Oikutteleva mieli

[sanalla kuvattu, kuvalla sanottu]

Kyösti Salovaara, 2022.
Sibelius-monumentti, Helsinki. Eila Hiltunen 1967.

Kaikki inhimillinen, ihmisestä itsestään lähtöisin oleva halu – halu, joka saa ihmisen tiedostamaan itsensä, inhimillisen todellisuuden – on perimmältään ”tunnustuksen” saamisen halun seurausta. Ja hengenmenetyksen vaara, jonka kautta inhimillinen todellisuus ”tulee ymmärretyksi”, on juuri tuollaisen halun toteuttamispyrkimyksestä aiheutuvaa itsensä vaarantamista. Puhuttaessa itsensä tiedostamisen ”alkuperästä” on tästä syystä välttämätöntä puhua taistelusta, jota käydään kuolemaan saakka ”tunnustuksen” saamiseksi.

- Lainaus Alexandre Kojèvelta Francis Fukuyaman kirjassa Historian loppu ja viimeinen ihminen, 1992.

Olen nähnyt modernistien näyttelyjä. Ranskalaiset nukkuvat. Rosenberg-näyttely. Picasson ja Charlotin töitä. Picasso hyvin hieno, herkkävaistoinen, suuri maalari. Vierailu hänen studiollaan tiputti mielialani. Kaikki on tehty hänen kauppiaalleen, rahan vuoksi. Picasson luona vierailu on kuin kävisi kylässä sellaisen ballerinnan luona jolla on lukuisia rakastajia.

- Joan Miró vuonna 1920.

Teksti on kuin mieletön partituuri, jota lukija kuvittelee soittavansa lukiessaan. Pitkät, puolisivuiset virkkeet hengittävät pilkkujensa kautta ja vaivuttavat labyrinttimäiseen tunnelmaansa. Kappalejakojen puuttuminen tekee lukemisesta raskasta.

-Ville Hytönen Helsingin Sanomissa 14.5 arvostellessaan László Krasznahorkain romaanin Vastarinnan melankolia.

Miten aloittaa?

    Aurinko paistaa. Lämpöä luvataan. Ei anneta.

    Haminassa, kauan sitten kurssilla 123, epätietoisille joukkueenjohtajille opetettiin sapluuna epätietoisuuden ratkaisemiseen.

    Jos et tiedä mitä tehdä, hyökkää.

    Jos et tiedä miten hyökätä, koukkaa.

    Jos et tiedä mistä koukata, koukkaa vasemmalta.

    Miten siis aloittaa pakina, ei kapinaa?

    Otetaan Ludwig Wittgensteinin Tractatus käteen. Avataan se. Valitaan sopiva lause:

    ”Maailma on kaikki, mikä on niin kuin se on.”

Maailma on.

    Muistan erään luontodokumentin. Luulen että muistan.

    Afrikkalaisella ruohoaavikolla antiloopit käyskentelevät rauhassa.

    Leijonaryhmä hiipii pitkän ruohon turvin lähemmäksi. Leijonat piirittävät antiloopit kahdelta sivulta. Pihtiliike.

    Sitten joku antilooppi huomaa leijonan. Pelästyy. Kaikki pelästyvät.

    Lauma ryntää juoksuun. Se kiertää ympyrää. Leijonat seuraavat lauman juoksua rauhallisesti, lähestyen.

    Lopulta nuoren antiloopin hermot pettävät. Se syöksyy yksin pakoon, pois laumasta.

    Leijonat hyökkäävät sen kimppuun. Tappavat ja syövät.

Muistomerkkejä. Veistoksia. Sanattomia kertomuksia.

    Miksi nykytaide hylkää jäljentämisen? Se esittää. Mitä?

    Picasso sanoi, Platonia kritisoiden, ettei taide jäljittele. ”Ei kukaan koskaan kopioi luontoa eikä jäljittele sitä… Kubismillakin oli vuosikausia vain yksi tavoite: maalaminen maalaamisen vuoksi. Me hylkäsimme jokaisen elementin joka ei olennaisesti kuulunut maailmaan.”

    Taidetta taiteen vuoksi? Vai rahan vuoksi, niin kuin Joan Miró Picassoa moitti.

    Olennaiset yksityiskohdat maailmasta mukaan, epäolennaiset pois.

    Mistä epäolennaisen erottaa olennaisesta? Maalauksessa joka on maailmassa, veistoksessa joka veistetään todellisuudessa? Eikö valinta ole subjektiivinen, ei yleinen?

    ”Minusta ei ole järkevää antaa vuorelle tärkeämpää osaa kuin muurahaiselle”, Miró sanoi. ”Mutta maisemamaalarit eivät ymmärrä tätä.”

    Mirón ajatus rikkoi perspektiivin olemuksen, harmonisen mittakaavan. Vähitellen, katsoja luulee oivaltavansa, Mirón maalauksissa on jäljellä pelkkiä ”tärkeitä” yksityiskohtia, ei maisemaa lainkaan. Maisema on ehkä taiteilijan päässä, ei kankaalla.

    Abstrakti taide ei kuvaa, se on. Ei sano eikä väitä.

Kyösti Salovaara, 2012.
Holokaustin muistomerkki, Berliini. Peter Eisenman 2005.

Joku kirjoitti jossakin.

    Se meni ohi. Mutta jäi mieleen.

    Kirjoitti että abstrakti taide kuvaa pääasiassa tunteita tai oikeastaan vain tunteita. Sellaisia tunteita jotka ovat käsitteellisiä, eivät konkreettisia, niin kuin onni tai suru tai kaiho. Tietysti surun tietää mutta ei sitä mitä se on.

    Abstraktin voi kuvata vain abstraktisti. Toisin kuin auton tai hevosen.

    Mutta välittyykö taiteilijan ajatus, se abstrakti?

    Eila Hiltusen Sibelius-monumentissa urkupillin kaltaiset pillit taivasta vasten. Mistä tietää mihin ne liittyvät? Tietenkin Sibeliuksen musiikkiin jos tietää, että Sibelius sävelsi, mutta entä jos ei tiedä. Jospa Sibelius olikin sotapäällikkö ja Hiltusen pillit tykinputkia? Tai edistyksellinen kaupunkisuunnittelija, joka viemäröi Töölön ja Kallion kaupunginosat?

    Hiltusen pillit soivat abstraktin ajatuksen säveltä. Sitä ei kuule, ei ole eikä väitä.

Kuolema on kaikista abstraktein tapahtuma.

    Holokaustin muistomerkin kivipaasien labyrintti Berliinissä muistuttaa elämän ja kuoleman abstraktista kohtaamisesta. Kuolemaan eksytään, pakotetaan, ei poispääsyä. Samanlaiset kivipaadet rivissä ja jonossa, vasta kuollessaan ihmisestä tulee tasa-arvoinen, abstraktin lauman täysimittainen jäsen.

    Peter Eisenmanin suunnitteleman historian kauhujen veistospuiston voi ymmärtää monella tavalla. Elävien pitää muistaa murhatut juutalaiset. Tässä abstraktissa ”veistoksessa” kuolema on kiven lujuinen, ehdoton, ikuinen.

    Les Braves, Anilore Banonin veistos Normandiassa, koodinimellä Omaha Beach tunnetulla rantakaistaleella missä 6.6.1944 liittoutuneiden amerikkalaiset joukot nousivat maihin. Sotilaita kuoli, saksalaisia ja amerikkalaisia. Siviilejä kuoli vielä enemmän.

    Abstrakti muistomerkki sotilaille jotka tulivat pelastamaan Eurooppaa.

    Kuvanveistäjän mukaan siinä on kolme osaa: Toivon siivet, Nouse Vapaus! ja Veljeyden siivet. Abstrakti kiitos niille jotka nousivat barbariaa vastaan, Banon sanoo. Veistos muistuttaa meitä asettumaan kaikkea epäinhimillistä vastaan.

    Kuolema ja elämän pelastaminen - kovin käsitteellistä, kenties.

    Taiteilija ottaa mittaamattoman tärkeän "asian" ja tekee siitä konkreettisen kuvan, joka on täysin abstrakti.

    Eikö muu ole mahdollista?

Pitääkö minun lukea kirjailijaa, joka kirjoittaa sivun mittaisia virkkeitä eikä käytä kappalejakoa?

    En lue.

    Sanoilla kuvataan ajatuksia, tunteita. Niistä ei pidä tehdä abstraktia veistosta. Ei sanoja sanojen vuoksi.

    Ehkä modernisti tekee sen piruuttaan. Jotta lukija ei lukisi. Että kärsii.

    Viime torstaina kerroin sepelkyyhkyn pesästä naapurin tiheässä tuijassa.

    Seuraavana päivänä kyyhkynen jahtasi pihapiirissä varista puusta toiseen, pensaiden läpi.

    Hetkeä myöhemmin kaksi varista piiritti tuijan, toinen toiselta ja toinen toiselta puolelta. Ne tiesivät mitä tavoitella. Viekas on vauras.

    Sitten varikset tunkeutuivat tuijan oksien läpi. Pihtiliike.

    Sepelkyyhky pakeni läheiseen vaahteraan.

    Kohta toinen varis ilmestyi tuijan sisältä kyyhkysen muna nokassaan.

    Tragedia keskellä perjantaipäivää.

    Luonnollista luonnossa, ei abstraktia.

Jaakko Salovaara, 2019.
Les Braves, Vierville-sur-Mer, Omaha Beach, Normandia.
Anilore Banon 2004.