Niin on kuin näyttää

[älyllisen periksiantamisen logiikka]

Kyösti Salovaara, 2018.
Mitä näkyy kun näyttää näkyvän?

Maailma kirjoitetaan lauseilla. On hyviä, huonoja ja siltä väliltä. Hyvät lauseet kertovat paljon, huonot vähän ja siltä väliltä olevat jotakin.

    Jos lauseet pelastaisivat maailman, se olisi tehty jo kolmasti.

    Jotakin siis puuttuu.

    Lausehan ei ole totta – paitsi matematiikassa – vaan heijastus. Heijastuksia näkee joka puolella. Ja kun sanoja raaputtaa riittävän kauan, ei edes ruostetta jää pöydälle.

    Väitetään että ei tarvitse tietää totuutta. Riittää kuin näkee miltä asiat ja ihmiset näyttävät ja kuulostavat. Niin on kuin näyttää – faktoista viis.

    Kuulostaa komealta.

    Fiilinki on faktaa.

Laiskiainen asuu puussa, ihminen maassa.

    Valveutunut eliitti heräsi hätkähtäen, kun huomasi Donald Trumpin ja englantilaisten brexit-miesten (ja naistenkin) pelaavan faktojen sijasta tunteilla. Alettiin puhua totuuden jälkeisestä ajasta, ikään kuin aikaisemmin kaikki puhe olisi ollut faktaa eikä fiktiota.

    Valveutunut eliitti on aina kolme askelta jäljessä.

    Nyt on tullut muodiksi väittää, että ihminen (pääministeri, poliitikko, valtakunnansovittelija, näyttelijä jne.) on kiero, huijari, epärehellinen, omanedun tavoittelija ja epäluotettava, jos siltä näyttää. Faktoja ei tarvitse selvittää eikä punnita, koska fiilinki on faktaa eikä fiilingille mitään mahda.

    Aikaisemmin ihminen oli syytön kunnes toisin todistettiin.

    Nyt, median ja somen kokoamassa julkisessa ”oikeudenkäynnissä” ihminen on syyllinen jos siltä tuntuu, ja tällaisen syyllisen pitää itse todistaa oma syyttömyytensä, vaikka se on mahdotonta, koska näyttää ettei hän ole syytön.

    Valveutunut media ja somen ”ääni” toimivat täsmälleen samalla tavalla kuin fiilinkiään twiittaava Trump.

    On vain ero siinä pitääkö tätä tragediana vai komediana. Aristoteleen mukaan tragedia pyrkii esittämään ihmiset parempina kuin he todellisuudessa ovat, komedia taas huonompina.

    Siltäkö tuntuu?

Järven yli kuuluu komea puhallus, kuin jättiläinen puhaltaisi olutpullon suuhun.

    Arkijärki kertoo, ettei jättiläisiä ole olemassa. Ei ainakaan Savossa.  Eikä jättimäisiä olutpulloja Suomessa myydä.

    Kirjan mukaan järven rannassa, katseilta piilossa, soidinlauluaan kumisuttaa kaulushaikara. Lintukirja vertaa soidinlaulua - joka viettelee luokseen useita naaraita – sumutorven tuuttaukseen.

    Tämä selitys kuulostaa paremmalta ja todemmalta kuin pulloon puhaltava jättiläinen. Mutta kuinka moni meistä on koskaan kuullut miltä sumutorvi kuulostaa? En minä ainakaan ja silti uskon mitä ornitologi kirjoittaa.

    Sitäkö on miltä kuulostaa?

    Niinkö on kuin miltä näyttää?

    Tyyneen veteen kasvaa puita alaspäin. Miten se on mahdollista? Pitääkö uskoa mitä näkee? Pääseekö sukeltamalla koivun latvaan?

    Lähikuva kohteesta 4201: louhikkoista on. Pystyisikö tuolla kävelemään, kivien yli hyppimään? Pahalta näyttää.

    Fiilinki ei ole tiedon väärti.

    Autoja huristaa jatkuvasti tiellä 4201 renkaat kumisten ja kaulushaikaran tuuttauksen peittäen. Kaikki ei ole siltä miltä näyttää.

Kyösti Salovaara, 2018.
4201.

Lauseita valitsemalla valitsee maailman.

    Kun kunnioitettu oikeusoppinut ja terävä yliopiston dosentti väittävät, että valtankunnansovittelija on menettänyt luottamuksen ja toiminut kenties puolueellisesti, jos siltä tuntuu, niin mitä oikeusoppinut ja dosentti oikein ilmaisevat valitsemillaan lauseilla?

    He eivät penää totuutta, vaan kertovat oman poliittisen ajatuksensa piilottamalla sen lauseen muotoon. He ovat ikään kuin puolueettomia tarkkailijoita, vaikka esittävätkin poliittisen väitteen.

    Tietenkin oikeusoppinut ja dosentti saavat esittää poliittisen väitteen. Miksi eivät saisi? Mutta saako poliittisen väitteen piilottaa sopivia sanoja valitsemalla lauseeseen, joka ei näytä poliittiselta?

    Onko totuuden jälkeisessä ajassa piilotettava puolueellisuutensa ollakseen puolueeton? Aivan kuin lauseilla pystyisi pesemään maailman lian ja pölyn vaatteistaan ja hiuksistaan.

    Lauseita piisaa, myös hyviä. Onko niitä jopa liikaa?

    ”Ehkä maailmassa olisi enemmän oikeutta jos ihmiset moralisoisivat vähemmän”, muuan poliisimies huokaa Nicolas Freelingin dekkarissa Keskustelu (Criminal Conversation, 1965).

    Olutpulloon puhalteleva jättiläinen ei tiedä moralismista mitään.

Toinen hyvä lause: ”Näytelmä on asia, jonka avulla voimme ymmärtää muiden asioiden olemuksen.” (Freeling.)

    Tuossa ei puhuta teatterista vaan elämästä, siitä miten ihmiset esittävät elämäänsä. On rooleja ja... mitä sitten jää kun vaatteet riisutaan?

    Vaikka lauseet eivät ole maailma, ei muutakaan selitystä ole olemassa, paitsi kuvia mutta niistä kirjoitetaan toisella kertaa. Äänet jo mainittiin.

    Kun lauseita kirjoittaa riittävästi, joku kenties lukee ja niistä jää jälki.

    Useimmista lauseista ei jää jälkeä eikä niitä lueta kahteen kertaan. Kukaan ei tiedä miten käy.

    Amerikkalainen kirjailija Tom Wolfe kuoli alkuviikosta (14.5.2018) New Yorkissa. Hän oli syntynyt 2.3.1930.

    Wolfe kulki ns. Uuden journalismin avantgardessa 1960-luvulla sellaisten kirjailijoiden kuin Truman Capote, Joan Didion, Hunter S. Thompson ja Norman Mailer rinnalla.

    On sanottu, että Wolfe loihti technicolor-värisellä proosallaan kuvaa niin kalifornialaisista lainelautailijoista kuin autonrakentajista, yhtä hyvin hipeistä kuin vastakulttuurin huikeista hahmoista tai väkevän sankarillisesti ja karikatyyrisesti niin astronauteista kuin Manhattanin raharikkaista.

    Seppo Loposen hienosti suomentamasta esseekokoelmasta Täydessä terässä (WSOY 2001, alkuteos Hooking up, 2000) saa kohtuullisen hyvän käsityksen Wolfen tavasta kirjoittaa ”uudenlaista” asiaproosaa.

    Tuosta teoksesta osuu silmäilijälle essee Suuri uudelleenopettelu, missä Wolfe ennustaa 2000-luvun kääntyvän taaksepäin ja menettävän sen villin elinvoiman, joka puski 1900-lukua eteenpäin.

    ”Minä ennustan”, Wolfe kirjoitti, ”että 2000-luku horjuttaa sitä 1900-luvun käsitystä, että tulevaisuus on jotakin jännittävää, ennennäkemätöntä, yllättävää tai loistavaa – edistystä, käyttääkseni tuota vanhaa sanaa.”

    Wolfen mielestä uuden nahjusmaisen maailmamme ihmiset tuijottavat pelokkaina vasta päättynyttä 1900-lukua ja ennen kaikkea ”he näkevät 1900-luvun vuosisatana, jolloin heidän esi-isänsä uhkuivat niin hämmästyttävää itsevarmuutta, proteusmaista sisua, että uhmasivat jumalia ja yrittivät venyttää ihmisen vallan ja vapauden rajattomiin, jumalallisiin äärettömyyksiin. He katsovat sitä pelokkaina – tuntematta vähääkään houkutusta jäljitellä niiden ihmisten uskaliaisuutta, jotka hylkäsivät kaikki säännöt ja yrittivät aloittaa nollasta. He valuvat vain syvemmälle uusklassisiin laiskanlinnoihinsa, veivailevat joutessaan informaatiota Internetissä, tappavat aikaa kuin virkkaavat, neulovat, nypläävät ja tikkaavat viktoriaaniset mummelit ja tyytyvät elämään kaudella, jota myöhemmin kutsutaan voipuneeksi vuosisadaksi tai 1900-luvun krapulaksi.”

    Lauseet eivät ole koko totuus, mutta silti "paras" maailma miten sen voi näyttää.

    Askeettiseen, moralistiseen, itseensä käpertyvään ja (autenttisia) yksilönvapauksia väheksyvään ”viktoriaaniseen” 2000-luvun elämään on pujahdettu nopeammin kuin Wolfe osasi pelätä.

    Kun katsot kuiluun, varo ettet putoa sinne!

Kyösti Salovaara, 2018.
"Kun katsot kuiluun, varo..."