Suurin piirtein

[ja pienin kaartein]

Kyösti Salovaara, 2018.

Suuri on suurta ja pieni on pientä ja siinä välissä kaikki muu.

    Jos pienistä asioista voisi päätellä suuret ja suurista kykenisi päättelemään pienet, elämä olisi helpompaa tai ainakin yksinkertaista.

    Yksityiskohtiin syöksyminen ei pelasta.

    Kauas mennessä eksyy.

    Mutta sellaistahan elämä on, suurin piirtein ja pienin kaartein.

    Ollaan ”kotkanpoikii ilman siipii” ja meitähän ”maailman myrskyt keinuttaa”.

    Toiset menee, ja toiset jää rannalle ruikuttamaan.

    Satakielen jo kuulin. Tervapääskyjä odottelen.

Ihan vakavasti puhuen ”yksi nykytieteen suurista haasteista on kartoittaa, kuinka yksinkertaisuus ja monimutkaisuus, säännönmukaisuus ja sattumanvaraisuus, järjestys ja epäjärjestys sekoittuvat kiivettäessä portaita ylös alkeishiukkasfysiikasta ja kosmologiasta monimutkaisten sopeutuvien järjestelmien maailmaan”.

    Näin kirjoitti Nobelpalkittu teoreettinen fyysikko Murray Gell-Mann teoksessaan Kvarkki ja Jaguaari (1994).

    Onko lisääntyvä monimutkaisuus siis muovannut ja pelastanut myös meidät, ihmisen ja ihmiselämän ja kaikki kultuurit? Monimutkaista järjestystä entropiassa?

    Gell-Mann kuitenkin ennustaa, että yhä monimutkaisempien muotojen ilmaantuminen loppuu vähitellen. Taannutaan vähäisempiin monimutkaisuuksiin. ”Lisäksi olosuhteet eivät enää ole otollisia monimutkaisten sopeutuvien järjestelmien olemassaololle. Jopa yksilöllisyys voi vähetä, kun hyvin määritellyt yksilölliset oliot harvenevat kiihtyvällä vauhdilla.”

    Kun päästään robottien ja tekoälyohjelmien ”vapauttavaan” olotilaan, Haluatko miljoonääriksi -ohjelma alkaa tuntua tieteeltä ja Putous syvälliseltä taiteelta.

    Suurin piirtein ja pienin kaartein: ”Taakse jäivät, nuoruuspäivät, takaisin ei niitä saa.”

Voiko yhdestä romaanista päätellä, millaista kaunokirjallisuus on? Pystyykö kaunokirjallisuuden kuvaamaan luettelemalla yksittäisten teoksien yksityiskohtia?

    Mahdoton tehtävä, mutta sitä yritetään jatkuvasti. Pahinta lienee että romaaneja yritetään verrata toisiinsa kuin kauniita hevosia ja rumia miehiä.

    Englannissa jännityskirjallisuutta myydään enemmän kuin mitään muuta kirjallisuuden genreä.

    Tästä johtuen The Guardian kyseli tunnetuilta huippudekkaristeilta (perusteluineen) mikä salapoliisiromaani jokaisen pitäisi lukea, siis ainakin se.

    Lista on monimuotoinen, mutta ei yllätä.

    Sinne tuli mm. Agatha Christien Kohtalokas viikonloppu, Daphne du Maurierin Rebekka, Dennis Lehanen Menneisyyden ote, Dorothy B. Hughesin Loppuunajettu, Lee Childin Tappotahti, Raymond Chandlerin Pitkät jäähyväiset, Ross Macdonaldin Liikkuva maali, Wilkie Collinsin Kuunkivi, Arthur Conan Doylen Baskervillen koira, Philip Kerrin A Quiet Flame, Patricia Highsmithin Lahjakas herra Ripley, John le Carrén Täydellinen vakooja, Martin Cruz Smithin Gorkin puisto, James M. Cainin Vahinko kaulassa ja Nicolas Freelingin Kuolema Amsterdamissa. Myös Dostojevskin, Dickensin ja Nabokovin tunnetuimmat teokset luokiteltiin ”dekkareiksi”.

    Yllättävän moni listalle päässeistä on suomennettu. Tarkoittaa ettei Suomessa ajeta jälkijunassa, mitä käännöskirjallisuuteen tulee - tai ei ajettu takavuosina.

    Mutta jos lukee edellä mainitut romaanit, voiko niistä päätellä millaista kaunokirjallisuus tai jännityskirjallisuus on ylisummaan vai pelkästään sen millaista jännityskirjallisuus on parhaimmillaan? Ja vaikka olisi samaa mieltä mistä tahansa, niin onko esimerkiksi Donna Leonin valitsema Liikkuva maali Ross Macdonaldin merkittävin teos? Leon kyllä perusteli kauniisti ja osuvasti Macdonaldin proosan hienot puolet, mutta eiköhän ne ilmene parhaiten joissakin muissa teoksissa kuin Liikkuvassa maalissa.

    Ann Cleevesin valitsema Kuolema Amsterdamissa on hieno, inhmillinen dekkari. Mielenkiintoista sekin on, että alkuteoksen nimi on Love in Amsterdam (1962). Onko kuolema suomalaiselle rakkauden synonyymi? Vai yrittikö suomalaisen laitoksen kustantaja kömpelön näppärästi viitata Thomas Manniin?

Kyösti Salovaara, 2018.

Miten kirjoja (taideteoksia ylipäänsä) pitäisi arvottaa? Onko olemassa universaali arvojärjestys? Jos on, mistä arvottamiskaavan löytää? Myydäänkö sellaisia kirjakaupassa? Vai tuleeko mennä yliopistoon kyselemään?

    Tietääkö esimerkiksi Antti Majander minua paremmin hyvän romaanin tuntomerkit? Entäpä Jukka Petäjä, joka tietää amerikkalaisesta kirjallisuudesta hemmetin paljon?

    Kysymys kuuluu: Voiko yksilön yksityisen taidekokemuksen yleistää? Ilmentääkö yksilöllinen kokemus näkymättömän mutta vahvan säännönmukaisuuden?

    Jos ilmentää, niin eikö "säännönmukaisuus" pitäisi pystyä kirjoittamaan yksikäsitteiseksi ”taideteoksen-ymmärtämisen-kaavaksi-ja-funktioksi”? Tai ainakin algoritmiksi.

    Kukaan ei pysty.

    Ei ole pystynyt tähän mennessä.

    Muutama päivä sitten Hyönteisdokumentti-blogissa ihmeteltiin, että ovatko Georges Simenonin Maigret-dekkarit niin ”erityisiä” kuin yleensä sanotaan. Reijo Pehrmanin (alias hdcanisin) mielestä tätä erityisyyttä ei ymmärrä luettuaan yhden Maigret-tarinan.

    Kirjoitin Hyönteisdokumenttiin kommentin ja lainasin kirjailijana, kriitikkona ja eräänlaisena dekkaritietämyksen ylipappina tunnetun Julian Symonsin perusteosta Murha! Murha! (Bloody Murder, 1972, 1985), jossa Symons kiteyttää Simenonin kirjailijakuvan näin:

    ”Ja sittenkin korkeimmalla tasolla puuttuu jotain. Viileys ja kiihkottomuus, joista on suuri apu ilmapiirin luomisessa, ovat myös rajoittava tekijöitä. On epäilemättä totta että Simenon on elänyt henkilönsä heistä kirjoittaessaan, niin kuin hän on väittänyt useimmin kuin kerran, mutta silti näyttää että hän pikemmin erittelee henkilöitään kuin sisäistää heidän persoonallisuutensa. Ja romaanien lyhyydestä päätellen häntä ei haluta tutkia jonkin yhteiskunnan yksityiskohtia, tai edes henkilön. Parhaat kirjat ovat hienoja pieniä taideteoksia, mutta ne ovat pieniä taideteoksia. Kun lukee niitä ja katsoo sitten Balzacin romaaneja siirtyy miniatyyreistä freskoihin. Näitä kirjoja, sekä kovia romaaneja että Maigret-tarinoita, on helpompi ihailla kuin rakastaa. Niiden luoja on joissakin suhteissa vuosisadan erikoislaatuisin kirjallinen ilmiö; mutta hän on lahjoiltaan pikemmin kirjallinen kirurgi kuin suuri luoja.”

    Symonsin analyysi kuulostaa vakuuttavalta. Minustakin on tuntunut ettei Simenonista aina saa otetta: mikä hän oikeastaan on?

    Mutta eikö Symons toisaalta yritä jotakin mikä on mahdotonta?

    Ei kai taideteoksen pienimuotoisuus tarkoita luovuuden puutetta? Ei kai taideteoksen freskomaisuus perustele sen suurenmoisuutta? Sitä paitsi, jos Simenon ei mene riittävän syvälle yksityiskohtiin, niin kuin Symons tuossa toteaa, ei häntä silloin voi nimenomaan ”kirurgiin” verrata, pikemminkin impressionistiseen maisemamaalariin. Mutta jos Simenon vertautuu impressionisteihin, silloin hän jo kuulostaa ”luovalta taiteilijalta”.

    Viisaskin menee vipuun, kuten meillä tavallisilla ihmisillä on tapana naureskella viisaiden selän takana.

Suurin piirtein ja pienin kaartein: Sellaistahan elämä on!

    Juha Vainio syntyi Kotkassa 80 vuotta sitten, 10.5.1938.

    Hän kuoli Sveitsissä 52 vuotiaana, 29.10.1990.

    Junnun laulut eivät kuole: "Hiljainen hanuri, muistoja vaan / Pöytään soi yksinäisen / Muutoin en tässä mä istuisikaan / Ellen ois muukalainen / Ystävä, seuraani hetkeksi jää / Vaikka oot tuntematon / Kerran mun purjeeni tummuneet nää / Olleet myös valkeat on."

    Kenties Kotkan pojalla ei ole siipiä, mutta ei Kotkassa kunnon kundia päähänkään potkaista.

    Kun laulaja jää rannalle ruikuttamaan parhaan kaverin seilatessa maailman merille, hän ihmettelee itsekin osaansa.

    Aallot ovat kuin riimejä jotka vievät mukanaan.

    Vasta myöhemmin rannalle jäänyt tajuaa, että kullakin on osansa ja että jonakin päivänä jokainen meistä on ”albatrossi joka lepäämättä liitää / Se sinun sielusi on juuri kukaties / Kerran lailla sen saan vapaana myös kiitää / Jos teen työni kuten vanha merimies”.

Kyösti Salovaara, 2018.