Bestseller kutistuu

 [Juroaako kirjallisuus?]

Kyösti Salovaara, 2022.

Kirjallinen kulttuuri on niitä virtauksia, jotka viimeisenä leviävät laajoihin piireihin. Kirjallinen maku on näet monesta seikasta koostunut ominaisuus, joka vaatii pitkäaikaista kulttuuria ja erittäin persoonallista suhtautumista. Kulttuurihistoriallisesta näkökulmasta katsottuna ovat kaikki jonain tiettynä ajankohtana esiintyneet suunnat ja ilmaisumuodot tietenkin yhtä tärkeitä tuon kauden henkiselle elämälle. Kotipostilla, paikallinen sanomalehti, konfirmaatiolaulu, perhelukemisto, rikosromaani ja rakkaustarina ovat inhimillisiä asiakirjoina yhtä merkityksellisiä kuin korkeakirjalllinen runous ja vaikutusvaltainen arvostelu.

- Hartvig Frisch: Euroopan kulttuurihistoria IV. Suom. 1963.

Ajatus hyppää kolmiloikkaa: teesi, antiteesi, synteesi.

    Syntyykö kaikki vastakohtien kautta. Kaikki on: kulttuuri, teknologia, politiikka. 

    Jokainen tahtoo jotakin. Se mitä syntyy on sellaista, mitä kukaan ei tahtonut.

    Kuulostaako tuo optimistiselta vai pessimistiseltä? Vai pelkästään kyyniseltä reaalipolitiikalta?

    Marx ja Engels formuloivat yhteiskuntakehityksen kolmiloikan kauniisti. Mutta kenties erehtyivät: synteesi ei ole lopullinen tila vaan uuden loikan teesi. Historia ei lopu siihen että päästään "proletariaatin diktatuuriin".

    Silloin kun, siis noin 1930-luvulla, tanskalainen Hartvig Frisch avasi kulttuurihistoriallisen näkökulman kirjallisuuden monisyiseen merkitykseen, ei vielä tiedetty telkkarin lumovoimasta eikä kännyköiden ja somekanavien vastustamattomasta koukutuksesta mitään. Kirjallisuus näytti olevan hieno synteesi ihmismielen kaikista puolista, haaveista, peloista, unelmista ja näytti tarjoavan loputtoman kiehtovan henkisen tulevaisuuden aineellisen olemisen sivistyksellisenä kruununa.

    Mutta synteesi olikin vain uusi teesi.

    Juroaako kirjallisuus nyt ikään kuin ruusun taimi, joka pysyy juuri ja juuri hengissä, mutta ei saa riittävästi vettä eikä ravinteita?

Mielenkiintoinen on mielenkiintoista.

    Ihan totta.

    Muuttumattomaksi kuviteltu saattaa muuttua.

    Ainakin jos uskomme espanjalaisen Sergio C. Fanjulin kirjoitusta Sammuvan bestsellerin uskomaton tapaus El País -lehdessä 3.5.2022. Ja miksi emme uskoisi, koska kirjoitus perustui konkreettiseen tutkimukseen.

    Fanjul siis kertoi riippumattoman WordsRated-ryhmän tutkimuksesta, jonka mukaan bestsellerit ovat kutistuneet Yhdysvalloissa kymmenvuotiskautena 2011-2021. Tutkimus kohdistui The New York Times julkaisemien bestseller-listojen kirjoihin ja koski sekä fiktiota että faktakirjallisuutta. Kymmenessä vuodessa bestsellerin keskimääräinen sivumäärä on vähentynyt 11 % eli 51,5 sivua (437,5 sivusta 386 sivuun).

    Todennäköisyys että yli 400-sivuinen kirja pääsee bestseller-listalle on pienentynyt melkein 30 prosentilla aikaisempiin vuosiin verrattuna.

    Oleellista on, tutkimusryhmän johtaja totesi, että lukeminen vähenee.

    Johtuuko se kirjoista? Vai eivätkö ihmiset enää ”ehdi” lukea, koska on niin paljon muita ”houkutuksia”, muita vapaa-ajan koukuttavia mahdollisuuksia? Onko kivempaa katsoa vaikkapa reality-sarjaa kuin lukea paksuja kirjoja?

    Kenties. Todennäköisesti. Luultavasti.

Ei itkeä saa. Mennyt meni. Tuli nyt.

    Intellektuellit ovat aina suhtautuneet paksuihin bestsellereihin nuivasti. Paksun romaanin lukija takertuu tarinaan, viehtyy loputtomiin juonikuvioihin. Paksu romaani kuvaa maailman eeppisenä syiden ja seurausten lineaarisena jatkumona, ja intellektuelli ”tietää” ettei maailma ole niin eeppinen eikä lineaarinen.

    Sitä paitsi, eikö paksuja bestsellereitä tyypillisesti osteta lahjaksi eikä lahja saa näyttää olemattoman pieneltä, mitättömältä. Kuka haluaa joululahjaksi 130-sivuisen taidepläjäyksen? Eikö semmoinen halvenna lahjan saajaa?

    Ja toisaalta paksu bestseller ostetaan lomalukemiseksi, kannetaan matkalaukussa maailman toiselle puolelle, joten mitä mieltä olisi kantaa merien yli, ilmoja pitkin jokin 130-sivuinen ”romaani” jonka lukee kahdessa tunnissa? Ei mieltä lainkaan.

    Bestseller närästää intellektuellia, koska paksun kirjan lukija nauttii lukemastaan.

No, harmi jos bestseller kuihtuu, juroaa, häipyy.

    Pari kolmiloikan hyppyä.

    Ruotsalainen Per. I. Gedin kuvailee teoksessaan Kirja muuttuvassa yhteiskunnassa (1975, suom. 1977) kuinka romaani valtasi eurooppalaisen kulttuurin viimeistään 1800-luvun lopulla. Esimerkiksi Saksassa romaanista tuli 1900-luvun vaihteessa kustantamoiden tärkein tulolähde. Muuan kustantaja kirjoitti tuolloin eräälle kirjailijalleen: ”Sen joka tällä hetkellä haluaa ansaita rahaa on pidettävä varastossaan myyntikelpoisia tavaroita, mutta näytelmät ja runot ovat myyntikelvottomia tavaroita joilla ei voi ansaita rahaa. Proosassa on rahan runous! Kirjoittakaa proosaa, niin minä maksan teille vaikka minkälaisia palkkioita.”

    Loikataan vuoteen 1945.

    Tammessa kustantajan uran tehnyt Jarl Hellemann muistelee teoksessa Lukemisen alkeet (1996) kuinka helpolta kirjojen kustantaminen tuntui toisen maailmansodan jälkeisinä vuosina. ”Kirjojen kustantaminen näytti keväällä 1945 maailman helpoimmalta ammatilta… ei tarvinnut kuin lainata kirjastosta joku vanha klassikko tai ajanvietekirja, teettää halvalla uusi suomennos, etsiä kirjapaino jolla sattui olemaan paperikiintiötä jäljellä, painattaa ja sidottaa ja lähettää kauppoihin. Kirjat myivät itse itsensä, kun muuta myytävää ei ollut. Sisällöllä ei ollut niin väliä, niin kuin ei kieliasulla eikä kirjojen ulkomuodollakaan.”

    1940-luvun lopulla Suomessa sitten olikin kustantajia pitkälti kolmatta sataa.

    Entä nyt, vuonna 2022?

    Pieniä kustantamoita on kaiketi syntynyt viime vuosina useita. Johtuuko se kirjan valmistamisen tekniikan helpottumisesta? Vai siitä, että kaikki dekkareiksi määritelty menee kaupaksi, ainakin pieninä painoksina? Vai nimenomaan siitä, että mittava kirjallisuus, paksut bestsellerit kuihtuvat lukemisen vähentyessä ja suurien kustantamoiden supistaessa julkaisuohjelmiaan?

Katson itseeni.

    Minusta ei tullut kolmiloikkaajaa vaan oikea puolustaja futiskentälle. Keskinkertaisuus siis.

    Mutta olen viime aikoina lukenut ”paksuja” kirjoja.

    Haruki Murakamin romaanin Komtuurin surma pokkaripainoksessa oli yli 800 sivua eikä romaani tuntunut lainkaan pitkältä. Lomamatkalla ”kahlasin” läpi tuskaa tuntematta Ken Follettin noin 700-sivuisen jännärin Ei koskaan. Tilasin muuten divarista Tom Clancyn jännärin Leijona ja hyeena, joka on julkaistu kaksiosaisena laitoksena, yhteensä 1179 sivua, huh. Saa nähdä jaksanko lukea. Fiktion ohessa etenen pikkuhiljaa Martti Anhavan mainiossa Paavo Haavikko -elämäkerrassa Niin katosi voitto maailmasta: 812 sivua.

    Reissussa luin myös Joel Haahtelan hienon romaanin Jaakobin portaat. Siinä oli ”vain” 192 sivua. Kunpa Haahtela kirjoittaisi paksumpia kirjoja!

    Lainamani espanjalainen Fanjul sanoo, että maailman pisimmästä romaanista vallitsee jonkinmoinen konsensus: se on Marcel Proustin romaani Kadonnutta aikaa etsimässä. Tämä sillä edellytyksellä että moniosaista teossarjaa pidetään yhtenä romaanina. Mutta jos pidetään, niin eikö esimerkiksi Tom Clancyn Jack Ryan -tarinat ole pitempi ”romaani” kuin Kadonnutta aikaa etsimässä?

    Yhtä kaikki, tänään ei kuule talousmiesten eikä -naisten lainaavan tuota saksalaista kustantajaa 1900-luvun taitteesta: Proosassa on rahan runous!

Kyösti Salovaara, 2022.

Oikutteleva mieli

[sanalla kuvattu, kuvalla sanottu]

Kyösti Salovaara, 2022.
Sibelius-monumentti, Helsinki. Eila Hiltunen 1967.

Kaikki inhimillinen, ihmisestä itsestään lähtöisin oleva halu – halu, joka saa ihmisen tiedostamaan itsensä, inhimillisen todellisuuden – on perimmältään ”tunnustuksen” saamisen halun seurausta. Ja hengenmenetyksen vaara, jonka kautta inhimillinen todellisuus ”tulee ymmärretyksi”, on juuri tuollaisen halun toteuttamispyrkimyksestä aiheutuvaa itsensä vaarantamista. Puhuttaessa itsensä tiedostamisen ”alkuperästä” on tästä syystä välttämätöntä puhua taistelusta, jota käydään kuolemaan saakka ”tunnustuksen” saamiseksi.

- Lainaus Alexandre Kojèvelta Francis Fukuyaman kirjassa Historian loppu ja viimeinen ihminen, 1992.

Olen nähnyt modernistien näyttelyjä. Ranskalaiset nukkuvat. Rosenberg-näyttely. Picasson ja Charlotin töitä. Picasso hyvin hieno, herkkävaistoinen, suuri maalari. Vierailu hänen studiollaan tiputti mielialani. Kaikki on tehty hänen kauppiaalleen, rahan vuoksi. Picasson luona vierailu on kuin kävisi kylässä sellaisen ballerinnan luona jolla on lukuisia rakastajia.

- Joan Miró vuonna 1920.

Teksti on kuin mieletön partituuri, jota lukija kuvittelee soittavansa lukiessaan. Pitkät, puolisivuiset virkkeet hengittävät pilkkujensa kautta ja vaivuttavat labyrinttimäiseen tunnelmaansa. Kappalejakojen puuttuminen tekee lukemisesta raskasta.

-Ville Hytönen Helsingin Sanomissa 14.5 arvostellessaan László Krasznahorkain romaanin Vastarinnan melankolia.

Miten aloittaa?

    Aurinko paistaa. Lämpöä luvataan. Ei anneta.

    Haminassa, kauan sitten kurssilla 123, epätietoisille joukkueenjohtajille opetettiin sapluuna epätietoisuuden ratkaisemiseen.

    Jos et tiedä mitä tehdä, hyökkää.

    Jos et tiedä miten hyökätä, koukkaa.

    Jos et tiedä mistä koukata, koukkaa vasemmalta.

    Miten siis aloittaa pakina, ei kapinaa?

    Otetaan Ludwig Wittgensteinin Tractatus käteen. Avataan se. Valitaan sopiva lause:

    ”Maailma on kaikki, mikä on niin kuin se on.”

Maailma on.

    Muistan erään luontodokumentin. Luulen että muistan.

    Afrikkalaisella ruohoaavikolla antiloopit käyskentelevät rauhassa.

    Leijonaryhmä hiipii pitkän ruohon turvin lähemmäksi. Leijonat piirittävät antiloopit kahdelta sivulta. Pihtiliike.

    Sitten joku antilooppi huomaa leijonan. Pelästyy. Kaikki pelästyvät.

    Lauma ryntää juoksuun. Se kiertää ympyrää. Leijonat seuraavat lauman juoksua rauhallisesti, lähestyen.

    Lopulta nuoren antiloopin hermot pettävät. Se syöksyy yksin pakoon, pois laumasta.

    Leijonat hyökkäävät sen kimppuun. Tappavat ja syövät.

Muistomerkkejä. Veistoksia. Sanattomia kertomuksia.

    Miksi nykytaide hylkää jäljentämisen? Se esittää. Mitä?

    Picasso sanoi, Platonia kritisoiden, ettei taide jäljittele. ”Ei kukaan koskaan kopioi luontoa eikä jäljittele sitä… Kubismillakin oli vuosikausia vain yksi tavoite: maalaminen maalaamisen vuoksi. Me hylkäsimme jokaisen elementin joka ei olennaisesti kuulunut maailmaan.”

    Taidetta taiteen vuoksi? Vai rahan vuoksi, niin kuin Joan Miró Picassoa moitti.

    Olennaiset yksityiskohdat maailmasta mukaan, epäolennaiset pois.

    Mistä epäolennaisen erottaa olennaisesta? Maalauksessa joka on maailmassa, veistoksessa joka veistetään todellisuudessa? Eikö valinta ole subjektiivinen, ei yleinen?

    ”Minusta ei ole järkevää antaa vuorelle tärkeämpää osaa kuin muurahaiselle”, Miró sanoi. ”Mutta maisemamaalarit eivät ymmärrä tätä.”

    Mirón ajatus rikkoi perspektiivin olemuksen, harmonisen mittakaavan. Vähitellen, katsoja luulee oivaltavansa, Mirón maalauksissa on jäljellä pelkkiä ”tärkeitä” yksityiskohtia, ei maisemaa lainkaan. Maisema on ehkä taiteilijan päässä, ei kankaalla.

    Abstrakti taide ei kuvaa, se on. Ei sano eikä väitä.

Kyösti Salovaara, 2012.
Holokaustin muistomerkki, Berliini. Peter Eisenman 2005.

Joku kirjoitti jossakin.

    Se meni ohi. Mutta jäi mieleen.

    Kirjoitti että abstrakti taide kuvaa pääasiassa tunteita tai oikeastaan vain tunteita. Sellaisia tunteita jotka ovat käsitteellisiä, eivät konkreettisia, niin kuin onni tai suru tai kaiho. Tietysti surun tietää mutta ei sitä mitä se on.

    Abstraktin voi kuvata vain abstraktisti. Toisin kuin auton tai hevosen.

    Mutta välittyykö taiteilijan ajatus, se abstrakti?

    Eila Hiltusen Sibelius-monumentissa urkupillin kaltaiset pillit taivasta vasten. Mistä tietää mihin ne liittyvät? Tietenkin Sibeliuksen musiikkiin jos tietää, että Sibelius sävelsi, mutta entä jos ei tiedä. Jospa Sibelius olikin sotapäällikkö ja Hiltusen pillit tykinputkia? Tai edistyksellinen kaupunkisuunnittelija, joka viemäröi Töölön ja Kallion kaupunginosat?

    Hiltusen pillit soivat abstraktin ajatuksen säveltä. Sitä ei kuule, ei ole eikä väitä.

Kuolema on kaikista abstraktein tapahtuma.

    Holokaustin muistomerkin kivipaasien labyrintti Berliinissä muistuttaa elämän ja kuoleman abstraktista kohtaamisesta. Kuolemaan eksytään, pakotetaan, ei poispääsyä. Samanlaiset kivipaadet rivissä ja jonossa, vasta kuollessaan ihmisestä tulee tasa-arvoinen, abstraktin lauman täysimittainen jäsen.

    Peter Eisenmanin suunnitteleman historian kauhujen veistospuiston voi ymmärtää monella tavalla. Elävien pitää muistaa murhatut juutalaiset. Tässä abstraktissa ”veistoksessa” kuolema on kiven lujuinen, ehdoton, ikuinen.

    Les Braves, Anilore Banonin veistos Normandiassa, koodinimellä Omaha Beach tunnetulla rantakaistaleella missä 6.6.1944 liittoutuneiden amerikkalaiset joukot nousivat maihin. Sotilaita kuoli, saksalaisia ja amerikkalaisia. Siviilejä kuoli vielä enemmän.

    Abstrakti muistomerkki sotilaille jotka tulivat pelastamaan Eurooppaa.

    Kuvanveistäjän mukaan siinä on kolme osaa: Toivon siivet, Nouse Vapaus! ja Veljeyden siivet. Abstrakti kiitos niille jotka nousivat barbariaa vastaan, Banon sanoo. Veistos muistuttaa meitä asettumaan kaikkea epäinhimillistä vastaan.

    Kuolema ja elämän pelastaminen - kovin käsitteellistä, kenties.

    Taiteilija ottaa mittaamattoman tärkeän "asian" ja tekee siitä konkreettisen kuvan, joka on täysin abstrakti.

    Eikö muu ole mahdollista?

Pitääkö minun lukea kirjailijaa, joka kirjoittaa sivun mittaisia virkkeitä eikä käytä kappalejakoa?

    En lue.

    Sanoilla kuvataan ajatuksia, tunteita. Niistä ei pidä tehdä abstraktia veistosta. Ei sanoja sanojen vuoksi.

    Ehkä modernisti tekee sen piruuttaan. Jotta lukija ei lukisi. Että kärsii.

    Viime torstaina kerroin sepelkyyhkyn pesästä naapurin tiheässä tuijassa.

    Seuraavana päivänä kyyhkynen jahtasi pihapiirissä varista puusta toiseen, pensaiden läpi.

    Hetkeä myöhemmin kaksi varista piiritti tuijan, toinen toiselta ja toinen toiselta puolelta. Ne tiesivät mitä tavoitella. Viekas on vauras.

    Sitten varikset tunkeutuivat tuijan oksien läpi. Pihtiliike.

    Sepelkyyhky pakeni läheiseen vaahteraan.

    Kohta toinen varis ilmestyi tuijan sisältä kyyhkysen muna nokassaan.

    Tragedia keskellä perjantaipäivää.

    Luonnollista luonnossa, ei abstraktia.

Jaakko Salovaara, 2019.
Les Braves, Vierville-sur-Mer, Omaha Beach, Normandia.
Anilore Banon 2004.

Huomenna, eilen, tänään

 [tiiraillen]

Kyösti Salovaara, 2022.
Iloisemmat "turvatakeet"!

Maailmanrauha voidaan turvata vain luovin ponnisteluin, joilla pystytään vastaamaan rauhaan kohdistuviin uhkiin.

Järjestäytyneen ja elävän Euroopan sivistykselle antama panos on välttämätön, jotta rauhanomaiset suhteet kyetään säilyttämään

- Ranskan ulkoministeri Robert Schuman 9.5.1950.

Laulaja Yonan ja Samuli Edelmannin suutelukuva sai somen sekoamaan – Yona paljastaa nyt totuuden kohutun kuvan takaa.

- Otsikko Ilta-Sanomissa 6.5.2022.

Linnut jättävät Helsingin ja koko pääkaupunkiseudun, sanovat asiantuntjat. Lintujen mentyä ovat limaiset rannat hiljaisia, entiset suot pölyisiä turvekokkareita ja lehdot kaatopaikkoja.

-Helsingin Sanomat 8.5.1972.

We'll meet again, don't know where, don't know when, but I know we'll meet again some sunny day.

- Vera Lynn vuonna 1939 Ross Parkerin ja Hughie Charlesin laulussa.

Jos myöhästyy junasta, juna menee pois mutta nykyhetki jää.

    Mutta miten nykyhetki pitäisi määritellä? Onko sitä? Vai ajelehdimmeko menneisyyden ja tulevaisuuden rajapinnassa lujaa otetta saamatta?

    Ihminen tykkää lineaarisista ”rakenteista”. Vittorio de Sican filmin Eilen, tänään, huomenna nimi (1963) kuvasti lineaarista aikakäsitystä. Mitä tapahtuu, kun aikatasojen järjestystä muuttaa? Onko otsikossa Huomenna, eilen, tänään raastava ristiriita, joka tuntuu epämiellyttävältä? Eihän tänään ala huomisesta vaan eilisestä.

    Vai alkaako sittenkään?

Norjalais-ranskalainen matemaatikko Ivar Ekeland kuvaa teoksessaan Ennakoimattoman matematiikka (1984, suomennos 1989) kahta erilaista aikakäsitystä. Aikaa ei pysty ilmaisemaan matematiikalla. Ajan perimmäinen luonne jää matematiikan ulkopuolelle: se pystyy ilmaisemaan vain jännitteen menneisyyden ja tulevaisuuden, kahden äärimmäisyyden välillä.

    Ekeland sanoo, että Odysseia ja Ilias kuvastavat kahta ääripäätä, erilaista käsitystä ajasta. Odysseiassa aika on yksi kokonaisuus: ”Nykyhetki kutsuu esiin tulevaisuuden ja viittaa menneisyyteen. Tulevaisuus ilmoitetaan ja ennustetaan, menneisyys määrää nykyisyyden.”

    Iliaan Akhilleus sitä vastoin elää pelkästään nykyhetkessä: ”Nykyhetkeä ei voi johtaa menneisyydestä eikä tulevaisuudesta ja jokainen hetki luo jotakin uutta.”

    ”Yhtäällä jatkuva muuttuminen”, Ekeland kirjoittaa, ”missä nykyhetki rakentaa tulevaisuuden arvaamattomalla tavalla. Toisaalla taas ikuinen nykyisyys, missä ajan kuluminen on vain näennäistä, missä pyörii ennakolta nauhoitettu ohjelma niin kuin mekaanisen pianon ääninauhalla.”

    Kumman aikakäsityksen mukaisesti Euroopassa ja Suomessa tänään eletään? Onko ikuisesti samaa toistavan mekaanisen pianon melodia särkynyt?

Suurista ajatuksista pienempiin.

    Nykyaika tulkitsee menneisyyttä jatkuvasti uudesti, tarkentaen, ymmärtäen, havahtuen. Mutta 2020-lukuun kuuluu myös moraalinen närkästyminen. Historian ei anneta olla paikallaan, siellä missä se tapahtui vaan menneisyydestä elämään jääneitä kulttuurin ”merkkejä” - sanoja, kirjoja, patsaita, lauluja, kuvia - halutaan nyt sisäistetyn moraalin ja arvon mukaisesti jopa poistaa näkyvistä. Ajatellaan että nykyhetkessä on helpompi elää kun sulkee silmät menneisyyden kauhuilta ja epäoikeudenmukaisuudelta.

    Helsingin Sanomissa oli 5.5.2022 artikkeli paheksuttavien patsaiden kohtalosta: pitäisikö ne tuhota vai häivyttää muuten pois silmistä. Artikkelissa mm. kerrottiin Kotkassa sijaitsevasta Lenin-patsaasta. Neuvostoliitto määräsi Tallinnan kaupungin luovuttamaan patsaan ystävyyskaupungilleen v. 1979. Neuvostoliiton ei tarvinnut määrätä Kotkaa vastaanottamaan patsasta; kaupunki sopeutui YYA-hengessä tilanteeseen.

    Pitäisikö Lenin-patsas viedä kaatopaikalle, ikään kuin keskisormea Putinille ja venäläiselle aggressiolle näyttäen? Tätä Kotkassa on vaadittu, mutta päätöstä ei ole tehty suuntaan eikä toiseen. Muistaakseni Kotkan (entisen) työväentalon tiiliseinässä on muistolaatta, jossa kerrotaan Leninin vierailleen työväentalossa Venäjän vallankumouksen edellä.

    Työväentalon tiiliseinä ei ole kuitenkaan ole alkuperäinen, sillä Neuvostoliitto pommitti työväentalon sirpaleiksi maailmansodan aikana.

Kyösti Salovaara, 2017.
Luis Auguste Lévéquen veistos Nympfe (1866)
Tuileries-puistossa Pariisissa.
Onko veistos seksistinen, mies-katseen haavoittama ja nykyaikaan sopimaton?

Hesari otsikoi artikkelinsa provosoivasti: Lenin-patsaita boikotoidaan nyt, koska auton tankkaamatta jättäminen olisi suomalaisille liian rajua, sanoo Lenin-museon johtaja.

    Ei pidä provosoitua kun provosoidaan, sanoi Mauno Koivisto.

    Mutta eikö Putinin tapporetki Ukrainaan ole jo riittävä provokaatio? Patsaat nurin ja Leninin kootut roviolle?

    Kirjoitin Helsingin Sanomien artikkeliin tämmöisen kommentin:

    Kun patsaita ja kenties myös maalaustaideteoksia poistetaan (halutaan poistaa) sillä perusteella että taideteoksen kohde on myöhemmin paljastanut "pahikseksi", tämä todistaa, että Sartre oli oikeassa sanoessaan, että "merkityksiä ei maalata eikä sävelletä". Maalauksen ja sävellyksen voi aina tulkita monella tavalla, jopa Picasson Guernican.

Tässä mielessä patsaiden poistaminen on aika tyhmää. Kun esimerkiksi Kolumbuksen patsas poistetaan (on kai poistettu jostain), niin katoaako jonnekin se tosiasia että Kolumbus - olipa pahis tai sankari - vaikutti Amerikan löytymiseen.

Pikemminkin pitäisi patsaan viereen laittaa selvitys siitä miten sankarista onkin myöhemmin paljastunut pahis, kun kaikki tieto on tiedossa. Näin katsoja voisi miettiä, mitä taiteilija on yrittänyt sanoa ja mitä jättänyt sanomatta.

Voihan Kolumbuksen tai Leninin patsas olla esteettisesti arvokas, vaikka ei pystykään kertomaan millaisia pahiksia Kolumbus tai Lenin olivat. Vai saako vain "täydellisistä" ihmisistä veistää patsaita ja maalata tauluja? Jos, niin mistä heitä löytää?

Kyösti Salovaara, 2021.
Johannes Takasen ja Walter Runebergin suunnittelema
Aleksanteri toisen muistomerkki (1894) Senaatintorilla.
Hyvä keisari Suomelle, muille despootti?

Olenko sinisilmäinen ja tekopyhä kun sanon ettei menneisyydestä säilynyttä kulttuuria, sen ”merkkejä” pidä ryhtyä sorkkimaan, ei parantelemaan mutta ei liioin pahentelemaan?

    Menneisyydestä jäljellä oleva ei ole mennyttä vaan osa nykyhetkeä. Jos nykyihminen ei kestä, jos hänen ehdoton moraalinsa ei siedä menneisyyteen liittyvän totuuden kuulemista eikä näkemistä, miten hän pystyy toimimaan rationaalisesti eksistenssissään?

    Lenin-museon johtaja Kalle Kallio heittää, että Suomelle ”hyvänä keisarina” patsaan Helsingin keskustaan Senaatintorille saanut Aleksanteri II oli täydellinen despootti. Silti, näin sanon, Aleksanteri II on osa Suomen historiaa ja koska patsas on aikanaan veistetty, se kertoo yhä jotakin sekä menneisyydestä että nykyhetkestä.

    Lainaan itseäni syyskuulta 2013:

    Helmikuussa 1935 ryhdyttiin Berliinin keskustaan rakentamaan Hermann Göringin johtamalle ilmailuministeriölle mahtavaa toimistorakennusta.

    Ernst Sagebielin suunnittelema rakennus oli valmistuessaan Euroopan suurin toimistorakennus. Mies vastasi myös Tempelhofin lentokentän mahtiarkkitehtuurista.

    Toinen maailmansota jakoi sitten Saksan ja Berliinin. Göringin toimistopalatsi jäi DDR:n (Saksan demokraattinen tasavalta, Itä-Saksa) puolelle.

    Vastasynnytetyn DDR:n pääministeri Otto Grotewohl palkkasi 50-luvun alussa Max Lingnerin maalaamaan sosialistisen saksan tulevaisuutta kuvittavan 18 metrisen seinämaalauksen Göringin rakentaman rakennuksen pohjoisen holvikäytävän seinälle. Seinämaalauksen kuvissa perheet ja työ, kaupunki ja maaseutu, työläiset ja johtajat kohtasivat toisensa idyllisessä sopusoinnussa. Kuin seinään jäykistetty haave.

    DDR:n aikana rakennukseen keskitettiin useita ministeriöitä. Göringin haamua ei kukaan pelännyt.

    Kun Berliinin muuri kaadettiin 1989 ja Saksa jälleenyhdistyi lokakuussa 1990, Göringin palatsin valtasi DDR:n kollektiivista omaisuutta yksityistävä virasto Treuhand, jota johti Detlev Rohwedder. Kun Punainen armeijakunta murhasi Rohwedderin, Göringin rakennuttaman toimistokompleksin nimeksi muutettiin Detlev-Rohwedder-Haus.

    Treuhandin tehtyä tehtävänsä, talo annettiin Saksan valtionvarainministeriölle.

    Max Lingnerin seinämaalaus muistuttaa ohikulkijaa faktan ja fiktion rajankäynnistä. Kuinka pitkälle propagandaa voi venyttää ennen kuin yhteys todellisuuteen katoaa?

Kyösti Salovaara, 2012.
Herman Göring rakennutti natsihallinnolle 1935.
Sosialistinen DDR koristeli 1950-luvulla sen tulevaisuuden illuusiolla.
Yhdistynyt Saksa otti Göringin talon rahaministerin käyttöön.

Onko menneisyys meille pelkkää fiktiota? Yhtä totta kuin tulevaisuus?

    Ainakin Putinille se tuntuu olevan.

    Mutta toistaako historia itseään? Ensin murhenäytelmänä ja sitten farssina, niin kuin Karl Marx kirjoitti. Ukrainan tapaukset eivät kuitenkaan ole farssi, paitsi ehkä tulevaisuudesta nähtynä ja Putinin ”maailmanvalloitusta” kuvattaessa. Mutta tulevaa ei vielä ole. Tragedian syvyys pelottaa.

    Kävelin meren rannalla.

    Kalatiira saalisti veden yllä, sen ääni kuului pitkälle.

    Tuli mieleen sana ”tiirailla”. Liittykö se jotenkin kalatiiraan, joka vedenpintaa tiirailemalla tarkkailee saaliin liikkumista?

    Asiantuntijat ennustivat keväällä 1972, että linnut katoavat kaatopaikaksi muuttuvasta Helsingistä ja pääkaupunkiseudulta ylisummaan. Mitä asiantuntijat tiesivät? Mitä pelkäsivät? Mihin halusivat vaikuttaa?

    Huomenna, eilen, tänään!

    Pihapiirissäni, naapurin tuijassa pesii sepelkyyhkypari. Ennen 1990-lukua sepelkyyhky oli tiheiden kuusikkojen lintu, jota ei kaupungissa nähnyt. Nyt näkee, jopa naapurin tuijassa.

    Asiantuntijat tietävät menneisyydestä paljon, tulevaisuudesta vähemmän. Emme tiedä kenen patsaita vuonna 2072 vaaditaan kaadettavaksi.

    Maailmantuskaa keventääkseni luettelen tässä viimeisten kevätviikkojen aikana kaupungissa, lähinnä pihapiirissä ja sen reunoilla, kahden ihmisen havaitsemia lintuja. Pääskyset, satakielet, punavarpuset ja monet kaupungissa pesivistä hyönteisyöjistä ovat vielä saapumatta.

    Kaupunki ei ole muuttunut kaatopaikaksi eikä turvekokkareiden limarannoiksi: talitiainen, sinitiainen, peipponen, varpunen, pikkuvarpunen, sepelkyyhky, mustarastas, punakylkirastas, räkättirastas, laulurastas, viherpeippo, punarinta, varis, kiuru, harakka, kalalokki, naurulokki, kalatiira, naakka, pajulintu, tikli, tiltaltti, västäräkki, sinisorsa, valkoposkihanhi, kanadanhanhi, kurki, tukkasotka, liejukana, nokikana, silkkiuikku, telkkä, kyhmyjoutsen, kottarainen, keltasirkku, rantasipi, kirjosieppo, haapana.

Kyösti Salovaara, 2019.
Maailman rauha.
Moskovan kaupunki lahjoitti Oleg Kirjuhinin
veistoksen Helsingillle vuonna 1990.