Näytetään tekstit, joissa on tunniste jalkapallon MM. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste jalkapallon MM. Näytä kaikki tekstit

torstai 19. kesäkuuta 2014

Henkevästi?


[sanat lauseita rakentaa]




Lueskelin Parnassoa.
     Numeroa kolme, tänä vuonna. 9,80 euroa. 64. vuosikerta. Vt. päätoimittaja Tarja Hurme. Toimittaja Karri Kokko. Kustantaja Otavamedia.
     Kertoo olevansa ”kirjallinen aikakauslehti”.
     Vihjaa olevansa korkeammalla kuin me muut.
     Vaihtaa toimittajaa syksyllä.
     Ei sano, mutta pyrkii muotoilemaan lauseet henkeviksi.
     Ei ole poliittinen julkaisu, mutta näyttää inhoavan ”normaalimaailmaa”. Ei sano inhoavansa. Inhoaa silti.
     (Varsinkin A. Stubbia – eikä se ole politiikkaa vaan aitoa inhoa!)
     Tai sitten on olevinaan sellainen, sillä toisaalta kirjoittajat vaativat, että yhteiskunta, se normaalimaailma, junttien ja mänttien valtio tukee yhteisesti, verovaroin, kerätyin ja maksetuin kulttuuria joka marisee.
     Suomessa.
     Marisee.


Se joka etsii vertauksia, löytää vertauksia.
     ”Mitä tehtävää puhujalla olisi, jos ajatus olisi selvä ilman sanoja?”  Aristoteles kysyy P. Saarikosken suomisanoin.
     Aika hyvin kysytty. Paremmin ei osaa.
     Niin kuin ihmetteli v. 772 syntynyt Po Chü-i lukiessaan Laotsea. ”Joka puhuu, ei tiedä; joka tietää, vaikenee”, mietti Po Chü-i Laotsea lukiessa (suom. Pertti Nieminen.)
     Mutta jos Laotse oli niitä jotka tietävät, miksi:
     ”Miksi hän kirjoitti kirjan: viisituhatta sanaa?”


Kirjanoppineet ovat kummallista väkeä.
     Parin päivän päästä kesäpäivä seisahtaa. Illat pimenevät kohta.
     Kohta lumisateet lakkaavat kenties.
     Kohtako tätä olotilaa, välitilaa, jotakin tilaa talvien välissä sanotaan kesäksi?
     Parempi sanoa niin kauan kun sanoja piisaa.
     Minäkin asun välitilassa. Kehä ykkösen ja kolmen välisellä tasangolla. Isojen nelikaistaisten katujen välissä peltojen reunoilla.
     Onko tämä maaseudulle viskattua kaupunkia? Vai maaseudulta yli jäänyttä ja hyljättyä kylää?
     Ei parane nousta korokkeelle.
     Se huimaa, siis jos.


Ollakseen henkevä, pitäisi välttää kliseitä. Tai käyttää niitä niin ettei kukaan tajua asiaa ennen kuulleensa.
     Sanoista pitäisi muotoilla lauseita joissa on ajatus, melkein uusi, melkein oma, melkein siis: Ajatus!
     Ei mitään tällaista:
     ”Onko kyse ekokatastrofin allegoriasta? Vaikka tietoa on, akateemiset arvovaltataistelut, päättäjien egoilu, suurvaltain pikkupoikamainen uhittelu ja kaupalliset näkökohdat estävät järjenkäytön.”
     Sanoi Jani Saxell Parnassossa (numero 3, 2014, 9,80 e).
     Haastatteli Jarkko Tonttia (joka vapaaehtoisesti köyhtyy Kruunuhaassa), kliseitä pöytä täynnä, nauhuri tukkiintumassa itseuhoon.
     Hoh-hoijaa!
     Eikö nämä kliseet jo kuultu sata kertaa? Tuhat, miljoona ja mitä sitten tuleekaan. Tämmöisiäkö kirjailijoita meidän tulisi lukea?


Ollakseen henkevä ei saa olla ihan tosissaan.
     Pitää muistaa nauraa, ainakin itselleen.
     Janne Saarikivi ei muistanut, osannut, viitsinyt.
     Kerätessään kaikki viihdekirjallisuuden ja markkinatalouden ja normaalimaailman kriittiset lausunnot yhteen pakinaan huomaamatta, että ne oli kerätty jo sataan kertaan, jo 60-luvulla ja sittemmin miljoona kertaa.
     Keräsi siis Parnassoon, numeroon 3 vuonna 2014. 9,80 euroa.
     Ai että ihanko Antti Hyryä eikä Dan Brownia pitäisi lukea löytääkseen kielestä merkityksiä?
     Hoh-hoijaa!
     Jos tietäisin, että Saarikivi harrasti itseironiaa, hymyilisin ironialle.
     Pelkään ettei.


Ollakseen henkevä, kannattaa sanoutua irti tavanomaisista ajatuksista.
     Niin kuin Tero Tähtinen väittäessään ettei esseessä tarvitse olla lainkaan ajatuksia eikä filosofiaa eikä mitään todellisuuteen liittyvää, ei referenssiä reaalimaailmaan vaan pelkästään taidemonologia (monologitaidetta), josta lukijan ei pidä (eikä saa) vihastua eikä ryhtyä väittämään vastaan, koska taide-esseessä kirjoittaja operoi ajatuksilla, niin kuin proosan kirjoittaja henkilöillä, mutta ei niin että ajatuksista tulee ottaa kiinni tai että ne jotenkin liittyvät ulkoisen maailmaan taide-esseen ulkopuolella. Otettakoon näin ollen uuskriittinen asento teoksen sisällä, kirjoituksessa ennen kuin se luetaan. Muotoa ennen sisältöä. Taidemuotoa! Muotopuolta, kai.
     Tähtinen, Parnassossa numero 3 tänä vuonna, irtokappale 9,80 e, siis sanoi että essee on kaunokirjallisuutta. Kaunokirjallisuus on jotakin, josta saa olla eri mieltä, mutta sitä ei saa sanoa ääneen, koska kaunokirjailija ei kuvaa todellisuutta vaan synteettistä rakennelmaa, so. kaunokirjallisuutta.
     Puhdasta kuin syntymätön ajatus. Lumi Etelämantereella.  Astianpesukoneessa pesty lautanen. Viattomuus.
     Essee on retorinen kuvio, sanoi Tähtinen. Liioittelun liioittelua – sallittu kirjoittajalle, ei lukijalle. Hänen, lukijan pitää vaieta kun taide-esseen kirjoittaja kärjistää.
     Retoriikka ei kysy eikä vastaa, paitsi itselleen sanomatta sitä. Puhetta ilman ääntä. Lauseita ilman sanoja.
     Olisi ylimielistä, Tähtinen sanoi, edellyttää että esseessä levitetään tietoa jostakin. Nöyrempää on olla levittämättä mitään ja kirjoittaa tietämisen vastakohtaa, siis kirjoittaa ei-tietämisestä. Kirjoittaa ei-tietämistä ollakseni tarkka.
     Kirjoittaa ei-mitään.
     Onko se mahdollista?
     Millaiset sanat selittävät sitä mikä ei ole mitään? Millaisia lauseita syntyy sanoista, jotka eivät merkitse mitään? Miten ei-sanoista rakennetaan kyllä-lause?
     Millainen ei-mikään-maailma on?
     Voiko sen ylipäänsä ilmaista puheessa, lauseisissa sanoissa?
     Taide-esseessä?
     Esseenä?
     Hoh-hoijaa!


Ollakseni henkevä, kesän taipuessa kesään, lumien sulaessa ja heinän kasvaessa vilussa ja viimassa, tein kolme testiä (ks. edellä) päästäkseni selville kuinka henkevästi Parnasso, korokkeelle asetettu hengen virta, kuvastaa tätä hetkeä tätä elämää tätä maisemaa kulttuurissa.
     Kaikesta päätellen testini onnistui.
     Kävi ilmi ettei Parnasso numero 3 vuonna 2014, irtonumero 9,80 e, uskaltanut laskeutua korokkeelta, uskaltanut kysyä niitä kysymyksiä joita ei vielä kysytty vaan vastasi niillä kliseillä, jotka me jo kuulimme aikaisemmin sata kertaa ja noin.
     Parnasso ei läpäissyt testiä, mutta testi saattoi olla sattumanvarainen, puolueellinen, tarkoitusta hakeva.
     Ei kannata masentua.
     Sanoista syntyy lauseita yhtä kaikki.


Juhannusrunoksi ehdotan mietelmää Johann Wolgang von Goetheltä, O. Mannisen suomennoksena:
”Paras viinitarha se taivaan alla,
missä köynnös ois sidottu makkaralla.”


                                                                        Kyösti Salovaara 2014.

Voiko henkevyys jäätyä?
Taide-essee?
Taide?
.de?

torstai 12. kesäkuuta 2014

Päätä häntää


[tajunta virtaa tajuntana]




Viime viikon maihinnousupakinaa valmistelin viikon. Monta elokuvaa tuli katsotuksi.
     Nyt en valmistele mitään.
     Usko tai älä.
     Älä.


Toissasyksynä hankin kaksi linnunpönttöä espoolaisesta verstaasta.
     Juuri nyt räkättirastas imeskelee kastematoa nurmikolla.
     Kiinnitin pöntöt kahteen pihlajaan.
     Viime kesänä tintit voittivat taistelun ja kirjosieppo jäi nyppimään sulkiaan.
     Tänä keväänä, kenties lämpöisten ilmavirtausten ansiosta kirjosieppo valtasi toisen pöntön. Toinen on tyhjä.
     Ihminen ei tiedä mitä lintu ajattelee.


Kirjosieppo vuokrakämppänsä ovella.
Kuva: Jaakko Salovaara 2014.


On jopa pohdittu, onko evoluutio ihmisen kohdalla päättynyt. Onko ihminen ”valmis”?
    Tiedemiehet ilmeisesti väittävät, että myös ihmisen kohdalla evoluutio jatkuu. Syntyy uudenlaista, valiutuu jonkinlaista.
     Darwinismin julman pelin huomasin viikonloppuna, kun iso harmaalokki seisoi nurmikolla ja sen suussa sätki räkätinpoikanen. Räksytys kuulosti kamalalta vanhempien yrittäessä pelastaa lapsensa.
     Ei onnistunut.


Räkättirastas (turdus pilaris) pesii yhdyskuntina.
     Tämän opin viime vuonna radiosta, kun lintu "lauloi" Ylellä viikon luontoäänenä.
     Räkättiyhdyskunnassa vanhemmat ja viisaammat parit pesivät yhteiskunnan keskellä, nuoremmat reunoilla.
     Nuoremmat linnut puolustavat aggressiivisesti koko yhteiskuntaa. Keskustassa viisaammat linnut pääsevät vähemmällä. Tästä johtuen yhteisön keskellä pesii myös muita pikkulintuja. Ne ovat siellä turvassa petolinnuilta, harakoilta ja variksilta.
     Reunoilla, marginaalissa käydään kovaa taistelua olemassaolosta. Kovapintaisimmat nuorista linnuista ja kenties älykkäimmät selviävät hengissä ja vähitellen pääsevät pesimään keskustaan, turvallisemmille sijoille.


Marginaalissa voi silti olla mukavaa. Kiehtovaa.
     Ainakin jos on uskominen niitä, jotka vannovat kokeellisen proosan nimiin. Kokeellinen proosa on jotakin muuta kuin kokeilematon.
     Muutama päivä sitten Penjami Lehto kirjoitti kokeellisesta proosasta Jäljen ääni -blogissaan. Se häntä yllätyksellisyydessään viehätti, mutta Penjamikin totesi että kokeellinen proosa lienee aina marginaalissa.
     Yhteisön reunalla, siellä missä taistelu käydään?
     Kun ja koska kokeellinen proosa ottaa riskejä ja yrittää olla muuta kuin ihan tavallista, niin se onnistuu tai epäonnistuu, ja Penjami kysyi, että miten tuo epäonnistuminen tai onnistuminen tulkitaan. Tekeekö sen kriitikko? Lukija? Kirjailija itse? Vai Aika?
     Minä vastasin Penjamille kommentilla että Aika. Näillä sanoilla:


Aika.
    Tulkitsee onnistumisen eli epä, niin kuin kaiken muunkin kaunokirjallisuuteen liittyvän, ainakin jos on uskominen Alex Matsonia, ja miksei olisi.
    Onkohan yhtään kokeellista romaania elänyt klassikoksi? Runoja tietysti on koska eivät muutenkaan ole yksiselitteisesti ”mitään” kieltä, tai merkitystä.
    Nooh, tietysti jokainen sanoo että joku Joyce, mutta onko sekään siksi että sitä luettaisiin vai siksi että älypäät haluavat pitää sen imagoa hengissä hintaan mihin hyvänsä? Älypäitä piisaa.
    Kokeellisella romaanilla on sama ongelma kuin standardiviihteellä. Viihde pyrkii olemaan uptodate viestiäkseen nykyhetkestä; silloin se ei oikein elä klassikoksi koska ajat muuttuvat. Kokeellinen proosa taas kieltää nykyhetken ”rakenteet” ja ”sisällöt” joten ironista kyllä sille koituu viihteen kohtalo: ajat muuttuvat ja kokeellisuus ei merkitse ajan kulumisen jälkeen mitään, koska sen kohdetta ei enää ole.
    Tämä kaikki, siis edellä oleva, sanottu ajattelematta yhtään mitään.


     Kommenttini tuli selkärangasta. Sovinnaisesti.
     Tarkemmin jos ajattelee näkee tarkemmin. Silmälaseillakin näkee jos ei muuten. Tai suurennuslasilla. Mikroskoopilla vielä enemmän. Toisaalta kaukoputkella näkee kauemmaksi ja mäen päältä laajemman alueen, koko maiseman.
     Miettimättä sen enempää, uskaltaa kai todeta että kokeellinen proosa yleensä tai useasti kieltää tarinan merkityksen. Kokeellinen ei halua kirjoittaa elämän (tai jonkin muun) kuvausta lineaarisena juttuna, missä seuraus ja syy vuorottelevat, missä tapahtuneen voi peruuttaa historiaansa.
     Näin ollen kokeellinen proosa muistuttaa arkipäivän kokemusta jollakin tasolla, sillä eihän oikea elämä ole yksi tarina. Sattumien leikki ja tragedian uhka perustelevat kokeellisen proosan idean.
     Toisaalta, jälleen, kyllähän arkielämän voi jakaa pieniksi tarinoiksi, siitä lähtien kun päätän mennä kauppaan ja menen ja teen ostokseni ja tulen takaisin. Itse asiassa tarinoiden lumoa hyödynnetään nykyään joka puolella, jopa businessmaailmassa.
     Niinpä tuntuu, että kokeellisen proosan kirjoittajat vähättelevät ihmisen viehtymystä uskoa tarinaan, siihen että kaikella mitä tapahtuu on jokin merkitys, syy ja seuraus, seuraus ja syy.
     Jos tarina puuttuu, ihminen generoi sen.
     Merkitys tehdään koska niin on helpompi elää.


Räkättirastaita emme ole, harmaalokiksi emme halua, joten olkaamme... tarinoita lukevia ihmisiä.
     Räkättirastaan yhteisömallin analogialla selittää monia asioita.
     Sen myös miksi kokeellinen proosa jää marginaaliin.
     Kaikki eivät voi kuitenkaan asua ja elää marginaalissa.
     Päinvastoin.
     Tosin nyt monet toteavat, että digitaalinen universumi erottelee ihmiset samanmielisten joukoiksi, jotka eivät enää välitä tietää mitä toisaalla ajatellaan. Tästä voi sitten ennakoida, että marginaalinen kirjallisuus, esimerkiksi, jää ainoaksi kirjallisuuden ”muodoksi”. Mutta ei kai siitä pidä päätellä, että tarina kuolee kertomisen rakenteena? 
     Ironia on kyllä hulvaton.
     Marshall McLuhan ennusti aikoinaan, että moderni tiedonvälitys muuttaa maailman yhteiseksi kyläksi. Erillisyys muuttuu yhteisyydeksi.
     Nyt siis näyttää käyvän toisin. Yhteisten kulttuurien tilalle tule some-heimojen ja netti-kylien kulttuuri, jossa iso kuva hävitetään. Uusi kylä ei ole paikallinen; uusi globaalisuus ei ole yhteistä. Ei kannata kiivetä mäen päälle, kun mikroskoopilla näkee kaikenlaista kivaa.
     Kiva on kivaa on kivaa – joskus.
     Jos digikylään identifioituva ”some-ihminen” todella putkahtaa evoluutiosta, miten maapallon silloin käy?


Edellisiin ajatuksiin liittyen ja yleistä selitystä janoten, lainaan Harri Kaasalaisen runoa Kapinoitsijalle! (Uuden runon kauneimmat I. Otava 1970.). Se kuulostaa puujalkavitsiltä, kapakkalaskun taakse kirjoitetulta, mutta onko se pelkästään sitä, luetaanpa ääneen:

”Rauhoitu!
             Et sinä voi iskeä yhteiskuntaa
vyön alle.
Yhteiskunnalla on henkselit.”

Joskus kokeellinen proosakin yrittää tuota temppua ja unohtaa henkselit. Viisas räkättirastas asuu keskellä, kaukana reunoista ja vaarasta. Sitä ei saa lentoon vaikka kuinka säikyttelee.
     Kaasalaisen runosta tulee mieleen pari Franz Kafkan mietelmää (Keisarin viesti.).
     Ensin Kafka sanoi, että kun taistelemme maailmaa vastaan, olemme pelkästään maailman ”sekundantteja”.
     Toinen menee näin:
     ”Ketään ei saa puijata, ei myöskään maailmalta sen voittoa.”
     Selväjärkisen kokeellista?


Valon ja pimeyden taistelu alkaa tänään torstaina 12.6 Brasiliassa.
     Vielä emme tiedä mikä taktiikka tällä kertaa on parasta: hyökkääminen vai puolustaminen? Pallo on valoa, puolustaminen ilman palloa on pimeyttä.
     Voi sanoa, että yhteiskuntana Suomi on viime aikoina keskittynyt pimeään peliin. Hyökkäys on unohdettu.
     Mutta molempia tarvitaan, ainakin jalkapallossa.
     TV:stä on tietysti hieman vaikeaa seurata pelin ”pimeää” puolta, koska kamera (ja tapahtumien leikkaus) yleensä seuraa palloa. Siitä syntyy harhakuva, toispuolisen fiktiivinen tarina pelin kulusta. Pallottomien miesten liike jää näkemättä, vaikka sillä on yhtä suuri merkitys pelin kululle kuin pallon kuljettelulla.
     Brasilia, Espanja, Saksa, Argentiina - parhaistako parhaat?
     Belgia, Italia, Ranska, Uruguya – yllättäjiäkö? Vaiko vanha Englanti?
     Jää nähtäväksi!




Espanja votti Euroopan mestaruuden vuonna 2008
Ostin voittopaidan torilta Aurinkorannikolta.
Olin siellä missä tapahtui.
Mutta paidan värit haalistuu.