[laatusanoja]
Kyösti Salovaara, 2019. Marlène Sjerpsin veistos naisesta ja merestä. Zandvoort, Alankomaat. |
Totisesti
elämme kummallisia aikoja.
Sanomme vapaasti mitä haluamme sanoa. Saamme ajatella omia ajatuksia.
Kirjoitukset tehdään sanoista. Voimme kirjoittaa parhaaksi
katsomiamme sanoja.
Vai
voimmeko?
Entinen
mestarijalkapalloilija erehtyi sanomaan mitä ajattelee vuoden 2022 MM-kisojen jalkapallostadioneista. Jari
Litmasen
mielestä ne ovat hienoja. Ne mahdollistavat teknisessä katsannossa onnistuneen jalkapallojuhlan.
Media veti Litmasen jalkapallosankarin korokkeelta mutaan.
Toimittajat
ja muut asioista perillä olevat tahot paheksuivat Litmasen sanoja.
Hänen ei väitetty valehtelevan. Mutta hän ei sanonut ”koko
totuutta”
Qatarista. Hänen olisi pitänyt kertoa myös todellisuuden rumista puolista.
Yhdenlaisen
totuuden maailmassa ei pidä ilmaista toisenlaisia.
Samaan
aikaan, samana päivänä, Litmasta jyrkästi paheksunut Helsingin Sanomat
julkaisi isolla rahalla maksetun Kiinan valtion mainoksen, jossa puolustettiin Kiinan
valtion tekoja Hongkongissa.
Sanoilla
on hinta ja laatu.
Katson
amerikkalaisen Megan
Rapinoen
kuvaa. Se otettiin Fifan tilaisuudessa missä Rapinoelle
luovutettiin
maailman parhaan naisjalkapalloilijan
palkinto. Rapinoe voitti maailmanmestaruuden USA:n maajoukkueessa
viime
kesänä.
Rapinoen
asu paljastaa: hänen rintojensa viehättävä muoto, pyöreys, pituus ja leveys kiinnittävät katseen kuvan keskelle.
Teräväkielinen
Rapinoe aiheutti tilaisuudessa julkisen kohun, joka levisi mediasta
toiseen. Mutta se ei johtunut hänen asustaan eikä rinnoista vaan
hänen sanoistaan. Tällä kertaa Rapinoe ei soimannut Donald
Trumpia.
Jos olisi, siitä ei kohua olisi (enää)
syntynyt.
”Virgilin
kuuluisi voittaa siksi että hän on niin söpö”, Rapinoe sanoi
tarkoittaen Liverpoolin hollantilaista topparia Virgil
van Dijkia,
joka voitti jo aikaisemmin
Euroopan
parhaan jalkapalloilijan
tittelin.
Mutta
Virgiliä ei saa kutsua söpöksi. Se on seksistinen ilmaus, mikäli
uskomme mediaa ja somea. Ja miksi emme uskoisi...
”Sunnuntaina
Rapinoe
oli huomion keskipisteenä Kansainvälisen jalkapalloliiton Fifan
palkintogaalassa, ja yhdessä haastattelussa hän heitti ilmoille
vitsin, joka istuu varsin huonosti tasa-arvoa vaativan
naisen suuhun”, Jan
Vilén kommentoi Hesarissa hieman
tuohtuneena Rapinoen ”vitsiä”
van Dijkista.
Paheksujien
mielestä Rapinoen virhe oli sitäkin
pahempi, koska hän on julkisesti tunnustautunut homoksi ja puhunut
niin paljon sukupuolten tasa-arvosta. Tämä
seikka toistettiin Rapinoen "mokasta" kertovissa lehtijutuissa.
Ilmeisesti
homot eivät saa käyttää kaikkia kielestä löytyviä laatusanoja.
Totisesti
elämme kummallisia aikoja, kun ”söpö” on kielletty sana.
Kyösti Salovaara, 2019. Kukkaloistoa Claude Monetin suunnittelemassa puurhassa. Giverny, Ranska. |
Eräässä
haastattelussa Graham
Greene tunnusti, ettei hän siedä runollista proosaa.
Kun
Megan Rapinoen käyttämä ”söpö” herätti somen päiväunistaan,
miten pitäisi suhtautua kaunokirjallisuuteen, jossa ihmisiä
arvioidaan jatkuvasti heidän olemuksensa perusteella? Pitääkö
sellainen kirjallisuus kieltää? Ja jos pitää, mitä jää
jäljelle?
Aloin
lukea englantilaisen P.D.
Jamesin
Adam Dalgliesh -dekkareita.
”Ensi
näkemältä Marion Bolamia olisi voinut sanoa kauniiksi”, James
kirjoittaa toisessa Dalgliesh-romaanissaan Murhaajan
mieli
(1963).
”Hänellä oli vaaleat, klassisen miellyttävät piirteet, jotka
sairaanhoitajaan asuun yhdistettynä
synnyttivät välittömästi vaikutelman suloisesta seesteisyydestä.
Hänellä oli leveä
otsa ja vaaleat hiukset, jotka oli kammattu keskijakaukselle, koottu
nutturaksi korkealle niskaan ja kiinnitetty paikoilleen
yksinkertaisella valkoisella hilkalla. Vasta toisella katsomalla
harhakuva hälveni ja hän osoittautui sittenkin vain arkisen
sieväksi. Hänen piirteensä olivat yksittäin tarkasteluina
tavanomaiset, nenä hiukan liian pitkä, huulet hiukan liian ohuet.”
Jos
mies kirjoittaisi tänään naisesta tuolla tavalla, mitä hänestä
sanottaisiin? Olisiko hän seksistinen vai jotakin paljon
pahempaa?
Mutta
miten kirjailijan pitäisi kirjoittaa kuvaillessaan ihmisiä ja
paikkoja? Jos ihmistä, miestä tai naista, ei saa sanoa kauniiksi
eikä söpöksi, niin voiko noita sanoja kuitenkin käyttää
kuvatessaan kukkaloista
Givernyssä
tai auringonlaskua Pohjanmeren rannalla?
1960-luku
oli feminismin nousun ja tasa-arvon vaatimusten vuosikymmen. Ja silti
hyvinkin arvostetun P.D. Jamesin romaanit tuntuvat jotenkin
vanhanaikaiselta ja stereotypioita viljeleviltä. Johtuuko se ajan
muuttumisesta? Onko
2010-luku
vapaamielisempi vai konservatiivisempi kuin 1960-luku?
Voiko
laatusanoja viljelevä proosa olla koskaan ”hyvää”?
Kysymys
on paradoksi itsessään, mutta en tiedä miten sen
asettaisi
toisella tavalla, toisin sanoin.
Edellä
lainattu Graham Greene sanoi, ettei hän noudata romaanin kirjoittamisessa mitään sääntöjä, mutta se pitää huomioida, että adjektiiveja
kannattaa välttää samoin kuin adverbejä. ”Kun avaan kirjan ja
kohtaan siinä yhtä uudestaan että joku ’vastasi terävästi' tai
että
toinen ’puhui hellästi’, suljen kirjan siltä istumalta.”
Greenen mielestä dialogin pitäisi itsessään ilmaista terävyys ja
hellyys ilman, että sitä alleviivataan adverbeillä.
Laatusanoja
ja adverbejä vilisevä proosa on siis huonoa proosaa.
Onko?
Aika
hassua, että paavi
Franciscus
on samaa mieltä. ”Lopetetaan
adjektiivien käyttö”, paavi twiittasi. Ja HS uutisoi: ”’Viestintä
on kauneutta’, paavi
sanoi CNN:n mukaan. ’Kauneus ilmaisee itsensä pelkällä
substantiivilla ilman,
että kakun päälle tarvitsisi lisätä kirsikoita.’”
Jos
kirjailijan tehtävänä on ”kutsua kissaa kissaksi”, niin kuin
Jean-Paul
Sartre
sanoi, niin miten kirjailijan pitäisi ilmaista, että kissa on
”söpö”?
”Meille
tekeminen
paljastaa olemisen...”
Sartre jatkoi, ”maailma ja ihminen siis paljastuvat toiminnassa.”
Sartren,
paavi Franciscuksen ja Greenen ohjeen kirjoittajille ymmärtää,
mutta pystyykö sitä noudattamaan?
Jos
mediaa, vaikuttajayksilöitä ja somea uskoo – ja miksi ei uskoisi
– Virgiliä ei saa kutsua söpöksi.
Toinen
opetus lienee se, että ihmisen ulkoisen olemuksen kuvaaminen on
seksismiä ja sotii tasa-arvoa vastaan.
Tässä
on tietysti se järki, ettei kukaan voi olemukselleen (ainakaan
alastomana) mitään. Jotkut katselevat itseään peilistä
tyytyväisenä, jopa
ihaillen,
toiset eivät niinkään.
Tämän viikon pakinassani
on muutamia ”kauniita” valokuvia, sinänsä tavanomaisia,
sellaisia mitä näppäilee kun kulkee on
the road.
Mutta joku voi ajatella, että tuollainen kauneus tai koreus on
pelkkää pintaa. Hänen
mielestään korea
valokuva valehtelee enemmän kuin ruma ja realistinen. Muuten, eikö
ole kummallista että realistinen
on usein ruman
synonyymi?
Laatusanojen
ongelma on niiden subjektiivisuudessa. Laatusanat syntyvät
yksilöllisestä kokemuksesta eivätkä universaalista totuudesta. Ja
kuitenkin samantyyppisissä kulttuureissa samantyyppisiä muotoja
pidetään ”kauniina” tai ”rumina”, söpöinä tai rujoina - eri aikakausina esteettiset arvot kuitenkin näyttäytyvät erilaisina.
Luultavasti
adjektiiveissa tiivistyy kunakin aikakautena vanhat primitiiviset aistimukset uudelleen
käsiteltyinä.
Ovatko Megan Rapinoen rinnat kauniit? Houkuttelevat? Kiihottavat?
Tätä
ei kukaan uskalla pohtia julkisesti.
Sellaisia
aikoja nyt elämme, totisesti.
Kyösti Salovaara, 2019. Korea auringonlasku Pohjanmeren rannalla. Büsum, Saksa. |
Ilmeisesti ajatellaan jotenkin niin, että kun emme sanoita asioita, niin ne lakkaavat olemasta. Ensin oli pitkään se sääntö, ettei saa sanoa negatiivisia asioita kenestäkään, jolloin esimerkiksi lihavuus häviää. Kiinassa kyllä todetaan reippaasti, että oletpas lihava tai liian laiha. No, kauneutta ei saa nykyään kehua ensiksikään siksi, ettei rumalle tule paha mieli ja toiseksi siitä syystä, että seksualisuutta nähdään aivan kaikessa ja sitä paheksutaan kauheasti.
VastaaPoistaEi erot ihmisten välillä kyllä häivy näillä konsteilla. Se mitä saadaan aikaan on varovaisuus ja jännitys.
Jotenkin en osaa nähdä tässä kehityksessä hienotunteisuutta ollenkaan. Nämä säännöt ovat jotenkin aivan liian ohjelmallisia. Myös kieli köyhtyy tällaisen puritanismin johdosta.
Hollantilasipelaaja o n söpö, jopa komea. Sen sanomisessa ei pitäisi olla mitään pahaa ja tuskin mies itse on loukkaantunut.
Somessa nimettomänä kyllä haukutaan ja arvostellaan julkisuuden ihmiset joka puolelta. Tässä on iso ero noihin "sääntöihin".
Ihan tavalliset ihmiset myös kysyvät koko ajan, miltä minä näytän, selfieillään, joita saattavat julkaista kymmeniä päivittäin. Näyttää saa, mutta ei reagoida siihen.
Ilmeisesti selfiekuvasta on tullut verbi, tätä tein tänään tällaiselta näyttäen.
Kaunokirjallisessa tekstissä kyllä tykkään siitä, että käytetään metaforia pikemmin kuin pitkiä adjektiivilistoja ja että päivän kauneus käy ilmi siitä, mitä tehdään ja miten nautitaan säästä, mutta eihän tätä syksyn ruskaa esim. voi täysin ilman adjektiiveja kuvata. Puut olivat kultaa/puut olivat kullankeltaisia - ihan yhtä hyvät ilmaisut.
Hyvin otat esille tämän kummallisen ajan kaksi vastakohtaa: yhtäällä vallitsee hyssyttelevä puritanismi ja toisaalla rääväsuinen ahdasmielisyys. Kummatkaan puolet eivät suvaitse toisiaan ja ovat yhtä aggressiivisia puolustaessaan oman itsensä ja kuplansa identiteettiä.
PoistaEnnen vanhaa pukeutuminen (ja elämäntyyli ylipäänsä) ilmaisia "jotakin" - vaikkapa valtaa, kapinallisuutta, vanhoillisuutta, seksuaalisuutta jne. Nykyään tuntuu, että samalla kun vaikkapa pukeutumisen äärireunat ovat lisääntyneet, niillä ei ikään kuin saa ilmentää mitään, tai jos saa, niin mitä, koska sitä ei tämmöinen vanhempia ajasta tippunut enää ymmärrä.
Mitä rohkeammin esimerkiksi julkkisnaiset paljastavan povensa ja reitensä ja jopa... niin sitä kiukkuisemmin he suhtautuvat miehiin (ja kai naisiinkin) jotka katsovat heidän paljastuksiaan. Ehkä tällä militantimmassa muodossa on tarkoitus riisua seksuaalisuus ikään kuin sierrätyshoitona - eihän jossain Inglesin nudistirannalla käyskentelevät miehet ja naiset (joilla kaikki riippuu) lähetä minkäänlaisia seksuaalisia viestejä.
Vielä Greenestä: jossakin hän perusteli (tai sitten joku muu) adjektiivien ja adverbien välttämistä trillereissä sillä, että jos lauseessa on paljon sanoja, jotka pysäyttävät miettimään kielikuvaa, jännitysmomentti lässähtää. Toisaalta sehän voi olla kirjailijan tarkoituskin, eli pysäyttää lukija lauseeseen ja sen merkitykseen.
Kun katselen ikkunastani pihalle, näen että syksy maalaa vaahterat keltaiseksi. Tietysti voisin sanoa näinkin: Keltaiset vaahteranlehdet kuiskaavat hennossa tuulessa: talvi tulee.
Kahvipöydässä kuulin opettajasta, joka oli kieltänyt kaunis-sanan käytön, koska se ei kuulemma ilmaise yhtään mitään. Mitä meille enää jää jäljelle. Neekerit sun muut -kuulemma rasistiset ilmaisut- ovat olleet pannassa jo pitkään ja nyt myös tytöt ja pojat ovat kaventuneet pelkiksi henkilöiksi. Ihmisten tasa-arvo sukupuoleen, rotuun tai uskontoon katsomatta on ehdoton asia, mutta en jaksa uskoa että tiettyjen käsitteiden käyttökielto muuttaisi maailmaa mitenkään ideaalimmaksi. Lehtien kultaista kuisketta olen ihaillut tänä syksynä itsekin.
VastaaPoistaNiinpä, kummallinen maailma tämä. Mehän ajattelemme kielellä. Mistä ei voi puhua, siitä pitää vaieta. Nyt sitten sanojen kieltäjät tuntuvat ajattelevan, että kun sanoja kielletään, todellisuus muuttuu toisenlaiseksi.
PoistaJos joku todella pystyy poistamaan sanoja käyttämästämme kielestä, osaammeko sen jälkeen edes ajatella poistettujen sanojen ilmaisemia asioita?
Siinäpä kauhea dystopia!
Oudossakin maailmassamme kyllä Virgil saa sanoa söpö ja Sinä ja minä.
VastaaPoistaVerba volant, scripta manent....
Sanoa saa, mutta saako kirjoittaa (piti katsoa netistä mitä latinakielinen sananlasku tarkoittaa, hah)?
PoistaNo, tietysti saa, me saamme, mutta mikä jää lopulta kirjoitetuksi? Sekö että some ja media yhdessä päättivät ettei ole sopivaa kutsua jalkapalloilijaa "söpöksi"?
Olen joskus miettinyt - eikä se nyt oikeastaan liity tähän - että kun ihminen ajattelee päässään jotakin, niin käytämmekö me intuitiivisesti oikeastaan "laatusanoja" ajatuksissamme vai toimiiko ajattelu enemmänkin kuvien ja sanomattomien lauseiden hybridinä? Ja adjektiivit tulevat peliin vasta sitten kun yritämme viestiä ajatustamme muille ihmisille.
Hyvä kysymys... Ovatko some ja media tarpeeksi vahva päättäjä kaiken muun kirjoitetun tekstin ylitse? En haluaisi niin uskoa, vaikka ne rynnien hamuavat vaikutusvaltaa kaiken ylitse tietopohjaisesti taustoitetun neutraalin uutisoinnin ylitse ja kustannuksella.
VastaaPoistaMielenkiintoinen ajatuskulku: kyllä tuo kuvien ja sanomattoman hybridi taitaa omalla kohdallani olla se toimintatapa. Vasta kirjoittaessani tulee liha luiden ympärille;)
Kun Rooman senaatissa puhuttiin, se kai sitten meni tuulen mukana ja kirjoitettu säilyi.
PoistaEntä tänään? Suuri osa "kirjoitetusta" on entistä puhetta eli tapahtuu tekstiviesteissä, sähköposteissa, twitterissä, whatsupissa, Facebookissa ja ties missä. Säilyykö tämä digitaalinen kirjoitus?
No, ehkä nämäkin sanat ovat Haminassa Googlen isoissa tietokannoissa tallella 10 vuotta, ehkä jopa 25 vuotta, mutta miten on 100 tai 500 vuoden päästä?
Kansalliskirjaston entinen johtaja aiheellisesti propagoi sanomalehtien digitoimisen tarvetta - nythän niitä on digitaloisoitu vain jonnekin 1920-luvun alkuun - tekijänoikeussääntöjen rajoituksista johtuen.
Mennäänpä 150 v eteenpäin. Historiantutkija haluaa selvittää jonkun 2020-luvun suomalaisen vaikuttajan elämää ja vaikutusta yhteiskuntaan. Hänen pitäisi päästä (olettaen että eri operaattorien tietokantojen varmuuskopiot ovat tallella) kymmeniin tietokantoihin ja osata jotenkin yhdistää ko. poliitikon tekstit noista tietokannoista.
Väitän että tuo on käytännössä mahdoton tehtävä - jo yksityissuojamääräystenkin takia. Enää eivät sukulaiset löydä vanhempiensa kirjeitä kenkälaatikosta kansallisarkistoon luovutettavaksi.
Kerettiläinen ajatus: pitäisikö nykyään digitaaliset alustat ryhtyä de-digitalisoimaan eli printtaamaan paperille tulevien historiantutkijoiden avuksi?