskelin viime viikolla ilmestynyttä Demokraattia sillä silmällä.

    Yritin selvittää miten kaksi kertaa kuussa ilmestyvä aikakauslehti jatkaa sanomalehti Suomen Sosialidemokraatin perinnettä. Paljastuuko sen sivuilta demaripuolueen ideologia (jos sellaista on olemassa) ja käydäänkö lehdessä SDP:n visioista reipasta keskustelua?

    Ei paljastu eikä käydä.

    Demokraatti on päältä korea lehti, mutta sen artikkelit ovat sovinnaista journalismia, jossa heiveröinen kriittisyys lepattaa naljailulla kokoomukseen suuntaan ja Donald Trumpia kritisoimalla.

    Viime viikon numerossa on monta artikkelia, joissa myös Venäjän tai nimenomaan Venäjän teot ja aikeet maailmanpolitiikan järkyttämisessä olisi voitu ja pitänyt huomioida, mutta Venäjästä ei sanota mitään, ei sanaakaan. Demokraatti elää yhä YYA-sopimuksen aikakautta, vaikka Mauno Koiviston Suomi irtautui siitä ajat sitten. Kun nykyään somessa peukutetaan, Demokraatille riittää neukutus.

    Demokraatin käsitellessä Antti Rinteen hallituksen toimia mitään kriittistä tai älyllistä perustelua ei esitetä sille eikä tälle; puoluepoliittinen osa lehdestä saattaisi hyvin olla viestintätoimiston sliipattua propagandaa. Lehdessä puhutaan toistuvasti eriarvoisuuden lisääntymisestä ja tuloerojen kasvusta, vaikka sellaista ei tapahtuisikaan, kuten Kalevi Sorsa -säätiön toiminnanjohtaja Kaisa Penny melkein vastoin tahtoaan kertoo kolumnissaan. Mutta eriarvoisuus on silti ”ihan kaikkien ongelma”.

    Ilmastonmuutos ponnahtaa pinnalle monessa jutussa, mutta Demokraatissa se on yhtä kauhistuttava, totaalinen ja ahdistava kuin muissakin lehdissä ja tiedotusvälineissä. Lehden pääartikkeli käsittelee ilmastonmuutosta, mutta ei yritä mitenkään hahmotella ilmastonmuutoksen torjumista politiikan keinoilla eikä poliittisena projektina, vaikka sitähän se ennen kaikkea on. Synnillisyyden kaltaisen ahdistuksen lisääminen ei liene poliittiseksi projektiksi kummoinenkaan?

    Mikko Majander, poliittisen historian dosentti ja tutkija Magma-ajatuspajassa, tuskailee kolumnissaan Ilmastoahdistusta Göteborgissa lentohäpeänsä kanssa, niin kuin jokaisen hyvesignaalin lähettäjän kuuluu tehdä. ”Kovin harva meistä kuitenkaan kykenee ryhtymään oman elämänsä penttilinkolaksi”, Majander huokailee avuttomana.

    Miksi demareiden pitäisi ryhtyä penttilinkolaksi?

    Pentti Linkolan pääajatus kuuluu näin: ”Jokin vanha feodaalinen järjestelmä, harvojen etuoikeuksiin perustuva sääty-yhteiskunta olisi vieläkin maapallolla mahdollinen, toteutettu taloudellinen demokratia ei… Ainoa mikä on mahdottomuus on massojen hyvinvointi.”

    Kun Demokraatti-lehti toistaa mantrana että ”eriarvoisuus on ihan kaikkien ongelma”, eikö sen pitäisi esittää ilmastonmuutoksen torjumiseksi sellainen (SDP:n) poliittinen projekti, jolla estetään paluu Linkolan kaavailemaan totalitaariseen ja absoluuttisesti eriarvoiseen maailmaan?

    Ehkä sen pitäisi, mutta ei se esitä.

Kyösti Salovaara, 2019.