Päätä häntää

[tajunta virtaa tajuntana]

Viime viikon maihinnousupakinaa valmistelin viikon. Monta elokuvaa tuli katsotuksi.

     Nyt en valmistele mitään.

     Usko tai älä.

     Älä.

Toissasyksynä hankin kaksi linnunpönttöä espoolaisesta verstaasta.

     Juuri nyt räkättirastas imeskelee kastematoa nurmikolla.

     Kiinnitin pöntöt kahteen pihlajaan.

     Viime kesänä tintit voittivat taistelun ja kirjosieppo jäi nyppimään sulkiaan.

     Tänä keväänä, kenties lämpöisten ilmavirtausten ansiosta kirjosieppo valtasi toisen pöntön. Toinen on tyhjä.

     Ihminen ei tiedä mitä lintu ajattelee.

Kirjosieppo vuokrakämppänsä ovella.
Kuva: Jaakko Salovaara 2014.

On jopa pohdittu, onko evoluutio ihmisen kohdalla päättynyt. Onko ihminen ”valmis”?

    Tiedemiehet ilmeisesti väittävät, että myös ihmisen kohdalla evoluutio jatkuu. Syntyy uudenlaista, valiutuu jonkinlaista.

     Darwinismin julman pelin huomasin viikonloppuna, kun iso harmaalokki seisoi nurmikolla ja sen suussa sätki räkätinpoikanen. Räksytys kuulosti kamalalta vanhempien yrittäessä pelastaa lapsensa.

     Ei onnistunut.

Räkättirastas (turdus pilaris) pesii yhdyskuntina.

     Tämän opin viime vuonna radiosta, kun lintu "lauloi" Ylellä viikon luontoäänenä.

     Räkättiyhdyskunnassa vanhemmat ja viisaammat parit pesivät yhteiskunnan keskellä, nuoremmat reunoilla.

     Nuoremmat linnut puolustavat aggressiivisesti koko yhteiskuntaa. Keskustassa viisaammat linnut pääsevät vähemmällä. Tästä johtuen yhteisön keskellä pesii myös muita pikkulintuja. Ne ovat siellä turvassa petolinnuilta, harakoilta ja variksilta.

     Reunoilla, marginaalissa käydään kovaa taistelua olemassaolosta. Kovapintaisimmat nuorista linnuista ja kenties älykkäimmät selviävät hengissä ja vähitellen pääsevät pesimään keskustaan, turvallisemmille sijoille.

Marginaalissa voi silti olla mukavaa. Kiehtovaa.

     Ainakin jos on uskominen niitä, jotka vannovat kokeellisen proosan nimiin. Kokeellinen proosa on jotakin muuta kuin kokeilematon.

     Muutama päivä sitten Penjami Lehto kirjoitti kokeellisesta proosasta Jäljen ääni -blogissaan. Se häntä yllätyksellisyydessään viehätti, mutta Penjamikin totesi että kokeellinen proosa lienee aina marginaalissa.

     Yhteisön reunalla, siellä missä taistelu käydään?

     Kun ja koska kokeellinen proosa ottaa riskejä ja yrittää olla muuta kuin ihan tavallista, niin se onnistuu tai epäonnistuu, ja Penjami kysyi, että miten tuo epäonnistuminen tai onnistuminen tulkitaan. Tekeekö sen kriitikko? Lukija? Kirjailija itse? Vai Aika?

     Minä vastasin Penjamille kommentilla että Aika. Näillä sanoilla:

Aika.

    Tulkitsee onnistumisen eli epä, niin kuin kaiken muunkin kaunokirjallisuuteen liittyvän, ainakin jos on uskominen Alex Matsonia, ja miksei olisi.

    Onkohan yhtään kokeellista romaania elänyt klassikoksi? Runoja tietysti on koska eivät muutenkaan ole yksiselitteisesti ”mitään” kieltä, tai merkitystä.

    Nooh, tietysti jokainen sanoo että joku Joyce, mutta onko sekään siksi että sitä luettaisiin vai siksi että älypäät haluavat pitää sen imagoa hengissä hintaan mihin hyvänsä? Älypäitä piisaa.

    Kokeellisella romaanilla on sama ongelma kuin standardiviihteellä. Viihde pyrkii olemaan uptodate viestiäkseen nykyhetkestä; silloin se ei oikein elä klassikoksi koska ajat muuttuvat. Kokeellinen proosa taas kieltää nykyhetken ”rakenteet” ja ”sisällöt” joten ironista kyllä sille koituu viihteen kohtalo: ajat muuttuvat ja kokeellisuus ei merkitse ajan kulumisen jälkeen mitään, koska sen kohdetta ei enää ole.

    Tämä kaikki, siis edellä oleva, sanottu ajattelematta yhtään mitään.

     Kommenttini tuli selkärangasta. Sovinnaisesti.

     Tarkemmin jos ajattelee näkee tarkemmin. Silmälaseillakin näkee jos ei muuten. Tai suurennuslasilla. Mikroskoopilla vielä enemmän. Toisaalta kaukoputkella näkee kauemmaksi ja mäen päältä laajemman alueen, koko maiseman.

     Miettimättä sen enempää, uskaltaa kai todeta että kokeellinen proosa yleensä tai useasti kieltää tarinan merkityksen. Kokeellinen ei halua kirjoittaa elämän (tai jonkin muun) kuvausta lineaarisena juttuna, missä seuraus ja syy vuorottelevat, missä tapahtuneen voi peruuttaa historiaansa.

     Näin ollen kokeellinen proosa muistuttaa arkipäivän kokemusta jollakin tasolla, sillä eihän oikea elämä ole yksi tarina. Sattumien leikki ja tragedian uhka perustelevat kokeellisen proosan idean.

     Toisaalta, jälleen, kyllähän arkielämän voi jakaa pieniksi tarinoiksi, siitä lähtien kun päätän mennä kauppaan ja menen ja teen ostokseni ja tulen takaisin. Itse asiassa tarinoiden lumoa hyödynnetään nykyään joka puolella, jopa businessmaailmassa.

     Niinpä tuntuu, että kokeellisen proosan kirjoittajat vähättelevät ihmisen viehtymystä uskoa tarinaan, siihen että kaikella mitä tapahtuu on jokin merkitys, syy ja seuraus, seuraus ja syy.

     Jos tarina puuttuu, ihminen generoi sen.

     Merkitys tehdään koska niin on helpompi elää.

Räkättirastaita emme ole, harmaalokiksi emme halua, joten olkaamme... tarinoita lukevia ihmisiä.

     Räkättirastaan yhteisömallin analogialla selittää monia asioita.

     Sen myös miksi kokeellinen proosa jää marginaaliin.

     Kaikki eivät voi kuitenkaan asua ja elää marginaalissa.

     Päinvastoin.

     Tosin nyt monet toteavat, että digitaalinen universumi erottelee ihmiset samanmielisten joukoiksi, jotka eivät enää välitä tietää mitä toisaalla ajatellaan. Tästä voi sitten ennakoida, että marginaalinen kirjallisuus, esimerkiksi, jää ainoaksi kirjallisuuden ”muodoksi”. Mutta ei kai siitä pidä päätellä, että tarina kuolee kertomisen rakenteena? 

     Ironia on kyllä hulvaton.

     Marshall McLuhan ennusti aikoinaan, että moderni tiedonvälitys muuttaa maailman yhteiseksi kyläksi. Erillisyys muuttuu yhteisyydeksi.

     Nyt siis näyttää käyvän toisin. Yhteisten kulttuurien tilalle tule some-heimojen ja netti-kylien kulttuuri, jossa iso kuva hävitetään. Uusi kylä ei ole paikallinen; uusi globaalisuus ei ole yhteistä. Ei kannata kiivetä mäen päälle, kun mikroskoopilla näkee kaikenlaista kivaa.

     Kiva on kivaa on kivaa – joskus.

     Jos digikylään identifioituva ”some-ihminen” todella putkahtaa evoluutiosta, miten maapallon silloin käy?

Edellisiin ajatuksiin liittyen ja yleistä selitystä janoten, lainaan Harri Kaasalaisen runoa Kapinoitsijalle! (Uuden runon kauneimmat I. Otava 1970.). Se kuulostaa puujalkavitsiltä, kapakkalaskun taakse kirjoitetulta, mutta onko se pelkästään sitä, luetaanpa ääneen:

”Rauhoitu!

             Et sinä voi iskeä yhteiskuntaa

vyön alle.

Yhteiskunnalla on henkselit.”

Joskus kokeellinen proosakin yrittää tuota temppua ja unohtaa henkselit. Viisas räkättirastas asuu keskellä, kaukana reunoista ja vaarasta. Sitä ei saa lentoon vaikka kuinka säikyttelee.

     Kaasalaisen runosta tulee mieleen pari Franz Kafkan mietelmää (Keisarin viesti.).

     Ensin Kafka sanoi, että kun taistelemme maailmaa vastaan, olemme pelkästään maailman ”sekundantteja”.

     Toinen menee näin:

     ”Ketään ei saa puijata, ei myöskään maailmalta sen voittoa.”

     Selväjärkisen kokeellista?

Valon ja pimeyden taistelu alkaa tänään torstaina 12.6 Brasiliassa.

     Vielä emme tiedä mikä taktiikka tällä kertaa on parasta: hyökkääminen vai puolustaminen? Pallo on valoa, puolustaminen ilman palloa on pimeyttä.

     Voi sanoa, että yhteiskuntana Suomi on viime aikoina keskittynyt pimeään peliin. Hyökkäys on unohdettu.

     Mutta molempia tarvitaan, ainakin jalkapallossa.

     TV:stä on tietysti hieman vaikeaa seurata pelin ”pimeää” puolta, koska kamera (ja tapahtumien leikkaus) yleensä seuraa palloa. Siitä syntyy harhakuva, toispuolisen fiktiivinen tarina pelin kulusta. Pallottomien miesten liike jää näkemättä, vaikka sillä on yhtä suuri merkitys pelin kululle kuin pallon kuljettelulla.

     Brasilia, Espanja, Saksa, Argentiina - parhaistako parhaat?

     Belgia, Italia, Ranska, Uruguya – yllättäjiäkö? Vaiko vanha Englanti?

     Jää nähtäväksi!

Espanja votti Euroopan mestaruuden vuonna 2008
Ostin voittopaidan torilta Aurinkorannikolta.
Olin siellä missä tapahtui.
Mutta paidan värit haalistuu.