Suurin piirtein

[ja pienin kaartein]

Kyösti Salovaara, 2018.

Suuri on suurta ja pieni on pientä ja siinä välissä kaikki muu.

    Jos pienistä asioista voisi päätellä suuret ja suurista kykenisi päättelemään pienet, elämä olisi helpompaa tai ainakin yksinkertaista.

    Yksityiskohtiin syöksyminen ei pelasta.

    Kauas mennessä eksyy.

    Mutta sellaistahan elämä on, suurin piirtein ja pienin kaartein.

    Ollaan ”kotkanpoikii ilman siipii” ja meitähän ”maailman myrskyt keinuttaa”.

    Toiset menee, ja toiset jää rannalle ruikuttamaan.

    Satakielen jo kuulin. Tervapääskyjä odottelen.

Ihan vakavasti puhuen ”yksi nykytieteen suurista haasteista on kartoittaa, kuinka yksinkertaisuus ja monimutkaisuus, säännönmukaisuus ja sattumanvaraisuus, järjestys ja epäjärjestys sekoittuvat kiivettäessä portaita ylös alkeishiukkasfysiikasta ja kosmologiasta monimutkaisten sopeutuvien järjestelmien maailmaan”.

    Näin kirjoitti Nobelpalkittu teoreettinen fyysikko Murray Gell-Mann teoksessaan Kvarkki ja Jaguaari (1994).

    Onko lisääntyvä monimutkaisuus siis muovannut ja pelastanut myös meidät, ihmisen ja ihmiselämän ja kaikki kultuurit? Monimutkaista järjestystä entropiassa?

    Gell-Mann kuitenkin ennustaa, että yhä monimutkaisempien muotojen ilmaantuminen loppuu vähitellen. Taannutaan vähäisempiin monimutkaisuuksiin. ”Lisäksi olosuhteet eivät enää ole otollisia monimutkaisten sopeutuvien järjestelmien olemassaololle. Jopa yksilöllisyys voi vähetä, kun hyvin määritellyt yksilölliset oliot harvenevat kiihtyvällä vauhdilla.”

    Kun päästään robottien ja tekoälyohjelmien ”vapauttavaan” olotilaan, Haluatko miljoonääriksi -ohjelma alkaa tuntua tieteeltä ja Putous syvälliseltä taiteelta.

    Suurin piirtein ja pienin kaartein: ”Taakse jäivät, nuoruuspäivät, takaisin ei niitä saa.”

Voiko yhdestä romaanista päätellä, millaista kaunokirjallisuus on? Pystyykö kaunokirjallisuuden kuvaamaan luettelemalla yksittäisten teoksien yksityiskohtia?

    Mahdoton tehtävä, mutta sitä yritetään jatkuvasti. Pahinta lienee että romaaneja yritetään verrata toisiinsa kuin kauniita hevosia ja rumia miehiä.

    Englannissa jännityskirjallisuutta myydään enemmän kuin mitään muuta kirjallisuuden genreä.

    Tästä johtuen The Guardian kyseli tunnetuilta huippudekkaristeilta (perusteluineen) mikä salapoliisiromaani jokaisen pitäisi lukea, siis ainakin se.

    Lista on monimuotoinen, mutta ei yllätä.

    Sinne tuli mm. Agatha Christien Kohtalokas viikonloppu, Daphne du Maurierin Rebekka, Dennis Lehanen Menneisyyden ote, Dorothy B. Hughesin Loppuunajettu, Lee Childin Tappotahti, Raymond Chandlerin Pitkät jäähyväiset, Ross Macdonaldin Liikkuva maali, Wilkie Collinsin Kuunkivi, Arthur Conan Doylen Baskervillen koira, Philip Kerrin A Quiet Flame, Patricia Highsmithin Lahjakas herra Ripley, John le Carrén Täydellinen vakooja, Martin Cruz Smithin Gorkin puisto, James M. Cainin Vahinko kaulassa ja Nicolas Freelingin Kuolema Amsterdamissa. Myös Dostojevskin, Dickensin ja Nabokovin tunnetuimmat teokset luokiteltiin ”dekkareiksi”.

    Yllättävän moni listalle päässeistä on suomennettu. Tarkoittaa ettei Suomessa ajeta jälkijunassa, mitä käännöskirjallisuuteen tulee - tai ei ajettu takavuosina.

    Mutta jos lukee edellä mainitut romaanit, voiko niistä päätellä millaista kaunokirjallisuus tai jännityskirjallisuus on ylisummaan vai pelkästään sen millaista jännityskirjallisuus on parhaimmillaan? Ja vaikka olisi samaa mieltä mistä tahansa, niin onko esimerkiksi Donna Leonin valitsema Liikkuva maali Ross Macdonaldin merkittävin teos? Leon kyllä perusteli kauniisti ja osuvasti Macdonaldin proosan hienot puolet, mutta eiköhän ne ilmene parhaiten joissakin muissa teoksissa kuin Liikkuvassa maalissa.

    Ann Cleevesin valitsema Kuolema Amsterdamissa on hieno, inhmillinen dekkari. Mielenkiintoista sekin on, että alkuteoksen nimi on Love in Amsterdam (1962). Onko kuolema suomalaiselle rakkauden synonyymi? Vai yrittikö suomalaisen laitoksen kustantaja kömpelön näppärästi viitata Thomas Manniin?

Kyösti Salovaara, 2018.

Miten kirjoja (taideteoksia ylipäänsä) pitäisi arvottaa? Onko olemassa universaali arvojärjestys? Jos on, mistä arvottamiskaavan löytää? Myydäänkö sellaisia kirjakaupassa? Vai tuleeko mennä yliopistoon kyselemään?

    Tietääkö esimerkiksi Antti Majander minua paremmin hyvän romaanin tuntomerkit? Entäpä Jukka Petäjä, joka tietää amerikkalaisesta kirjallisuudesta hemmetin paljon?

    Kysymys kuuluu: Voiko yksilön yksityisen taidekokemuksen yleistää? Ilmentääkö yksilöllinen kokemus näkymättömän mutta vahvan säännönmukaisuuden?

    Jos ilmentää, niin eikö "säännönmukaisuus" pitäisi pystyä kirjoittamaan yksikäsitteiseksi ”taideteoksen-ymmärtämisen-kaavaksi-ja-funktioksi”? Tai ainakin algoritmiksi.

    Kukaan ei pysty.

    Ei ole pystynyt tähän mennessä.

    Muutama päivä sitten Hyönteisdokumentti-blogissa ihmeteltiin, että ovatko Georges Simenonin Maigret-dekkarit niin ”erityisiä” kuin yleensä sanotaan. Reijo Pehrmanin (alias hdcanisin) mielestä tätä erityisyyttä ei ymmärrä luettuaan yhden Maigret-tarinan.

    Kirjoitin Hyönteisdokumenttiin kommentin ja lainasin kirjailijana, kriitikkona ja eräänlaisena dekkaritietämyksen ylipappina tunnetun Julian Symonsin perusteosta Murha! Murha! (Bloody Murder, 1972, 1985), jossa Symons kiteyttää Simenonin kirjailijakuvan näin:

    ”Ja sittenkin korkeimmalla tasolla puuttuu jotain. Viileys ja kiihkottomuus, joista on suuri apu ilmapiirin luomisessa, ovat myös rajoittava tekijöitä. On epäilemättä totta että Simenon on elänyt henkilönsä heistä kirjoittaessaan, niin kuin hän on väittänyt useimmin kuin kerran, mutta silti näyttää että hän pikemmin erittelee henkilöitään kuin sisäistää heidän persoonallisuutensa. Ja romaanien lyhyydestä päätellen häntä ei haluta tutkia jonkin yhteiskunnan yksityiskohtia, tai edes henkilön. Parhaat kirjat ovat hienoja pieniä taideteoksia, mutta ne ovat pieniä taideteoksia. Kun lukee niitä ja katsoo sitten Balzacin romaaneja siirtyy miniatyyreistä freskoihin. Näitä kirjoja, sekä kovia romaaneja että Maigret-tarinoita, on helpompi ihailla kuin rakastaa. Niiden luoja on joissakin suhteissa vuosisadan erikoislaatuisin kirjallinen ilmiö; mutta hän on lahjoiltaan pikemmin kirjallinen kirurgi kuin suuri luoja.”

    Symonsin analyysi kuulostaa vakuuttavalta. Minustakin on tuntunut ettei Simenonista aina saa otetta: mikä hän oikeastaan on?

    Mutta eikö Symons toisaalta yritä jotakin mikä on mahdotonta?

    Ei kai taideteoksen pienimuotoisuus tarkoita luovuuden puutetta? Ei kai taideteoksen freskomaisuus perustele sen suurenmoisuutta? Sitä paitsi, jos Simenon ei mene riittävän syvälle yksityiskohtiin, niin kuin Symons tuossa toteaa, ei häntä silloin voi nimenomaan ”kirurgiin” verrata, pikemminkin impressionistiseen maisemamaalariin. Mutta jos Simenon vertautuu impressionisteihin, silloin hän jo kuulostaa ”luovalta taiteilijalta”.

    Viisaskin menee vipuun, kuten meillä tavallisilla ihmisillä on tapana naureskella viisaiden selän takana.

Suurin piirtein ja pienin kaartein: Sellaistahan elämä on!

    Juha Vainio syntyi Kotkassa 80 vuotta sitten, 10.5.1938.

    Hän kuoli Sveitsissä 52 vuotiaana, 29.10.1990.

    Junnun laulut eivät kuole: "Hiljainen hanuri, muistoja vaan / Pöytään soi yksinäisen / Muutoin en tässä mä istuisikaan / Ellen ois muukalainen / Ystävä, seuraani hetkeksi jää / Vaikka oot tuntematon / Kerran mun purjeeni tummuneet nää / Olleet myös valkeat on."

    Kenties Kotkan pojalla ei ole siipiä, mutta ei Kotkassa kunnon kundia päähänkään potkaista.

    Kun laulaja jää rannalle ruikuttamaan parhaan kaverin seilatessa maailman merille, hän ihmettelee itsekin osaansa.

    Aallot ovat kuin riimejä jotka vievät mukanaan.

    Vasta myöhemmin rannalle jäänyt tajuaa, että kullakin on osansa ja että jonakin päivänä jokainen meistä on ”albatrossi joka lepäämättä liitää / Se sinun sielusi on juuri kukaties / Kerran lailla sen saan vapaana myös kiitää / Jos teen työni kuten vanha merimies”.

Kyösti Salovaara, 2018.

Los Angelesista Vigoon ja Valenciaan

Ovatko dekkareiden kaupungit mielikuvitusta?

Kysymys on niin haastava, että siihen voi vastata yksioikoisesti että ovat ne ja pistää pillit pussiin.

    Jos en kuitenkaan pistä, vaan esitän jatkokysymyksen ”kuvaavatko dekkarit kaupunkeja paremmin kuin ns. vakava kirjallisuus”, niin useimmat meistä vastaavat, että ”kuvaavat” ja pistävät pillit pussiin.

    Mutta jos kysyn, että miksi dekkarit kuvaavat kaupunkimiljöötä niin koskettavasti ja ikimuistoisesti, niin sitten alkaa tulla hiljaista.

    Ainakin minä menen hiljaiseksi.

(1)

Itse asiassa aihe on kiusannut minua pitkään.

    Kauan sitten 1980-luvun alussa perustelin arvostelija-apurahan hakemuslomakkeessa, että yhtenä apurahakauden tehtävänä oli tutkia suomalaisia kaupunkiromaaneja; sitä että onko niitä ylipäänsä olemassa vai ovatko romaanit agraarihenkisiä vaikka kuvaisivatkin kaupunkimiljöötä.

    Sain puolivuotisen apurahan, mutta kaupunkiromaanit jäivät tutkimatta, ehkä lukemattakin. Sitä vastoin matkustin Tukholmaan, jossa pidettiin kansainvälinen dekkarikonferenssi. Otin valokuvia mm. Risto Karlssonista, Desmond Bagleystä ja H.R.F. Keatingin muhkeasta parrasta.

    Myöhemmin olen ainakin kaksi kertaa päättänyt kirjoittaa kaupunkiaiheisen esseen yleisestä kirjallisesta näkökulmasta ja siitä miten Georges Simenon kuvaa Pariisia.

    Kirjoittamatta on jäänyt.

    Aina kun olen ottanut jonkun Maigret-romaanin käteeni etsiäkseni esimerkkejä Pariisin katujen ja torien persoonallisesta kuvailusta, olen todennut ettei Simenonilta sellaisia lauseita oikeastaan löydy.

    Maigretin Pariisi taitaa olla mielikuvitusta.

(2)

Kun ampuu riittävän isolla pyssyllä ja pitää sihdin karkeana, liikkuu hyvin turvallisella alueella väittäessään, että monien suurkaupunkien henki tulee parhaiten ilmi dekkareissa ja jännäreissä. Tästä väitteestä ei päädy häpeäpaaluun. Tai jos päätyy, on hyvä syy hävetä.

    On siis itsestään selvää, että Raymond Chandlerin Los Angeles on enkelten neonviidakko nimenomaan Philip Marlowen silmin. Simenonin ja Maigretin Pariisi tuli jo mainituksi. Tukholmaan on turvallista matkustaa Sjöwall & Wahlöön Beckin matkassa. Arthur Conan Doylen ja Sherlock Holmesin Lontooseen saattaa eksyä eikä Holmesin kannoilla löydä uutta olympiastadionia, mutta... so what? Toisaalta, viisas työntää Rough Guiden tai Lonely Planetin kassiinsa.

    Jos unohtaa, että Alfred Döblin kirjoitti uskomattoman hienon romaanin Berlin Alexanderplatz, niin Berliinistä saa parhaimman kuvan tai mielikuvan lukemalla kylmän sodan aikaisia vakoiluromaaneja, varsinkin Len Deightonia. En tiedä kuinka iso kaupunki Bonn on tai on ollut, mutta John le Carrén jännäri Tapahtui Bonnissa (jonka alkuperäinen nimi on ”Pieni kaupunki Saksassa”) on verraton kuva 60-luvun kahtiajaetun Saksan pääkaupungista. Se on myös verraton kuvaus yhteisen Euroopan synnyttämisen vaikeudesta.

    Voisiko siis olla mahdollista, että Thomas Mannin jälkeen englantilaiset jännärikirjailijat varastivat saksalainen maiseman?

    Se ei ole mahdollista, Kyösti hyvä!

    Mahdollista kuitenkin on, että yhdysvaltalaisen Dan Brownin Enkeleitä ja demoneja on osuvin kuvaus nykypäivän Roomasta. Niin osuva, että kun luin sitä Roomassa kesäkuussa 2003 ja kiertelin poikani Jaakon kanssa Brownin romaanin kuvaamia piazzoja ja palatseja ja otin lainatulla digikameralla niistä kuvia, päätin tehdä Brownista esseen Ruumiin kulttuuri -lehteen, semminkin kun ostin roomalaisesta kirjakaupasta juuri ilmestyneen Brownin The Da Vinci Coden. Kirjoitin esseen syksyllä ja haastattelin jopa Vinssikoodin suomentajaa. Hän vähän ihmetteli että miksi. Minä en ihmetellyt eikä 100 miljoonaa lukijaa.

    Nirppanokaiset kirjallisuuskriitikot eivät pidä Dan Brownia kummoisenakaan kirjailijana. Mitä siitä että Vinssikoodia on myyty sata miljoonaa kappaletta ja että Pariisin nähtävyyksiin tehdään nykyään kiertomatkoja romaanin kuvaamien paikkojen opastamana.

    ”Mutta kun Brownilta puuttuu ihmiskuvaus”, vakava kriitikko sanoo.

(3)

No, kaupunkilistaa voisi jatkaa, mutta siihen menisi koko päivä ja sitä paitsi jokaisella lukijalla on oma listansa. Yhtä hyvä kuin tämä. Parempikin. Ai niin, Nicholas Freelingin ja Janwillem van de Weteringin Amsterdam-dekkarit on pakko mainita.  Jokainen mielentyyneyttä etsivä rakastuu Weteringin poliisimiehiin ja heidän kaupunkiinsa.

    Monet eivät kuitenkaan pidä esimerkiksi (en tiedä miksi) Carlos Ruiz Zafónin barcelonalaisromaanista Tuulen varjo ja yhtä moni karsastaa Reijo Mäkeä, jolle Turku kai kuuluu. Eikö kuulukin? Mäen kannattaa kuitenkin olla varuillaan, sillä Jyrki Heinon Kellari haastaa Mäen Turun kuvaajana.

    En tiedä pitäisikö Helsinki leimata Matti Yrjänä Joensuulle, Outi Pakkaselle vai Matti Röngälle? Kun aikanaan kävin haastattelemassa Joensuuta, hän asui Kirkkonummen Masalassa. Joten Rönkä sopii minulle, koska hän kuvaa nykyistä kotiseutuani Pohjois-Helsingissä. Jos joku haluaa matkustaa Tampereelle, luettakoon junassa Pentti Kirstilää tai Seppo Jokista, vaikka Kirstilä ei olekaan miljöön kuvaajana parasta laatua. Keravalle mielivä lukekoon Tapani Baggea.

    Mutta kuka haluaa Keravalle? Tai lukea Keravasta?

    Asuin yhteen aikaan Espoon Soukanrannassa. Leena Lehtolainen asui melkein kivenheiton päässä ja julkaisi romaanin, missä Soukalla oli jonkinmoinen sivurooli. Olin silloin yllättynyt kuinka huonosti Lehtolainen tavoitti Soukan ilmeen, hengen ja maiseman tunnun.

    Mutta kaikki kirjailijat eivät ole miljöön kuvaamisen mestareita, eikä se tee heistä huonompia kirjoittajia. Miljöön hengen tavoittaa koskettavimmin jos kirjailijassa on runoilijan ja romantikon vikaa. Chanderissa oli, Lehtolaisessa ei ole.

    Romaanin voi tietysti kirjoittaa monella tavalla. Kaikki ovat yhtä oikeita. Mutta ei pidä väittää, että vain ihmiskuvaus on hyvää proosaa.

    Kyllä kai särkyneiden kahvikuppien kolmoisdraamastakin saa hyvän tarinan, vaikka siitä puuttuu ihmiskuvaus?

(4)

Alan päästä pääasiaan, mutta sitä ennen koukkaan Kotkaan, lapsuuteni ja nuoruuteni satamakaupunkiin.

    Voi olla Kotkasta on tullut enemmän jazzinsoittajia kuin kirjailijoita, mutta eihän Toivo Pekkasen Kotka-romaaneja kukaan saata ohittaa. Minun tekisi mieli ohittaa, koska en ole koskaan jaksanut Pekkasta lukea. Kotkan Lyseossa kirjoitin kerran pilkka-aineen Pekkasesta, jonka haudalle näkyi luokkamme ikkunasta. Se oli lapsellista. Anteeksiantamatonta. Sain aineesta neljä miinus.

    Yhtä kaikki tarkimmat kuvaukset kotkalaisesta miljööstä kirjoitti Väinö Riikkilä Pertsa ja Kilu -romaaneissa. Niissä henkii lapsuuteni ajan Kotka sellaisena kuin sen itse muistan. Fenimore Cooperin tavoin Riikkilässä oli jäyhää romantikkoa.

    Kotkasta ja merenrannasta tulee mieleen kysyä, että tapahtuvatko kaikki parhaat - älä jää nyt miettimään mitä ”parhaalla” tarkoitan - miljöödekkarit meren rannalla?

    Pariisi ei ole meren rannalla, mutta Seine on iso kymi. Ehkä se käy merestä paremman puutteessa. Madridissa ei ole merta eikä jokea eikä merkittäviä dekkareita.

    Hypoteesi alkaa horjua ottaessani esille englantilaisen Robert Wilsonin. Hän toki kirjoitti loistavan romaanin satamien Lissabonista (Mitätön kuolema Lissabonissa), mutta mainiot dekkarit Sevillasta eivät tapahdu meren rannalla. Tai no, Sevillaan purjehtii jokea myöten isoillakin laivoilla, joten väitteeni pysyy pystyssä horjuen.

   En tajua miksei Robert Wilsonin Sevilla-sarjaa ole suomennettu.

(5)

Ei ole maailman tärkein asia millä tavalla romaani kuvaa jotakin miljöötä. Niin kuin sanoin, monia muitakin hyviä teemoja on olemassa ja kuvattavissa. Sitä paitsi romaaneissa kerrotaan tarinoita eikä maalata maisemia. Maisemia maalasivat Pissarro, Cézanne ja van Gogh.

    Mutta on kiva (sana valittu tarkoituksella, tyylilaji nyt sattuu olemaan tämä) lukea hyvin kirjoitettua dekkaria, jossa paikan hajun, äänet ja tunnelman vaistoaa ja ymmärtää ja jota lukiessa tulee mieleen, että tuonne minä haluan matkustaa. Siitä huolimatta vaikka kirjailija kuvaisi miljöötään inhonsekaisella rakkaudella niin kuin Chandler kuvasi Kaliforniaa ja Los Angelesia.

    Usein tietysti käy niin, ettei paikka olekaan sama kuin mistä olit lukenut. Että kaupunki on pelkästään kirjailijan mielikuvitusta. Totesin jo ettei Leena Lehtolainen osannut (tai halunnut) kuvata Soukkaa eikä Espoota matkakirjan tyylillä. Työpaikkani ikkunasta näkyi monta vuotta Kilon poliisiasema enkä tuntenut lainkaan olevani Lehtolaisen romaanien henkilö. Täytyy myös tunnustaa, että istuessani eräänä kuumana iltapäivänä pari kesää sitten Sevillassa viihtyisällä terassilla aurinkovarjon katveessa (espressoa ja Jerezin brandyä), Robert Wilsonin romaanien tuntu oli kateissa. Kenties Wilson ei ole ensi sijassa miljöön kuvaaja.

    Viime toukokuussa viivähdin Cádizissa ja matkalukemisena oli Aly Monroen hienoviritteinen vakoiluromaani, kai sitä sellaiseksi voi sanoa, The Maze of Cadiz. Vaikka Monroen romaanin tapahtumat sijoittuvat toisen maailmansodan loppuvaiheisiin, kirjailijan kuvaama kaupunki tuntui olevan yhä läsnä kun kävelin tuon yhden Euroopan vanhimman kaupungin kapeita kujia pitkin ja kuulin leikkivien lasten ääniä läheiseltä plazalta.

    Tähän tietysti joku sanoo, että niinhän Monroekin on kävellyt – nyt eikä vuonna 1944.

(6)

  

Nuorena kirjoittajana Georges Simenon sai Le Matin -lehden toimittajalta Colettelta juttunsa takaisin Coletten toteamuksella, että juttu oli liian kirjallinen. Simenon otti kriitikistä opiksi. Hän sanoi myöhemmin, että lauseista pitää repiä pois adjektiivit ja adverbit. ”Jos lause tuntuu kauniilta”, Simenon sanoi haastattelijalle, ”pyyhin sen pois.” Tämän luettuani en ihmettele miksi on niin vaikea löytää Maigret-kirjoista esimerkkilausetta kuvaamaan Pariisia. Ne on poispyyhitty.

    Mutta Simenonin ohje kelpaa kenelle tahansa. Poista adjektiivit ja adverbit! Niin minäkin teen. Paitsi huonoina hetkinä.

    Jos et pidä Zafónin Barcelonasta kokeile Antonio Hilliä. Hän kirjoittaa vähän tavanomaisemmin kuin Zafón mutta elävää kaupunkikuvausta kumminkin. En ole koskaan käynyt Valenciassa, mutta luettuani Jason Websterin dekkarin Or The Bull Kills You, päätin että Valenciaan mennään. Jonakin päivänä. Webster on San Franciscossa syntynyt amerikkalainen joka asuu Espanjassa. Hänen uusin dekkarinsa on vaatimattomasti nimeltään A Death in Valencia.

    Kanarialla asuvalta José Luis Correalta on suomennettu kolme romaania. Correa suggeroi jopa Las Palmasin tuntumaan viehättävältä paikalta, ja miksei se olisikin. Varmasti on kun unohtaa suomalaiset seiväsmatkat. Kirjoitin Correan Viulistin kuolemasta arvion Ruumiin kulttuuri -lehteen ja olin näin innostunut: ”Correa on proosan ja miljöön tyyliniekka - sellaisista kirjailijoista minä pidän. Rakastan tällaisia kirjailijoita ja heidän kirjojaan kuin hullu paellaansa, Valencian tyyliin.”

    Mutta haluatteko että olen rehellinen?

(7)

Jos olen rehellinen ja miksi en olisi, niin madrilaisen mutta Vigossa vuonna 1971 syntyneen Domingo Villarin dekkarit ovat saaneet minut haaveilemaan, että lähitulevaisuudessa käyn Vigossa Espanjan luoteiskolkalla Matkan voi tehdä niin, että lentää halvalla Madridiin ja ajaa sieltä vuokra-autolla Vigoon, ehkä Salamancassa ja Portossa poiketen.

    Villarin romaaneissa Water Blue Eyes (Ojos de agua) ja Death on a Galician Shore (La playa de los ahogados) Atlantin rannikokaupungin elämän maku ruokineen ja viineineen, tyrskyineen ja tunteineen suorastaan tihkuu lukijan aivoihin ja jättää jäljeksi leppoisan mielenrauhan. Romaanien symppis poliisimies on myös radiotoimittaja. Villarilla puolestaan on madridilaisella radioasemalla ruokakulttuuria käsittelevä ohjelma.

    Jos minä pääsen jonain päivänä Vigoon, ehkä silloin huudahdan:

    ”Mielikuvitusta, pelkkää mielikuvitusta!”

----
Klo 12.13 torstaina 16.8.2012
Tein pari pientä korjausta tekstiin. KS