[lehdet
kulttuurin puussa]
Kuva: Jaakko Salovaara 2014. Vieläkö sanomisen palo roihuaa? |
Tätä
pakinaa luonnostellessa hyytävä tuuli käy järven yli
pohjoisesta eikä kesää ole muualla kuin ajatuksessa.
Netti
puuttuu joten pitää turvautua muistikuviin ja mielikuviin,
maisemakuviin.
Mitä
enemmän ajattelee, sitä epätietoisemmaksi mieli käy. Tieto ei
lisää tuskaa, paitsi siinä merkityksessä että epävarmuus on
tuskallista.
Viime
viikkoisen Parnasso-pakinan jälkilöylyissä olen ajatellut
kulttuuria ja yhteiskuntaa ja julkaisuja, joissa yhteiskunta
näyttäytyy kulttuurilehden tai kirjallisuuden muodossa.
Viime
viikolla pakinaa – sen aihetta, kirjallisuuslehteä - kommentoitiin
viisaasti monelta kantilta, niin monelta että negatiivinen
Parnasso-kriitikkini alkoi tuntua liioitellulta, yksioikoiselta, myös
pikkumaiselta kenties.
Itseäni
puolustaakseni ajattelen kuitenkin ettei kirjoittajan pidä ajatella
kaikkia asian haaroja ja puolia. Jos ajattelee kaikkia ja ottaa
huomioon kaiken, ei jää mitään kirjoitettavaa. Yksilön näkemys
ei koskaan ole kaikki vaan pelkästään häviävän pieni ikkuna
todellisuuteen, jota tuhansista ja tuhansista ikkunoista
tarkkaillaan. Niin kuin sanoi Henry James. Tai jotakin sinne
päin.
Äsken,
muutama hetki sitten kuljin ulkopuolisena "rinssieversti" Pekka
Lipposen kotimaisemissa. Kulttuurin jäljet maisemassa katoavat.
Tällä
viikolla tulee täsmälleen 30 vuotta Suomen dekkariseuran
perustamisesta. Hieman mutkia oikaisten voidaan myös Dekkariseuran
lehteä Ruumiin kulttuuria onnitella 30 vuotisesta taipaleesta.
Tuntuu
ikuisuudelta siihen juhannuksen jälkeiseen päivään kesällä 1984
kun ajelin valkoisella Citroen Visalla Orivedelle, missä Kai
Ekholmin johdolla järjestettiin tiettävästi ensimmäinen
kotimainen dekkariseminaari. Esitelmän pitäminen jännitti
hemmetisti.
Seminaarin ohessa perustettiin Suomen dekkariseura
paikallisessa ravintolassa.
Risto Raitio (nuorena) pinnakkaisvedoksessa Orivedellä, ensimmäinen Ruumiin kulttuurin päätoimittaja, aina vuoteen 2005. Nykyään lehteä päätoimittaa Keijo Kettunen. |
Ruumiin
kulttuuri ilmestyy neljä kertaa vuodessa. Siinä käsitellään
jännityskirjallisuutta laveasti. Kaikki suomalaiset dekkarit
arvostellaan. Myös suurin osa käännösdekkareista. Lehden
arvosteluosasto vie kohtuuttomasti sivuja, sillä nykyään ilmestyy
tolkuttomasti dekkareita, toisin kuin vuonna 1984.
Ruumiin
kulttuuri -lehdellä ja Dekkariseuralla oli 30 vuotta sitten selkeä
missio: nostaa jännityskirjallisuuden genre kunnialliseksi
kirjallisuudeksi.
Joskus
tuntuu että missio onnistui liiankin hyvin.
Koska
olen kirjoittanut ”jotakin” melkein jokaiseen (noin) 120
ilmestyneeseen Ruumiin kulttuurin numeroon, minun kai pitäisi osata
vastata kysymykseen, jos joku sellaisen inhottavasti heittäisi, että
miten dekkareiden teemat ja suhde yhteiskunnalliseen todellisuuteen
ovat muuttuneet ja kehittyneet tai taantuneet tänä aikana.
Mutta
en osaa vastata, en lonkalta enkä ehkä hetken ajatelttuanikaan.
Sitä
voisi tietysti toivoa, että ruotsalaiset alkaisivat kirjoittaa
muutakin proosaa kuin dekkareita.
Vielä
vaikeampaa olisi ilmaista jännityskirjallisuuden ja ns. vakavan
kaunokirjallisuuden teemojen suhde tänä aikana. Onko molemmille
jäänyt jokin erityinen todellisuuden osa kuvattavaksi vai
kauhotaanko samasta laarista yhteisiä aiheita niitä hieman eri
tavalla käsitellen?
En
osaa vastata. Ehkä joku osaa.
Jos
vertaa (pika-analyysillä, ulkomuistista) Parnassoa ja Ruumiin
kulttuuria uskaltanee todeta, että siinä missä Parnasso on
korkealle viritetty ja jossain määrin kirjallisuuteen elitistisesti
suhtautuva julkaisu, joka ennen kaikkea panostaa kirjoitusten
laatuun, kuvastaa Ruumiin kulttuuria parhaiten hyvinkin pragmaattinen
suhtautuminen jännityskirjallisuuteen ja takana olevaan
yhteiskuntatodellisuuteen.
Jos
Parnassosta on löytävinään erilaisia teorioita tehdä kritiikkiä
ja tutkia kaunokirjallisuutta, Ruumiin kulttuurissa ollaan hyvin
kuluttajalähtöisiä; arvostelut ovat pääosin referoivia eikä
niissä intoilla teorioiden ihmemaassa. On kyllä hieman kummallista,
että molemmissa lehdissä, lehtien julkaisemissa jutuissa oikea
todellisuus näyttää olevan aika kaukana kirjoitetusta (vaikka se
ei oikeasti olekaan).
Parnassossa
pyritään julkaisemaan laadukkaita esseitä. Joskus tuntuu, että
niiden aihepiiri on kovin lyhytiskuista, juuri nyt koettua ja vain
harvoin uskaltaudutaan laveaan näkemykseen sekä ajassa että
yhteiskunnassa. Mutta, niin kuin Liisu viime viikolla
kommentoi, ”esseiden kirjoitustaitoon tarvitaan paljon viisautta ja
tietoa”. Tai Maarian sanoin: ”Kulttuuriväki on aina
jäljessä.”
Jos
Ruumiin kulttuuria vertaa tässä suhteessa Parnassoon, se jää
takamatkalle, melkein lähtökuopppiin. Ruumin kulttuurin artikkelit
ovat pääosin haastatteluja, joten niissä kirjailijat kyllä saavat
sanoa mielipiteensä ja kehua itseään, mutta kriittinen tarkastelu
puuttuu melkein kokonaan.
”Inhoan
kirjailijahaastatteluja”, Penjami sanoi viime viikolla
Parnassoon liittyen ja olen vahvasti samaa mieltä. Ei kriittisessä
kirjallisuuslehdessä kannattaisi antaa sanan yksinvaltaa
kirjailijoille – hehän puhuvat jo tarpeeksi ja riittävästi
kirjoissaan.
En
tiedä onko jossakin vallalla harha-ajatus, että kirjailijaa
haastattelemalla tehdään kirjallisuuskritiikkiä?
Yhteiskuntapoliittista
todellisuutta ja lähimenneisyyttä käsittelevä Kanava-lehti
sisältää Parnassoon ja Ruumiin kulttuuriin verrattuna valtavan
määrän aikuisten miesten debattia, jossa välillä lyödään
kaikkiin paikkoihin. Myös kiellettyihin. Kanava ei haastattele
poliitikkoja vaan iskee heitä palleaan älykkäillä
argumenteilla.
Vaikka
Ruumiin kulttuurin
arvosteluosasto välillä puuduttaa kuin suomalainen maantie, joka
luikertelee turruttavien metsiköiden ja puskien välissä, lehden
toimitusta kannattaa vilpittömästi kiittää uutteruudesta ja siitä
että kerran valitusta linjasta pidetään kiinni. Jos joku haluaa
tietää millaisia dekkareita Suomessa on julkaistu vuodesta 1984 lähtien, vastaus löytyy lukemalla Ruumiin kulttuuri -lehden vuosikerrat
läpi. Onnea vaan siihen urakkaan!
Parnasson
arvosteluosaston kattavuudesta en osaa antaa tuomiota; dekkarit
sieltä puuttuvat melkein kokonaan, mutta se ei kai ole suuri puute.
Runoja ja proosaa on melkoisesti, mutta vähänkin viihteellisempi
kirjallisuus puuttuu ja ulkomaisen kirjallisuutta arvioidaan aika
sattumanvaraisesti.
Samaan
aikaan esimerkiksi Hesarin kulttuuriosasto on luopunut kirjallisuuden
kattavasta seuraamisesta, joten Parnasson ja jopa Ruumiin kulttuurin
tehtävä alkaa näyttää toivottomalta.
Onko
suurella lukijakunnalla enää mitään mahdollisuutta seurata
kirjallisuutta kritiikin valossa, sen läpi, sen tulkitsemana?
Valveutunut
lukija joko huokaa tai sanoo: höpö höpö!
Vaikka
suomalaiset lukevat (yhäkin) paljon kirjoja, ei
kirjallisuusarvosteluja ole kai koskaan luettu paljon. Ihmisiä ei
todellakaan kiinnosta pohtia mitä (syvä)rakenteita kriitikko
kirjasta löytää ja miksi kriitikon mielestä joku moderni
mestariteos on mestariteos, mutta joku Dan Brown tai Lee
Child pelkkää roskaa ja ajan kuluttamista.
Uskon
John Careytä, joka terävästi muistuttaa siitä ettei toinen
ihminen pysty koskaan arvioimaan toisen ihmisen lukukokemuksen
”syvyyttä” tai ”henkevyyttä” tai ”aitoutta” tai
”taiteellista hurmiota”. Ja koska näin on, ei eliittikritiikolla
ole mitään oikeaa työkalua väittää, että hänen oma
lukukokemuksena vaikkapa Joycen romaanin parissa on ”parempi”
ja ”täydellisempi” tai ”oivaltavampi” kuin mattimeikäläisen
kokemus tämän lukiessa Dan Brownia tai Lee Childia.
Se
että eliittikriitikko ponnistelee lukemansa suhteen kenties enemmän
kuin mattimeikäläinen Dan Brownin suhteen, on toki kunnioitettavaa
ja papukaijamerkin arvoinen suoritus.
Se
missä Parnassonkin kriitikko voisi loistaa, olisi tietämys
yhteiskuntatodellisuudesta ja luetun romaanin suhteesta siihen, koska
tämä kaiketi palautuu ”objektiiviseen” tai melkein
objektiiviseen tietoon, mutta juuri tällä alueella nykyinen
kirjallisuuskriitiikki pettää pahiten – ja siihenhän oma
heiveröinen kritiikin kritiikkini kohdistuu.
Minusta
tuntuu – siis tuntuu, en tiedä – että nykyään lähes kaikki
kirjallisuuskritiikki on eräänlaista uuskriitiikin alalajia, joka
pelkää suhtautua kirjallisuuteen osana todellisuutta, osana
ympäröivän yhteiskuntaelämän moraalista ja filosofista
kokemusta.
Niinpä
sitten kun ”uuden kritiikin” edustaja sanoo jotakin
yhteiskunnasta se on tuollaista että ”poliitikot ovat pässinpäitä”
ja että ”viihde on viihteellisempää kuin vakava
kaunokirjallisuus” ja että ”ilmaston lämpeneminen on hurja
juttu” ja että ”se pitää ottaa vakavasti” jne.
Mutta
ei pidä unohtaa sosiaalista mediaa, joku muistuttaa.
Ei
pidäkään. Mutta aika usein sielläkin (täälläkin)
kirja-arvostelut ovat tuossa moraalis-filosofisessa katsannossa
varsin arkoja. Se lienee harkittua ja ymmärrän valinnan hyvin,
sillä onhan nettimaailma toisaalla ala-arvoista kiihkoilua täynnään,
joten miksi kiihkoilu pitäisi tuoda kirjoja käsitteleviin
blogeihin? Ei miksikään, on myönnettävä.
Jos
Parnassosa kriitikot kirjoittavat kaltaisilleen, oleville ja
tuleville kirjailijoille ja kenties kirjallisuuden tutkijoille, niin
sosiaalisessa mediassa pääsääntöisesti tunnutaan kirjoitettavan
lukijoille.
Se
on parempi asia kuin hyvä.
Viime
viikolla Jokke sanoi täällä, että hän ei lue Parnassoa,
mutta että ehkä pitäisi.
En
tiedä pitäisikö. Mutta jos lukee, ei siitä sielulleen vammaa saa.
Omassa
kirjallisuusblogissaan Jokke on todistanut kuitenkin, että sosiaalisessa mediassa on mahdollisuus käsitellä kirjallisuutta
erittäin laajasti, sekä tämän ajan että menneiden aikojen
kirjallisuutta. Parnasson ja Ruumiin kulttuurin kaltaisten lehtien
pitäisi hoitaa myös tämä puoli, vaikka kuulenkin toimittajien
parahtavan: mistä siihen alueeseen sivut saadaan.
Olen
itse usein verrannut kirjallisuuslehtiä esimerkiksi Tekniikan Maailman kaltaiseen julkaisuun, joka suorastaan henkii
”objektiivista” journalismia. Tiedän että tämä vertailu saa
kirjallisuusihmiset, kriitikot ja kirjailijat hyppäämään
selälleen kauhusta ja ylenkatseesta, mutta jos ajatellaan
kuluttajaa, tavaran ostajaa ja sen käyttäjää, niin miksi
rengastestin tulokset ovat suuressa määrin kiistattomia ja sitä
myöten hyödyllisiä, kun taas kirja-arvostelusta mahdollinen lukija
hyötyy vain minimimäärän, jos kohta joskus vähän enemmän?
No,
sanoinhan äsken itsekin ettei ole objektiivista tapaa vertailla eri
ihmisten lukukokemuksia. Kesärengastestiin riittää kymmenkunta
mitattavaa asiaa, kirjan mittaamiseen tarvittaisiin tuhansia
asteikkoja, koska silloin ”mitataan” sekä ihmisten
ajatusmaailmaa että konkreettista yhteiskuntaa ja niiden väliin
jäävää filosofis-moraalista ryteikköä.
Kesärenkaan
ostajaa ei kiinnosta renkaan syvärakenne kunhan sen ominaisuudet
ovat kunnossa. Pitäisikö romaanin lukijan olla kiinnostunut teoksen
”syvärakenteesta” jos romaanin lukeminen maistuu hyvältä?
Viime
viikolla Liisu sanoi, että jokaisen ihmiset ajatukset ovat hänen
yksityisomaisuuttaan. Kun ajatus on julkistettu, naapuri voi hyväksyä
tai kiistää sen, mutta siitä ei seuraa että kuulijalla tai
lukijalla olisi oikeutta vaatia ajatuksen esittäjää vaikenemaan.
Maaria
puolestaan sanoi että ”mielipiteen taidetta ei voi eristää,
koska mielipiteen taide on ennen kaikkea vuorovaikutuksen taidetta”.
Yhdessä
Liisun ja Maarian ajatukset punovat yhteen koko kulttuurin puun ja
metsän idean. Siihen metsään ei kaivata puutarhuria eikä
monitoimikonetta.
Pitää
sanoa, pitää kuunnella, pitää kertoa oma mielipiteensä, saa olla
eri mieltä kuin toinen, mutta ei saa ryhtyä kieltämään toista
mieltä olevilta sanomisen oikeutta.
Liberaali
suvaitsevuus on helppo asento otettavaksi.
Mutta
säilyykö asento?
Näin
on helppoa vaatia ja esittää, mutta joskus huomaan itsestäni, että
vastakkaisen mielipiteen hyväksyminen on vaikeaa ja vielä
vaikeampaa on huomata olevansa itse väärässä.
(No
sellaistahan ei tapahdu, mutta teoriassa niin voisi käydä).
Kun
Penjami luonnehti Parnasson positiota sanomalla, että se ei ole
liian elitististä satunnaiselle lukijalle mutta on samalla
pysyttäytynyt erossa kirjamarkkinoiden pintailmiöistä, päästään
kenties ideaan millainen kirjallissuuslehden roolin kuuluisi olla.
Sekä
Liisu että Marjatta löysivät Parnassosta kosolti luettavaa
ja ajatuksien herättäjiä, jopa aivojen käyttämistä
edellyttävää.
Ollakseen
optimisti tämä kuulostaa hyvältä.
Pirullinen
kysymys kuitenkin tähän loppuun:
Onko
kirjallisuus merkittävä juttu vuonna 2014?
Vai
onko kirjallisuudelle käynyt (tai käymässä) samoin kuin Arturo
Perez-Revertin romaanissa Taistelumaalari (Like. Suom.
Satu Ekman) väitetään maalaus- ja valokuvataiteelle
käyneen. Kirjassa vanha sotavalokuvaaja maalaa yksinäisyydessä
taistelumaalausta kivimuuriin. Hänen ystävänsä ja kollegansa
toteaa, että sotien kauhukuvia maalanneet taiteilijat elivät ennen
1600-lukua. Vain Goya hätkähdytti sen jälkeen, sillä:
”Sitten
tuli valokuvaus. Sinun valokuvasi, Faulques. Ja muiden. Mutta
siitäkin hävisi kunniallisuus, eikö vain? Lähikuvaa kauhusta
pidetään jo sosiaalisesti epäkorrektina. Siltä Varsovan getossa
otetun kuuluisan kuvan kätensä nostavalta pojaltakin peitettäisiin
tänä päivänä kasvot, tai silmät, jottei rikottaisi
lastensuojelulakia. Sekin on jo mennyttä aikaa, kun kameralla
valehdellakseen piti nähdä vaivaa. Nykyään kaikki ihmisiä
esittävät kuvat ovat valheellisia tai epäilyttäviä, oli niissä
kuvateksti tai ei. Enää ne eivät ole todistusaineistoa meitä
ympäröivistä lavasteista. Jokainen voi vapaasti valita elämäänsä
somistamaan oman tunteita herättävän palasensa kauhua. Eikö näin
muka ole? Mieti kuinka kaukana olemme vanhoista
muotokuvamaalauksista, ihmiskasvoja ympäröivästä hiljaisuudesta,
jossa silmä lepäsi ja myötätunto heräsi. Nykypäivänä
alallamme vallitseva myötätunto kaikenlaisia uhreja kohtaan
vapauttaa miedät vastuusta. Tunnontuskista.”
_________________________________________________________
Ps. Deadline Torstaina tulee hieman myöhässä koska pääsin "sivistyksen" (so. netin) piiriin vasta illansuussa. Mutta torstaina yhtä kaikki.