Nukkuiko runoilija syksynsä yli?

[ruska suomalaisessa lyriikassa]

Kyösti Salovaara, 2019.

Syksy.

    Värejä, hiljaista kuolemaa, uudelleen syntymisen valmistelua. Sateen ropinaa. Mustarastas kääntelee vaahteranlehtiä. Punarinta kätkeytyy pensasaidan oranssiin. Elämän varoitusääniä.

    Tähän tarttuen luin espanjalaisesta lehdestä makaaberin vitsin: Kaikki sienet ovat syötäviä. Joitakin voi syödä kerran.

    Syksyllä on makaaberi puolensa ja koreat värit.

    Niinpä ryhdyin lukemaan suomalaista lyriikkaa. Mitä se kertoo ruskasta, syksyn väreistä? Millaisia adjektiiveja kirjoittamisen taiturit käyttävät kuvatessaan syksyä, sen väriloistoa, sateista harmautta?

    Luin parissa päivässä jotain 2000 suomalaista runoa. Hyllystäni poimittuja.

    En löytänyt runsasta syksyä. En löytänyt ruskaa. En koreita väreitä. Jonkin verran alakuloa silti.

    Suomalainen lyriikka sulkee silmänsä syksyn väreiltä, kääntää katseen toisaalle.

No, tietenkään en lukenut yli 2000 runoa ajatuksella, merkityksellä, ymmärryksellä vaan sanoja ”skannaten”, pinnallisia runon kuvia etsien.

    Mutta runojen sanoja kuitenkin selasin ja jotakin syksyistä löysin. Luultavasti monta sanaa jäi huomaamatta, mutta… eräänlainen tutkimusmatka tämäkin oli.

    Matka pettymyksen harmauteen, asiallisuuteen, apeuteen – suomalaiseen lyriikkaan.

    Kirjahyllyni valikoima saattaa olla satunnainen, ainakin siinä mielessä että valikoman runot kirjoitettiin pääosin vuosina 1940-1980 eikä sitä uudempaa lyriikkaa ollut tarjolla.

    Mutta kun tarkistan Kai Laitisen esittelemät lyriikan keskeiset virtaukset teoksista Suomen kirjallisuus 1917-1967 (Otava, 1970) ja Suomen kirjallisuuden historia (Otava, 1981) huomaan että lukemani runot (runoilijat) edustavat varsin kattavasti toisen maailmansodan jälkeistä runoutta, joka suurelta osin kytkeytyy ns. modernismiin ja sen liepeillä kirjoitettuun lyriikkaan.

    Runot ilmaisevat aikakautensa hengen.

Luettelen lukemiani runoilijoita.

    Tiedän: tämä on tylsää!

    Mutta täytyy luetella ollakseen uskottava.

    Siis: Lauri Viita, Juha Mannerkorpi, Arvo Turtiainen, Aila Meriluoto, Paavo Haavikko, Helvi Juvonen, Tuomas Anhava, Lassi Nummi, Eila Kivikkaho, Mirkka Rekola, Kirsi Kunnas, Pekka Parkkinen, Pentti Saarikoski, Eeva-Liisa Manner, Lasse Heikkilä, Anja Vammelvuo, Pertti Nieminen, Jyri Schreck, Pentti Holappa, Eeva Salo, Tyyne Saastamoinen, Harri Kaasalainen, Matti Rossi, Marja-Liisa Vartio...

    ”Kevääni on kirkas, maani paljas: kuloa”, kirjoitti Tuomas Anhava, ”kaiken ruohoa, menneen lihaa.”

    Tässä näkyy modernistin suhde syksyyn. Sitä ei ole. Mutta T.S. Eliot kurkistelee Anhavan hartioiden takaa.

Kyösti Salovaara, 2019.

Otan esimerkkejä suomalaisista syysrunoista. Ne puhuvat kieltään.

    Aila Meriluodon kokoelma Lasimaalaus (1946) oli nuoren, 22 vuotiaan runoilijan sensaatio. Runossa Pronssipatsas syksyisessä puutarhassa Meriluoto kuvasi paikalleen jähmettynyttä ja tiedotonta, jolla on aistit joita ei voi käyttää. ”Silmät, kääntyneinä tulijaan, / vain on toiset: kasvoerämaassa / niin kuin kaksi kaivoa ne on, / täysin tyhjät – vastuksettomasti / valmiit kaiken vastaanottamaan: / puitten säihkyn, kylmän auringon / sinen kuulaudessa loistokkaassa, / syksyn jälkeen talven härmäisen, / kevään, kesän, jälleen syksyn uuden - / viimein, kaiken jälkeen, ikuisuuden/ siitä verkkaisesti täyttyen, / niin kuin kaivot, piripintaan asti.”

    Helvi Juvoselle syysmetsä oli maahan putoavaa kuolemaa: ”Kuolette, huusi tuuli levittäin / värikkäät lehdet maahan. Loistivat ne / ja vaikenivat.” Arvo Turtiainen näki elämän kierron kokoelmassa Syyskevät (1959): ”Katsele näitä lehtiä: / syksyä niissä, / ruostetta / kevättä niissä, / silmuja.” Myös Lauri Viidan kokoelmassa Betonimylläri (1947) syksy on kiertokulun kulma: ”Syksyllä pudota, keväällä itää / jokaisen eläjän osata pitää.”

    ”Ja muistan syksyn /”, kirjoitti Mirkka Rekola vuonna 1972, ”kun kävelin tästä / vaahteran punaisten latvalehtien yli.” Sen sijaan Pekka Parkkinen näki syksyn läpi muualle: ”etsin syksyn putoavien lehtien seasta / Rilken sydäntä.” Ja Pentti Saarikoski tuskaili ollako kommunisti vai ei vuonna 1966: ”Olen ollut lapsi, pieni poika, nuorukainen, ja nyt on syksy, / minulla oli isä, / ja äiti,/ isän maa, äidin kieli, mutta syksy on sielu, / ja kommunismin / turhat lehdet / putoavat, varisevat, miten murheellista / matkalla, / aina,/ minä/ tällä tiellä.”

    Syksy on siis aika haalea väri suomalaisessa runossa. Pitää lukea 2000 runoa löytääkseen muutaman väripilkun, niin kuin Eila Kivikkahon runon Vaahtera syysvalossa esikoiskokoelmassa Sinikallio (1942):

      Tämän värittömän kaupungin keskellä,

      tämän harmaan taivaan alla

      olen ainoa täplä tänään,

      liian kirkas:

      minun sydämeni purppurainen loiste

      ja ajatusteni sateenkaari.

      Erotun liikaa kaikista täällä.

      On kuin pitäisi minun

      punata pilvet elämänhaluni hehkulla.

      On kuin pitäisi minun

      silata sinellä varjot,

      värjätä vihreiksi oksat

      ja suunnata kirkkaan keltaiset valokeilat

      sumeaan seutuun.

      Hetkeksi

      voi vaahtera verhota väreillä tiet.

      Pian unhoittuu

      joka lehti hangen alle.

      Ja nietos kummastelee

      miten mustat oksat

      joku tohtii ojentaa sen kiteitten yli.

Miksi suomalainen runoilija nukkui syksyn yli?

    Se voi johtua käytännöllisistä syistä. Runoilijat tekivät runoilemisen ohessa muuta elääkseen. Ehkä runoja kirjoitettiin kesälomilla ja keväällä hiihtolomien aikaan ja pääsiäisenä.

    Toisaalta Suomessa kesä on aina ollut lyhyt ja siksi sen kokemus on niin rajun väkevä. Kesän muistaa koska se menee nopeasti ohi. Joskus kesää odotetaan eikä sitä oikeastaan edes tule, joten sitä kaivataan jopa runoissa.

    ”Hoh hoijaa, olisipa aina kesä!” huudahti Arvo Turtiainen esikoiskokoelmassaan Muutos (1936). ”Mutta talvi tulee, paitasi on likainen. / Ei ole muurahaisia, ei auringonpaistetta / jossa tyhjää vatsaasi lämmittäisit.”

    Kai Laitinen luonnehtii Aila Meriluodon esikoiskokoelman erästä runoa näin: ”Runo oli illuusiottomuuden ja entisten ihanteiden särkymisen herjaava julistus, kovuudessaan pateettinen mutta aito.”

     Kun modernismissa ja sen liepeillä kirjoitetussa runossa säännölliset rytmit ja loppusoinnut väistyivät vapaan rytmin tieltä arkisten motiivien ja puhekielen vallatessa lyriikan, runoilijat kenties tarkoituksella välttelivät syksyn koreita värejä. Runokielen ei annettu tulla vietellyksi (pinnallisen) kauneuden hurmalle. Lyriikan kuvakieli oli binaarista: kesä on elämää ja talvi kuolemaa eikä siihen väliin mahdu juuri mitään muuta. 

    Mutta ehkä syksyn väreissä on myös filosofinen ongelma: miten syksyn koreat värit ja loistava hehku sopisivat kuoleman ja luopumisen sanakuvastoon? Runoilijat eivät halunneet - eivätkä kustannustoimittajat kenties antaneet heidän haluta - ”maalata” toritaidetta joka esittää maiseman kaikissa väreissään. Sillä, kuten tiedämme, puritaanille jopa impressionismi on eräänlaista ”toritaidetta”.

    Ruska loistaa, mutta suomalainen runoilija katsoo sisäänpäin löytääkseen sielunsa apeat kammarit.

Kyösti Salovaara, 2019.