torstai 26. kesäkuuta 2014

Jälkilöylyjä

[lehdet kulttuurin puussa]



                                                               Kuva: Jaakko Salovaara 2014.

Vieläkö sanomisen palo roihuaa?



Tätä pakinaa luonnostellessa hyytävä tuuli käy järven yli pohjoisesta eikä kesää ole muualla kuin ajatuksessa.
     Netti puuttuu joten pitää turvautua muistikuviin ja mielikuviin, maisemakuviin.
     Mitä enemmän ajattelee, sitä epätietoisemmaksi mieli käy. Tieto ei lisää tuskaa, paitsi siinä merkityksessä että epävarmuus on tuskallista.
     Viime viikkoisen Parnasso-pakinan jälkilöylyissä olen ajatellut kulttuuria ja yhteiskuntaa ja julkaisuja, joissa yhteiskunta näyttäytyy kulttuurilehden tai kirjallisuuden muodossa.
     Viime viikolla pakinaa – sen aihetta, kirjallisuuslehteä - kommentoitiin viisaasti monelta kantilta, niin monelta että negatiivinen Parnasso-kriitikkini alkoi tuntua liioitellulta, yksioikoiselta, myös pikkumaiselta kenties.
     Itseäni puolustaakseni ajattelen kuitenkin ettei kirjoittajan pidä ajatella kaikkia asian haaroja ja puolia. Jos ajattelee kaikkia ja ottaa huomioon kaiken, ei jää mitään kirjoitettavaa. Yksilön näkemys ei koskaan ole kaikki vaan pelkästään häviävän pieni ikkuna todellisuuteen, jota tuhansista ja tuhansista ikkunoista tarkkaillaan. Niin kuin sanoi Henry James. Tai jotakin sinne päin.
     Äsken, muutama hetki sitten kuljin ulkopuolisena "rinssieversti" Pekka Lipposen kotimaisemissa. Kulttuurin jäljet maisemassa katoavat.


Tällä viikolla tulee täsmälleen 30 vuotta Suomen dekkariseuran perustamisesta. Hieman mutkia oikaisten voidaan myös Dekkariseuran lehteä Ruumiin kulttuuria onnitella 30 vuotisesta taipaleesta.
     Tuntuu ikuisuudelta siihen juhannuksen jälkeiseen päivään kesällä 1984 kun ajelin valkoisella Citroen Visalla Orivedelle, missä Kai Ekholmin johdolla järjestettiin tiettävästi ensimmäinen kotimainen dekkariseminaari. Esitelmän pitäminen jännitti hemmetisti.
Risto Raitio (nuorena) pinnakkaisvedoksessa
Orivedellä, ensimmäinen Ruumiin kulttuurin
päätoimittaja, aina vuoteen 2005.
Nykyään lehteä päätoimittaa Keijo Kettunen.
Seminaarin ohessa perustettiin Suomen dekkariseura paikallisessa ravintolassa.
     Ruumiin kulttuuri ilmestyy neljä kertaa vuodessa. Siinä käsitellään jännityskirjallisuutta laveasti. Kaikki suomalaiset dekkarit arvostellaan. Myös suurin osa käännösdekkareista. Lehden arvosteluosasto vie kohtuuttomasti sivuja, sillä nykyään ilmestyy tolkuttomasti dekkareita, toisin kuin vuonna 1984.
     Ruumiin kulttuuri -lehdellä ja Dekkariseuralla oli 30 vuotta sitten selkeä missio: nostaa jännityskirjallisuuden genre kunnialliseksi kirjallisuudeksi.
     Joskus tuntuu että missio onnistui liiankin hyvin.
     Koska olen kirjoittanut ”jotakin” melkein jokaiseen (noin) 120 ilmestyneeseen Ruumiin kulttuurin numeroon, minun kai pitäisi osata vastata kysymykseen, jos joku sellaisen inhottavasti heittäisi, että miten dekkareiden teemat ja suhde yhteiskunnalliseen todellisuuteen ovat muuttuneet ja kehittyneet tai taantuneet tänä aikana.
     Mutta en osaa vastata, en lonkalta enkä ehkä hetken ajatelttuanikaan.
     Sitä voisi tietysti toivoa, että ruotsalaiset alkaisivat kirjoittaa muutakin proosaa kuin dekkareita.
     Vielä vaikeampaa olisi ilmaista jännityskirjallisuuden ja ns. vakavan kaunokirjallisuuden teemojen suhde tänä aikana. Onko molemmille jäänyt jokin erityinen todellisuuden osa kuvattavaksi vai kauhotaanko samasta laarista yhteisiä aiheita niitä hieman eri tavalla käsitellen?
     En osaa vastata. Ehkä joku osaa.


Jos vertaa (pika-analyysillä, ulkomuistista) Parnassoa ja Ruumiin kulttuuria uskaltanee todeta, että siinä missä Parnasso on korkealle viritetty ja jossain määrin kirjallisuuteen elitistisesti suhtautuva julkaisu, joka ennen kaikkea panostaa kirjoitusten laatuun, kuvastaa Ruumiin kulttuuria parhaiten hyvinkin pragmaattinen suhtautuminen jännityskirjallisuuteen ja takana olevaan yhteiskuntatodellisuuteen.
     Jos Parnassosta on löytävinään erilaisia teorioita tehdä kritiikkiä ja tutkia kaunokirjallisuutta, Ruumiin kulttuurissa ollaan hyvin kuluttajalähtöisiä; arvostelut ovat pääosin referoivia eikä niissä intoilla teorioiden ihmemaassa. On kyllä hieman kummallista, että molemmissa lehdissä, lehtien julkaisemissa jutuissa oikea todellisuus näyttää olevan aika kaukana kirjoitetusta (vaikka se ei oikeasti olekaan).

     Parnassossa pyritään julkaisemaan laadukkaita esseitä. Joskus tuntuu, että niiden aihepiiri on kovin lyhytiskuista, juuri nyt koettua ja vain harvoin uskaltaudutaan laveaan näkemykseen sekä ajassa että yhteiskunnassa. Mutta, niin kuin Liisu viime viikolla kommentoi, ”esseiden kirjoitustaitoon tarvitaan paljon viisautta ja tietoa”. Tai Maarian sanoin: ”Kulttuuriväki on aina jäljessä.”
     Jos Ruumiin kulttuuria vertaa tässä suhteessa Parnassoon, se jää takamatkalle, melkein lähtökuopppiin. Ruumin kulttuurin artikkelit ovat pääosin haastatteluja, joten niissä kirjailijat kyllä saavat sanoa mielipiteensä ja kehua itseään, mutta kriittinen tarkastelu puuttuu melkein kokonaan.
     ”Inhoan kirjailijahaastatteluja”, Penjami sanoi viime viikolla Parnassoon liittyen ja olen vahvasti samaa mieltä. Ei kriittisessä kirjallisuuslehdessä kannattaisi antaa sanan yksinvaltaa kirjailijoille – hehän puhuvat jo tarpeeksi ja riittävästi kirjoissaan.
     En tiedä onko jossakin vallalla harha-ajatus, että kirjailijaa haastattelemalla tehdään kirjallisuuskritiikkiä?
     Yhteiskuntapoliittista todellisuutta ja lähimenneisyyttä käsittelevä Kanava-lehti sisältää Parnassoon ja Ruumiin kulttuuriin verrattuna valtavan määrän aikuisten miesten debattia, jossa välillä lyödään kaikkiin paikkoihin. Myös kiellettyihin. Kanava ei haastattele poliitikkoja vaan iskee heitä palleaan älykkäillä argumenteilla.


Vaikka Ruumiin kulttuurin arvosteluosasto välillä puuduttaa kuin suomalainen maantie, joka luikertelee turruttavien metsiköiden ja puskien välissä, lehden toimitusta kannattaa vilpittömästi kiittää uutteruudesta ja siitä että kerran valitusta linjasta pidetään kiinni. Jos joku haluaa tietää millaisia dekkareita Suomessa on julkaistu vuodesta 1984 lähtien, vastaus löytyy lukemalla Ruumiin kulttuuri -lehden vuosikerrat läpi. Onnea vaan siihen urakkaan!
     Parnasson arvosteluosaston kattavuudesta en osaa antaa tuomiota; dekkarit sieltä puuttuvat melkein kokonaan, mutta se ei kai ole suuri puute. Runoja ja proosaa on melkoisesti, mutta vähänkin viihteellisempi kirjallisuus puuttuu ja ulkomaisen kirjallisuutta arvioidaan aika sattumanvaraisesti.
     Samaan aikaan esimerkiksi Hesarin kulttuuriosasto on luopunut kirjallisuuden kattavasta seuraamisesta, joten Parnasson ja jopa Ruumiin kulttuurin tehtävä alkaa näyttää toivottomalta.
     Onko suurella lukijakunnalla enää mitään mahdollisuutta seurata kirjallisuutta kritiikin valossa, sen läpi, sen tulkitsemana?


Valveutunut lukija joko huokaa tai sanoo: höpö höpö!
     Vaikka suomalaiset lukevat (yhäkin) paljon kirjoja, ei kirjallisuusarvosteluja ole kai koskaan luettu paljon. Ihmisiä ei todellakaan kiinnosta pohtia mitä (syvä)rakenteita kriitikko kirjasta löytää ja miksi kriitikon mielestä joku moderni mestariteos on mestariteos, mutta joku Dan Brown tai Lee Child pelkkää roskaa ja ajan kuluttamista.
     Uskon John Careytä, joka terävästi muistuttaa siitä ettei toinen ihminen pysty koskaan arvioimaan toisen ihmisen lukukokemuksen ”syvyyttä” tai ”henkevyyttä” tai ”aitoutta” tai ”taiteellista hurmiota”. Ja koska näin on, ei eliittikritiikolla ole mitään oikeaa työkalua väittää, että hänen oma lukukokemuksena vaikkapa Joycen romaanin parissa on ”parempi” ja ”täydellisempi” tai ”oivaltavampi” kuin mattimeikäläisen kokemus tämän lukiessa Dan Brownia tai Lee Childia.
     Se että eliittikriitikko ponnistelee lukemansa suhteen kenties enemmän kuin mattimeikäläinen Dan Brownin suhteen, on toki kunnioitettavaa ja papukaijamerkin arvoinen suoritus.
     Se missä Parnassonkin kriitikko voisi loistaa, olisi tietämys yhteiskuntatodellisuudesta ja luetun romaanin suhteesta siihen, koska tämä kaiketi palautuu ”objektiiviseen” tai melkein objektiiviseen tietoon, mutta juuri tällä alueella nykyinen kirjallisuuskriitiikki pettää pahiten – ja siihenhän oma heiveröinen kritiikin kritiikkini kohdistuu.
     Minusta tuntuu – siis tuntuu, en tiedä – että nykyään lähes kaikki kirjallisuuskritiikki on eräänlaista uuskriitiikin alalajia, joka pelkää suhtautua kirjallisuuteen osana todellisuutta, osana ympäröivän yhteiskuntaelämän moraalista ja filosofista kokemusta.
     Niinpä sitten kun ”uuden kritiikin” edustaja sanoo jotakin yhteiskunnasta se on tuollaista että ”poliitikot ovat pässinpäitä” ja että ”viihde on viihteellisempää kuin vakava kaunokirjallisuus” ja että ”ilmaston lämpeneminen on hurja juttu” ja että ”se pitää ottaa vakavasti” jne.


Mutta ei pidä unohtaa sosiaalista mediaa, joku muistuttaa.
     Ei pidäkään. Mutta aika usein sielläkin (täälläkin) kirja-arvostelut ovat tuossa moraalis-filosofisessa katsannossa varsin arkoja. Se lienee harkittua ja ymmärrän valinnan hyvin, sillä onhan nettimaailma toisaalla ala-arvoista kiihkoilua täynnään, joten miksi kiihkoilu pitäisi tuoda kirjoja käsitteleviin blogeihin? Ei miksikään, on myönnettävä.
     Jos Parnassosa kriitikot kirjoittavat kaltaisilleen, oleville ja tuleville kirjailijoille ja kenties kirjallisuuden tutkijoille, niin sosiaalisessa mediassa pääsääntöisesti tunnutaan kirjoitettavan lukijoille.
     Se on parempi asia kuin hyvä.
     Viime viikolla Jokke sanoi täällä, että hän ei lue Parnassoa, mutta että ehkä pitäisi.
     En tiedä pitäisikö. Mutta jos lukee, ei siitä sielulleen vammaa saa.
     Omassa kirjallisuusblogissaan Jokke on todistanut kuitenkin, että sosiaalisessa mediassa on mahdollisuus käsitellä kirjallisuutta erittäin laajasti, sekä tämän ajan että menneiden aikojen kirjallisuutta. Parnasson ja Ruumiin kulttuurin kaltaisten lehtien pitäisi hoitaa myös tämä puoli, vaikka kuulenkin toimittajien parahtavan: mistä siihen alueeseen sivut saadaan.
     Olen itse usein verrannut kirjallisuuslehtiä esimerkiksi Tekniikan Maailman kaltaiseen julkaisuun, joka suorastaan henkii ”objektiivista” journalismia. Tiedän että tämä vertailu saa kirjallisuusihmiset, kriitikot ja kirjailijat hyppäämään selälleen kauhusta ja ylenkatseesta, mutta jos ajatellaan kuluttajaa, tavaran ostajaa ja sen käyttäjää, niin miksi rengastestin tulokset ovat suuressa määrin kiistattomia ja sitä myöten hyödyllisiä, kun taas kirja-arvostelusta mahdollinen lukija hyötyy vain minimimäärän, jos kohta joskus vähän enemmän?
     No, sanoinhan äsken itsekin ettei ole objektiivista tapaa vertailla eri ihmisten lukukokemuksia. Kesärengastestiin riittää kymmenkunta mitattavaa asiaa, kirjan mittaamiseen tarvittaisiin tuhansia asteikkoja, koska silloin ”mitataan” sekä ihmisten ajatusmaailmaa että konkreettista yhteiskuntaa ja niiden väliin jäävää filosofis-moraalista ryteikköä.
     Kesärenkaan ostajaa ei kiinnosta renkaan syvärakenne kunhan sen ominaisuudet ovat kunnossa. Pitäisikö romaanin lukijan olla kiinnostunut teoksen ”syvärakenteesta” jos romaanin lukeminen maistuu hyvältä?


Viime viikolla Liisu sanoi, että jokaisen ihmiset ajatukset ovat hänen yksityisomaisuuttaan. Kun ajatus on julkistettu, naapuri voi hyväksyä tai kiistää sen, mutta siitä ei seuraa että kuulijalla tai lukijalla olisi oikeutta vaatia ajatuksen esittäjää vaikenemaan.
     Maaria puolestaan sanoi että ”mielipiteen taidetta ei voi eristää, koska mielipiteen taide on ennen kaikkea vuorovaikutuksen taidetta”.
     Yhdessä Liisun ja Maarian ajatukset punovat yhteen koko kulttuurin puun ja metsän idean. Siihen metsään ei kaivata puutarhuria eikä monitoimikonetta.
     Pitää sanoa, pitää kuunnella, pitää kertoa oma mielipiteensä, saa olla eri mieltä kuin toinen, mutta ei saa ryhtyä kieltämään toista mieltä olevilta sanomisen oikeutta.
     Liberaali suvaitsevuus on helppo asento otettavaksi.
     Mutta säilyykö asento?
     Näin on helppoa vaatia ja esittää, mutta joskus huomaan itsestäni, että vastakkaisen mielipiteen hyväksyminen on vaikeaa ja vielä vaikeampaa on huomata olevansa itse väärässä.
     (No sellaistahan ei tapahdu, mutta teoriassa niin voisi käydä).
     Kun Penjami luonnehti Parnasson positiota sanomalla, että se ei ole liian elitististä satunnaiselle lukijalle mutta on samalla pysyttäytynyt erossa kirjamarkkinoiden pintailmiöistä, päästään kenties ideaan millainen kirjallissuuslehden roolin kuuluisi olla.
     Sekä Liisu että Marjatta löysivät Parnassosta kosolti luettavaa ja ajatuksien herättäjiä, jopa aivojen käyttämistä edellyttävää.
     Ollakseen optimisti tämä kuulostaa hyvältä.


Pirullinen kysymys kuitenkin tähän loppuun:
     Onko kirjallisuus merkittävä juttu vuonna 2014?
     Vai onko kirjallisuudelle käynyt (tai käymässä) samoin kuin Arturo Perez-Revertin romaanissa Taistelumaalari (Like. Suom. Satu Ekman) väitetään maalaus- ja valokuvataiteelle käyneen. Kirjassa vanha sotavalokuvaaja maalaa yksinäisyydessä taistelumaalausta kivimuuriin. Hänen ystävänsä ja kollegansa toteaa, että sotien kauhukuvia maalanneet taiteilijat elivät ennen 1600-lukua. Vain Goya hätkähdytti sen jälkeen, sillä:

     ”Sitten tuli valokuvaus. Sinun valokuvasi, Faulques. Ja muiden. Mutta siitäkin hävisi kunniallisuus, eikö vain? Lähikuvaa kauhusta pidetään jo sosiaalisesti epäkorrektina. Siltä Varsovan getossa otetun kuuluisan kuvan kätensä nostavalta pojaltakin peitettäisiin tänä päivänä kasvot, tai silmät, jottei rikottaisi lastensuojelulakia. Sekin on jo mennyttä aikaa, kun kameralla valehdellakseen piti nähdä vaivaa. Nykyään kaikki ihmisiä esittävät kuvat ovat valheellisia tai epäilyttäviä, oli niissä kuvateksti tai ei. Enää ne eivät ole todistusaineistoa meitä ympäröivistä lavasteista. Jokainen voi vapaasti valita elämäänsä somistamaan oman tunteita herättävän palasensa kauhua. Eikö näin muka ole? Mieti kuinka kaukana olemme vanhoista muotokuvamaalauksista, ihmiskasvoja ympäröivästä hiljaisuudesta, jossa silmä lepäsi ja myötätunto heräsi. Nykypäivänä alallamme vallitseva myötätunto kaikenlaisia uhreja kohtaan vapauttaa miedät vastuusta. Tunnontuskista.”

_________________________________________________________
Ps. Deadline Torstaina tulee hieman myöhässä koska pääsin "sivistyksen" (so. netin) piiriin vasta illansuussa. Mutta torstaina yhtä kaikki.

torstai 19. kesäkuuta 2014

Henkevästi?


[sanat lauseita rakentaa]




Lueskelin Parnassoa.
     Numeroa kolme, tänä vuonna. 9,80 euroa. 64. vuosikerta. Vt. päätoimittaja Tarja Hurme. Toimittaja Karri Kokko. Kustantaja Otavamedia.
     Kertoo olevansa ”kirjallinen aikakauslehti”.
     Vihjaa olevansa korkeammalla kuin me muut.
     Vaihtaa toimittajaa syksyllä.
     Ei sano, mutta pyrkii muotoilemaan lauseet henkeviksi.
     Ei ole poliittinen julkaisu, mutta näyttää inhoavan ”normaalimaailmaa”. Ei sano inhoavansa. Inhoaa silti.
     (Varsinkin A. Stubbia – eikä se ole politiikkaa vaan aitoa inhoa!)
     Tai sitten on olevinaan sellainen, sillä toisaalta kirjoittajat vaativat, että yhteiskunta, se normaalimaailma, junttien ja mänttien valtio tukee yhteisesti, verovaroin, kerätyin ja maksetuin kulttuuria joka marisee.
     Suomessa.
     Marisee.


Se joka etsii vertauksia, löytää vertauksia.
     ”Mitä tehtävää puhujalla olisi, jos ajatus olisi selvä ilman sanoja?”  Aristoteles kysyy P. Saarikosken suomisanoin.
     Aika hyvin kysytty. Paremmin ei osaa.
     Niin kuin ihmetteli v. 772 syntynyt Po Chü-i lukiessaan Laotsea. ”Joka puhuu, ei tiedä; joka tietää, vaikenee”, mietti Po Chü-i Laotsea lukiessa (suom. Pertti Nieminen.)
     Mutta jos Laotse oli niitä jotka tietävät, miksi:
     ”Miksi hän kirjoitti kirjan: viisituhatta sanaa?”


Kirjanoppineet ovat kummallista väkeä.
     Parin päivän päästä kesäpäivä seisahtaa. Illat pimenevät kohta.
     Kohta lumisateet lakkaavat kenties.
     Kohtako tätä olotilaa, välitilaa, jotakin tilaa talvien välissä sanotaan kesäksi?
     Parempi sanoa niin kauan kun sanoja piisaa.
     Minäkin asun välitilassa. Kehä ykkösen ja kolmen välisellä tasangolla. Isojen nelikaistaisten katujen välissä peltojen reunoilla.
     Onko tämä maaseudulle viskattua kaupunkia? Vai maaseudulta yli jäänyttä ja hyljättyä kylää?
     Ei parane nousta korokkeelle.
     Se huimaa, siis jos.


Ollakseen henkevä, pitäisi välttää kliseitä. Tai käyttää niitä niin ettei kukaan tajua asiaa ennen kuulleensa.
     Sanoista pitäisi muotoilla lauseita joissa on ajatus, melkein uusi, melkein oma, melkein siis: Ajatus!
     Ei mitään tällaista:
     ”Onko kyse ekokatastrofin allegoriasta? Vaikka tietoa on, akateemiset arvovaltataistelut, päättäjien egoilu, suurvaltain pikkupoikamainen uhittelu ja kaupalliset näkökohdat estävät järjenkäytön.”
     Sanoi Jani Saxell Parnassossa (numero 3, 2014, 9,80 e).
     Haastatteli Jarkko Tonttia (joka vapaaehtoisesti köyhtyy Kruunuhaassa), kliseitä pöytä täynnä, nauhuri tukkiintumassa itseuhoon.
     Hoh-hoijaa!
     Eikö nämä kliseet jo kuultu sata kertaa? Tuhat, miljoona ja mitä sitten tuleekaan. Tämmöisiäkö kirjailijoita meidän tulisi lukea?


Ollakseen henkevä ei saa olla ihan tosissaan.
     Pitää muistaa nauraa, ainakin itselleen.
     Janne Saarikivi ei muistanut, osannut, viitsinyt.
     Kerätessään kaikki viihdekirjallisuuden ja markkinatalouden ja normaalimaailman kriittiset lausunnot yhteen pakinaan huomaamatta, että ne oli kerätty jo sataan kertaan, jo 60-luvulla ja sittemmin miljoona kertaa.
     Keräsi siis Parnassoon, numeroon 3 vuonna 2014. 9,80 euroa.
     Ai että ihanko Antti Hyryä eikä Dan Brownia pitäisi lukea löytääkseen kielestä merkityksiä?
     Hoh-hoijaa!
     Jos tietäisin, että Saarikivi harrasti itseironiaa, hymyilisin ironialle.
     Pelkään ettei.


Ollakseen henkevä, kannattaa sanoutua irti tavanomaisista ajatuksista.
     Niin kuin Tero Tähtinen väittäessään ettei esseessä tarvitse olla lainkaan ajatuksia eikä filosofiaa eikä mitään todellisuuteen liittyvää, ei referenssiä reaalimaailmaan vaan pelkästään taidemonologia (monologitaidetta), josta lukijan ei pidä (eikä saa) vihastua eikä ryhtyä väittämään vastaan, koska taide-esseessä kirjoittaja operoi ajatuksilla, niin kuin proosan kirjoittaja henkilöillä, mutta ei niin että ajatuksista tulee ottaa kiinni tai että ne jotenkin liittyvät ulkoisen maailmaan taide-esseen ulkopuolella. Otettakoon näin ollen uuskriittinen asento teoksen sisällä, kirjoituksessa ennen kuin se luetaan. Muotoa ennen sisältöä. Taidemuotoa! Muotopuolta, kai.
     Tähtinen, Parnassossa numero 3 tänä vuonna, irtokappale 9,80 e, siis sanoi että essee on kaunokirjallisuutta. Kaunokirjallisuus on jotakin, josta saa olla eri mieltä, mutta sitä ei saa sanoa ääneen, koska kaunokirjailija ei kuvaa todellisuutta vaan synteettistä rakennelmaa, so. kaunokirjallisuutta.
     Puhdasta kuin syntymätön ajatus. Lumi Etelämantereella.  Astianpesukoneessa pesty lautanen. Viattomuus.
     Essee on retorinen kuvio, sanoi Tähtinen. Liioittelun liioittelua – sallittu kirjoittajalle, ei lukijalle. Hänen, lukijan pitää vaieta kun taide-esseen kirjoittaja kärjistää.
     Retoriikka ei kysy eikä vastaa, paitsi itselleen sanomatta sitä. Puhetta ilman ääntä. Lauseita ilman sanoja.
     Olisi ylimielistä, Tähtinen sanoi, edellyttää että esseessä levitetään tietoa jostakin. Nöyrempää on olla levittämättä mitään ja kirjoittaa tietämisen vastakohtaa, siis kirjoittaa ei-tietämisestä. Kirjoittaa ei-tietämistä ollakseni tarkka.
     Kirjoittaa ei-mitään.
     Onko se mahdollista?
     Millaiset sanat selittävät sitä mikä ei ole mitään? Millaisia lauseita syntyy sanoista, jotka eivät merkitse mitään? Miten ei-sanoista rakennetaan kyllä-lause?
     Millainen ei-mikään-maailma on?
     Voiko sen ylipäänsä ilmaista puheessa, lauseisissa sanoissa?
     Taide-esseessä?
     Esseenä?
     Hoh-hoijaa!


Ollakseni henkevä, kesän taipuessa kesään, lumien sulaessa ja heinän kasvaessa vilussa ja viimassa, tein kolme testiä (ks. edellä) päästäkseni selville kuinka henkevästi Parnasso, korokkeelle asetettu hengen virta, kuvastaa tätä hetkeä tätä elämää tätä maisemaa kulttuurissa.
     Kaikesta päätellen testini onnistui.
     Kävi ilmi ettei Parnasso numero 3 vuonna 2014, irtonumero 9,80 e, uskaltanut laskeutua korokkeelta, uskaltanut kysyä niitä kysymyksiä joita ei vielä kysytty vaan vastasi niillä kliseillä, jotka me jo kuulimme aikaisemmin sata kertaa ja noin.
     Parnasso ei läpäissyt testiä, mutta testi saattoi olla sattumanvarainen, puolueellinen, tarkoitusta hakeva.
     Ei kannata masentua.
     Sanoista syntyy lauseita yhtä kaikki.


Juhannusrunoksi ehdotan mietelmää Johann Wolgang von Goetheltä, O. Mannisen suomennoksena:
Paras viinitarha se taivaan alla,
missä köynnös ois sidottu makkaralla.”


                                                                        Kyösti Salovaara 2014.

Voiko henkevyys jäätyä?
Taide-essee?
Taide?
.de?

torstai 12. kesäkuuta 2014

Päätä häntää


[tajunta virtaa tajuntana]




Viime viikon maihinnousupakinaa valmistelin viikon. Monta elokuvaa tuli katsotuksi.
     Nyt en valmistele mitään.
     Usko tai älä.
     Älä.


Toissasyksynä hankin kaksi linnunpönttöä espoolaisesta verstaasta.
     Juuri nyt räkättirastas imeskelee kastematoa nurmikolla.
     Kiinnitin pöntöt kahteen pihlajaan.
     Viime kesänä tintit voittivat taistelun ja kirjosieppo jäi nyppimään sulkiaan.
     Tänä keväänä, kenties lämpöisten ilmavirtausten ansiosta kirjosieppo valtasi toisen pöntön. Toinen on tyhjä.
     Ihminen ei tiedä mitä lintu ajattelee.


Kirjosieppo vuokrakämppänsä ovella.
Kuva: Jaakko Salovaara 2014.


On jopa pohdittu, onko evoluutio ihmisen kohdalla päättynyt. Onko ihminen ”valmis”?
    Tiedemiehet ilmeisesti väittävät, että myös ihmisen kohdalla evoluutio jatkuu. Syntyy uudenlaista, valiutuu jonkinlaista.
     Darwinismin julman pelin huomasin viikonloppuna, kun iso harmaalokki seisoi nurmikolla ja sen suussa sätki räkätinpoikanen. Räksytys kuulosti kamalalta vanhempien yrittäessä pelastaa lapsensa.
     Ei onnistunut.


Räkättirastas (turdus pilaris) pesii yhdyskuntina.
     Tämän opin viime vuonna radiosta, kun lintu "lauloi" Ylellä viikon luontoäänenä.
     Räkättiyhdyskunnassa vanhemmat ja viisaammat parit pesivät yhteiskunnan keskellä, nuoremmat reunoilla.
     Nuoremmat linnut puolustavat aggressiivisesti koko yhteiskuntaa. Keskustassa viisaammat linnut pääsevät vähemmällä. Tästä johtuen yhteisön keskellä pesii myös muita pikkulintuja. Ne ovat siellä turvassa petolinnuilta, harakoilta ja variksilta.
     Reunoilla, marginaalissa käydään kovaa taistelua olemassaolosta. Kovapintaisimmat nuorista linnuista ja kenties älykkäimmät selviävät hengissä ja vähitellen pääsevät pesimään keskustaan, turvallisemmille sijoille.


Marginaalissa voi silti olla mukavaa. Kiehtovaa.
     Ainakin jos on uskominen niitä, jotka vannovat kokeellisen proosan nimiin. Kokeellinen proosa on jotakin muuta kuin kokeilematon.
     Muutama päivä sitten Penjami Lehto kirjoitti kokeellisesta proosasta Jäljen ääni -blogissaan. Se häntä yllätyksellisyydessään viehätti, mutta Penjamikin totesi että kokeellinen proosa lienee aina marginaalissa.
     Yhteisön reunalla, siellä missä taistelu käydään?
     Kun ja koska kokeellinen proosa ottaa riskejä ja yrittää olla muuta kuin ihan tavallista, niin se onnistuu tai epäonnistuu, ja Penjami kysyi, että miten tuo epäonnistuminen tai onnistuminen tulkitaan. Tekeekö sen kriitikko? Lukija? Kirjailija itse? Vai Aika?
     Minä vastasin Penjamille kommentilla että Aika. Näillä sanoilla:


Aika.
    Tulkitsee onnistumisen eli epä, niin kuin kaiken muunkin kaunokirjallisuuteen liittyvän, ainakin jos on uskominen Alex Matsonia, ja miksei olisi.
    Onkohan yhtään kokeellista romaania elänyt klassikoksi? Runoja tietysti on koska eivät muutenkaan ole yksiselitteisesti ”mitään” kieltä, tai merkitystä.
    Nooh, tietysti jokainen sanoo että joku Joyce, mutta onko sekään siksi että sitä luettaisiin vai siksi että älypäät haluavat pitää sen imagoa hengissä hintaan mihin hyvänsä? Älypäitä piisaa.
    Kokeellisella romaanilla on sama ongelma kuin standardiviihteellä. Viihde pyrkii olemaan uptodate viestiäkseen nykyhetkestä; silloin se ei oikein elä klassikoksi koska ajat muuttuvat. Kokeellinen proosa taas kieltää nykyhetken ”rakenteet” ja ”sisällöt” joten ironista kyllä sille koituu viihteen kohtalo: ajat muuttuvat ja kokeellisuus ei merkitse ajan kulumisen jälkeen mitään, koska sen kohdetta ei enää ole.
    Tämä kaikki, siis edellä oleva, sanottu ajattelematta yhtään mitään.


     Kommenttini tuli selkärangasta. Sovinnaisesti.
     Tarkemmin jos ajattelee näkee tarkemmin. Silmälaseillakin näkee jos ei muuten. Tai suurennuslasilla. Mikroskoopilla vielä enemmän. Toisaalta kaukoputkella näkee kauemmaksi ja mäen päältä laajemman alueen, koko maiseman.
     Miettimättä sen enempää, uskaltaa kai todeta että kokeellinen proosa yleensä tai useasti kieltää tarinan merkityksen. Kokeellinen ei halua kirjoittaa elämän (tai jonkin muun) kuvausta lineaarisena juttuna, missä seuraus ja syy vuorottelevat, missä tapahtuneen voi peruuttaa historiaansa.
     Näin ollen kokeellinen proosa muistuttaa arkipäivän kokemusta jollakin tasolla, sillä eihän oikea elämä ole yksi tarina. Sattumien leikki ja tragedian uhka perustelevat kokeellisen proosan idean.
     Toisaalta, jälleen, kyllähän arkielämän voi jakaa pieniksi tarinoiksi, siitä lähtien kun päätän mennä kauppaan ja menen ja teen ostokseni ja tulen takaisin. Itse asiassa tarinoiden lumoa hyödynnetään nykyään joka puolella, jopa businessmaailmassa.
     Niinpä tuntuu, että kokeellisen proosan kirjoittajat vähättelevät ihmisen viehtymystä uskoa tarinaan, siihen että kaikella mitä tapahtuu on jokin merkitys, syy ja seuraus, seuraus ja syy.
     Jos tarina puuttuu, ihminen generoi sen.
     Merkitys tehdään koska niin on helpompi elää.


Räkättirastaita emme ole, harmaalokiksi emme halua, joten olkaamme... tarinoita lukevia ihmisiä.
     Räkättirastaan yhteisömallin analogialla selittää monia asioita.
     Sen myös miksi kokeellinen proosa jää marginaaliin.
     Kaikki eivät voi kuitenkaan asua ja elää marginaalissa.
     Päinvastoin.
     Tosin nyt monet toteavat, että digitaalinen universumi erottelee ihmiset samanmielisten joukoiksi, jotka eivät enää välitä tietää mitä toisaalla ajatellaan. Tästä voi sitten ennakoida, että marginaalinen kirjallisuus, esimerkiksi, jää ainoaksi kirjallisuuden ”muodoksi”. Mutta ei kai siitä pidä päätellä, että tarina kuolee kertomisen rakenteena? 
     Ironia on kyllä hulvaton.
     Marshall McLuhan ennusti aikoinaan, että moderni tiedonvälitys muuttaa maailman yhteiseksi kyläksi. Erillisyys muuttuu yhteisyydeksi.
     Nyt siis näyttää käyvän toisin. Yhteisten kulttuurien tilalle tule some-heimojen ja netti-kylien kulttuuri, jossa iso kuva hävitetään. Uusi kylä ei ole paikallinen; uusi globaalisuus ei ole yhteistä. Ei kannata kiivetä mäen päälle, kun mikroskoopilla näkee kaikenlaista kivaa.
     Kiva on kivaa on kivaa – joskus.
     Jos digikylään identifioituva ”some-ihminen” todella putkahtaa evoluutiosta, miten maapallon silloin käy?


Edellisiin ajatuksiin liittyen ja yleistä selitystä janoten, lainaan Harri Kaasalaisen runoa Kapinoitsijalle! (Uuden runon kauneimmat I. Otava 1970.). Se kuulostaa puujalkavitsiltä, kapakkalaskun taakse kirjoitetulta, mutta onko se pelkästään sitä, luetaanpa ääneen:

Rauhoitu!
             Et sinä voi iskeä yhteiskuntaa
vyön alle.
Yhteiskunnalla on henkselit.”

Joskus kokeellinen proosakin yrittää tuota temppua ja unohtaa henkselit. Viisas räkättirastas asuu keskellä, kaukana reunoista ja vaarasta. Sitä ei saa lentoon vaikka kuinka säikyttelee.
     Kaasalaisen runosta tulee mieleen pari Franz Kafkan mietelmää (Keisarin viesti.).
     Ensin Kafka sanoi, että kun taistelemme maailmaa vastaan, olemme pelkästään maailman ”sekundantteja”.
     Toinen menee näin:
     ”Ketään ei saa puijata, ei myöskään maailmalta sen voittoa.”
     Selväjärkisen kokeellista?


Valon ja pimeyden taistelu alkaa tänään torstaina 12.6 Brasiliassa.
     Vielä emme tiedä mikä taktiikka tällä kertaa on parasta: hyökkääminen vai puolustaminen? Pallo on valoa, puolustaminen ilman palloa on pimeyttä.
     Voi sanoa, että yhteiskuntana Suomi on viime aikoina keskittynyt pimeään peliin. Hyökkäys on unohdettu.
     Mutta molempia tarvitaan, ainakin jalkapallossa.
     TV:stä on tietysti hieman vaikeaa seurata pelin ”pimeää” puolta, koska kamera (ja tapahtumien leikkaus) yleensä seuraa palloa. Siitä syntyy harhakuva, toispuolisen fiktiivinen tarina pelin kulusta. Pallottomien miesten liike jää näkemättä, vaikka sillä on yhtä suuri merkitys pelin kululle kuin pallon kuljettelulla.
     Brasilia, Espanja, Saksa, Argentiina - parhaistako parhaat?
     Belgia, Italia, Ranska, Uruguya – yllättäjiäkö? Vaiko vanha Englanti?
     Jää nähtäväksi!




Espanja votti Euroopan mestaruuden vuonna 2008
Ostin voittopaidan torilta Aurinkorannikolta.
Olin siellä missä tapahtui.
Mutta paidan värit haalistuu.




torstai 5. kesäkuuta 2014

Kesäkuun kuudes


[rauhanprojektin käännepisteessä]




Huomenna, perjantaina 6.6. maailman johtajat kokoontuvat kunnioittamaan Normandian maihinnousun 70-vuotispäivää.
     Seitsemänkymmentä vuotta sitten kesken Englannin kanaalissa raivonneen kesämyrskyn, kun sade hetkeksi taukosi, liittoutuneet aloittivat maihinousun, joka muodosti käännepisteen Euroopan vapauttamisessa totalitaarisesta komennosta.
     Siitä alkoi rauhan tie, vaikka uudet konfliktit olivat jo idullaan.
     Kun eurooppalaiset ja amerikkalaiset johtajat nyt 70 vuotta myöhemmin kokoontuvat ristiriitaisissa tunnelmissa Normandian rantaviivalle ja kun eurooppalaisessa ilmastossa käy sekä poliittista että taloudellista ja sekä globaalia että nationalistista ristivetoa, on houkuttelevaa heijastaa nykyhetki eli eurooppalainen rauhanprojekti käännepisteeseensä, menneisyyteensä.
     Muutamia elokuvia katsoessa ja vähän historiankirjoitusta selatessa illuusio yhtenäisestä liittoutumasta ja veljellisistä johtajista karisee nopeasti. Normandian maihinnousu valmisteltiin ja toteutettiin ja Saksa nujerrettiin äärimmäisen ristiriitaisessa prosessissa. Eri suuntiin vetävistä voimista ei ollut puutetta. ”On hämmästyttävää, miten pieniä ja pikkumaisia miehet voivat olla komentovaltaan liittyvissä kymyksissä”, sotamarsalkka Brooke kirjoitti päiväkirjaansa. Lainaus löytyy Antony Beevorin mittavasta teoksesta Toinen maailmansota (2012. WSOY. Suom. Jorma-Veikko Sappinen.)
     Ainahan ”tosielokuvien” katsoja ei tiedä missä faktat muuttuvat fiktioksi tai missä kohtaa tarinoista tulee tosijuttuja kun ne moneen kertaan toistetaan.


Toukokuussa 1944 Lontoossa vallitsi maihinnousukuume.
     ”Legendaarinen” sotavalokuvaaja Robert Capa oli saapunut monien muiden toimittajien ja julkkishahmojen kanssa Englantiin odottamaan tiedossa olevaa maihinnousua. Niinpä se tuskin tuli yllätyksenä edes saksalaisille.
     Lontoossa näkyi kansojen univormuja maailman joka reunalta. Lontoon pubeissa viski oli melkein kortilla. Lehtimiehet löysivät kuitenkin halpoja drinkkejä tarjoilevan The Little French Clubin, missä sai myös skottilaista mielin määrin. Vapaan Unkarin passilla kulkeva Capa hyväksyttiin klubin jäseneksi kivuttomasti. Amerikkalaiset intellektuellit Irwin Shaw ja William Saroyan kertoivat tykkäävänsä Ranskasta ja pääsivät klikkiin mukaan.
     Ernest Hemingway liittyi klubiin toukokuussa viimeisten joukossa.
     Hänestä tuli tavallaan maihinnousun ensimmäinen uhri.
     Robert Capa järjesti komeassa vuokra-asunnossaan Hemingwaylle tervetuliaisjuhlat. Juotavaa oli tolkuttomasti, mutta kaikki meni, boolimaljan pohjalle aseteltuja persikoita myöten.
     Hemingway sai aamuyöstä kyydin hotellille. Häntä kuljettava auto joutui kolariin ja Hemingway sairaalaan.
     Kun Pariisia vapautettiin elokuussa 1944, Hemingway matkusti läheiseen kaupunkiin, mistä löytyi ainakin yksi hyvä ravintola, odottelemaan liittoutuneiden joukkoja. Hän pukeutui jonkilaiseen asepukuun ja keräsi ympärilleen vastarintaliikkeen väkeä. 60 kilometrin matka Pariisiin sujui sitten rattoisasti samppanjaa ja brandyä maistellessa erilaisissa kapakoissa ja lopulta päädyttiin ”vapauttamaan” Hemingwayn kantabaari hotelli Ritzissä. 
     Tosin kukaan ei muista mikä hotellin monista baareista se oli.


Rooma vapautettiin Anzion maihinnousun ja Monte Cassinon taistelujen jälkeen kesäkuun neljäntenä operaatiossa, jonka mielekkyyttä ei kai kukaan ymmärtänyt. Mutta Roomaan pääseminen oli amerikkalaiselle kenraali Clarkille päähänpinttymä. Kerrotaan, että hän uhkasi joukkojensa ampuvan englantilaisia sotilaita, jos nämä yrittävät Roomaan ennen amerikkalaisia.
     Kun Clark sai tiedon Normandian maihinnousun alkamisesta, hän totesi katkerana: ”Siinä sitä ollaan. Eivät antaneet meidän pitää lehtiotsikoita Rooman kukistamisesta edes yhtä päivää.”
     Englannissa maihinnousun ylipäälliköksi nimetty Dwight D. Eisenhower taiteili englantilaisten ja amerikkalaisten kenraalien ja vapautettavan Ranskan johtajaksi pyrkivän Charles de Gaullen ”oikuttelujen” ristivedossa.
     Mark Harmonin filmissä Ike - Countdown to D-Day (2004. Suom. Sodan keskipisteessä.) Eisenhower yrittää vakuuttaa Winston Churchilliä maihinnousun tärkeydestä sanomalla, että kysymys ei ole ainoastaan Euroopan vapauttamista vaan myös sen pelastamisesta. Sekä amerikkalaiset että englantilaiset ilmavoimien kenraalit olisivat halunneet pommittaa Euroopan kaupungit ensin maan tasalle ja vasta sitten hyökätä maavoimilla kanaalin yli.
     Beevor kertoo kuinka Churchill yritti saada Eisenhowerilta takeet ranskalaisen siiviliväestön uhrien välttämisestä. Takeita ei annettu. Kenraalit halusivat säästää sotilaitaan ja käyttää räjähdysaineita. Maihinnousun jälkeisinä päivinä ranskalaisia siviilejä kuoli 15 000 ja loukkaantui vaikeasti 19 000.
     Melko tuoreessa saksalaisessa tv-filmissä Rommel (2012. Ohjaus Niki Stein.) kerrotaan sotamarsalkka Erwin Rommelin elämän viimeisestä seitsemästä kuukaudesta. Maihinousun aikoihin saksalaiset sotilaat olivat jo suunnittelemassa Adolf Hitlerin syrjäyttämistä ja murhaa, ja hyvin yleisesti tunnelma oli sellainen, että liittoutuneiden kanssa pitäisi ryhtyä neuvottelmaan rauhasta. Elokuva romuttaa osaltaan sitä myyttiä, että maihinnousu olisi tullut saksalaisille sotilaille yllätyksenä, edes sen kohde Normandiassa ei ollut Rommelille yllätys. Mutta ehkäpä tuo myytti murtui muutenkin jo ajat sitten.
     Hitler itse asiassa odotti innokkaasti maihinnousua, sillä hän kuvitteli, että tuhoamalla maihinnousujoukot hän pelastaa Saksan päästessään keskittymään itärintamaan.
     Beevorin mukaan Saksa menetti Ranskan, koska Hitler ei suostunut keskittämään puolustuksen johtoa yhdelle kenraalille vaan hajoitti päätösvaltaa eri puolille (ehkä omaa valtaansa pönkittääkseen) ja toisaalta sitten sekaantui sotilaiden päätöksentekoon maanisella itsepäisyydellään. Hitler hajasijoitti joukkoja pitkin rannikkoa ja muutti jatkuvasti mieltään koska halusi varmistaa, että oli ennustanut maihinnousun paikan oikein.


Taskukirjapainos v. 2001.
The Modern Library/ Random House.


Teoksessaan Slightly Out of Focus (1947) Robert Capa (1913-54) muistelee maihinousun alkuhetkiä. Hän oli yksi neljästä kuvaajasta, jotka pääsivät mukaan ensimmäisiin maihinnousuaaltoihin.
     Kirjassaan Capa miettii, mitä hän sanoisi, jos hänen poikansa kysyy miten sotakirjeenvaihtajan erottaa muista univormuun pukeutuvista sotilaista. Kuvitteellisessa keskustelussa Capa tunnustaa, että sotakirjeenvaihtaja saa enemmän viinaa, naisia ja parempaa palkkaa ja enemmän vapautta kuin sotilas, mutta koska hän voi valita paikkansa, sen että sotakirjeenvaihtaja saa olla myös pelkuri eikä joudu siitä teloitettavaksi, siitä muodostuu hänen kidutuksensa.
     Moinen ”vapaus” koitui Capan kohtaloksi Normandian maihinoususta kymmenen vuoden päästä huhtikuussa kun hän astui maamiinaan Indo-Kiinassa missä oli kuvaamassa sittemmin Vietnamin sodaksi kehittynyttä kriisiä.
     Mutta kesäkuun kuudentena 1944 Capa seilasi U.S.S Chasella kohti Omahaksi nimettyä normandialaista rantakaistaletta.
     D-Day. Day-Day. Se-Päivä. Päivien-Päivä!
     Kello kolmelta yöllä heille tarjoiltiin laivalla runsas aamiainen. Messipojat olivat epätavallisen innokkaita ja ystävällisiä.
     ”Neljältä aamuyöstä meidät koottiin kannelle”, Capa kirjoittaa.
     ”Maihinousuveneet kiikkuivat kraanoissaan valmiina laskettavaksi mereen. Odottaessaan aamunkoiton ensimmäisiä säteitä kaksituhatta miestä seisoi täysin hiljaisina, mitä he ajattelivatkaan, se oli kuin rukoushetki.”
     Sitten Capa oli meressä, rantavedessä, kranaattien putoillessa aina vaan lähemmäksi. Laineet kuljettivat konekivääritulen ja kranaattien tappamia sotilaita rantahiekkaan. Kuolleita kellui joka puolella.
     ”En uskaltanut kääntää katsettani Contax-kamerani etsimestä vaan kuvasin vimmatusti ruutu ruudun jälkeen. Puoli minuuttia myöhemmin kamera juuttui – filmi oli loppunut. Kaivoin laukusta uuden rullan ja vetiset, vapisevat käteni tuhosivat filmin ennen kuin sain sen kameraan.
     Meni hetki ... ja sitten kaikki romahti.”
     Sietämätön pelko valtasi laineissa vapisevan Capan.
     Hän ryntäsi takaisinpäin vastoin tahtoaan, pitäen kameraa veden yläpuolella, merenkäynnin iskiessä häntä kasvoille. Hän yritti kääntyä, mutta ei pystynyt katsomaan rannikkoa. Hän hoki itselleen että menee vain kuivaamaan kätensä maihinnousuveneelle.
     Capa pääsi pakoon ja takaisin laivalle.
     Hänestä tehtiin sankaria, mutta hän ei tahtonut pakonsa jälkeen olla sankari.
     Capa otti yli sata ”loistavaa” kuvaa sekasortoisesta maihinnoususta, mutta kun niitä kehitettiin, innokas laborantti pilasi negatiivit ja vain kymmenkunta kuvaa säilyi.





Maihinnousun kauheista hetkistä, sen järjettömästä sekasorrosta, josta Capa tavoitti muutaman traagisen hetken valokuviinsa, saa jonkinlaisen käsityksen Steven Spielbergin elokuvasta Saving Private Ryan (1998. Suom. Pelastakaa sotamies Ryan). Lienee luvallista ajatella, että Spielbergin
tiimi katseli Capan valokuvia suunnitellessaan maihinnousun julman realistista kuvakerrontaa.
     Niin paljon kuin liittoutuneet ”tuhosivatkin” miehiä Normandiassa, ensimmäisessä suuressa maihinnousufilmissä The Longest Day (1962. Suom. Atlantin valli murtuu.) ”tuhottiin” tähtinäyttelijöitä yhtä ronskisti heittämällä heidät taistelurannikolle laukomaan muutama repliikki. Kaikkineen tuo Cornelius Ryanin kirjaan perustuva elokuva antoi, luulen vaikken sitä nyt päässyt testamaan, suhteellisen luotettavan kokonaiskuvan maihinnousun tapahtumista molempien osapuolien näkökulmasta.
     Kun englantilainen kenraali Montgomery puhui maihinnousun edellä suuria, mutta hyökkäsi sitten vihollisen maaperälle äärettömän varovaisesti, hän myöhemmin syksyllä ryhtyi käsittämättömään uhkapeliin yrittäessään valloittaa Hollannissa sodan kannalta ratkaisevia siltoja matkalla Berliiniin. Operaatio Kauppapuutarha (Market Garden) epäonnistui täysin. Tästä seikkailuista Richard Attenborough ohjasi vuonna 1977 kohtuullisen hyvän filmin A Bridge Too Far (suom. Yksi silta liikaa.) Tässäkin elokuvassa tähtinäyttelijöitä sijoitettiin pikkurooleihin.
     Vaikka Eisenhower pisti panssarikenraali Pattonin jäähylle tämän kohdeltua Italian taisteluissa hermonsa menettänyttä sotilasta epäinhimillisen ankarasti, eikä Pattonilla itse maihinnousussa ollut muuta tehtävää kuin vetää saksalaisten huomio toisaalle, kannattaa silti katsoa, jos sen käsiinsä saa, Franklin J. Schaffnerin filmi Patton (1970. Suom. Panssarikenraali Patton.), sillä siinä syntyy inhorealistisen kiehtova kuva tästä ”hullusta” kenraalista, jolla oli ratkaiseva osuus Normandian maihinousun jälkeen Ardenneilla käydyssä taistelussa.
     Normandian maihinousua ja sen jälkeistä sotaa ei voi ohittaa mainitsematta Spielbergin ja Tom Hanksin tuottamaa tv-sarjaa Band of Brothers (2001. Suom. Taistelutoverit). Tämä loistavista tv-elokuvista loistavin kuvaa amerikkalaisen 101. maihinlaskudivisioonan Easy-komppanian taisteluretkeä aina Normandiasta Saksan ytimeen asti. Toisin kuin edellä mainituissa suurelokuvissa, tässä sarjassa tekijät keskittyvät tavallisten sotilaiden kohtaloon eikä niitä rooleja miehitetty tähdillä, vaikka muutamasta näyttelijästä sittemmin on ”tähti” tullutkin.
     Taistelutovereiden tapahtumilla on ”looginen” yhteys sekä Attenboroughin että Schaffnerin filmeihin, sillä Easy-komppania osallistui operaatio Kauppapuutarhaan ja Ardenneilla Bastognen taisteluun. Easy-komppanian miehet eivät koskaan myöntäneet tarvinneensa Pattonin apua saarron murtamiseen. ”Laskuvarjojääkärit ovat aina saarrettuina”, he totesivat lakonisesti.
     Faktaa ja fiktiota – molempia väistämättä.





Seitsemänkymmentä vuotta sitten kenraalit ja poliitikot pystyivät hillitsemään jossain määrin omat itsekkäät mielihalunsa. Ainakin hetkeksi, vaikka esimerkiksi panssarikenraali Patton ilmaisi jo Berliinin kukistuessa valmiutensa jatkaa sotaretkeä Neuvostoliittoon. Kovaa realismia ja sumeaa idealismia riitti moneen junaan.
     Normandian maihinousu oli kuitenkin Euroopan rauhanprojektin käännepiste.
     Eurooppaa ei pelkästään vapautettu, sillä tarkoitushan oli pelastaa se.
     Tavallaan, hyvin arkisessa mielessä, Euroopan yhteisö, nykyinen EU on tuon pelastusretken tulos.
     Tavallaan, ja yhä, miehet ovat pikkumaisia ja pieniä.
     Hyvinvoivassa rauhassa pikkumaisuus tekee suurmiehistä oikuttelevia julkkiksia. Heille ei ole ehkä käyttöä muualla kuin viihdeohjelmissa. Ja kun niin käy, todella ilkeät ja likinäköiset pienet ihmiset saavat käsiinsä valtaa, jota he eivät osaa eivätkä halua käyttää ihmiskunnan parhaaksi.
     Näin pienuus tulee maksimoitua.
     Eikä pieni ole silloin kaunista.