[Ihminen
sokkelossa: sokkelo ihmisessä]
|
Raili Salovaara (1949-2016) 1977. Ross Macdonald. |
Ensi
sunnuntaina, 13.12.2015, tulee kuluneeksi 100 vuotta amerikkalaisen
Ross Macdonaldin syntymästä.
Ross
Macdonald oli kirjailijanimi, jota Kenneth Millar käytti
kirjoittaessaan salapoliisiromaaneja. Macdonaldin psykologiset
yksityisetsiväromaanit olivat velkaa Dashiell Hammettin ja
Raymond Chandlerin kovaksikeitetyille dekkareille, vaikka
joidenkin mielestä Macdonald loihti laajemman kuvan koreasta
Kaliforniasta ja sen varjoihin jäävästä maailmasta kuin
oppi-isänsä.
Nykyhetkessä
Ross Macdonaldista puhutaan vähemmän, ikään kuin hänen
tuotantossa olisi hukkunut jonnekin, vuosien varjoon, mutta sama
kohtalo, kenties hetkellinen, näyttää koskevan myös Hammettia ja
Chandleria, juuri nyt, tänään.
Tämän vuoden helmikuussa, viidentenä päivänä tuli kuluneeksi 100 vuotta myös Ross Macdonaldin kirjailijavaimon, kanadalaissyntyisen Margaret Millarin (os. Sturm) syntymästä.
Koska sekä Macdonald että Margaret Millar (1915-1994) niin usein käsittelevät romaaneissaan hajoavien ja hajonneiden perheiden ongelmaa, niin millaisesta arkipäivän taustasta romaanien ahdistava tunnelma sitten syntyi?
Viime helmikuussa kirjoitin Margaret Millarista esseen Ruumiin kulttuuri -lehteen ja siinä valotin taiteilijaperheen arkitodellisuutta näin:
Olivatko
Kenneth ja Margaret kuin Scott ja Zelda Fitzgerald?
Ilmeisesti
olivat jossain määrin, mutta Kennethin ja Margaretin kohdalla
ristiriidat eivät johtaneet itsetuhoon eikä kadotukseen. Perheen
sisäisestä ristiriidasta huolimatta, tai siitä johtuen
aviopuolisot tukivat toisiaan. Alussa Kenneth auttoi Margaretia
punomaan dekkareiden juonia, sitten Margaret opasti Kennethia
kirjoittamaan dialogia, ja koko ajan toinen auttoi viimeistelemään
kumppaninsa tekstiä.
Mutta
kotona oli myös tytär Linda (1939-70), jonka elämä vedettiin
fiktioon. Kathleen Sharp kuvaa järkyttyneenä Los Angeles Review of
Booksissa Lindan kohtaloa perheessä, jossa isä ja äiti
kirjoittivat jännittäviä kertomuksia hajoavien perheiden
tragediasta huomaamatta oman perheensä tilaa. Sharpin mukaan Linda
ryhtyi lukemaan äitinsä romaaneja ja löysi kauhukseen itsensä ja
vanhempansa niistä.
Hollywoodin,
taiteilijayhteisön ja mm. William Faulknerin kanssa kirjailijaelämää
viettävä Margaret tuntui olevan tietämätön tyttärensä
elämästä. Viisitoistavuotiaana Linda oli juopotteleva
ongelmateini. Kun hän sai isältään auton 16 vuotiaana, hän ajoi
humalassa kolmen jalankulkijan päälle. Kolmetoistavuotias poika
kuoli, mutta Linda selvisi ehdonalaisella tuomiolla. Perhe pakeni
Santa Barbarasta.
Kun nuoret
karkaavat kodistaan Ross Macdonaldin ja perheenäidit Margaret
Millarin teoksissa, niissä ehkä käsitellään sitä tuskaa mitä
vanhemmat aiheuttivat tahtomattaan ja tajuamattaan Lindalle, joka
sitten karkasi kotoa ja katosi kymmeneksi päiväksi ennen kuin muuan
yksityisetsivä löysi hänet.
Kuinka
monta kertaa Macdonaldin Lew Archer etsiikään kadonneita lapsia?
Kuinka monta kertaa pojan ja ja isän, pojan ja äidin, äidin ja
tyttären, miehen ja naisen välinen murhenäytelmä toistuukaan
Millarin ja Macdonaldin romaaneissa?
Ross
Macdonaldin muistamiseksi julkaisen palstallani pitkän esseen
vuodelta 1978. Kirjoitin sen Parnassoon tavallaan Tuomas Anhavan
”tilauksesta”; Anhava oli tietoinen aikeestani ja odotti
esseetäni.
Hän
pettyi esseen saatuaan. Lähetin juttuni hänelle, vaikka kirjoitettuani sen valmiiksi, tajusin - vaikka en sitä ehkä ääneen sanonut - että olin epäonnistunut esseen muodon suhteen. Mutta... joskus sitä on toiveikas, kuvittelee saaneensa paperille jotakin merkittävämpää kuin tietää saaneensa.
Joskus siis käy niin, että yrittää liian paljon ja kapsahtaa katajaan. Niin
minulle kävi Macdonald-esseetä kirjoittaessani. Yritin kovin paljon, valtavan monimutkaista ja liian kunnianhimoista. Tuloksena oli
epälooginen ja hieman sekava mutta yhtä kaikki komea yritys.
Anhava
olisi tietysti halunnut, että parantelen esseen Parnassoon
kelpaavaksi.
En
tehnyt sitä, vaan hieman närkästyneenä kirjoitin sen uudestaan seuraavana vuonna, lyhyempänä, jäntevämpänä ja ennen
kaikkea journalistisempana artikkelina ja se julkaistiin Helsingin
Sanomien sunnuntainumerossa 16.9.1979.
Myöhemmin osa tästä pitkästä esseestäni julkaistiin kolmanneksella
lyhennettynä Ruumiin kulttuuri -lehdessä, numeroissa 2/1984 ja
1/1985.
Seuraavassa
julkaisen alkuperäisen pitkän esseen kaikkine kummallisuuksineen. Niiden taustana, esseen epälineaarisen rakenteen selityksenä on silloinen ideani kirjoittaa Ross Macdonaldin tuotantoa kuvaileva essee saman
muotoiseksi kuin millä Macdonald kuvaa yksityisetsivänsä
tutkimuksia: historia paljastuu vähitellen ja sitä mukaa syylliset
vuosien takaa; syyt paljastuvat kun seurauksista peruutetaan syiden lähteelle.
En pystynyt aikomaani: rakenne epäonnistui, juttu tuntuu hieman oudolta, se piilottaa perimmäisen muotonsa, aivan kuin teemat ja tapahtumien kronologia olisivat
menneet kirjoittajalta sekaisin.
Yhtä
kaikki, esseessä on paljon informaatiota, paljon viittauksia
kirjoihin ja kulttuuriin, siis koko lailla haastavaa tekstiä. Tässä
mielessä en arkaile sen julkaisemista Ross Macdonaldin
100-vuotismuiston kunniaksi. Lohduttaudun sillä, että todellisuus ei aina ole selkeä, ei edes
fiktiossa. Yksikin hyvä lause pelastaa paljon.
Paperilla,
mistä tuo essee on nyt kopioitu mahdollisimman uskollisesti
alkuperäistä ilmaisua noudattaen, kirjoitukseni oli 35 liuskaa pitkä.
Teksti piti muotoila Parnasson edellyttämään tyyliin mitä teosten
ja novellien nimeämiseen tulee, enkä ole tätä tyyliä nyt muuttanut.
Lainaus- ja heittomerkkien viidakko hämmästyttää.
En ole
päivittänyt tekstissä romaanien nimiä, vaikka monet niistä myöhemmin ilmestyivät myös suomeksi. Tässä siis eletään
kevättä 1978, jolloin Kenneth Millar oli vielä elossa ja häneltä
odotettiin uusia romaaneja. Muutaman vuoden päästä Millar kuitenkin sairastui ja hänellä todettiin Alzheimeirin tauti, joten esseessä käsitelty Sininen syke (1976) jäi hänen
viimeiseksi romaanikseen.
Kenneth
Millar kuoli Santa Barbarassa 11.7.1983.
|
Macdonald-essee HS:ssa syksyllä 1979. |
______________________________________________________________
Näkemiin, menneisyys
I sang a song of hero,
The hot blood surged to cheek,
And made the hearers wonder
That a man could e'er be weak.
A mighty joy was in me,
Untainted, calm, and sure;
But a song is sung, and after
The joy could not endure .
-Raymond Chandler: The Pioneer
(1909)
Hemingway on muuan naapuri, joka
jatkuvasti jankuttaa samaa asiaa kunnes kaikki alkavat uskoa, että
se on hyvää – kirjoitti Raymond Chandler 40-luvun alkupuolella.
Kenneth Millar (s. 1915)
julkaisi esikoisteoksensa vuonna 1944 omalla nimellään. Sittemmin
Millar on käyttänyt kirjailijanimeä Ross Macdonald. Macdonaldin
ensimmäinen romaani yksityisetsivä Lew Archerista, 'Liikkuva
maali', ilmestyi vuonna 1949 ja viimeisin, 'Sininen syke', 1976.
'Sininen syke' on kahdeksastoista Archer-romaani.
Chandler kuoli vuonna 1959 ja
samana vuonna Macdonald julkaisi läpimurtoromaaninsa 'The Galton
Case'; kirjailija oli löytänyt laatunsa ja asiansa. Tuosta
teoksesta alkaen Macdonald on pysytellyt kolmihenkisten perheiden
murhenäytelmässä. Perheen ainoa lapsi pakenee vanhempiaan, lapsena
hyljätty poika etsii isäänsä, isä hylkää ainoan lapsensa;
murhenäytelmä toistaa kirjailijan omaa lapsuutta.
”Pakenin, mutta uniensa
maisemaa ei voi paetata”, sanoo muuan Macdonaldin henkilö.
1. Ihminen sokkelossa: sokkelo
ihmisessä
1.1
'Sinisestä sykkeestä' Ross
Macdonald on tehnyt pietànsa. Vanheneva taiteilija on kuvassaan.
Kuvassa on surua ja toivoa. Pitkä etsiminen, odysseia ihmiseen
itseensä, näyttää päättyneen. Kirjailija pystyy vihdoinkin
katsomaan lapsuuteensa kiihkottomasti, painajaiset katoavat: poika
löytää isän, isä tunnustaa pojan.
Salapoliisiromaani, melodraama
joka yhä uudestaan imitoi vanhaa Oidipus-tragediaa, on Macdonaldin
aikakone menneisyyteen.
”Katso omaa elämääsi
Archer”, Macdonaldin minäkertoja sanoo'Sinisessä sykkeessä'.
"Mutta olin mieluummin katsomatta. Olin valinnut tarkasteluni
kohteeksi toiset ihmiset, vuokrahuoneissa lymyilevät takaa-ajetut
miehet, ikääntyvät pojat jotka koettivat saada kiinni
miehuudestaan ennen kuin ilta tulisi ja he olisivatkin jo vanhoja. Voiko terapeutti tarvita terapiaa? Ei kai metsästäjä voinut olla
metsästetty? Vai voiko?”
Kuuluuko metsästäjä
saaliilleen?
Kalifornia on korea illuusio.
Varjon puolella on rakkaudettomuuden autiomaa: todellisuus.
Aviopuolisot, jotka ovat saavuttaneet unelmansa väärillä keinoilla
tai ovat huomanneet, että ei ollut mitään saavutettavaa, vihaavat
toisiaan, tuhoavat toisiaan ja repivät elämäänsä palasiksi.
Syyllisyyden vanhemmat sysäävät tahtomattaan lapsilleen; nämä
ovat vastaanottavaisia ja liian helposti särkyviä.
Bel-Airin viidakoissa
Macdonaldin Archer yrittää sitoa katkenneita ihmissuhteita ja
lievittää neonerämaan epätoivoa: ”Oli pakko myöntää että
elin näistä öistä, kulkemalla kaupungin ruhjoutuneen ruumiin
poikki, tekemällä kytkentöjä sen miljoonien solujen joukossa.
Minulla oli hullu toive tai mielikuva, että jos kytkisin kaikki
hermoradat oikein, kaupunki heräisi kauttaaltaan henkiin. Kuten
Frankensteinin morsian.” ('Hyvää käteistä rahaa'.)
1.2
Macdonaldin yksityisetsivä
työskentelee kuuntelemalla ihmisiä. Archer ei ole voyeur vaan
auditeur. Ihmiset eivät koskaan puhu aivan totta. Jos kieli
saa todellisuuden näkyväksi, se myös verhoaa sen: "Olin
joutunut vähän liian paljon puhumaan ihmisten kanssa joiden
ammattina oli puhuminen. Tuntui hyvältä istua työväenluokan
ravintolassa, missä miehet puhuivat kun halusivat jotakin tai
pelkästään kiusoitellakseen tarjoilijatarta." ('The Chill'.)
Jokaisella ihmisellä on
subjektiivinen kuva tapahtumista. Yksityisetsivän on luotava
subjektiivisen ja objektiivisen välille johdonmukainen
vastaavaisuus. Molemmat elementit ulottuvat syvälle: toinen
ihmismieleen, toinen historiaan, menneisyyteen. ”Tämä on
monimutkainen maailma. Ihmismieli on moninutkaisin asia siinä.”
('The Chill'.) "Jos yksityisetsiväni kuulostaakin
potentiaaliselta rikolliselta tai mahdolliselta kirjailijalta” ,
Macdonald sanoo, ”niin se on tarkoituskin.”
Macdonald on todennut, että
hän ei tietenkään ole Archer, mutta että Archer on kylläkin
Macdonald. ”Kun ihminen kirjoittaa, hänen romaaninsa kirjoittavat
häntä itseään."
Kirjailija suhtautuu vakavasti
yksityisetsiväänsä ja sanoo, että vakava yksityisetsivä,
todellisuudessa tai kirjallisuudessa, luultavasti ajaa takaa tietoa
itsestään ja maailmasta. Archerille sanotaan 'Sinisessä
sykkeessä': ”Te tunnutte olevan mies joka käy loputonta
taistelua, etsii loputtomasti. Oletteko tulleet ajatelleeksi, että
te ehkä etsitte itseänne?” Kysymys saa Archerin ajattelemaan:
"Ehkäpä hakemaani totuutta ei voinutkaan löytää maailmasta.
Oli joko mentävä ylös vuorille odottamaan sitä tai löydettävä
se omasta sielusta.”
Tai menneisyydestään. . .
|
Kyösti Salovaara 2015. |
1.3
Nykyhetki on kalvo, jonka läpi
näkyy, jos osaa katsoa, menneisyyteen. Macdonaldin teoksissa
menneisyys hallitsee nykyisyyttä; sukupolvea aikaisemmin - so. noin
20 vuotta sitten - tapahtunut rikos ja kuolema vartioivat elävien
elämää.
Macdonald, uskoo, että ihmisen
käyttäytyminen on aina selitettävissä; jokainen teko palautuu
syihin ja syyt syihinsä. ”Vihaan yhteensattumia”, Archer sanoo.
Tyyni meri on kohtalon meri.
Meri on syntymisen ja elämän vertauskuva. ”Ajoväylän toisella
puolella palmurivien viuhkat kohosivat viikoittaisen taidenäyttelyn
tyhjien lokeroiden yläpuolelle. Niiden takana pimeydessä valkoisina
hohtavat aallot murtuivat, rysähtelivät ylös rannalle ja liukuivat
takaisin ikään kuin ne olisivat saaneet ikuiseksi tehtäväkseen
ajan ja sen sykkeen jaksottelun. ('Sininen syke'. ) Meri on
Macdonaldille menneisyyden ja vapauden abstraktio. ”Aallot
luhistuivat muurien lailla hietikolle ja tunsin olevani mies, joka
pakenee elämäänsä.( 'Jäähyväiskatse'.)... ”Hän vaikeni
tuokioksi. - Minäkin olin purjehdushullu Jerryn ikäisenä. Se oli
minulle kaikki kaikessa, jos nyt totuus sanotaan. Minä en jaksanut
elää maalla sen enempää kuin Jerrykään. Minä en halunnut kuin
päästä jonnekin pois - hän huitaisi merelle päin - ja olla
yhdessä tuulen ja meren kanssa. Vain meri ja taivas, tiedättehän
te." ('Takapiru'.)... "Kelluvien kiinnityslauttojen
sokkeloon jääneet purjeveneet keinahtelivat ja loiskuttivat vettä.
Mieleni teki nousta johonkin niistä ja purjehtia merelle.”
('Jäähyväiskatse'.)
John Millar oli merikapteeni.
Kenneth Millar syntyi lähellä
San Franciscoa. Kun Kenneth oli neljävuotias, vei isä hänet
veneretkelle ja antoi poikansa kokea valtameren kimmeltävän
maailman.
John Millar jätti perheensä.
Poika oli viisivuotias. Hänen äitinsä oli invalidi. Äiti ja poika
asuivat Kanadassa sukulaisten luona. Nuoren Millarin elämä oli
köyhää kiertolaiselämää; asuinpaikka vaihtui jatkuvasti. ”Se
oli hyvä tausta kirjailijalle, mutta ei millekään muulle
ajateltavissa olevalle", Millar sanoo.
Lapsuus Kaliforniassa oli
vaurasta. Hyljätessään perheensä John Millar tuomitsi äidin ja
pojan köyhyyteen: toistensa vangeiksi. Mutta myöhemmin isän
kuolema takasi pojan itsenäisyyden, vapautti hänet äidistä ja
turvasi opintojen jatkamisen.
”Tyyni meri on aina ollut
kuin sininen ikuisuus elämäni horisontissa”, Millar sanoo. Millar
ja hänen vaimonsa Margaret, joka hänkin on kirjailija, muuttivat
Kaliforniaan 40-luvulla ja asettuivat lopulta Santa Barbaraan,
pieneen rantakaupunkiin.
'Liikkuvassa maalissa' Archer
rikkoo pyhää merta vastaan: hukuttaa miehen Tyynen meren
rantakuohuihin. Miehen nimi on Puddler (puddle = lätäkkö / rapakko
/ samentaa / kyntää vedenalaista maata ...). Vasta 'Sinisessä
sykkeessä' Archer tuntee sovittavansa rikkomuksen: muuan mies
yrittää hypätä mereen ja Archer estää teon. 'Nukkuvassa
kaunottaressa' ekologinen rikos vammauttaa Macdonaldin meren: "Öljy
levittäytyi vapaamuotoisena lauttana Pacific Pointin ulkopuolella ja
näytti mailien levyiseltä ja mailien pituiselta. Öljynporauslautta
seisoi sen tuulenpuoleisessa kärjessä kuin metallinen tikarinkahva,
joka oli isketty maapalloon ja saanut maan valuttamaan verta.”
Telemakhoksen isä purjehti
merelle. Kului kaksikymmentä vuotta ennen kuin Odysseus, paras
jousiampuja, palasi: ”Minä olen sinun isäsi! Sama mies jonka
vuoksi olet itkenyt ja kärsinyt monet tuskat, alistunut mielivaltaan!"
Odysseus puhkeaa kyyneliin. Hetkeä aikaisemmin isää etsinyt
Telemakhos oli sanonut: "Jos kuolevaisilla olisi vaalin valta,
niin ensimmäiseksi valitsisimme isän kotiintulon."
Poika löysi valepukuisen isän.
Coleridgen Vanha merimies ampuu
jousella albatrossin. Se on hyvän onnen lintu, pyhä lintu. Merta
vastaan rikkonut merimies joutuu yhä uudestaan kertomaan
rikkomuksestaan ja kohtaamaan menneisyyden:
(...)
kuin halki korven aution
mies kulkee yksikseen,
luo katseen kerran
taaksepäin,
mut ei luo uudelleen:
vihamiehen julman tietää
näät
hän seuraan liittyneen,
(...)
Sen jälkeen usein yllättäin
sama tuska palajaa:
en ennenkuin ma kerron tään
pois sieluntuskaa saa.
Yön lailla maasta maahan nyt
mun täytyy vaeltaa;
ja kenet tahdon, hänet voin
ma pysähdyttää tarinoin:
hän kaiken kuulla saa.
(...)
|
Päällys: Raimo Miettinen. |
1.4
Eudora Welty, arvostettu
kirjailija, teki Ross Macdonaldin romaanista 'Takapiru' etusivun
jutun 'The New York Times Book Reviewiin'. Welty piti romaania
suurenmoisena saavutuksena ja sanoi sitä keskiaikaiseksi romanssiksi
ja keijukaistarinaksi.
Macdonald antoikin seuraavalle
teokselleen sadun nimen. 'The Sleeping Beauty' oli omistettu Eudrora
Weltylle. Tässä romaanissa Archerin ”suudelma” herättää
Prinsessa Ruususen. Millarien ainoa lapsi Linda oli kuollut 31
vuotiaana 1970.
”Seisoessani pilvien
himmentämän kuun valossa minusta tuntui hetken siltä että jokin
ikivanha tarina oli taas toistumassa, että me olimme kaikki nähneet
sen aikaisemmin”, ajattelee Archer 'Sinisessä sykkeessä'.
Romaanin tapahtumapaikkana on Santa Teresa. Se on Macdonaldin
sepitteellinen vastine kotikaupungilleen.
Archer saa tehtäväksi etsiä
Richard Chantryn maalaaman taulun. Se on varastettu Jack ja Ruth
Biermeyerin kodista, Biermeyer omistaa kuparikaivoksen Arizonassa.
Archer saa nopeasti
selville, että Biemeyerien tytär Doris on antanut maalauksen 32
vuotiaalle taideopiskelijalle, Fred Johnsonille, joka yrittää
ratkaista taulun alkuperän ja aitouden. Mutta taulu on varastettu
häneltäkin.
Macdonaldin teoksissa
rikkoutuneiden perheiden lapset etsivät tukea toisistaan, etsiytyvät
kaltaistensa seuraan; tuska yhdistää. "Kun suku joutuu
vaikeuksiin, se heijastuu eniten sen heikoimpaan jäseneen." (
'Nukkuva kaunotar'.) Lapsi on perheen heikoin jäsen.
Nuoruuden vaikeudet ovat
palautettavissa lapsuuden kokemuksiin. Poika näkee äitinsä
('Nukkuva kaunotar'), tytär äitinsä ( 'Takapiru' )
rakkauskohtauksen ja sitä seuraavan väkivaltaisen murhan; tietoinen muisti unohtaa
kauhistuttavan kohtauksen, mutta alitajunta pitää aikuiseksi
kasvaneen lapsen kytkettynä lapsuuteen. Teoksessa 'Hyvää käteistä
rahaa' poika on löydetty surmattuna isänsä vierestä; myöhemmin
nuorukaiseksi varttunut poika etsii isäänsä ja surmataan. 'Takapirussa' mies etsii isäänsä, jonka on kadottanut
lapsuudessaan; hänet murhataan ja hänen oma poikansa on murhatyön
silminnäkijänä.
Ja Archer toivoo, että nuoriso unohtaisi pahan
menneisyyden: ”Minä toivoin, että se oli ohi. Toivoin että
Ronnyn elämä ei pyörtäisi taaksepän kohti isän kuolemaa niin
kuin hänen isänsä elämä oli kääntynyt kaiken aikaa
supistuvassa kehässä. Toivoin pojalle hyvänlaatuista
muistinmenetystä.”
1.5
'Sinisen sykkeen' taidemaalari
Richard Chantry on kadonnut Santa Teresasta vuonna 1950;
kaksikymmentäviisi vuotta romaanin tapahtumishetkeä aikaisemmin.
Chantryn maalaamat taulut ovat ”kuin ikkunoita johonkin toiseen
maailmaan, aivan kuin ne ikkunat joista matkailijat katselevat
viidakon yöeläimiä. Mutta Chantryn taulujen eäimet näyttivät
olevan jo melkein ihmisiä. Tai ehkä ne olivatkin eläimeksi
kehittyviä ihmisiä”.
'Takapirussa' eräs taiteilija
sanoo: ”... minä maalan sellaisia asioita jotka eivät heijasta
valoa - sielun tiloja (... ) joka ainoa yö on ikuisuuden
ensimmäinen." Archer ei ole intellektuelli, mutta tuntee
(Macdonald tuntee) taidetta. ”Se kuvasi ihmistä geometrisen
sokkelon sisällä ja näytti siltä kuin ihminen ja sokkelo
sulautuisivat toisiinsa”, Archer ajattelee Paul Kleen maalauksesta
romaanissa 'Hyvää käteistä rahaa'. Ihminen sokkelossa,
sokkelo ihmisessä itsessään - Macdonald näkee ihmisen ja
todellisuuden yhtä lailla rakenteiseksi. Tämä näkemys,
rakenteiden geometria, toistuu Macdonaldin teosten
rakenteessa. "Ja Doris seisoi taaempana kuin Chiricon maalauksen
hahmo talon sisässä, perspektiivin pienentämänä." ('Sininen
syke'.)
Watteau, Fragonard, Whistler,
Gauguin, Lautrec, Chagall, Kokoschka - taiteilijoita Archerin
yleissivistyksestä. Romaanissa 'Harriet on iso tyttö' lahjakasta
taiteilijaa epäillään murhasta.
Archerilla on tuttu (!)
taidearvostelija ja tämä sanoo Archerille: "Sinä elät
maailmassa jossa on vain kirkuvia valkoisia ja mustia pintoja. Minun
maailmani on täynnä sävyjä, ja rankaisumenetelmien tekniikka on
minulle käsittämätöntä mielettömyyttä. 'Silmä silmästä,
hammas hampaasta' on primitiivisen heimon laki. Jos pitäisimme siitä
kiinni kirjaimellisesti, olisimme kaikki silmättömiä ja
hampaattomia. Toivon, että hän pääsee sinulta pakoon ja jatkaa
maalaamista.”
Richard Chantry on perustellut
katoamisensa jäähyväiskirjeessä. Siinä sanotaan: ” (. . . )
minun on pakko lähteä (. . . ) tämä ihana rannikko ja sen
historia ovat kertoneet minulle sen mitä niillä on minulle
kerrottavaa, samalla tavalla kuin Arizona aikoinaan. Mutta samoin
kuin Arizonassa, historia on täälläkin vain ohuena kerroksena
(...) Minun on etsittävä muualta uusia juuria, syvempää ja
mahtavampaa pimeyttä, läpitunkevampaa valoa (. . .) . "
Kirje pelkistää ristiriidan:
taiteilija Chantry on rehellinen ja puhuu totta, ihminen
Chantry valehtelee peittääkseen kaksi murhaa.
1.6
Sepitteen yksityisetsivällä on
sama metodi työssään kuin sepitteen luojalla, kirjailijalla;
metodi on 'bottom-up'.
Yksityisetsivä puhuttaa
ihmisiä, jotka tietävät jotakin tapahtumista ja tuntevat muita
tapahtumista tietäviä ihmisiä. Kyselijä kerää ihmisiä ja
tietoja: osatotuuksia. Vähän kerrallaan osatotuuksista rakentuu
kokonaisuus. Se on johdonmukainen ja jokainen osa on välttämätön
sen ymmärtämiseksi. Yksityisetsivä lähtee nykyhetkestä:
irrallisista pisteistä, joilla ei näytä olevan yhteyttä toisiinsa.
Hajanainen nykyhetki järjestyy mitä kauemmaksi historiaan
kuljetaan; jossakin menneisyydessä on alkutapahtuma. Nykyhetken
sirpaleet osoittautuvat 'inhimillisiksi aurinkokunniksi', jotka ovat
lähtöisin samasta alkuräjähdyksestä. Historia on, Macdonaldille,
nurinpäin deterministinen.
Archer on katalyytti, joka saa
historian avautumaan ja tarinan kertomaan itsensä. Kun Archer astuu
näyttämöltä sivuun, häntä ei olekaan (Macdonald). Macdonaldin
teoksen lukija tietää yhtä paljon kuin teoksen minäkertoja;
kokenut lukija tietää 'Sinisen sykkeen' ratkaisun paljon ennen
Archeria.
Lyhyt yhteenveto mistä tahansa
Macdonaldin teoksesta on absurdi.
'Sinisen sykkeen' tarinan
loppupää on vuodessa 1975: taulu on varastettu ja pari miestä
murhattu. Archer lähtee loppupäästä ja joutuu kauas historiaan.
Tarina on alkanut Arizonasta
1920-luvun taitteessa: teini-ikäinen Jack Biermeyer ja häntä
vanhempi, huonomaineinen nainen, Mildred Mead ovat saaneet aviottoman lapsen,
William Meadin. Vuonna 1943 nuori Wlillian Mead, lahjakas taiteilija
joka on armeijassa ja asuu vaimonsa ja pienen poikansa kanssa Santa
Teresassa, surmaa velipuolensa Richard
|
Päällys: Pekka Loiri. |
Chantryn. Chantry on
varastanut Williamin maalauksia ja esitellyt niitä ominaan. Chantry
puetaan Williamin vaatteisiin, William muuttuu Richard Chantryksi ja
muuttaa Chantryn vaimon kanssa Santa Teresaan.
Vuonna 1950, asuttuaan
seitsemän vuotta Santa Teresassa ja luotuaan uran taiteilijana,
Richard Chantry (alias William Mead) murhaa Gerard Johnsonin, joka on
tunnistanut Meadin Chantryn valepuvusta. Mead vaihtaa jälleen
henkilöllisyyttä: Gerard Johnsoniksi. Chantry katoaa ja uusi Gerard
Johnson muuttaa oikean vaimonsa ja poikansa Fredin luo. Fred on ollut
silminnäkijänä kun Gerard Johnson murhattiin.
Kaksikymmentäviisi vuotta
myöhemmin, romaanin nykyhetkessä, Gerard Johnsonin vaimo myy
miehensä maalaaman taulun Jack Biermeyerille; Johnsonin
henkilöllisyys uhkaa paljastua ja tämä murhaa kaksi kaupassa
välittäjänä ollutta miestä. Syyllisyyden ja alkoholin
raunioittama Gerard Johnson (alias Richard Chantry alias William
Mead) on vanki talossaan, menneisyytensä vanki. Hän ei ole
kuitenkaan lopettanut maalaamista. Varastettu taulu - Johnson on
varastanut sen lopulta takaisin itselleen - on alastonkuva Mildred
Meadista. Mead on maalannut äitinsä muistista; Mildred on kuvassa
kaunotar.
Fred Johnson yrittää
selvittää Chantryn maalauksen aitouden ja tuleekin, alitajuisesti etsineeksi isäänsä. Pakonomainen tarve maalata paljastaa Gerard
Johnsonin. Fred riisuu Gerard Johnsonin kaksi naamiota. Hän löytää
'kadotetun' isänsä, mutta tänä löytyminen paljastaa murhamies
William Meadin; Fred 'tappaa' isän.
Richard Chantry paljastuu
William Meadiksi Chantryn pietàsta, johon Chantry on kuvannut
itsensä ja Mildred Meadin: äiti suree poikaansa: Mildred Meadin
poika on William.
1.7
'Jäähyväiskatseessa'
kahdeksanvuotias poika on surmannut kulkurin, tietämättä että
tämä on hänen isänsä. Samassa teoksessa isäänsä etsivä nainen
sanoo: ”Löydän hänet joko elävänä tai kuolleena. (…) Jos
hän on kuollut, etsin hänen hautansa ja tiedättekö mitä sitten
teen? Ryömin hänen luokseen ja nukun pois."
'The Galton Casessa' kadonneen
runoilijan poika etsii isää:
”Bolling siirtyi Johnin
viereen ja laski käden hetken mielijohteesta hänen käsivarrelleen.
'Se saattaisi merkitä sinulle paljon. Isäsi kuului varakkaaseen
perheeseen.' Poika työnsi hänet syrjään. Hän oli jollakin
tavalla nuori ikäisekseen. 'En välitä siitä. Haluan nähdä
isäni.' 'Miksi se on niin tärkeää?' Bolling sanoi. 'Minulla ei
ole koskaan ollut isää.' Valo paljasti hänen vääntyneet
kasvonsa. Kyyneleet valuivat poskille.”
'Sininen syke' on sovittava ja
optimistinen. Archer vapautuu syyllisyydentunnostaan. Fred Johnson
kasvaa aikuiseksi. Gerard Johnson sovittaa syyllisyytensä. Jack
Biermeyer tunnustaa poikansa.
Ensin Fred löytää isästään
isän :
”Johnson reutoi ja sadatteli,
mutta vähitellen karjunta vaimeni. Fredin kasvot oli kyynelten
kostuttamat. Taivas repesi kuin verkko ja kuu lipui näkyviin. Äkkiä
yö tuntui erilaiselta. Se oli muuttunut avarammaksi, kirkkaammaksi,
ihmeellisemmäksi. Käsi Johnsonin olkapäillä Fred talutti hänet
portaita ylös ja edelleen talon sisään. Oli riipaisevan surullista
ja liikuttavaa nähdä kadotetun pojan holhoavan omaa isäänsä.
Johnsonilla ei oikeastaan ollut toivoa, mutta Fredillä oli.”
Sitten Jack Biermayer tunnustaa
poikansa. Isä on yhtä syyllinen kuin poikansa:
”Hän ei näyttänyt
joukkomurhaajalta, vaikka hänen kummallakin puolellaan seisoi
aseistettu vartija. Niin kuin monet muutkin väkivaltaiset ihmiset,
hän näytti tekojensa jälkeen heikolta, huolestuneelta ja
kalpealta. - William? sanoin. Hän nyökkäsi. Kyyneleet alkoivat
kasvaa hänen silmistään ja valuivat poskia pitkin hitaasti kuin
tikarinpistosta tihkuva veri. Jack Biermeyer astui lähemmäksi ja
kosketti poikansa märkiä kasvoja.”
1.8
'The Chillissä' Archer ei osaa
valita Herakleitoksen ja Parmenideksen väliltä; kummankin ajatukset
viehättävät: Kaikki virtaa, sama ihminen ei voi kahta kertaa
kylpeä samassa virrassa (Herakleitos) : Kaikki olevainen on yhtä ja
muuttumatonta (Parmenides).
'Sinisessä sykkeessä'
Macdonald näyttää kallistuvan Herakleitoksen kannalle: ”Ihminen
ei kai, kuten Thomas Wolfe sanoo, voi koskaan palata kotiin. "
Tarina alkoi lapsuudesta ja
sillä on ainakin väliaikaisesti onnellinen loppu. Archer ajautuu
jonkinlaiseen rakkausjuttuun nuoren lehtinaisen kanssa; Archer on
viisissäkymmenissä ja jo 'Liikkuvassa maalissa' hän oli eronnut
vaimostaan Suesta.
"Pidän siitä, että saan
työntyä muiden ihmisten elämään ja taas pois", Archer sanoo
'Jäähyväiskatseessa'. Nyt 'Sinisessä sykkeessä' Macdonaldin
sankari on valmis sitoutumaan kanssaihmisiin ja näiden
tulevaisuuteen: " (…) erotin hänen ohimollaan tasaisen,
sinisen sykkeen, tuon äänettömän vasaran rytmin, joka osoitti
että hän eli. Toivoin että tuo sininen syke ei loppuisi
milloinkaan.”
Ehkä tässä kaikessa on
aavistus uudistumisesta. Kärsimys puhdistaa. Järki voittaa: aikaa
ei voi seisauttaa, menneisyyteen voi katsoa, mutta sinne ei voi
palata.
Macdonaldin bysanttilaisen
monimutkaiset sukupuut eksyttävät lukijan eikä tämä aina huomaa
insestiä, Norman Kiell sanoo.
'Sinisessä sykkeessä' Fred
Johnsonin rakastettu Doris Biermeyer on Jack Biermeyerin tytär, kun
taas Fred on Jack Biermeyrin pojan poika.
'The Galton Casessa'
kadonneella runoilijalla on teoria että Oidipus tappoi isänsä
koska tämä karkoitti poikansa kuningaskunnasta; kysymys on
omistusoikeudesta eikä insestistä. 'Sinisessä sykkeessä' poika
(Fred) osittain tappaa, mutta osittain herättää isänsä henkiin.
Poika saa tytön (Doris Biemeyer), jonka isä on pojan isoisä;
insesti on puolittainen. Ja ilmeisesti poika saa kuningaskunnan (Jack
Biermeyerin omaisuuden) .
Ikivanha myytti murtuu.
Sofokleen pessimismissä ei ollutkaan koko totuus:
”All the generations on
mortal man add up to nothingl
Show me the man whose
happiness was anything more than
illusion
Followed by disillusion.
Here is the instance, here is
Oedipus, here is the reason
Why I will call no mortal
creature happy.”
2. Liian avoin silmä
2.1
Paikka, aika ja perhe määräävät
ihmisen olemuksen. ”On olemassa perheitä joiden jäsenten pitäisi
asua kaikkien eri kaupungeissa - mieluummin eri osavaltioissa - ja
kirjoittaa toisilleen kerran vuodessä.” ('Sininen syke'.) Ja
jättää kirjeet postittamatta.
Millar sanoo, että Freud on
vaikuttanut häneen suuresti. ”Hän toi myytin psykiatriaan, ja
minä olen omalla pienellä tavallani yrittänyt palauttaa sen
takaisin myyttiin.”
Millarin elämä on, hänen
omasta mielestään, imitoinut myyttiä. Itse asiassa kirjailija Ross
Macdonaldin taustasta tiedetään vähän. Ja se mikä tiedetään,
selittää juuri sopivasti hänen kirjojensa teemat. Millar on
tavallaan valikoinut, sepittänyt Macdonaldin historian. Jos
Macdonaldin elämä on imitoinut myyttiä,se on, mikä kummallisinta,
imitoinut myös Raymond Chandlerin (1888-1959) elämää.
Raymond Chandler syntyi
Chicagossa. Hänen isänsä, joka oli insinööri, jätti perheen kun
Raymond oli seitsenvuotias, ja äiti muutti poikanssa kanssa
sukulaisten luo Englantiin; myöhemmin Chandler kutsui isäänsä
”täydelliseksi siaksi". Lontoossa Chandler joutui
matriarkaaliseen kasvuympäristöön; hän oli talon ainoa mies.
Public schoolin jälkeen nuori Chandler yritti elää kirjoittamalla:
vuonna 1912 hän oli julkaissut 27 runoa, seitsemän esseetä ja
kourallisen arvosteluja. Chandler palasi Yhdysvaltoihin, osallistui
ensimmäiseen maailmansotaan kanadalaisessa joukko-osastossa; sodan
jälkeen hänen äitinsä muutti pojan luo Los Angelesiin. Vuonna
1924, äidin kuoltua, Chandler meni naimisiin Cissy Pascalin (os.
Bowen) kanssa. Cissy oli miestään 18 vuotta vanhempi;
vihkitodistukseen Cissy ilmoitti iäkseen 43, vaikka hän oli
viisikymmentäkolmevuotias.
Chandler kohosi pienen
öljy-yhtiön johtajaksi ja tuhosi liikemiesuransa 20-luvun
loppupuolella. Chandler oli usein epätoivoinen, uhkasi tekevänsä
itsemurhan, vaipui mustaan irlantilaiseen masennustilaan ja katosi
päiväkausiksi juopottelemaan. Chandler ei tunnustanut koskaan, että
viina lopetti hänen uransa liikemaailmassa.
Chandlerit viettivät
eristäytynyttä elämää Los Angelesissa ja muuttivat asunnosta
toiseen. Chandler luopui viinasta ja ryhtyi kirjoittamaan
salapoliisikertomuksia 'pulp' -lehtiin. Esikoisteos 'Syvä uni'
ilmestyi 1939 ja Chandler oli 51 vuotias; 'Syvän unen' loppusivuilla
hän kirjoitti: ”Mitä väliä sillä oli, missä sitä makasi
kuoltuaan. Likaisessa viemärikaivossa tai marmoritornissa korkean
kukkulan laella. Ihminen oli joka tapauksessa kuollut, hän nukkui
syvää unta, sitä kaikkein suurinta unta (...)."
40-luvulla Chandler työskenteli
lyhyen aikaa Hollywoodissa ja päätyi lopulta pieneen La Jollan
kaupunkiin - Ross Macdonaldin 'Jäähyväiskatseessa' La Jollalla on
merkittävä osuus.
Hieman ennen kuolemaansa
Chandler sanoi, että hän oli elänyt kynnyksellä, jonka takana ei
ollut mitään. Hänen elämänsä oli onnetonta, lohdutonta ja
yksinäistä. Nopeasti vanheneva Cissy meni aikaisin nukkumaan ja
Raymond jatkoi yksinäisten öiden monologia: saneli älykkäitä ja
ironisia ja valloittavia kirjeitä ihmisille, joita tuskin lainkaan
tunsi.
Chandler kirjoitti seitsemän romaania.
Chandlerista on vaikea saada
selkoa, sanoo Patricia Highsmith. ”Chandler tuntuu epäloogiselta,
hänen elämänsä ei lyö yksiin sen kanssa mitä hän kirjoitti. "
Chandlerin romaanien suhde
kirjoittajansa elämään näyttää monimutkaiselta,
moniselitteiseltä, jopa selittämättömältä. Chandlerin
runollinen realismi, ironinen ja satiirinen melodraama, on sillä tavalla helppojen selitysten
ulkopuolella kuin taiteella, runoudella, on tapana olla.
Chandleriin verrattuna Macdonald
selittyy helposti .
Norman Kiell katsoo Macdonaldin
tuotanta psykoanalyyttisellä silmällä ja sanoo, että vaikka
Macdonald onkin tietoinen oidipuskompleksin mytologisesta ja
psykoanalyyttisestä merkityksestä, on hän loppujen lopuksi eksynyt
tiheikköönsä. Kiell väittää, että Macdonadin teokset paljastavat
ratkaisemattoman oidipuskompleksin, lapsuuden kokemuksen fantasioiden
aiheuttaman tuskan ja identiteetin etsimisen.
Saattaa olla, että Macdonald
on tietoisesti johdatellut tutkijat tähän ansaan.
2.2
Macdonald ei kykene
kontrolloimaan 'silmäänsä'.
Silmät ovat sielun peili:
”'Sielu, joka katseli minua hänen silmistään, muistutti
liejuista vettä, jota pelot ja kuvitelmat alinomaa hämmentelivät.”
('Jäähyväiskatse'.)
Macdonaldin ihmiset ovat
silmänsä.
Kiell on etsinyt 'Nukkuvasta
kaunottaresta' silmiin liittyviä ilmaisuja. Silmät ovat surullisia,
läpinäkymättömiä, tunnustelevia, selviä, luottavaisia, rohkeita, vilpittömiä, tarkkaavaisia, kokeneita, tunteellisia,
paljaita, kiinnostuneita, vihaisia, masentuneita, herkkiä,
hyökkääviä, etäisiä, hämmentyneitä, kiusattuja, pettyneitä,
karttelevia, hienoja, pingottuneita, uupuneita, miettiväisiä,
teräviä ja ymmärtämättömiä. Ja silmät arvioivat,
sumentuvat, kirkastuvat, räpyttelevät, iskevät, rypistyvät,
selviävät, himmentyvät, sulkeutuvat ja avautuvat, synkkenevät,
kavahtavat, laajentuvat, hämärtyvät, vuotavat, nousevat ja
laskevat, suurentuvat, tyhjentyvät ja täyttyvät, sävähtävät, loimuavat, säkenöivät, lepattavat, räpyttävät, näpäyttävät,
kovettuvat, seuraavat, tarkentuvat, hehkuvat, häikäisevät,
tuijottavat, kimmaltavat, kovenevat, tutkivat, katsovat, kohtaavat,
liikkuvat, kapenevat, keimailevat, tutkiskelevat, tähyilevät,
tajuavat, kurtistuvat, silmäilevät, kysyvät, hermostuttavat,
pyörivät, palaavat, harhailevat, hohtavat, iskevät tulta,
pinnistelevät, töllistelevät, karsastavat, kääntyvät,
pyöristyvät, vavahtavat, epäröivät, lakastuvat ja huolehtivat.
Silmistä Macdonald näkee
ihmiseen: ”Kirkkaan sinisissä silmissä oli sellaisen ihmisen
kummallinen viaton katse, joka ei koskaan ole täysin sopeutunut
ihmisyhteisöön. Sellaisia tapaa pikkukaupungeissa, autiomaassa,
kuljeksimassa." ('Hyvää käteistä rahaa'. ) Silmät katsovat
yhtäaikaisesti sisäänpäin ja ulospäin: "Nickin silmät
olivat mustat ja kiilsivät kuin kadun raosta pursuava asfaltti. Ne
tuntuivat elävän omaa outoa elämäänsä, katsovan yhtä aikaa
sisään- ja ulospäin, hätääntyneesti ja hyökkäävästi.
Saatoin ymmärtää miksi hän käytti laseja - piilottaakseen
murheelliset, ilmettään muuttelevat silmät."
('Jäähyväiskatse'.) (Vrt. Chandler 'Pitkissä jäähyväisissä' :
"Rahassa on merkillinen piirre, hän jatkoi. -Suurilla
rahamäärillä on taipumus ryhtyä elämään omaa elämäänsä,
muodostaa oma omatuntonsa. Rahan mahtia on hyvin vaikea hillitä.”)
Käyttämällä 'silmää'
Macdonald saa henkilöihinsä etäisyyttä. He ovat yksilöitä,
koska heillä on yksilölliset silmät. Kirjailija pystyy lyhyessä
tilassa, niukasti ja pelkistetysti, kliseillä kuvaamaan
monilukuista henkilöjoukkoa; minäkertojan olisi vaikea muulla
tavalla 'tietää' tapaamiensa ihmisten ajatuksia. Macdonald ei halua
tai pysty kuvaamaan henkilöitään toiminnan ja dialogin kautta.
Kliseissä on vaaransa eikä
Macdonald osaa käyttää niitä yhtä huvittuneesti ja ironisesti
kuin Chandler. Macdonald on liian tosissaan ja järkeilee liian
paljon.
Näkeminen ei ole pelkästään
Macdonaldin yksityinen ongelma: "Kivisessä korkokuvassa pääoven
yläpuolella hapuili vaakakuppejaan vanha oikeudenjumalatar, jonka
silmät olivat sidotut. Tarvitset näkevän miehen, minä
sanoin sille äänettömästi." ('Jäähyväiskatse'.)
Archer on
enemmän kuin kirjailijan sisäänpäin kääntynyt katse; on melkein
Jumala: "Minussa elää salainen armahduksen kaipuu.”
"Näkevä, tuhoava silmä
edustaa uhkaavaa , tuhoavaa tietoisuutta”, Kiell sanoo.
|
Päällys: Raimo Miettinen. |
Oidipus sokaisi molemmat
silmänsä. Macdonaldille riittää, että toinen sokaistuu; hän
haluaa nähdä ja olla näkemättä Ainakin kahdesti ihmistä
ammutaan silmään, ja toisella kerralla ampujana on Archer: ”Hank
kohotti oikean käsivartensa ja suuntasi pistoolinsa kuin tumman
pidentyneen sormen. Davy katsoi häntä arasti ja aikoi sanoa
jotakin. Hank ampui häntä monta kertaa. Kolmas laukaus murskasi
Davyn vasemman silmän. Hän istahti kynnykselle ja kuoli. " ('Hyvää käteistä rahaat'.) ... "Näkymätön nyrkki kopautti
auton kylkeä. Ammuin ennen kuin MacGowanin laukauksen ääni jyrisi
alasmäkeä. Toinen tumman miehen silmistä särkyi kuin ruskea
agaatti. Hän katsoi ympärilleen valon läikittämää pimeyttä
jäljellä olevalla silmällään. " ('Etsi uhrisi'.)
Onkin merkillistä,
merkityksellistä, että Archer (Macdonald) ei muista myöhemmin
tätä silmään ampumista; Archer väittää, että Puddler on ainoa
ihminen, jonka hän on tappanut .
2.3
”Mitä tahansa hän tunsikin,
peittyi tunteettomien lihakerrosten taakse." ('The Galton
Case'.)
Ihmisillä on naamio
kasvoillaan, kuin kreikkalaisilla näyttelijöillä.
Joskus naamio pettää
käyttäjänsä: "Hänen silmänsä vaikuttivat hieman
herpaantuneilta ikään kuin hän olisi jollakin lailla jättänyt
täyttämättä itselleen asettamansa vaatimukset."
('Jäähyväiskatse'.) Joskus naamio on ainoa, mitä ihmisestä on
jäljellä, ihminen on muuttunut valekuvakseen: "Yritin nähdä
hänen kasvojensa alkuperäisiä piirteitä pöhöttyneen, harmaan
lihan läpi. Oli vaikea kuvitella että hän oli joskus ollut komea
tai että noiden sameina pullottavien silmien takana piilevä nero
oli luonut maalauksiensa maailman. Mieleeni tuli ajatus että hän
olikin ehkä purkanut tuohon maailmaan persoonallisuutensa ytimen ja
jäänyt itse tyhjäksi." ('Sininen syke'.)
Macdonald toistaa teoksissaan
samaa perusrakennetta, jota Eric Ambler käytti teoksessaän 'Oikeuden pitkä käsi' ('The
Mask of Dimitrios'); historia kertoo itsensä monesta näkökulmasta.
Amblerin teoksessa päähenkilö Latimer kerää entisen rikollisen,
Dimitrioksen menneisyydestä tietoja ja paljastaa rikoksien ja
väkivallan todellisuuden, joka kätkeytyy menestyvän liikemiehen
'kunniallisten' kasvojen taakse. Ambler kirjoittaa ihmisen
valeminuudesta, kasvoista:
”Ihmisen piirteet, luuston
rakenne ja sitä peittävä kudos, ovat biologisen kehityksen
tulosta; mutta kasvonsa ihminen luo itse. Kasvot ovat määritelmä
ihmisen tavanomaisesta tunteellisesta suhtautumistavasta; asenteesta,
jonka hänen toiveensa tarvitsevat täyttyäkseen ja jota hänen
pelkonsa vaativat suojaksi tutkivilta silmiltä. Hän käyttää
kasvoja kuin paholaisen naamiota; keinona herättää muissa
tunteita, jotka täydentävät hänen omia tunteitaan. Jos hän
pelkää, on häntä pelättävä; jos hän himoitsee, on häntä
himoittava. Kasvot ovat suojus, joka kätkee hänen mielensä
alastomuuden. Vain muutamat ihmiset, taidemaalarit, ovat kyenneet
näkemään kasvojen läpi ihmiseen. Muut ihmiset, arvostellessaan
toista ihmistä, tavoittelevat todistetta sanoista ja teoista, joilla
selittää silmien edessä oleva naamio. Kuitenkin, vaikka he
ymmärtävät vaistomaisesti että naamio ei voi olla sen taustalla
oleva ihminen, he yleensä järkyttyvät kun tämä tosiasia heille esitetään. Toisten
kaksinaamaisuuden täytyy olla aina järkytys kun on tietämätön
omasta kaksinaamaisuudestaan.”
Dimitrios ei ole yksi rikoksensa vaan kaikkien rikostensa summa. Selvittäessään
Dimitrioksen menneisyyttä Latimerista tulee osa tuota menneisyyttä. Samalla tavalla Archer on
mukana, halusi tai ei, siinä historiassa, jonka hänen tutkimuksensa
tuovat päivänvaloon. Historian tunteminen tekee vastuulliseksi
nykyhetkestä. Valittavissa on 'tietäminen' tai 'tietämättömyys';
tietämättömyys on helpompaa, tietäminen on tuskan valitsemista.
Syyllisessä maailmassa ei
kukaan ole viaton. 'Liikkuvassa maalissa' Macdonald lainaa
Kierkegaardin ajatusta viattomuudesta ja syyllisyydestä: viattomuus
on kuin seisoisi syvän kuilun partaalla. Ei pidä katsoa alas
kuiluun, jollei halua menettää viattomuuttaan. Jos kerran katsoo
sinne, on jo syyllinen.
Ihminen löytyy naamionsa
takaa. Ihmisillä on ristiriitainen tarve piiloutua ja paljastua;
Archer saa ihmisten syyllisyydentuneen purkautumaan ja menestyy
työssään.
Mutta Archerkin on naamio ja
mitä harkitummin kirjailija tätä naamiota rakentaa, sitä
varmemmin rakentaja ilmaisee itsensä: paljastuu. Paradoksi on siinä,
että ne salaisuudet, joita sepitteen Archer paljastaa ovat juuri
niitä, joita sepitteen luoja, Macdonald yrittää piilottaa.
Menetys ja kaipaus, viha ja
rakkaus, odotus joka ei pääty – siinä kehät johon Macdonald yhä
uudestaan on palannut. Lapsuuden kauhu ei väisty, muistot elävät
painajaisina: ”Vaistosin mitä oli tapahtumassa. Äiti ja poika
alkoivat päästä vuorokeskusteluun, jota oli luultavasti jatkunut
viidentoista vuoden ajan ja josta oli tullut yhtä epätodellinen ja
voimakas kuin uni. Ja minut työnnettiin kolmanteen rooliin
tässä uninäytelmässä - rankaisevan isän rooliin, joka oli
muuttanut toisen naisen luo asumaan, mutta oli tullut uudestaan
vainoamaan heitä." ('Nukkuva kaunotar'.)
On pidettävä varansa kun
sanoo näkemiin menneisyydelle.
|
Päällys: Marjatta Söderström. |
3. Yksin kaikkien puolesta
3.1
Vertaus on Ross Macdonaldin
psykosomaattisen estetiikan perusmuoto: jokin on aina kuin
jotakin muuta.
Graham Greenen mukaan
jännitystä ei voi luoda vertauksilla eikä metaforilla;
jännittävässä tilanteessa ei ole aikaa ajatella.
Macdonaldin romaaneissa ei
jännitys synnykään tilanteista eikä toiminnasta vaan
todellisuudesta sinänsä: sen rakenteesta ja sen historiasta. Tämä
'todellisuus' on luonnollisesti Macdonaldin yksityinen todellisuus,
hänen teostensa todellisuus. Macdonald saa lukijan jännittämään
sitä kuka on kenenkin poika, kuka kenenkin veli, kuka itse asiassa
on murhan uhri tai kuka milloinkin käyttää valheellista nimeä. Sukulaissuhteiden hahmottaminen on jännittävää sellaisenaan.
Macdonald käyttää vertausta
harkitusti; ikään kuin haluaisi kirjoittaa mietelmiä maailman
muistikirjaan. Vertauksella kirjailija nostaa tekstin
abstraktiotasoa, yleistää. Macdonaldin minäkertoja, Archer on
olevinaan tavallinen mies ja kuitenkin hän erittelee ympäristöään
kuin kirjailija. Ehkä Archer on väärällä alalla - hän olisi
valmis mietelmäkirjailija.
Macdonald rakentaa tekstinsä
dialogista ja vertauksista.
Vertaukset ovat harkittuja ja
älyllisiä. Macdonaldin dialogi on välttämätön paha, kuivaa ja
totista, silti luontevaa. Missään tapauksessa se ei ole yhtä
hauskaa tai anarkista tai nokkelaa tai ironista kuin Chandlerin
dialogi.
'Sinisessä sykkeessä'
Macdonaldin kieli on niukkaa ja pelkistettyä; vertaukset ovat
tallella. Taatusti aito macdonald-henkilö puhuu "kuin
pettynyt”, katsoo "kuin diagnoosin tekijä”, hänen hymynsä
välähtää "kuin piiloteltu veitsi", hän levittää
kätensä "kuin sateen rukoilija” ja hän pälyilee
"epäluuloisesti palmujen ja matalalla riippuvan kuun suuntaan
ikään kuin nekin olisivat vain osa katalaa lavastusta joka kätki
maailmassa vallitsevat viidakon lait”. Huone on "askeettinen
kuin kulin lepopaikka” tai tuntuu ”hämärältä, varjoiselta,
läpinäkyvältä kuutiolta joka oli täynnä vaikeaselkoista
elämää”. Ravintolasali on ”kapea ja pitkä, kuin tunneli, ja
sen toisessa päässä soittava yhtye jyrisi kuin kohti syöksyvä
juna”. Valoton talo näyttää "työntyvän ylleni peittämään
tähtiä kuin sukupolvien saaton kartuttama synkkä menneisyys".
Silmät pysyvät ”kylminä kuin merilinnun tuijotus kun ne
katsoivat takaisinpäin sameaan ja pilviseen menneisyyteen" ja
hiukset peittävät kasvot ”kuin musta vesiputous”. Sataman
mastot ja takilat muistuttavat ”kalvakkaa, talvisen paljasta ja
jyhkeän kaunista metsikköä” ja ikkunoista ”heijastuvat
kynttilänliekit lepattivat kaukaisissa mastoissa kuin Elmon tulet".
Kasvojen ilme on ”samea kuin sadepilvi”, iho on ”sileää kuin
marmori ja melkein yhtä kylmää”. Sarvipöllön huuto on ”kuin
vanhan naisen käheä naurahdus"; joku liikkuu "haparoivasti
kuin eksynyt eläin” ja toinen on liikkumaton ”kuin oksaltaan
tähyilevä haukka”. Hengitys tuoksahtaa ”'kuin viinitehtaaseen
eksynyt häilyvä tuuli”, punapyrstöhiirihaukka leijailee ”kuin
taivaskatosta riippuva, välkehtivä koriste”. Savu työntyy
"kaupungin yli mahtavana, irvokkaana lippuna”, merellä näkyy
”puolisenkymmentä öljynporauslauttaa jotka hohtivat lamppujen
valossa kuin neulasettomat joulukuuset" ja leimuava kaasuliekki
on ”kuin länsirannikon yössä uhkaava vapaudenpatsas”. Pimeys
levittäytyy ”nurmikoille ja pihoille kuin haarainen puu”, varjot
makaavat ”puiden alla paksuina ja mustina kuin hyytynyt veri”. Ja
aallot iskevät rantaan ”jättiläisen jalan jysähdyksinä".
Chandler kritisoi Macdonaldin
'Liikkuvan maalin' hienostuneita vertauksia, jotka eivät sovi
väkivaltaiseen ja yksinkertaiseen kertomukseen. Chandler arveli,
että 'Liikkuvan maalin' kirjoittaja haluaa tehdä tiettäväksi,
että tässä kirjoittaa korkeasti kirjallinen ja oppinut henkilö.
Chandler ei arvannut, että Kenneth Millar oli opiskellut W.H.
Audenin oppilaana. Audenhan esitti, vuonna 1948, että Chandlerin
romaaneja pitäisi arvioida vakavana kirjallisuutena, ja tunnustus
mairitteli Chandleria, mutta luonteelleen uskollisena hän teki
asiasta pilaa: "... ja sitten tulee tämä Audenin heppu ja
kertoo minulle, että minä olen kiinnostunut kirjoittamaan
tutkielmia rikollisesta miljööstä. Niinpä minä katson kaikkea
mitä olen saanut paperille ja sanon itselleni, muistapa, vanha
veikko, tämän on oltava vakava tutkielma rikollisesta miljööstä.
Oletko vakavissasi? En. Onko tässä rikollinen miljöö? Ei,
ainoastaan liioiteltu melodramaattinen näkökulma tavallisen
korruptoituun elämään, ei siksi että olisin hulluna melodraamaan
melodraaman vuoksi, vaan koska olen tarpeeksi realisti osatakseni
pelin säännöt.”
Chandler arvasi oikein, että
Macdonald oli oppinut mies; Millarin väitöskirja 'The Inward. Eye:
A Revaluation of Coleridge's Psychological Criticism' hyväksyttiin
Michiganin yliopistossa vuonna 1951.
Chandler epäili, että
Macdonaldin tapaiset kirjailijat, "kirjalliset eunukit” jotka
pitävät avantgarde-lehdistön elossa, kompensoivat luonnollisten
tunteiden puuttumisen hienostuneisiin ja kirjallisiin fraaseihin.
3.2
Raymond Chandlerin juuret olivat
Edwardin ajan Englannissa. Vuonta 1912 nuori Chandler, Bloomsburyssä
asuva 'man of letters', kirjoitti realismista:
”Idealistilla on oltava
jonkinlainen näkemys ja ihanne, realistille riittää mekaanisesti
uurastava silmä. Realismi on kaikista taiteen muodoista helpointa
koska kaikista mielenlaaduista ikävystyttävä on yleisin.
Mielikuvituksetonkin ja kouliintumatonkin henkilö osaa kuvata tylsän
tapahtuman tylsästi aivan kuten kehno rakentaja osaa urakoida ruman
talon. Niille, jotka sanovat, että onhan taiteilijoita, realisteja,
joiden tuotanto ei ole rumaa eikä tylsää eikä tuskaisaa, voi
jokainen joka on kävellyt tavallisella kaupungin kadulla juuri kun
hämärtää ja lamput syttyvät, vastata, että sellaiset taiteilijat eivät ole
realisteja vaan rohkeimpia idealisteja, sillä he jalostavat alhaisen
maagiseksi visioksi ja luovat tuhkasta ja tomusta puhdasta
kauneutta.”
Neljäkymmentä vuotta
myöhemmin Chandlerin visio on musta ja romanttinen ja taipumaton: "
(. . . ) seisoin avoimen ikkunan ääressä olohuoneessa, siemailin
lasista ja kuuntelin Laurel Canyonin liikenteen hyökyaaltoja ja
katselin kukkulan rinnettä, johon bulevardi oli leikattu. Kaukana
ulvahtelivat poliisi- ja paloautojen sireenit koskaan pitkäksi aikaa
vaikenematta. Kaksikymmentäneljä tuntia vuorokaudessa joku juoksee
ja joku yrittää hänet tavoittaa. Tuolla tuhannen rikoksen yön
helmassa ihmisiä kuoli, ihmisiä pahoinpideltiin ja silvottiin,
ihmisiä murskaantui ohjauspyörää vasten tai raskaitten
autonpyörien alle. Ihmisiä pieksettiin, ryöstettiin, kuristettiin,
maattiin väkisin ja murhattiin. Ihmiset olivat nälkäisiä,
sairaita, ikävystyneitä, yksinäisyydestä tai tunnontuskista tai
pelosta epätoivoisia, raivoisia, julmia, kuumeisia, nyyhkytysten
raatelemia. Suuri kaupunki, ei pahempi kuin muutkaan, rikas ja
voimakas ja uljas kaupunki, eksynyt ja lyöty kaupunki, täynnä
tyhjyyttä. Kaikki riippuu siitä, missä itse istut ja mikä oma
yksityiskipusi on. Minulla ei ollut kipua. Minä en välittänyt."
('Pitkät jäähyväiset'.)
Mutta tietenkin Chandlerin
Philip Marlowe välittää: "Olen romanttinen sielu, Bemie.
Kuulen äänen huutavan yössä ja menen katsomaan mikä hätänä. "
Marlowen osana on ruma ja
kolkko ja paha kaupunki; kaupunki jota Chandler rakasti ja vihasi,
kaupunki josta hän kaipasi pois, nuoruutensa Englantiin. Frank
MacShane sanoo, että Chandler, toisin kuin esimerkiksi Conrad tai
Joyce, oli maanpaossa maata jota rakasti. Ja Chandler todellakin
tunsi itsensä maanpakolaiseksi. Vuonna 1932, kirjailijanuran alussa
oleva Chandler kirjoitti maanpaostaan runossa ”Nocturne From
Nowhere" (runo on julkaistu MacShanen Chandler-elämäkerrassa) :
There are no countries as
beautiful
As the England I picture in
the night hours
Of this bright and dismal
land.
Of my exile and dismay
(...)
So for a little while in the
night hours
Let me go back
Into that soft and gorgeous
future
Which is not past,
Never having happened,
But yet is utterly lost -
(...)
Mutta seuraavan vuosikymmenen
lopulla Chandler oli yhä kaupungissa, takana epäonnistuminen
Hollywoodissa ja edessä valkoinen tyhjyys. Chandlerin sankari ei voi
paeta: ”Olin tyhjä mies. Minulla ei ollut kasvoja, ei tarkoitusta,
ei persoonallisuutta, tuskin nimeäkään. En halunnut syödä. En
halunnut edes ryyppyä. Olin kalenterin eilispäivän lehti,
rypistyneenä paperikorin poh-
jalla (. . . ) Anna puhelimen
soida, anna! Anna että joku soittaa ja yhdistää minut takaisin
ihmisten rotuun. Vaikka poliisi. Vaikka Maglashan. Kenenkään ei
tarvitse pitää minusta. Haluaisin vain päästä pois tältä
jäätyneeltä tähdeltä." ('Pikkusisko'.)
3.3
Chandlerin mielestä tyyli on
arvokkainta mitä kirjailija voi luoda. Likaisista asioista saa ja
pitää kirjoittaa; niistä ei saa kirjoittaa likaisesti.
"Missään maailmassa ei
kirjoiteta niin loistavaa journalistiikkaa kuin Yhdysvalloissa”,
sanoo Jöm Donner, ”eikä missään ole luotu tiiviimpiä nykyaikaa
kuvaavia romaaneja kuin siellä. Tällä meidän vuosisatamme
kirjoitustaidon kunnialistalla on Chandler korkealla sijalla. Tosiaan
ns. amerikkalainen, kova tyyli voi olla pinnallista; ja hyvää on
usein vaikea erottaa huonosta. Mutta tosi hyvä on laadultaan
sellaista, että jokainen eurooppalainen romaaninkirjoittaja -
Greeneä ja joitakin muita lukuunottamatta - voisi ottaa siitä
oppia. "
Chandler pyrki siihen, että
lukija tuntee, aistii tekstin. Chandler tavoitti, parhaimmillaan,
samassa kuvauksessa visuaalisen, tunteellisen ja älyllisen
(ironia, satiiri, kritiikki) yhteissoinnun - tavalla johon monikaan
kirjailija ei ole pystynyt.
Chandlerin sankari Marlowe on
kovaksikeitetty tunteilija ja romanttinen kapinallinen. Sattumalta
sankarilla on sama nimi kuin Conradin Marlowilla ja Amblerin
Marlowilla tai englantilaisella 1500-luvun runoilijalla; joka
tapauksessa Chandlerin 'Pitkissä jäähyväisissä' Philip
Marlowelle veistellään runoilemisesta ja hänelle heitetään pätkä
Christopher Marlowen runosta: ”Was this the face that launch'd a
thousand ships / And burnt the toppless towers of Ilium? / Sweet Helen,
make me immortal with a kiss." ( Teoksen suomentaja, Eero
Ahmavaara, ei ole pitänyt kohtausta tärkeänä ja niin se
puuttuu 'Pitkien jäähyväisten' suomalaisesta laitoksesta. [Huom v.
2015: Tuomas Anhava (?) lisäsi esseeni marginaaliin kysymysmerkin ja
sen perään: ”Tämä pätkä on näytelmästä Dr Faustus.”])
Marlowe on mies, josta ei voi
olla pitämättä. Macdonaldin Archer on Marlowen rinnalla väritön
ja neutraali, jos kohta Archer on viime aikoina alkanut muutttua
'persoonallisuudeksi'. Jos Marlowe on ritari, Archer on
rivimies, jousimies jousimiesten joukossa. Archer on sopeutuja,
behavioristi; Archer on myös, valitettavaa kylläkin, sopeuttaja;
psykologiahan on aina viime kädessä sopeuttamista, sen terän
katkaisemista jota lopulta tarvittaisiin.
Chandler ei hyväksy moraalisia
ja eettisiä kompromisseja, public schoolissa oli opetettu, että
hyvä mies pystyy kontrolloimaan luonteensa huonot puolet, hyvien
puolien eduksi.
Tärkeintä on, että ihminen
tuntee itsensä. Sekä Marlowe että Archer pitävät ihmisistä,
jotka ovat rehellisiä itselleen; olivatpa nämä ihmiset
epäonnistujia, rikollisia, juoppoja, epätoivoisia.
3.4
Graham Greene on sanonut, että
thrillerit ovat kuin elämä – ovat enemmän elämän kaltaisia
kuin sinä, ihminen, olet.
Kysymys on melodraamasta.
Chandlerin mukaan rikoskirjailijan materiaalina on melodraama, joka
liioittelee väkivallan ja pelon kokemusta. Taide liioittelee aina
jotakin. Muuten se olisikin aluton ja loputon kopio maailmasta:
mahdottomuus. "Rehellisyys on taidetta", Chandler sanoi.
"Tärkeää ja merkityksellistä taidemuotoa ei olekaan; on vain
taidetta ja sitäkin äärimmäisen vähän.” Eräässä kirjeessä
Chandler kirjoitti: ”'Luulen että kaikki kirjailijat ovat hulluja,
mutta jos he ovat vähääkään hyviä, uskon että he ovat
hirvittävän rehellisiä.”
Chandler uskoi, että hyvä
kirjailija voi tekstinsä 'sisässä', tyylissä, kuljettaa
runollisia ja taiteellisia sävyjä ilman että ne vaivaavat
puolikirjallista lukijaa, joka ei etsi tai vaadi lukemaltaan
tällaisia sävyjä; kuitenkin lukija, alitajuisesti, ymmärtää ja
hyväksyy ja pitää näistä sävyistä. Chandlerin tavoite on
korkealla kenelle tahansa kirjailijalle.
Gavin Lambertin mielestä
melodraama on yhteiskunnallisesti älykästä. Ross Macdonald sanoo,
että rikosromaani voi parhaimmillaan, silloin kun se hipaisee
murhenäytelmää ja ylittää lajinsa konventiot, muistuttaa meitä
siitä, että me olemme kaikki kellariloukon miehiä lyhyellä
läpikulkumatkalla pimeydestä pimeyteen.
”Tuohan on absurdia. Puhutte
kuin melodraamassa”, sanotaan Archerille ja tämä vastaa: ”Me
elämme sitä joka päivä. "
”Kaikessa mitä voidaan
nimittää taiteeksi on ainesosana lunastus, pelastus”, Chandler
kirjoitti. ”Se saattaa olla puhdas murhenäytelmä, jos kysymys on
tragediasta, se saattaa olla sääliä tai ironiaa, ja se voi olla
pääpukarin raaka nauru.”
Melodraama, ja se voi olla
taidetta, kuvaa valheellista maailmaa ja epätoivoista maailmaa,
vieraantunutta ja irrationaalista maailmaa; pinnallisen onnen ja
pohjattoman pettymyksen maailmaa. Kuvaamalla ympäristönsä
pinnallisia ja intohimoisen vääristyneitä tunteita melodraama
kuvaa yhteisöään: sitä mitä se on ja sitä mitä se ei ole.
Pinnalta melodraama on yhtä pinnallista kuin todellisuus, jossa se
syntyy.
Sankarit ovat ansaan joutuneita
vapauksia - sanoo Sartre. ”Ei ole mahdollista valita aikaansa,
mutta on pakko valita itsensä omassa ajassaan.”
Frank MacShane sanoo, että
Chandlerin sankari ei kehity samassa mielessä kuin perinteinen,
eurooppalaisen romaanin sankari kehittyy - tai tuhoutuu. Toisaalta
sankari ei pakene niin kuin pakeni joku Fenimore Cooperin Natty
Bumppo, Twainin Huckleberry Finn tai kuten pakenivat monet Jack
Londonin tai John Dos Passoksen sankarit ja hobot. Sankari on
'täydellinen mies' ja 'tavallinen mies'; hän on yksin ja yksin
kaikkien puolesta. Sankarin on pysyttävä paikallaan, kukaan muu ei
sitä tee hänen puolestaan; hänen on valittava itsensä ajassaan.
Sankari on murhenäytelmässä, josta hän ei pidä, mutta
parempaakaan ei ole näkyvissä. ”Minä olin elänyt jo kauan
keskellä murhenäytelmää ja pelastaakseni murhenäytelmän, minä
ammuin”, Hugo sanoo Sartren 'Likaisissa käsissä'; näytelmällä
on sivuosa Macdonaldin romaanissa 'Pimeää rahaa'.
Jos tämän tyyppinen
kirjallisuus onkin omalla tavallaan realistista, ei sen realistisuus
ole poliisiproseduurin tai oikeudenkäytön kuvaamista. "Realismi
vaatii liian paljon kykyjä, liian paljon tietoja, liian valpasta
osallistumista” , Chandler sanoi. Frank MacShane ennustaa, että
tulevat sukupolvet näkevät Chandlerin Los Angelesista saman kuin
meidän aikamme ihminen näkee Balzacin Pariisista tai Dickensin
Lontoosta. "On hyvin kummallista”, sanoo elokuvaohjaaja
Billy Wilder, ”että ainoa henkilö, joka on tavoittanut Kalifornian
atmosfäärin , on englantilainen – Chandler.”
'Atmosfäärinen realismi'
onkin eräs puoli Chandlerin ja Macdonaldin taidetta.
Macdonald kirjoitteli
50-luvulla selviä Hammett-Chandler-pastisseja. 1970-luvun taitteessa
hänen teoksiinsa tuli egon rikoksen rinnalle ekologinen rikos.
'Nukkuvassa kaunottaressa' Archer tunnustaa olevansa vähän
luonnonsuojelija; Macdonald tai pikemmin Millar on sitä paljon.
Yksilön rikos suhteessa yhteiskunnalliseen rikokseen on saanut
uuden ilmaisumuodon: ”'Hän kuului sellaiseen sukupolveen, jonka
vanhemmat olivat saaneet myrkytyksen - samaan tapaan kuin
pelikaanitkin - eräänlaisesta moraalisesta DDT: stä, joka turmeli
heidän poikastensa elämän." ('Takapiru'.)
Chandler sanoi, että kaikki
palautuu runouteen. Ja aivan varmasti melodraama palautuu
Aristoteleen käsityksiin tragediasta: ”Tragedia on arvokkaan ja
loppuun suoritetun, pituudeltaan rajoitetun toiminnan jäljittelyä;
se käyttää koristeellista kieltä (…) se jäljittelee toimivien
ihmisten kautta eikä kertomalla; herättämällä sääliä ja
pelkoa se tervehdyttää nämä tunteet (...) Tragedia ei ole niinkään
ihmisten kuin toiminnan ja elämän jäljittelyä ja elämä on
toimintaa (...) Juoni on siis tragedian perusta ja ikään kuin sen
sielu (... ) Juonen tulisi olla niin hyvin sommiteltu, että
tapahtumat ilman esitystäkin saavat kuulijan tuntemaan kauhua ja
sääliä (...) On pyrittävä siihen, että rikos tapahtuu ystävien
kesken, että veli surmaa tai aikoo surmata veljen, poika isän, äiti
pojan, poika äidin tai jotain vastaavaa (…) Jokaiseen tragediaan
kuuluu toisaalta ongelma, toisaalta ratkaisu.”
|
Raili Salovaara 1977.
Kenneth Millar. |
3.5
Dashiell Hammettin (1894-1961),
Raymond Chandlerin ja Ross Macdonaldin 'urbaanin sivilisaation
psykopatologia' kuvastaa omalla, omituisella tavallaan 20. vuosisadan
Yhdysvaltoja. Naturalistinen Hammett: 'moraaliton' , vahvemman
voimaan uskova. Ekspressiivinen Chandler: romanttinen ja
kapinallinen. Psykologinen Macdonald: sopeutuja ja sopeuttaja.
Mielenkiintoisesti näiden
kirjailijoiden romaanimuoto näyttää taiteen tekemisen metaforalta:
yksityisetsivä on toiminnan taiteilija, joka omalla tavallaan luo
järjestystä ja mielekkyyttä barokkimaisten varjojen
todellisuuteen. Yksityisetsivä, kuten taiteilijakin, kohtaa
sekasortoisen maailman, jota ei voi hyväksyä. Kumpikin pyrkii
hetkeen, jolloin todellisuus on kokonaisuutena hallinnassa;
illuusioon täydellisesti selitetystä ja jäsennetystä
todellisuudesta.
Steven Marcus sanoo, että
useimmt meistä elävät ikään kuin olemassaolo itsessään olisi
järjestetty, eettinen ja järkevä. Dashiel Hammettin sankarit
käyttäytyvät melkein yhtä pahasti kuin maailma, missä he elävät.
Sankari taistelee hirviöiden kanssa ja hänestä on tullut hirviö.
Marcus sanoo, että kirjailija Hammett käyttäytyy kuten teostensa
sankarit ja henkilöt: luo sepitettä todellisessa maailmassa ja tämä
sepite, kuten maailmakin, on johdonmukainen mutta ei välttämättä
rationaalinen.
'Pitkissä jäähyväisissä'
kolme keskeistä henkilöä heijastaa jotakin olennaista luojastaan
Chandlerista.
Best-seller kirjailija
(Chandleria itseään ei voi pitää best-seller-kirjailijana) Roger
Wade juo, koska hän on lakannut rakastamasta sitä mitä
kirjoittaa. ”'Kaikki se minkä kirjailija oppii romaanin
kirjoittamisen taidosta tai ammatista nakertaa hänen tarvettaan tai
haluaan kirjoittaa ylipäänsä mitään”, kirjoitti Chandler
muutama vuosi ennen 'Pitkiä jäähyväisiä'. "Lopulta hän
hallitsee kaikki temput eikä hänellä ole mitään sanottavaa.”
Wade on luomiskykynsä
menettänyt taiteilija. Jos taiteen tekeminen on 'kokoamista', on
alkoholisoituminen 'hajoamista': ”Juopot eivät kasva, ystäväni.
He hajaantuvat. Ja osa siitä prosessista on aika hauskaa (...)
ja osa aika kolkkoa." Wadessa näkyy se Chandler, joka
1920-luvulla sortui viinaan ja joka 'Pitkien jäähyväisten' jälkeen
oli kuolla, ja kuolikin, viinaan ja epätoivoon. Wade on huono minä,
josta kunnon mies on menettänyt otteensa.
Philip Marlowe on itsensä
hallitseva Chandler: Chandler, joka 1930-luvun taitteessa jätti
alkoholin ja kokosi elämänsä sirpaleista kirjailijan. Marlowe on
kurinalainen Chandler, taiteilija joka parikymmentä luomisen
vuottaan oli lähes absolutisti. 'Pitkissä jäähyväisissä'
Marlowen tehtävänä on huolehtia tuuliajoille joutuneesta Wadesta.
Marlowen ja Waden aavemaisena
yhdistäjänä ja negaationa on Terry Lennox, mies josta Marlowe löytää ystävän. Lopulta Lennox paljastuu moraaliseksi
huijariksi: "Olitte miellyttävä käytökseltänne ja
mieltyttävä olemukseltanne, mutta kaiken aikaa jossakin oli vikaa,
mielestäni. Teillä oli periaatteita ja elitte niiden mukaan, mutta
ne olivat aivan henkilökohtaisia. Niillä ei ollut mitään
tekemistä etiikan tai omantunnon kanssa. Olitte miellyttävä mies,
koska teillä oli miellyttävä luonne. Mutta olitte aivan yhtä
miellyttävä rikollisten kuin rehellisten miestenkin parissa.”
1950-luvulla Chandler pääsi
Englantiin. Mutta Cissy oli kuollut ja 'taiteilija' oli kuollut eikä
Chandlerissa enää ollut 'Marlowea' pitämään 'Wade' kurissa.
Ross Macdonaldin Chantry on
sukua Roger Wadelle. Chantry on jakautunut: tuhoava ja luova ihminen
käyvät hänessä taistelua. Murhaava Chantry on luomiskykynsä
menettänyt, epärehellinen ihminen, epätaiteilija, joka ei pysty
'tappamaan' hetkeä kankaalle. Luova Chantry, rehellinen ihminen,
taiteilija jatkaa maalaamista ja kertoo totuuden: tuhoaa syyllisen ja
epärehellisen Chantryn. ”Minä olen kiitollinen hänelle - kun hän
ei surmannut minua vaan maalasi minut”, sanoo muuan Chantryn uhri.
Sankarit ovat riippumattomia,
yksinäisiä ja ulkopuolisia. Heillä ei ole muuta kuin työ mihin
sitoutua, ja tässä työssä he tekevät parhaansa pelastaakseen sen
vähän mitä on pelastettavissa.
Kirjailija sankarin takana on
yhtä yksinäinen, yhtä lailla työlleen omistautunut; hän on
erakko kauniin ja rappeutuvan sivilisaation sydämessä.
Taiteilija, yksityisetsivä,
rikollinen ovat ylittäneet vaarallisen kynnyksen. He ovat valinneet
itsensä ja päättäneet yksin järjestää todellisuuden mielensä
mukaiseksi.
Paluuta ei ole; on vain
piiloutumista, tarkkaavaisuutta, pelkoa, ja tekoja jotka uhkaavat
paljastaa tekijän.
Ross Macdonald sanoo, että
hänen sankarinsa edustaa modernia ihmistä teknologisessa
yhteiskunnassa; Archer on koditon, tosiasiallisesti vailla ystäviä
ja hän käyttäytyy ikään kuin yhteiskunnassa olisi jonkinlaista
toivoa, niin kuin onkin. Hän on murrosvaiheen hahmo maailmassa, joka
on hajoamassa ja syntymässä uudeksi maailmaksi, missä ihmiset ja
ihmissuhteet ovat tärkeitä.
Miesten unelmia, valtakuntien
siemeniä. . .
______________________________________________________________
Kirjallisuutta:
Eric Ambler: Oikeuden pitkä
käsi (The Mask of Dimitrios, 1939). Suomentanut Tapio Hiisivaara.
Tammi, 1955.
Aristoteles: Runousoppi. Suom.
Pentti Saarikoski. Otava, 1977.
M.J. Bruccoli (toim.): Chandler
before Marlowe - Raymond Chandler's
early prose and poetry
1908-1912, University of South Carolina Press, 1973.
Raymond Chandler:
Syvä uni (The Big Sleep, 1939).
Suom. Seppo Virtanen. WSOY, 1965.
Näkemiin, kaunokaiseni
(Farewell, My Lovely, 1940). Suom. Eero Ahmavaara. WSOY, 1958.
Pikkusisko (The Little Sister,
1949). Suom. Eero Ahmavaara. WSOY, 1959.
Pitkät jäähyväiset (The Long
Goodbye, 1953). Suom. Eero Ahmavaara. WSOY, 1956.
"Esipuhe” ja ”Se murhaa
joka osaa" (The Simple Art of Murder, 1944 ja 1950) teoksessa
Helmistä on vain harmia. Suom. Eero Huhtala. WSOY, 1971.
Jörn Donner: Raymond Chandler -
salapoliisiromaanin mestari. Päivän Sanomat, 1.11.1958,
D.Gardiner & K.S.Walker
(toim.): Raymond Chandler Speaking. 2p. Houghton Mifflin, 1977.
Miriam Gross (toim.): The World
of Raymond, Chandler. Weidenfeld andNicolson, 1977.
Homeros: Odysseia. Suom. Pentti
Saarikoski. Otava, 1972.
Yrjö Jylhä: Hallitse,
Britannia! - englantilaista runoutta. WSOY, 1929.
Norman Kiell: "The Very
Private Eye of Ross Macdonald”. Literature and Psychology, 1/1977 &
2 / 1977.
Gavin Lambert: The Dangerous
Edge. Barrie & Jenkins , 1975.
Ross Macdonald:
The Dark Tunnel (1944). Bantam,
1972.
Liikkuva maali (The Moving
Target, 1949), Suom. Veijo Laurila. Otava 1972.
Huuleton hymy (The Ivory Grin,
1952). Suom. Petteri Suvanto. Otava 1975.
Etsi uhrisi (Find a
Victim,1954). Suom. Jyrki Lindström. Otava, 1973.
Barbaarirannikko (The Barbarous
Coast, 1956). Suom. Tapani Hiisivaara. 2p. Otava, 1971.
The Galton Case, 1959.
Bantam,1970.
The Wycherly Woman, 1961.
Bantam, 1973.
Harriet on iso tyttö (The
Zebra-striped Hearse, 1962). Suom. Risto Ahti. Gummerus, 1968.
The Chill , 1964. Fontana, 1974.
Dollarin nurja puoli (The Far
Side of Dollar, 1965). Suom. Eero Raassina. Gummerus, 1967.
Pimeää rahaa (Black Money,
1966), Suom. Risto Lehmusoksa. Gummerus,1968.
Hyvää käteistä rahaa (The
Instant Enemy, 1968). Suom. Petteri Suvanto. Otava, 1976.
Jäähyväiskatse (The
Goodbye-Look, 1969). Suom. Kalevi Tammisto. Tammi 1972.
Takapiru (The Underground Man,
1971). Suom. Jussi Nousiainen. Otava, 1972.
Nukkuva kaunotar (The Sleeping
Beauty, 1973). Suom. Jyrki Lindström. Otava, 1974.
Sininen syke (The Blue Hammer,
1976). Suom. Erkki Hakala. WSOY, 1977.
---
”Cain x 3”. The New York Times Book Review, 2.3.1969.
Att Skriva
Romaner om Brott (On Crime Writing). Bokförlaget Korpen, 1977.
"The Private Detective".
The New York Times Book Review, 23.10.1977.
Frank MacShane: The Life of
Raymond Chandler. Jonathan Cape, 1976,
R.A Sokolov: ”The Art of
Murder” (Macdonaldin haastattelu). Newsweek, 22.3.1971.
Sophocles: "King Oedipus”.
The Theban Plays . Penguin, 1974.
C. Steinbrunner & O. Penzler
(toim.) : Encyclopedia of Mystery and Detection. McGraw-Hill, 1976.
Julian Symons: Bloody Murder.
Penguin, 1974.
Eudora Welty: ”The Stuff that
nightmares are made of". The NYTBR, 14.2,1971.
_______________________________________________________________________________
PS.
Kattavan yhteenvedon Ross Macdonaldin tuotannosta ja suomennetuista romaaneista löydät Terttu Uusimaan luomasta ja ylläpitämästä DekkariNetistä. Macdonaldia käsittelevä artikkeli on täällä.