Niin on kuin näyttää

[älyllisen periksiantamisen logiikka]

Kyösti Salovaara, 2018.
Mitä näkyy kun näyttää näkyvän?

Maailma kirjoitetaan lauseilla. On hyviä, huonoja ja siltä väliltä. Hyvät lauseet kertovat paljon, huonot vähän ja siltä väliltä olevat jotakin.

    Jos lauseet pelastaisivat maailman, se olisi tehty jo kolmasti.

    Jotakin siis puuttuu.

    Lausehan ei ole totta – paitsi matematiikassa – vaan heijastus. Heijastuksia näkee joka puolella. Ja kun sanoja raaputtaa riittävän kauan, ei edes ruostetta jää pöydälle.

    Väitetään että ei tarvitse tietää totuutta. Riittää kuin näkee miltä asiat ja ihmiset näyttävät ja kuulostavat. Niin on kuin näyttää – faktoista viis.

    Kuulostaa komealta.

    Fiilinki on faktaa.

Laiskiainen asuu puussa, ihminen maassa.

    Valveutunut eliitti heräsi hätkähtäen, kun huomasi Donald Trumpin ja englantilaisten brexit-miesten (ja naistenkin) pelaavan faktojen sijasta tunteilla. Alettiin puhua totuuden jälkeisestä ajasta, ikään kuin aikaisemmin kaikki puhe olisi ollut faktaa eikä fiktiota.

    Valveutunut eliitti on aina kolme askelta jäljessä.

    Nyt on tullut muodiksi väittää, että ihminen (pääministeri, poliitikko, valtakunnansovittelija, näyttelijä jne.) on kiero, huijari, epärehellinen, omanedun tavoittelija ja epäluotettava, jos siltä näyttää. Faktoja ei tarvitse selvittää eikä punnita, koska fiilinki on faktaa eikä fiilingille mitään mahda.

    Aikaisemmin ihminen oli syytön kunnes toisin todistettiin.

    Nyt, median ja somen kokoamassa julkisessa ”oikeudenkäynnissä” ihminen on syyllinen jos siltä tuntuu, ja tällaisen syyllisen pitää itse todistaa oma syyttömyytensä, vaikka se on mahdotonta, koska näyttää ettei hän ole syytön.

    Valveutunut media ja somen ”ääni” toimivat täsmälleen samalla tavalla kuin fiilinkiään twiittaava Trump.

    On vain ero siinä pitääkö tätä tragediana vai komediana. Aristoteleen mukaan tragedia pyrkii esittämään ihmiset parempina kuin he todellisuudessa ovat, komedia taas huonompina.

    Siltäkö tuntuu?

Järven yli kuuluu komea puhallus, kuin jättiläinen puhaltaisi olutpullon suuhun.

    Arkijärki kertoo, ettei jättiläisiä ole olemassa. Ei ainakaan Savossa.  Eikä jättimäisiä olutpulloja Suomessa myydä.

    Kirjan mukaan järven rannassa, katseilta piilossa, soidinlauluaan kumisuttaa kaulushaikara. Lintukirja vertaa soidinlaulua - joka viettelee luokseen useita naaraita – sumutorven tuuttaukseen.

    Tämä selitys kuulostaa paremmalta ja todemmalta kuin pulloon puhaltava jättiläinen. Mutta kuinka moni meistä on koskaan kuullut miltä sumutorvi kuulostaa? En minä ainakaan ja silti uskon mitä ornitologi kirjoittaa.

    Sitäkö on miltä kuulostaa?

    Niinkö on kuin miltä näyttää?

    Tyyneen veteen kasvaa puita alaspäin. Miten se on mahdollista? Pitääkö uskoa mitä näkee? Pääseekö sukeltamalla koivun latvaan?

    Lähikuva kohteesta 4201: louhikkoista on. Pystyisikö tuolla kävelemään, kivien yli hyppimään? Pahalta näyttää.

    Fiilinki ei ole tiedon väärti.

    Autoja huristaa jatkuvasti tiellä 4201 renkaat kumisten ja kaulushaikaran tuuttauksen peittäen. Kaikki ei ole siltä miltä näyttää.

Kyösti Salovaara, 2018.
4201.

Lauseita valitsemalla valitsee maailman.

    Kun kunnioitettu oikeusoppinut ja terävä yliopiston dosentti väittävät, että valtankunnansovittelija on menettänyt luottamuksen ja toiminut kenties puolueellisesti, jos siltä tuntuu, niin mitä oikeusoppinut ja dosentti oikein ilmaisevat valitsemillaan lauseilla?

    He eivät penää totuutta, vaan kertovat oman poliittisen ajatuksensa piilottamalla sen lauseen muotoon. He ovat ikään kuin puolueettomia tarkkailijoita, vaikka esittävätkin poliittisen väitteen.

    Tietenkin oikeusoppinut ja dosentti saavat esittää poliittisen väitteen. Miksi eivät saisi? Mutta saako poliittisen väitteen piilottaa sopivia sanoja valitsemalla lauseeseen, joka ei näytä poliittiselta?

    Onko totuuden jälkeisessä ajassa piilotettava puolueellisuutensa ollakseen puolueeton? Aivan kuin lauseilla pystyisi pesemään maailman lian ja pölyn vaatteistaan ja hiuksistaan.

    Lauseita piisaa, myös hyviä. Onko niitä jopa liikaa?

    ”Ehkä maailmassa olisi enemmän oikeutta jos ihmiset moralisoisivat vähemmän”, muuan poliisimies huokaa Nicolas Freelingin dekkarissa Keskustelu (Criminal Conversation, 1965).

    Olutpulloon puhalteleva jättiläinen ei tiedä moralismista mitään.

Toinen hyvä lause: ”Näytelmä on asia, jonka avulla voimme ymmärtää muiden asioiden olemuksen.” (Freeling.)

    Tuossa ei puhuta teatterista vaan elämästä, siitä miten ihmiset esittävät elämäänsä. On rooleja ja... mitä sitten jää kun vaatteet riisutaan?

    Vaikka lauseet eivät ole maailma, ei muutakaan selitystä ole olemassa, paitsi kuvia mutta niistä kirjoitetaan toisella kertaa. Äänet jo mainittiin.

    Kun lauseita kirjoittaa riittävästi, joku kenties lukee ja niistä jää jälki.

    Useimmista lauseista ei jää jälkeä eikä niitä lueta kahteen kertaan. Kukaan ei tiedä miten käy.

    Amerikkalainen kirjailija Tom Wolfe kuoli alkuviikosta (14.5.2018) New Yorkissa. Hän oli syntynyt 2.3.1930.

    Wolfe kulki ns. Uuden journalismin avantgardessa 1960-luvulla sellaisten kirjailijoiden kuin Truman Capote, Joan Didion, Hunter S. Thompson ja Norman Mailer rinnalla.

    On sanottu, että Wolfe loihti technicolor-värisellä proosallaan kuvaa niin kalifornialaisista lainelautailijoista kuin autonrakentajista, yhtä hyvin hipeistä kuin vastakulttuurin huikeista hahmoista tai väkevän sankarillisesti ja karikatyyrisesti niin astronauteista kuin Manhattanin raharikkaista.

    Seppo Loposen hienosti suomentamasta esseekokoelmasta Täydessä terässä (WSOY 2001, alkuteos Hooking up, 2000) saa kohtuullisen hyvän käsityksen Wolfen tavasta kirjoittaa ”uudenlaista” asiaproosaa.

    Tuosta teoksesta osuu silmäilijälle essee Suuri uudelleenopettelu, missä Wolfe ennustaa 2000-luvun kääntyvän taaksepäin ja menettävän sen villin elinvoiman, joka puski 1900-lukua eteenpäin.

    ”Minä ennustan”, Wolfe kirjoitti, ”että 2000-luku horjuttaa sitä 1900-luvun käsitystä, että tulevaisuus on jotakin jännittävää, ennennäkemätöntä, yllättävää tai loistavaa – edistystä, käyttääkseni tuota vanhaa sanaa.”

    Wolfen mielestä uuden nahjusmaisen maailmamme ihmiset tuijottavat pelokkaina vasta päättynyttä 1900-lukua ja ennen kaikkea ”he näkevät 1900-luvun vuosisatana, jolloin heidän esi-isänsä uhkuivat niin hämmästyttävää itsevarmuutta, proteusmaista sisua, että uhmasivat jumalia ja yrittivät venyttää ihmisen vallan ja vapauden rajattomiin, jumalallisiin äärettömyyksiin. He katsovat sitä pelokkaina – tuntematta vähääkään houkutusta jäljitellä niiden ihmisten uskaliaisuutta, jotka hylkäsivät kaikki säännöt ja yrittivät aloittaa nollasta. He valuvat vain syvemmälle uusklassisiin laiskanlinnoihinsa, veivailevat joutessaan informaatiota Internetissä, tappavat aikaa kuin virkkaavat, neulovat, nypläävät ja tikkaavat viktoriaaniset mummelit ja tyytyvät elämään kaudella, jota myöhemmin kutsutaan voipuneeksi vuosisadaksi tai 1900-luvun krapulaksi.”

    Lauseet eivät ole koko totuus, mutta silti "paras" maailma miten sen voi näyttää.

    Askeettiseen, moralistiseen, itseensä käpertyvään ja (autenttisia) yksilönvapauksia väheksyvään ”viktoriaaniseen” 2000-luvun elämään on pujahdettu nopeammin kuin Wolfe osasi pelätä.

    Kun katsot kuiluun, varo ettet putoa sinne!

Kyösti Salovaara, 2018.
"Kun katsot kuiluun, varo..."

Sanan paikka

[Joulupakina eli piironki päässä]

                                                                                                    Kyösti Salovaara 2015.
Pelto.
Kts. pakinasta vaihtoehtoiset kuvatekstit.

Missä sana sijaitsee?

    Sanoja on kaikkialla eikä oikeastaan missään tietyssä paikassa, ei siinä mielessä että niihin tai siihen, yhteen sanaan kompastuisi ja lankeaisi maahan rähmälleen.

    Sana on valtavan konkreettinen, melkein käsin kosketeltava ja kuitenkin hyvin abstrakti.

    Joulunaikaan ”sanalla” on myös uskonnollinen kaiku; sitä julistetaan ja siihen perustaen kerrotaan ihmeestä.

    Kun monta sanaa laittaa peräkkäin, syntyy ajatus olettaen, että sanoja peräkkäin laittajalla on ajatus.

    Yritin hetken ajatella sanoitta; katselin ikkunasta pihan yli, parkkipaikan taakse, kadun toiselle puolelle siellä olevaa harmaata puutaloa ja yritin olla sanomatta päässäni yhtään mitään, yritin pelkästään ajatella.

    Se ei se onnistunut ilman sanoja. Jos ajatus syntyisikin ilman sanoja, sitä ajatusta ei pysty välittämään edes itselleen. Intuitiivisia ajatuksia on, mutta niitä ei saa puettua sanoiksi. Toisaalta jos ajatuksen muotoilee liian tarkaksi lauseeksi päässään, sitä ei enää pysty ehkä toistamaan paperille.

    Kun ihminen ajattelee, hän kertoo sanoilla jotakin itselleen. Vain sanoilla syntyy ajatuksia - ja vain ajattelemalla syntyy sanoja. Ihminen ”puhuu” itselleen.

    Tästä voi päätellä, että sanat ovat kummallisia olioita.

Sanaan ei kompastu tiellä kävellessä.

    Kummallista on, että sanat kulkevat aina mukana, menitpä kauppaan tai lentokoneella ulkomaille. Vaikka jätät koirasi kotiin hyvään huolenpitoon, se seuraa sinua päässäsi jopa Malagaan ja siellä katukahvilassa saat helposti sen esille sanomalla koiraasi merkitsevän sanan. Riittää jopa kun ajattelet sitä. Koirasi on yhtä aikaa kotona ja Malagassa eikä tämä tunnu lainkaan ristiriitaiselta.

    Minulla ei ole koiraa, ja silti päässäni on sana sille, koiralle. 

    Tästä pääsee ajatukseen, että jokaisella meistä on päässään piironki täynnä sanoja, jotka on laitettu laatikoihin kenties aiheen mukaisesti, niin että yhdessä laatikossa sijaitsevat koirat ja kissat, toisessa naiset ja miehet, kolmannessa erilaiset säätyypit, aurinko ja vesisade – ja niin edelleen.

    Mutta sanat eivät sellaisenaan ole mitään. ”Aroik” ei tarkoita mitään eikä päässäni olevana lipaston laatikosta löydy sitä, vaikka sen kuinka tähän kirjoittaisi. Niinpä on selvää että ”koira” on tietyn ”todellisen” olennon yleisnimi, ja että päässäni olevat sanat tarvitsevat tuekseen koko joukon olentoja, joita sanoilla tarkoitan.

    Piironkiin mahtuu paljon sanoja; sen vielä ymmärtää mutta miten on mahdollista että päähäni mahtuvat kaikki olennotkin joihin sanoilla viitataan? Ei niin isoa päätä olekaan, että siihen oikeasti mahtuisivat kaikki koirat, kissat, miehet, naiset, talot, autot, pellot, meret ja muutama mäki.

    Ilmeisesti aivoissa onkin autojen, junien, lentokoneiden ja laivojen pienoismalleja, hyvin pieniä ja vieläkin pienempiä jotta niille kaikille löytyy tilaa mielen parkkipaikalta.

Kun päässä, siellä sana-lipastossa on sanoja, vaikkapa tuo ”koira”, niin onko siellä myös kaikki koiran mahdollisuudet? Siis koira, koiran, koiralle, koiraksi jne., ja sellaiset kuin iso koira ja pieni koira ja vihainen koira ja lempeä koira, puhumattakaan tarkoista rotupiirteistä väreineen?

    Sehän on selvää, että ”koira” on selvästi jonkinlainen olento ajatuksessani, vaikka en määrittele rotua enkä väriä; tiedän mitä ajattelen kun sanon että ”koira”. Silloin en selvästikään tarkoita enkä ajattele kissaa.

    Se muuten seisoo, se koira jonka sieluni silmin näen. Kissa-sana loihtii mieleen istuvan kissan. Kuorma-auto näkyy ajatuksissani sellaisena pitkänokkaisena 50-luvun kuormurina. Ilmeisesti aivoihin on tallentunut se koira, se kissa ja se kuorma-auto jotka ensimmäisen kerran näin ja ymmärsin mitä olin nähnyt.

    Lauseen muodostaminen sanoista on toinen juttu, ja siitähän se ajatus syntyy – tai jälleen toisin päin kääntäen, ajatus syntyy sanoiksi ja lauseeksi.

    En usko että päässäni on piironkia valmiille lauseille, kaikille mahdollisille. Se olisi tuhlausta, hukkaan heitettyä aivotyötä

    Jossakin on kylläkin kielioppi, jolla sanoista pystyy kehittämään lauseita, mutta ne syntyvät tarpeen mukaan penkomalla sanoja sana-lipastosta. On vaikea kuvitella minkä ”näköinen” tuo kielioppi on. Onkohan se eräänlainen dynaaminen puu, johon kiinnitetään sanoja kuin joulukoristeita? Lause-puu kasvaa käytettäessä, pelkistyy jos sanoja tarvitaan vähän.

    Tästä joudutaan mielenkiintoisille vesille.

    Meillä suomalaisilla on suunnilleen samanlainen kielioppi itse kunkin päässä; sen avulla syntyy suunnilleen samanlaisia lauseita suunnilleen samanlaisten piironkien sanoista. Englantilaisilla on omat lipastonsa ja oma kielioppinsa, saksalaisilla ja ranskalaisilla omansa ja sitä rataa.

    Kysymys kuuluu: ovatko kaikki edellä sanotut kieliopit perimmiltään samanlaisia vai onko niistä jokin perustavaa laatua oleva ero? Tuntuisi oudolta jos ihmisen aivoissa olisi erilainen muotoilukyky rakentaa sanoista lauseita eli ajatuksia sen mukaan missä on sattunut syntymään.

    Haastava miete vailla vastausta: onko olemassa kielioppien kielioppi, ydinkielioppi, jonka jokainen vauva osaa avata kun aika tulee ymmärtää, puhua ja ajatella?

Sanaan ei kompastu tiellä kävellessä, mutta ei siihen päätäänkään kumauta. Ei tarvitse kumartua sen varalta, että sana iskee otsaan kuhmun.

    Vaikka sanoja on joka puolella, niin ihme kyllä niiden korkeutta maan pinnasta ei pysty määrittelemään. Jos ne olisivat ihan maan pinnassa, niin sateella ne valuisivat lähimpään ojaan tai viemäriin, ja runsas lumisade peittäisi ne kokonaan, jolloin olisimme aivan sanattomia. Sitten pitäisi vain odotella kevätaurinkoa, joka paljastaa lumen sulettua sanat ja pääsemme kesän korvalla ajatuksen makuun.

    Mutta toisaalta, jos sanat olisivat korkealla, vaikka yli kahdessa metrissä, niin kaikki eivät ylettyisi niihin. Miten lyhyet ihmiset muodostaisivat ajatuksia? He tarvitsisivat jonkinlaisia liikuteltavia rappusia, joiden avulla sanoihin pääsee käsiksi. Tietysti joku nokkela kauppias saattaisi tuoda markkinoille kokoonmenevän, mukana kulkevan haavin, jolla lyhyt kansalainen sieppaa aina tarvittaessa sanan omaan käyttöönsä.

    Edellä olevasta voidaan päätellä, että kaikkein yksinkertaisinta on kantaa päässään liikuteltavaa sana-piironkia. Se kulkee mukana yhtä varmasti kuin huono omatunto.

Sanoilla ja lauseilla on merkityksiä, selkeitä tai aivan hämäriä, joskus harmaita ja toisinaan sinisiä.

    Joulunaikaan sanat tuoksuvat hyvältä.

    Muuten on aika kummallista, että sanan löytää myös pimeällä, ja että sanan näkee sielussaan (sana-lipastossa) jopa silmät kiinni.

    On hyvin vaikea todistaa oikeaksi tai vääräksi, että kaikkia lauseita kohti löytyy eräänlainen ydinlause; siis että laitoitpa sanat mihin järjestykseen tahansa ja koristelitpa lausettasi ylimääräisillä sanoilla kuinka hienosti tahansa, lauseella on aina vain yksi ”ajatus”, merkitys joka selviää kun koristeet riisutaan.

    Vai onko olemassa kirjoittamisen (sanomisen) tyyli, joka ikään kuin koristelee sanoilla ilmaistun ydinajatuksen ja tekee siitä aivan toisen, jos koristeita on kyllin paljon?

    Tätä voisi testata palkkaamalla huippukirjailijoita kirjoittamaan lakeja. Vaarana tietysti on, että huippukirjailijan laatimaa lakia eivät tavalliset lakimiehet osaa lukea. Kirjakaupassa niitä myytäisiin hullun lailla.

    Sanoilla pyritään melkein aina esittämään merkitys, jota ei voi ymmärtää väärin. Runoilijat ja poliitikot tietysti toimivat toisin, mutta se on heidän oikeutensa, kenties velvollisuus.

    On hauskaa ja jopa mielenkiintoista, kuinka merkityksiä syntyy kun lisää sopivaan paikkaan muutaman sanan.

    Pakina alkaa kuvalla syksyisestä pellosta. Se on kynnetty. Aamusella usva leijuu pellon reunassa.

                                                                 Kyösti Salovaara 2015.

    Ensimmäinen kuvateksti: Suomalainen syysmaisema.

    Tämä ei yllätä ketään, informaatiota on vain nimeksi. Tuttuja sanoja, tuttu merkitys.

    Toinen kuvateksti: Suomalainen maisema joulukuussa.

    Oho, nyt informaatiota syntyy roppakaupalla. Viaton lisäys ”joulukuussa” saa ajan tasalla olevan lukijan miettimään ilmaston lämpenemistä, Suomen tulevaisuutta, päästökauppaa ja ties mitä.

    Kolmas kuvateksti: Helsinkiläinen maisema joulukuussa.

    Taas kuvan merkitys muuttuu. Informaatio on nyt ristiriitainen. Tietysti tämä voi johtua ilmaston lämpenemistä, mutta toisaalta joka kolmas joulu on Helsingissä perinteisesti musta, joten ehkä tämä onkin aivan normaalia, ikiaikaiseen kalenteriin kuuluvaa. Sitten kuvatekstin lukija havahtuu toiseen ristiriitaan: pelto Helsingissä – eikö tämän kaupungin pitänyt olla urbaani suurkaupunki?

    Ironia kasvaa, jos kuvan ottaja vielä täsmentää, että pelto sijaitsee melkein keskellä Helsinkiä, Kehä ykkösen eteläpuolella.

Jean-Paul Sartre sanoi, että ”kirjailijan tehtävänä on kutsua kissaa kissaksi.”

    Kuulostaa suurenmoiselta tehtävältä.

    Mutta, kuten olen yrittänyt tässä pakinassa ”todistaa”, jokainen ajatus edellyttää sanoja ollakseen tiedossa, tullakseen välitetyksi joko ajattelijalle itselleen tai paikalle sattuneelle naapurille.

    Jokainen meistä käyttää (melkein) joka hetki sanoja ja jokainen osaa kutsua kissaa kissaksi ja koiraa koiraksi. Tämä taito on yhteisessä kieliopissa, jonka vauva oppii melkein heti synnyttyään.

    On vähän kummallista, että Sartren piti opastaa kirjailijoita itsestäänselvyyteen: sanomaan että kissa on kissa.

    Mutta sellaistahan kirjallisuus pahimmillaan – toisten mielestä parhaimmillaan – on; siis sellaista ettei lukija ymmärrä mitä kirjailija tarkoittaa, mitä merkityksiä hän saa lauseillaan aikaiseksi. Ja Sartre olikin sitä mieltä, että monet kirjailijat käyttävät sanoja väärin ja pilaavat kielen lopullisesti luopuessaan haasteesta ilmaista merkityksiä.

    Lupaa kysymättä väännän Sartren lauseen toiseksi: Kirjailijan tehtävänä on kertoa miksi kissa ei ole koira.

    Me kaipaamme selvityksiä, emme truismeja.

    Talvipäivän seisahtaessa, joulun aikaan ja sen jälkeen.