Oikutteleva mieli

[sanalla kuvattu, kuvalla sanottu]

Kyösti Salovaara, 2022.
Sibelius-monumentti, Helsinki. Eila Hiltunen 1967.

Kaikki inhimillinen, ihmisestä itsestään lähtöisin oleva halu – halu, joka saa ihmisen tiedostamaan itsensä, inhimillisen todellisuuden – on perimmältään ”tunnustuksen” saamisen halun seurausta. Ja hengenmenetyksen vaara, jonka kautta inhimillinen todellisuus ”tulee ymmärretyksi”, on juuri tuollaisen halun toteuttamispyrkimyksestä aiheutuvaa itsensä vaarantamista. Puhuttaessa itsensä tiedostamisen ”alkuperästä” on tästä syystä välttämätöntä puhua taistelusta, jota käydään kuolemaan saakka ”tunnustuksen” saamiseksi.

- Lainaus Alexandre Kojèvelta Francis Fukuyaman kirjassa Historian loppu ja viimeinen ihminen, 1992.

Olen nähnyt modernistien näyttelyjä. Ranskalaiset nukkuvat. Rosenberg-näyttely. Picasson ja Charlotin töitä. Picasso hyvin hieno, herkkävaistoinen, suuri maalari. Vierailu hänen studiollaan tiputti mielialani. Kaikki on tehty hänen kauppiaalleen, rahan vuoksi. Picasson luona vierailu on kuin kävisi kylässä sellaisen ballerinnan luona jolla on lukuisia rakastajia.

- Joan Miró vuonna 1920.

Teksti on kuin mieletön partituuri, jota lukija kuvittelee soittavansa lukiessaan. Pitkät, puolisivuiset virkkeet hengittävät pilkkujensa kautta ja vaivuttavat labyrinttimäiseen tunnelmaansa. Kappalejakojen puuttuminen tekee lukemisesta raskasta.

-Ville Hytönen Helsingin Sanomissa 14.5 arvostellessaan László Krasznahorkain romaanin Vastarinnan melankolia.

Miten aloittaa?

    Aurinko paistaa. Lämpöä luvataan. Ei anneta.

    Haminassa, kauan sitten kurssilla 123, epätietoisille joukkueenjohtajille opetettiin sapluuna epätietoisuuden ratkaisemiseen.

    Jos et tiedä mitä tehdä, hyökkää.

    Jos et tiedä miten hyökätä, koukkaa.

    Jos et tiedä mistä koukata, koukkaa vasemmalta.

    Miten siis aloittaa pakina, ei kapinaa?

    Otetaan Ludwig Wittgensteinin Tractatus käteen. Avataan se. Valitaan sopiva lause:

    ”Maailma on kaikki, mikä on niin kuin se on.”

Maailma on.

    Muistan erään luontodokumentin. Luulen että muistan.

    Afrikkalaisella ruohoaavikolla antiloopit käyskentelevät rauhassa.

    Leijonaryhmä hiipii pitkän ruohon turvin lähemmäksi. Leijonat piirittävät antiloopit kahdelta sivulta. Pihtiliike.

    Sitten joku antilooppi huomaa leijonan. Pelästyy. Kaikki pelästyvät.

    Lauma ryntää juoksuun. Se kiertää ympyrää. Leijonat seuraavat lauman juoksua rauhallisesti, lähestyen.

    Lopulta nuoren antiloopin hermot pettävät. Se syöksyy yksin pakoon, pois laumasta.

    Leijonat hyökkäävät sen kimppuun. Tappavat ja syövät.

Muistomerkkejä. Veistoksia. Sanattomia kertomuksia.

    Miksi nykytaide hylkää jäljentämisen? Se esittää. Mitä?

    Picasso sanoi, Platonia kritisoiden, ettei taide jäljittele. ”Ei kukaan koskaan kopioi luontoa eikä jäljittele sitä… Kubismillakin oli vuosikausia vain yksi tavoite: maalaminen maalaamisen vuoksi. Me hylkäsimme jokaisen elementin joka ei olennaisesti kuulunut maailmaan.”

    Taidetta taiteen vuoksi? Vai rahan vuoksi, niin kuin Joan Miró Picassoa moitti.

    Olennaiset yksityiskohdat maailmasta mukaan, epäolennaiset pois.

    Mistä epäolennaisen erottaa olennaisesta? Maalauksessa joka on maailmassa, veistoksessa joka veistetään todellisuudessa? Eikö valinta ole subjektiivinen, ei yleinen?

    ”Minusta ei ole järkevää antaa vuorelle tärkeämpää osaa kuin muurahaiselle”, Miró sanoi. ”Mutta maisemamaalarit eivät ymmärrä tätä.”

    Mirón ajatus rikkoi perspektiivin olemuksen, harmonisen mittakaavan. Vähitellen, katsoja luulee oivaltavansa, Mirón maalauksissa on jäljellä pelkkiä ”tärkeitä” yksityiskohtia, ei maisemaa lainkaan. Maisema on ehkä taiteilijan päässä, ei kankaalla.

    Abstrakti taide ei kuvaa, se on. Ei sano eikä väitä.

Kyösti Salovaara, 2012.
Holokaustin muistomerkki, Berliini. Peter Eisenman 2005.

Joku kirjoitti jossakin.

    Se meni ohi. Mutta jäi mieleen.

    Kirjoitti että abstrakti taide kuvaa pääasiassa tunteita tai oikeastaan vain tunteita. Sellaisia tunteita jotka ovat käsitteellisiä, eivät konkreettisia, niin kuin onni tai suru tai kaiho. Tietysti surun tietää mutta ei sitä mitä se on.

    Abstraktin voi kuvata vain abstraktisti. Toisin kuin auton tai hevosen.

    Mutta välittyykö taiteilijan ajatus, se abstrakti?

    Eila Hiltusen Sibelius-monumentissa urkupillin kaltaiset pillit taivasta vasten. Mistä tietää mihin ne liittyvät? Tietenkin Sibeliuksen musiikkiin jos tietää, että Sibelius sävelsi, mutta entä jos ei tiedä. Jospa Sibelius olikin sotapäällikkö ja Hiltusen pillit tykinputkia? Tai edistyksellinen kaupunkisuunnittelija, joka viemäröi Töölön ja Kallion kaupunginosat?

    Hiltusen pillit soivat abstraktin ajatuksen säveltä. Sitä ei kuule, ei ole eikä väitä.

Kuolema on kaikista abstraktein tapahtuma.

    Holokaustin muistomerkin kivipaasien labyrintti Berliinissä muistuttaa elämän ja kuoleman abstraktista kohtaamisesta. Kuolemaan eksytään, pakotetaan, ei poispääsyä. Samanlaiset kivipaadet rivissä ja jonossa, vasta kuollessaan ihmisestä tulee tasa-arvoinen, abstraktin lauman täysimittainen jäsen.

    Peter Eisenmanin suunnitteleman historian kauhujen veistospuiston voi ymmärtää monella tavalla. Elävien pitää muistaa murhatut juutalaiset. Tässä abstraktissa ”veistoksessa” kuolema on kiven lujuinen, ehdoton, ikuinen.

    Les Braves, Anilore Banonin veistos Normandiassa, koodinimellä Omaha Beach tunnetulla rantakaistaleella missä 6.6.1944 liittoutuneiden amerikkalaiset joukot nousivat maihin. Sotilaita kuoli, saksalaisia ja amerikkalaisia. Siviilejä kuoli vielä enemmän.

    Abstrakti muistomerkki sotilaille jotka tulivat pelastamaan Eurooppaa.

    Kuvanveistäjän mukaan siinä on kolme osaa: Toivon siivet, Nouse Vapaus! ja Veljeyden siivet. Abstrakti kiitos niille jotka nousivat barbariaa vastaan, Banon sanoo. Veistos muistuttaa meitä asettumaan kaikkea epäinhimillistä vastaan.

    Kuolema ja elämän pelastaminen - kovin käsitteellistä, kenties.

    Taiteilija ottaa mittaamattoman tärkeän "asian" ja tekee siitä konkreettisen kuvan, joka on täysin abstrakti.

    Eikö muu ole mahdollista?

Pitääkö minun lukea kirjailijaa, joka kirjoittaa sivun mittaisia virkkeitä eikä käytä kappalejakoa?

    En lue.

    Sanoilla kuvataan ajatuksia, tunteita. Niistä ei pidä tehdä abstraktia veistosta. Ei sanoja sanojen vuoksi.

    Ehkä modernisti tekee sen piruuttaan. Jotta lukija ei lukisi. Että kärsii.

    Viime torstaina kerroin sepelkyyhkyn pesästä naapurin tiheässä tuijassa.

    Seuraavana päivänä kyyhkynen jahtasi pihapiirissä varista puusta toiseen, pensaiden läpi.

    Hetkeä myöhemmin kaksi varista piiritti tuijan, toinen toiselta ja toinen toiselta puolelta. Ne tiesivät mitä tavoitella. Viekas on vauras.

    Sitten varikset tunkeutuivat tuijan oksien läpi. Pihtiliike.

    Sepelkyyhky pakeni läheiseen vaahteraan.

    Kohta toinen varis ilmestyi tuijan sisältä kyyhkysen muna nokassaan.

    Tragedia keskellä perjantaipäivää.

    Luonnollista luonnossa, ei abstraktia.

Jaakko Salovaara, 2019.
Les Braves, Vierville-sur-Mer, Omaha Beach, Normandia.
Anilore Banon 2004.

Sevilla coffee Ypresissä

[miten sota pitäisi muistaa?]

Kyösti Salovaara, 2019.
Saksalainen panssarimuseo, Munster.

Jos yksinkertaisiin kysymyksiin löytyisi yksinkertaisia vastauksia, todellisuutta hallittaisiin helposti.

    Vasta sitten kun menee riittävän korkealle, kaikki näyttää yksinkertaiselta ja selkeältä. Sieltä ei näe todellisuuden ristiriitaisia viivoja.

    Samanlainen yksinkertaisuuden harha saattaa vallita, kun maailmaa katselee sammakkoperspektiivistä. Silloin tajuaa vain oman itsensä ja lähimmän ympäristönsä.

    Historian suurista, monimutkaisista tapahtumasarjoista kerrotaan lukemattomia tarinoita, tosia ja keksittyjä. Sota on tällainen ”suuri” juttu, jonka voi kokea äärettömän monesta näkökulmasta. Yksinkertaisinta on istahtaa pasifistin nojatuoliin ja sanoa, että kaikki sodat ovat pelkästään pahan ilmentymää, joten niitä kannata muistella eikä niistä pidä kertoa sankaritarinoita eikä muitakaan kertomuksia.

    Panssaritorjuntapanssarivaunun tykki on kuitenkin olemassa saksalaisessa museossa. Se on eräänlainen timeline toisesta maailmansodasta nykyhetkeen. Katseen voi kääntää toisaalle, mutta tykinputki jää paikoilleen kertomaan omaa tarinaansa.

Viime sunnuntaina helle alkoi jo aamusta Normandiassa.

    Matkalla pohjoiseen ranskalaiset pellot avautuivat avarina ja lämpöä hehkuvina. Hyvin monilla pelloilla oranssiliiviset miesjoukot vaelsivat haulikot olalle taitettuna. Heidän edessään juoksi ajokoira saalista vainuten.

    Ranskassa oli alkanut metsästyskausi.

    "Viattomat" eläimet menettivät henkessä eri puolilla maaseutua, mutta oliko sekin järkevämpää kuin että ihmiset käyvät asein toisiaan vastaan? Tätä vertausta ei tietenkään pidä perustella loogisesti eikä moraalisesti.

    Ypresin (Ieperin) kaupungissa Belgian Flanderissa ihmiset kokoontuivat nauttimaan sunnuntain lämpöisestä illasta moniin kahviloihin vanhan ja mahtavan kangasmakasiinin tykö. Tilasin kahvilassa jälkiruoaksi Sevilla coffeen, enkä tiedä mitä tekemistä sillä oli Sevillan kanssa, mutta modernissa kanssakäymisessä kaikki liikkuu eikä mikään ole mahdotonta. Tässä juomassa oli pohjalla desilitra ranskalaista appelsiinilikööriä ja päällä pari senttiä kahvia ja kermaa. Yhtä kaikki juoma iski syvälle tajuntaan: piti ajatella yhteistä Eurooppaa.

    Vähän ennen kahdeksaa väki vaelsi Menin Gaten kaariholvin alle seuraamaan ensimmäisessä maailmansodassa Ypresin alueella kuolleiden, mutta kadonneeksi jääneiden britti- ja kansainyhteisön sotilaiden muistotilaisuutta.

    Tämä ”iltasoitto” (Last Post) järjestetään vuoden jokaisena päivänä. Ensimmäiset ”iltasoitot” pidettiin vuonna 1928. Kaatuneille ja kadonneille sotilaille rakennettu muistokaari Menin Gate valmistui edellisenä vuonna. Toinen maailmansota keskeytti perinteen (siirsi sen Englantiin välikaikaisesti), mutta syyskuusta 1944 Last Post on pidetty Ypresissä jokaikisenä iltana klo 20:00.

    Viime sunnuntaina ilman väreillessä Flanderin kuumuutta tilaisuus alkoi fanfaarilla ja musiikista vastasi sitten walesiläinen kuoro.

Jaakko Salovaara, 2019.
Ranskalaisen Anilore Banonin veistos
Les Braves (2004) on
kunnianosoitus amerikkalaisille maihinnousujoukoille
Omaha beachillä.
Pieni lippu ei kuulu veistokseen.

Mikä on paras lukemasi sotaromaani? Entä katsomasi elokuva?

    Tähänkään ei ole helppoa vastausta – ei sittenkään vaikka myöntäisi ettei taideteoksia voi arvottaa millään universaalilla asteikolla.

    Erilaisia adjektiiveja luettelemalla ”paras” sotaelokuva tai -romaani toki löytyy, ja se on täysin yksilöllisen kokemisen tulosta, vaikka romaanit ja elokuvat kertovatkin yhdestä ja yhteisestä asiasta, joka on täynnä kauhua, ahdistusta, pelkoa ja lopulta inhimillistä pahuutta.

    Minulla on tapana – jos joku kysyy – sanoa, että Francesco Rosin ohjaama Kuoleman etuvartio (1970) on ”paras” sotaelokuva, koska se näyttää sotilaiden näkökulmasta ensimmäisen maailmansodan juoksuhautataistelujen järjettömän logiikan.

    Mutta pitääkö tuo perustelu? Ja jos pitää, eikö löydy muita yhtä pitäviä ja täysin erilaisia perusteluja toisenlaisille sotaelokuville? Pasifismin vaatimus on liian helppo perustelu.

    Tietenkin monia muitakin perusteluja löytyy ja koska löytyy, se vain todistaa ettei kukaan voi väittää tietävänsä mikä on objektiivisessa katsannossa ”paras” sotaelokuva. Sillä mitä sotaelokuvan oikeastaan pitäisi kertoa? Sodan järjettömyys yksittäisen sotilaan kannalta? No, sellaisia filmejä on paljon, melkein kaikki pasifistiset sotaelokuvat ja romaanit tarkastelevat sodan kauhuja ja järjettömyyttä yksilön näkökulmasta.

    Entä sitten realistinen kerrontatyyli, kuten vaikkapa Steven Spielbergin elokuvassa Pelastakaa sotamies Ryan (1998) tai tv-sarjassa Taistelutoverit (2001), riittääkö se sotatarinan perusteluksi? Mitä enemmän päitä katkotaan ja vartaloita pirstotaan, sitäkö ”paremmin” syntyy sodanvastainen julistus? Suomalaiset sotaelokuvat – Tuntemattoman sotilaan kaikki versiot – ovat tukeutuneet realismin voimaan korostaessaan sodan järjettömyyttä yksittäisten jermujen näkökulmasta.

    Normandian maihinnoususta kertovassa elokuvassa Atlantin valli murtuu (1962) ja panssarikenraali Pattonista kertovassa filmissä Panssarikenraali Patton (1970) toisen maailman tapahtumia katsotaan laajemmasta perspektiivistä – sota on täynnä ristiriitaisia päätöksiä, jotka tehdään operaatiohuoneissa kaukana rintamalta. Miten päätöksien tekevien vastuuta ja kenties kauheaakin ahdistusta tulisi kuvata fiktiossa?

    Monet sotaelokuvat – kuten vaikka Stanley Kubrickin filmi Kunnian polut (1957) tai James Jonesin romaani vuodelta 1951 ja siitä Fred Zinnemanin ohjaama elokuva Täältä ikuisuuteen (1953) – ovat kuvanneet sodan hierarkisten valtasuhteiden vääristymänä. Näissä elokuvissa katsoja kokee ehkä voimakkaimmin myötätuntoista ahdistusta kuoleman kentille pakotettujen yksilöiden puolesta.

    Lajityyppejä ja kategorioita siis piisaa. Sodan voi muistaa monella tavalla. Siitä voi kertoa yhä uusia inhimillisiä tarinoita, jotka koskettavat ja pelottavat, ja saavat parhaimmillaan miettimään vallan ja vastuun hienojakoista apparaattia, joka välillä purkautuu väkivaltaisiksi konflikteiksi.

    Tässä ei tietenkään voi unohtaa, ehkä ei myöskään vähätellä, sotatarinoiden seikkailullista ulottuvuutta – sankareiden ja roistojen taistelua, hyvän ja pahan ikuista kiistaa kukkulan kuninkuudesta. Tähän kategoriaan kuuluu hyvin suuri osa sotaelokuvista, tyyliin Navaronen tykit (1961), Kotkat kuuntelevat (1968) tai Likainen tusina (1967).

    Aivan oman lajityypin muodostavat sotavankileiri- ja pakoelokuvat tyyliin Suuri illuusioni (1937), Vankileri 17 (1953), Kwai-joen silta (1957) ja Suuri pakoretki (1963). Entä sitten vakavat, verta tihkuvat farssit - kuten M*A*S*H - armeijan liikkuva sotasairaala (1970) tai Me sotasankarit (1970)?

Kyösti Salovaara, 2019.
6.6.2019 amerikkalaiset laskuvarjojoukot pudotettiin
selustaan turvaamaan maihinousua.
 Fièren sillan puolustamisen
muistomerkki kertoo tuosta taistelusta.

Jos ”oikeutettua” sotaa ei ole olemassa, niin kuin pasifisti nojatuolissaan huokaa, niin olisiko esimerkiksi Hitlerin maailmanvalloitus pitänyt hyväksyä ja sallia miljoonien siviilien murhaaminen olan kohautuksella ja silmäkulmaa sivistyneesti nostaen?

    En osaa vastata – en edes turvallisesta nojatuolista täällä Pohjanmeren rannalla.

    Ilman Normandian onnistunutta maihinnousua eläisimme joko kansallissosialistisessa Suur-Saksassa tai Stalinin rakentamassa Neuvostoliitossa. Millaista elämä totalitaarisissa suurvallassa olisi, sitähän me emme tiedä, vaikka osaamme painajaisunissa sellaista pelätä.

    Sotakenttien kokemuksia voi yrittää ymmärtää hyvin ohuella ja heiveröisellä tavalla kiertelemällä museoita, taistelupaikkoja ja tutkimalla niille pystytettyjä muistomerkkejä, kulkemalla kotirintamien raiteilla ja lukemalla historiankirjoja ja katselemalla sotaelokuvia, joissa yksilön ja kollektiivisen ryhmän vastakohdat usein nousevat taisteluhaudoista epäilemään kaiken järjellisyyttä ja kritisoimaan kaiken järjettömyyttä.

    Sodan muistaminen on yhtä realistista ja samalla abstraktia kuin eri puolille pystytetyt muistomerkit, jotka yrittävät selittää sodan kauhuja ja sankarillisuutta monin erilaisin tavoin ja kuvioin.

Kyösti Salovaara, 2019.
Belgialaisen Koen Vanmechelenin sodanvastainen
tilataidetoes Ypresissä. Taideteoksen
ensimmäisessä installaatiossa oli 600 000 pientä "munaa"
kuvaten Belgian maaperällä ensimmäisessä maailmansodassa
kuolleiden sotilaiden lukumäärää.