[tulevaisuudesta käsin]
 |
| Kyösti Salovaara, 2025. |
Joka puhuu, ei tiedä; joka tietää, vaikenee.
Kuulemani mukaan Laotse sanoi näin.
Jos Laotse oli niitä, jotka tietävät,
miksi hän itse kirjoitti kirjan: viisituhatta sanaa?
- Po Chü-i: Luen Laotsea (suom. Pertti Nieminen).
Tosiasiat eivät koskaan muuta vakiintunutta uskomusta.
- Dick Francis: Kuumaa rahaa (suom. Aulis Rantanen).
Hei, oletteko kuulleet, että nykyään kirjallisuusperformanssin pääosaa esittävät helsinkiläiset megabeibet bikineissään, kun sitä aikaisemmin vetivät bleisereissään yliopistojen rillipääpojat?
En minäkään ollut kuullut, mutta luettuani Helsingin Sanomista Adile Sevimlin kolumnin Kun luen kirjaa, luenko kirjaa vai esitänkö lukevani kirjaa? (HS. 7.8.2025) pääsin ajan tasalle nykynuorison kulttuuriharrastuksista. Tai siis ainakin megabeibejen harrastuksista.
Kolumnistin mukaan somekansalla on henkilökohtainen ongelma kertoa lukevansa kirjoja ja nimenomaan sen miettiminen, että onko lukeminen ja sen esittäminen (kävellään kirja kainalossa julkisella paikalla) aitoa vai teeskenneltyä älypuuhaa.
”Toimittajat pohtivat, onko lukeminen pelkkää trendikästä poseeraamista”, Sevimli kirjoitti. ”Kirjat näkyvät somessa ja lukupiireissä, mutta niistä ei puhuta analyyttisesti vaan niitä esitellään laskelmoidusti ja pinnallisesti osana keskiluokkaista lifestylea. Lukutaito rapistuu, vaikka lukemisen ympärillä on nostetta…yhä useampi hakee kirjoista pönkitystä henkilöbrändiinsä. Kun kukaan ei enää lue, esittämällä lukevaa voi erottua tyhmenevästä massasta ja viestiä somessa potentiaalisille työnantajille keskittymiskyvystään – harvinaisesta resurssista tietotyöläisten kilpailluilla työmarkkinoilla.”
Kolumnin luettuani en tiedä miten suhtautua kahvilassa istuvaan nuorehkoon naiseen, joka lukee kirjaa vihreää teetä nauttiessaan. Lukeeko hän sanoja ja lauseita vai esittääkö vain lukevaa älyihmistä?
Kun amerikkalainen Dan Brown julkaisi vuonna 2003 maailmanluokan bestselleriksi kumuloituvan romaanin Da Vinci-koodi, näki joka puolella ihmisiä, jotka kaivoivat laukuistaan tuon romaanin ja ryhtyivät lukemaan. Da Vinci-koodin lukeminen ei ollut häpeä, vaikka kirja oli puhdasta, jos kohta älykästä viihdettä, mutta ei kai uimarannalla tai kahvilassa Dan Brownin jännäriä lukeva halunnutkaan viestiä olevansa intellektuelli.
Da Vinci-koodin lukeminen ei ollut performanssi vaan mukavaa ajankulua, joka silti antoi monelle uudenlaista tietoa uskonnollisten kirjoituksien historiasta.
Kirjoja lukevat ovat toki aina pohtineet mitä kirjoja pitäisi tai kannattaisi lukea. Riittääkö pelkät dekkarit vai tarvitaanko tuhdimpaa kirjallistaiteellista syventymistä romaaneihin, joita pidetään jopa vaikeina lukea tai joiden lukeminen edellyttää sietämätöntä ponnistelua.
Muutama viikko sitten eräs irlantilainen näyttelijä katui lehtihaastattelussa, ettei ole koskaan lukenut maanmiehensä James Joycen vaikeana pidettyä modernia romaania Odysseus.
Näyttelijä ei ole yksin tuskassaan. Odysseus lienee ”maailman paras” romaani, jonka vain muutamat ovat jaksaneet lukea alusta loppuun. En minäkään ole jaksanut.
Kun italialainen Umberto Eco julkaisi paksun romaaninsa Ruusun nimi (1980, suomennos 1983) jotkut kyynikot kirjoittivat, että Ruusun nimi löytyy pitkin Eurooppaa kymmeniltä tuhansilta yöpöydiltä avaamattomana.
Ja ollakseni avomielinen kerron, että niin se löytyi minunkin pöydältäni lukemattomana – vaikka toki sitä yritin muutamaan kertaan lukea. Kirjasta tehdyn elokuvan tietysti katsoin. Kymmenen vuotta sitten jopa kävin saksalaisessa Eberbachin luostarissa, jossa osa Sean Conneryn tähdittämästä filmistä kuvattiin.
Onko meidän ”pakko” lukea kirjoja, jotka tuntuvat pitkäveteisiltä? Siis pakko jos toivomme, että meitä pidetään intellektuelleina?
Megabeiben vastaus on, että ainakin kannattaa ottaa moinen kirja kahvilassa esille ja olla lukevinaan sitä.
 |
| Suom. Aira Buffa. WSOY, 3.painos, 1983. |
Menneisyys on siitä mielenkiintoista, ettei sitä pysty muistamaan täydellisesti ja että senkin minkä muistaa, saattaa kuvitella väärin.
Aloitin ”kirjoittajanurani” 1970-luvulla. Palkkatyön ohella kirjoitin melko paljon kirjoista Demariin ja Parnassoon jne.
En pysty muistamaan pohdittiinko tuohon aikaan lukemisen hiipumista. Sen sijaan lukemisen sisältöjä mietittiin paljonkin ja niistä myös kiisteltiin ja väiteltiin. Oli niitä, joiden mielestä kevyt kirjallisuus on ajan hukkaamista ja toisia jotka olivat löytävinään dekkareista ja viihderomaaneista aitoa tietoisuutta arkielämästä ja yhteiskunnallisesta todellisuudesta.
Kulttuurisosiologi Katariinan Eskolan tutkimus Ei kirjaa ilman lukijaa (Tammi, 1972) päätyi kohtuullisen optimistiseen näkemykseen lukemisen tulevaisuudesta. ”Ihmisten sosiaalistuminen kirjallisuuteen on yksi kirjallisuuden harrastamisen ehtoja”, Eskola kirjoitti vuonna 1972.
Eskola uskoi, että peruskoulu-uudistus, hankkeet aikuis- täydennys- ja uudelleenkoulutuksen edistämiseksi ”samoin kuin tietojen tarjonnan jatkuva kasvu yleensä lisäävät ihmisten mahdollisuuksia osallistua kirjoitettuun kulttuuriin”. Eskolan mielestä myös lisääntyvä vapaa-aika tulisi kasvattamaan lukuharrastusta. Optimistisesti Eskola uskoi että ”yhä useammat ihmiset etsivät kirjallisuudesta aineksia ja tietoja maailmankuvan jäsentämiseksi.”
Vielä optimistisempi Eskola oli sen suhteen, että edellä mainitut muutokset kaventaisivat kirjallisuuden sisäisen rakenteen kuiluja, jolloin viihdekirjallisuuden ja vakavan kirjallisuuden välinen jyrkkä erottelu katoaisi.
Mutta tulevaisuutta ei koskaan pysty ennustamaan. Mistäpä vuonna 1972 olisi voitu aavistaa tietokoneiden, internetin, älypuhelimien ja megabeibejen maailman ulkomuoto vuonna 2025!
Ruotsalaisen Wahlström & Widstrand -kustantamon toimitusjohtaja Per. I. Gedin suhtautui teoksessaan Kirja muuttuvassa yhteiskunnassa (1975, suomennos 1977) Eskolaa pessimistisemmin kirjojen ja lukemisen tulevaisuuteen.
Ehkä Gedin myös ennusti tulevaisuutta inhorealistisemmin.
Gedinin tutkimus paljasti kuinka kirjallisuus jakautuu kahteen kiertoon: toisaalla on populaari kiertokulku ja toisaalla sivistyksen kiertokulku. Kaupallinen kirjallisuus ja eliitin kirjallisuus karkaavat kauemmaksi toisistaan eivätkä lähemmäksi, niin kuin Eskola uskoi tapahtuvaksi.
Gedin kirjoitti myös siitä, kuinka arvosteluinstituutio muuttuu. Kriitikot eivät enää kirjoita kirjojen lukijoille vaan taiteilijoille, jolloin kriitikoista tulee kirjailijoiden kavereita, ja yhdessä he linnoittautuvat sivistyksen suppeaan piiriin.
On mielenkiintoista, että Gedinin mielestä kaupunkirakenteen muutos näkyy myös lukemisen harrastamisessa: ”Perheet tai ystävät eivät kokoonnu lukemaan ääneen tai opiskelemaan kerhoihin, ellei niiden päämääränä ole suoranainen käytännön koulutus. Pyhinä lähdetään kotoa jos suinkin mahdollista ja matkustetaan maalle tai ystäviä tapaamaan. Aikaa vietetään autossa, harrasteiden parissa tai seurustelemalla ja äärimmäisen harvoin lukemalla.”
Mutta Gedinin mukaan kulttuurilla ei muutenkaan ollut enää demarien kansakoti Ruotsissa sellaista korkeaa asemaa kuin oli ollut porvarillisena aikana: ”Käynti teatterissa tai oopperassa, taidenäyttely, musiikki-illat tai uusimpien kirjojen lukeminen olivat vallan, rikkauden tai sosiaalisen aseman itsestäänselviä todisteita – pidettiinpä niistä tai ei. Äkkirikkaat toivat varakkuutensa esiin kulttuurin alueella – taiteen mesenaatteina, kirjojen keräilijöinä tai musiikin harrastajina. Tällä hetkellä kerska on useimmiten aineellista – välineinä nyt loistohuvilat, lentokoneet, veneet, vaatteet jne.”
Gedin myönsi, että yhteiskunnan kehittyminen ja uudet teknologiat toivat entistä enemmän ihmisiä, myös vähäosaisia, kulttuuritarjonnan pariin, mutta Gedinin mielestä muutokset tukivat kulttuurin viihteellistymistä, ei sen sivistyksellisen merkityksen lisääntymistä.
Tulevaisuutta on hankala ennustaa eikä menneisyydestä oikein tiedä mitä ajatella.
Polarisoituuko nykymaailma niihin jotka osaavat lukea ja niihin jotka eivät osaa, edes teknisesti? Pärjäävätkö tulevat megabeibet esittelemällä kuvia itsestään ja kavereistaan kirja kädessä? Koneet laskevat ja lukevat heidän puolestaan, niin että itse kukin voi keskittyä omaan itseensä ja itsen tuotteistamiseen.
Loppujen lopuksi kysymys on paljon ironisemmista ja kenties myös hirveämmistä dystopioista kuin siitä, onko kaupassa myytävän kirjan ALV 10 vai 14 vai 0 prosenttia.
 |
| Kyösti Salovaara, 2025. Tekeekö kirjallisuus ihmisestä paremman? Ehkä ei mutta kenties ihmisen kuitenkin. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti