Saako Virgil olla söpö?

[laatusanoja]

Kyösti Salovaara, 2019.
 Marlène Sjerpsin veistos naisesta ja merestä.
Zandvoort, Alankomaat.

Totisesti elämme kummallisia aikoja.

    Sanomme vapaasti mitä haluamme sanoa. Saamme ajatella omia ajatuksia. Kirjoitukset tehdään sanoista. Voimme kirjoittaa parhaaksi katsomiamme sanoja.

    Vai voimmeko?

    Entinen mestarijalkapalloilija erehtyi sanomaan mitä ajattelee vuoden 2022 MM-kisojen jalkapallostadioneista. Jari Litmasen mielestä ne ovat hienoja. Ne mahdollistavat teknisessä katsannossa onnistuneen jalkapallojuhlan.

    Media veti Litmasen jalkapallosankarin korokkeelta mutaan.

    Toimittajat ja muut asioista perillä olevat tahot paheksuivat Litmasen sanoja. Hänen ei väitetty valehtelevan. Mutta hän ei sanonut ”koko totuutta” Qatarista. Hänen olisi pitänyt kertoa myös todellisuuden rumista puolista.

    Yhdenlaisen totuuden maailmassa ei pidä ilmaista toisenlaisia.

    Samaan aikaan, samana päivänä, Litmasta jyrkästi paheksunut Helsingin Sanomat julkaisi isolla rahalla maksetun Kiinan valtion mainoksen, jossa puolustettiin Kiinan valtion tekoja Hongkongissa.

    Sanoilla on hinta ja laatu.

Katson amerikkalaisen Megan Rapinoen kuvaa. Se otettiin Fifan tilaisuudessa missä Rapinoelle luovutettiin maailman parhaan naisjalkapalloilijan palkinto. Rapinoe voitti maailmanmestaruuden USA:n maajoukkueessa viime kesänä.

    Rapinoen asu paljastaa: hänen rintojensa viehättävä muoto, pyöreys, pituus ja leveys kiinnittävät katseen kuvan keskelle.

    Teräväkielinen Rapinoe aiheutti tilaisuudessa julkisen kohun, joka levisi mediasta toiseen. Mutta se ei johtunut hänen asustaan eikä rinnoista vaan hänen sanoistaan. Tällä kertaa Rapinoe ei soimannut Donald Trumpia. Jos olisi, siitä ei kohua olisi (enää) syntynyt.

    ”Virgilin kuuluisi voittaa siksi että hän on niin söpö”, Rapinoe sanoi tarkoittaen Liverpoolin hollantilaista topparia Virgil van Dijkia, joka voitti jo aikaisemmin Euroopan parhaan jalkapalloilijan tittelin.

    Mutta Virgiliä ei saa kutsua söpöksi. Se on seksistinen ilmaus, mikäli uskomme mediaa ja somea. Ja miksi emme uskoisi...

    ”Sunnuntaina Rapinoe oli huomion keskipisteenä Kansainvälisen jalkapalloliiton Fifan palkintogaalassa, ja yhdessä haastattelussa hän heitti ilmoille vitsin, joka istuu varsin huonosti tasa-arvoa vaativan naisen suuhun”, Jan Vilén kommentoi Hesarissa hieman tuohtuneena Rapinoen ”vitsiä” van Dijkista.

    Paheksujien mielestä Rapinoen virhe oli sitäkin pahempi, koska hän on julkisesti tunnustautunut homoksi ja puhunut niin paljon sukupuolten tasa-arvosta. Tämä seikka toistettiin Rapinoen "mokasta" kertovissa lehtijutuissa.

    Ilmeisesti homot eivät saa käyttää kaikkia kielestä löytyviä laatusanoja.

    Totisesti elämme kummallisia aikoja, kun ”söpö” on kielletty sana.

Kyösti Salovaara, 2019.
Kukkaloistoa Claude Monetin suunnittelemassa
puurhassa.
Giverny, Ranska.

Eräässä haastattelussa Graham Greene tunnusti, ettei hän siedä runollista proosaa.

    Kun Megan Rapinoen käyttämä ”söpö” herätti somen päiväunistaan, miten pitäisi suhtautua kaunokirjallisuuteen, jossa ihmisiä arvioidaan jatkuvasti heidän olemuksensa perusteella? Pitääkö sellainen kirjallisuus kieltää? Ja jos pitää, mitä jää jäljelle?

    Aloin lukea englantilaisen P.D. Jamesin Adam Dalgliesh -dekkareita.

    ”Ensi näkemältä Marion Bolamia olisi voinut sanoa kauniiksi”, James kirjoittaa toisessa Dalgliesh-romaanissaan Murhaajan mieli (1963). ”Hänellä oli vaaleat, klassisen miellyttävät piirteet, jotka sairaanhoitajaan asuun yhdistettynä synnyttivät välittömästi vaikutelman suloisesta seesteisyydestä. Hänellä oli leveä otsa ja vaaleat hiukset, jotka oli kammattu keskijakaukselle, koottu nutturaksi korkealle niskaan ja kiinnitetty paikoilleen yksinkertaisella valkoisella hilkalla. Vasta toisella katsomalla harhakuva hälveni ja hän osoittautui sittenkin vain arkisen sieväksi. Hänen piirteensä olivat yksittäin tarkasteluina tavanomaiset, nenä hiukan liian pitkä, huulet hiukan liian ohuet.”

    Jos mies kirjoittaisi tänään naisesta tuolla tavalla, mitä hänestä sanottaisiin? Olisiko hän seksistinen vai jotakin paljon pahempaa?

    Mutta miten kirjailijan pitäisi kirjoittaa kuvaillessaan ihmisiä ja paikkoja? Jos ihmistä, miestä tai naista, ei saa sanoa kauniiksi eikä söpöksi, niin voiko noita sanoja kuitenkin käyttää kuvatessaan kukkaloista Givernyssä tai auringonlaskua Pohjanmeren rannalla?

    1960-luku oli feminismin nousun ja tasa-arvon vaatimusten vuosikymmen. Ja silti hyvinkin arvostetun P.D. Jamesin romaanit tuntuvat jotenkin vanhanaikaiselta ja stereotypioita viljeleviltä.  Johtuuko se ajan muuttumisesta? Onko 2010-luku vapaamielisempi vai konservatiivisempi kuin 1960-luku?

Voiko laatusanoja viljelevä proosa olla koskaan ”hyvää”?

    Kysymys on paradoksi itsessään, mutta en tiedä miten sen asettaisi toisella tavalla, toisin sanoin.

    Edellä lainattu Graham Greene sanoi, ettei hän noudata romaanin kirjoittamisessa mitään sääntöjä, mutta se pitää huomioida, että adjektiiveja kannattaa välttää samoin kuin adverbejä. ”Kun avaan kirjan ja kohtaan siinä yhtä uudestaan että joku ’vastasi terävästi' tai että toinen ’puhui hellästi’, suljen kirjan siltä istumalta.” Greenen mielestä dialogin pitäisi itsessään ilmaista terävyys ja hellyys ilman, että sitä alleviivataan adverbeillä.

    Laatusanoja ja adverbejä vilisevä proosa on siis huonoa proosaa.

    Onko?

    Aika hassua, että paavi Franciscus on samaa mieltä. ”Lopetetaan adjektiivien käyttö”, paavi twiittasi. Ja HS uutisoi: ”’Viestintä on kauneutta’, paavi sanoi CNN:n mukaan. ’Kauneus ilmaisee itsensä pelkällä substantiivilla ilman, että kakun päälle tarvitsisi lisätä kirsikoita.’”

    Jos kirjailijan tehtävänä on ”kutsua kissaa kissaksi”, niin kuin Jean-Paul Sartre sanoi, niin miten kirjailijan pitäisi ilmaista, että kissa on ”söpö”?

    ”Meille tekeminen paljastaa olemisen...” Sartre jatkoi, ”maailma ja ihminen siis paljastuvat toiminnassa.”

    Sartren, paavi Franciscuksen ja Greenen ohjeen kirjoittajille ymmärtää, mutta pystyykö sitä noudattamaan?

Jos mediaa, vaikuttajayksilöitä ja somea uskoo – ja miksi ei uskoisi – Virgiliä ei saa kutsua söpöksi.

    Toinen opetus lienee se, että ihmisen ulkoisen olemuksen kuvaaminen on seksismiä ja sotii tasa-arvoa vastaan.

    Tässä on tietysti se järki, ettei kukaan voi olemukselleen (ainakaan alastomana) mitään. Jotkut katselevat itseään peilistä tyytyväisenä, jopa ihaillen, toiset eivät niinkään.

    Tämän viikon pakinassani on muutamia ”kauniita” valokuvia, sinänsä tavanomaisia, sellaisia mitä näppäilee kun kulkee on the road. Mutta joku voi ajatella, että tuollainen kauneus tai koreus on pelkkää pintaa. Hänen mielestään korea valokuva valehtelee enemmän kuin ruma ja realistinen. Muuten, eikö ole kummallista että realistinen on usein ruman synonyymi?

    Laatusanojen ongelma on niiden subjektiivisuudessa. Laatusanat syntyvät yksilöllisestä kokemuksesta eivätkä universaalista totuudesta. Ja kuitenkin samantyyppisissä kulttuureissa samantyyppisiä muotoja pidetään ”kauniina” tai ”rumina”, söpöinä tai rujoina - eri aikakausina esteettiset arvot kuitenkin näyttäytyvät erilaisina.

    Luultavasti adjektiiveissa tiivistyy kunakin aikakautena vanhat primitiiviset aistimukset uudelleen käsiteltyinä. Ovatko Megan Rapinoen rinnat kauniit? Houkuttelevat? Kiihottavat?

    Tätä ei kukaan uskalla pohtia julkisesti.

    Sellaisia aikoja nyt elämme, totisesti.

Kyösti Salovaara, 2019.
Korea auringonlasku Pohjanmeren rannalla.
Büsum, Saksa.