torstai 12. kesäkuuta 2014

Päätä häntää


[tajunta virtaa tajuntana]




Viime viikon maihinnousupakinaa valmistelin viikon. Monta elokuvaa tuli katsotuksi.
     Nyt en valmistele mitään.
     Usko tai älä.
     Älä.


Toissasyksynä hankin kaksi linnunpönttöä espoolaisesta verstaasta.
     Juuri nyt räkättirastas imeskelee kastematoa nurmikolla.
     Kiinnitin pöntöt kahteen pihlajaan.
     Viime kesänä tintit voittivat taistelun ja kirjosieppo jäi nyppimään sulkiaan.
     Tänä keväänä, kenties lämpöisten ilmavirtausten ansiosta kirjosieppo valtasi toisen pöntön. Toinen on tyhjä.
     Ihminen ei tiedä mitä lintu ajattelee.


Kirjosieppo vuokrakämppänsä ovella.
Kuva: Jaakko Salovaara 2014.


On jopa pohdittu, onko evoluutio ihmisen kohdalla päättynyt. Onko ihminen ”valmis”?
    Tiedemiehet ilmeisesti väittävät, että myös ihmisen kohdalla evoluutio jatkuu. Syntyy uudenlaista, valiutuu jonkinlaista.
     Darwinismin julman pelin huomasin viikonloppuna, kun iso harmaalokki seisoi nurmikolla ja sen suussa sätki räkätinpoikanen. Räksytys kuulosti kamalalta vanhempien yrittäessä pelastaa lapsensa.
     Ei onnistunut.


Räkättirastas (turdus pilaris) pesii yhdyskuntina.
     Tämän opin viime vuonna radiosta, kun lintu "lauloi" Ylellä viikon luontoäänenä.
     Räkättiyhdyskunnassa vanhemmat ja viisaammat parit pesivät yhteiskunnan keskellä, nuoremmat reunoilla.
     Nuoremmat linnut puolustavat aggressiivisesti koko yhteiskuntaa. Keskustassa viisaammat linnut pääsevät vähemmällä. Tästä johtuen yhteisön keskellä pesii myös muita pikkulintuja. Ne ovat siellä turvassa petolinnuilta, harakoilta ja variksilta.
     Reunoilla, marginaalissa käydään kovaa taistelua olemassaolosta. Kovapintaisimmat nuorista linnuista ja kenties älykkäimmät selviävät hengissä ja vähitellen pääsevät pesimään keskustaan, turvallisemmille sijoille.


Marginaalissa voi silti olla mukavaa. Kiehtovaa.
     Ainakin jos on uskominen niitä, jotka vannovat kokeellisen proosan nimiin. Kokeellinen proosa on jotakin muuta kuin kokeilematon.
     Muutama päivä sitten Penjami Lehto kirjoitti kokeellisesta proosasta Jäljen ääni -blogissaan. Se häntä yllätyksellisyydessään viehätti, mutta Penjamikin totesi että kokeellinen proosa lienee aina marginaalissa.
     Yhteisön reunalla, siellä missä taistelu käydään?
     Kun ja koska kokeellinen proosa ottaa riskejä ja yrittää olla muuta kuin ihan tavallista, niin se onnistuu tai epäonnistuu, ja Penjami kysyi, että miten tuo epäonnistuminen tai onnistuminen tulkitaan. Tekeekö sen kriitikko? Lukija? Kirjailija itse? Vai Aika?
     Minä vastasin Penjamille kommentilla että Aika. Näillä sanoilla:


Aika.
    Tulkitsee onnistumisen eli epä, niin kuin kaiken muunkin kaunokirjallisuuteen liittyvän, ainakin jos on uskominen Alex Matsonia, ja miksei olisi.
    Onkohan yhtään kokeellista romaania elänyt klassikoksi? Runoja tietysti on koska eivät muutenkaan ole yksiselitteisesti ”mitään” kieltä, tai merkitystä.
    Nooh, tietysti jokainen sanoo että joku Joyce, mutta onko sekään siksi että sitä luettaisiin vai siksi että älypäät haluavat pitää sen imagoa hengissä hintaan mihin hyvänsä? Älypäitä piisaa.
    Kokeellisella romaanilla on sama ongelma kuin standardiviihteellä. Viihde pyrkii olemaan uptodate viestiäkseen nykyhetkestä; silloin se ei oikein elä klassikoksi koska ajat muuttuvat. Kokeellinen proosa taas kieltää nykyhetken ”rakenteet” ja ”sisällöt” joten ironista kyllä sille koituu viihteen kohtalo: ajat muuttuvat ja kokeellisuus ei merkitse ajan kulumisen jälkeen mitään, koska sen kohdetta ei enää ole.
    Tämä kaikki, siis edellä oleva, sanottu ajattelematta yhtään mitään.


     Kommenttini tuli selkärangasta. Sovinnaisesti.
     Tarkemmin jos ajattelee näkee tarkemmin. Silmälaseillakin näkee jos ei muuten. Tai suurennuslasilla. Mikroskoopilla vielä enemmän. Toisaalta kaukoputkella näkee kauemmaksi ja mäen päältä laajemman alueen, koko maiseman.
     Miettimättä sen enempää, uskaltaa kai todeta että kokeellinen proosa yleensä tai useasti kieltää tarinan merkityksen. Kokeellinen ei halua kirjoittaa elämän (tai jonkin muun) kuvausta lineaarisena juttuna, missä seuraus ja syy vuorottelevat, missä tapahtuneen voi peruuttaa historiaansa.
     Näin ollen kokeellinen proosa muistuttaa arkipäivän kokemusta jollakin tasolla, sillä eihän oikea elämä ole yksi tarina. Sattumien leikki ja tragedian uhka perustelevat kokeellisen proosan idean.
     Toisaalta, jälleen, kyllähän arkielämän voi jakaa pieniksi tarinoiksi, siitä lähtien kun päätän mennä kauppaan ja menen ja teen ostokseni ja tulen takaisin. Itse asiassa tarinoiden lumoa hyödynnetään nykyään joka puolella, jopa businessmaailmassa.
     Niinpä tuntuu, että kokeellisen proosan kirjoittajat vähättelevät ihmisen viehtymystä uskoa tarinaan, siihen että kaikella mitä tapahtuu on jokin merkitys, syy ja seuraus, seuraus ja syy.
     Jos tarina puuttuu, ihminen generoi sen.
     Merkitys tehdään koska niin on helpompi elää.


Räkättirastaita emme ole, harmaalokiksi emme halua, joten olkaamme... tarinoita lukevia ihmisiä.
     Räkättirastaan yhteisömallin analogialla selittää monia asioita.
     Sen myös miksi kokeellinen proosa jää marginaaliin.
     Kaikki eivät voi kuitenkaan asua ja elää marginaalissa.
     Päinvastoin.
     Tosin nyt monet toteavat, että digitaalinen universumi erottelee ihmiset samanmielisten joukoiksi, jotka eivät enää välitä tietää mitä toisaalla ajatellaan. Tästä voi sitten ennakoida, että marginaalinen kirjallisuus, esimerkiksi, jää ainoaksi kirjallisuuden ”muodoksi”. Mutta ei kai siitä pidä päätellä, että tarina kuolee kertomisen rakenteena? 
     Ironia on kyllä hulvaton.
     Marshall McLuhan ennusti aikoinaan, että moderni tiedonvälitys muuttaa maailman yhteiseksi kyläksi. Erillisyys muuttuu yhteisyydeksi.
     Nyt siis näyttää käyvän toisin. Yhteisten kulttuurien tilalle tule some-heimojen ja netti-kylien kulttuuri, jossa iso kuva hävitetään. Uusi kylä ei ole paikallinen; uusi globaalisuus ei ole yhteistä. Ei kannata kiivetä mäen päälle, kun mikroskoopilla näkee kaikenlaista kivaa.
     Kiva on kivaa on kivaa – joskus.
     Jos digikylään identifioituva ”some-ihminen” todella putkahtaa evoluutiosta, miten maapallon silloin käy?


Edellisiin ajatuksiin liittyen ja yleistä selitystä janoten, lainaan Harri Kaasalaisen runoa Kapinoitsijalle! (Uuden runon kauneimmat I. Otava 1970.). Se kuulostaa puujalkavitsiltä, kapakkalaskun taakse kirjoitetulta, mutta onko se pelkästään sitä, luetaanpa ääneen:

Rauhoitu!
             Et sinä voi iskeä yhteiskuntaa
vyön alle.
Yhteiskunnalla on henkselit.”

Joskus kokeellinen proosakin yrittää tuota temppua ja unohtaa henkselit. Viisas räkättirastas asuu keskellä, kaukana reunoista ja vaarasta. Sitä ei saa lentoon vaikka kuinka säikyttelee.
     Kaasalaisen runosta tulee mieleen pari Franz Kafkan mietelmää (Keisarin viesti.).
     Ensin Kafka sanoi, että kun taistelemme maailmaa vastaan, olemme pelkästään maailman ”sekundantteja”.
     Toinen menee näin:
     ”Ketään ei saa puijata, ei myöskään maailmalta sen voittoa.”
     Selväjärkisen kokeellista?


Valon ja pimeyden taistelu alkaa tänään torstaina 12.6 Brasiliassa.
     Vielä emme tiedä mikä taktiikka tällä kertaa on parasta: hyökkääminen vai puolustaminen? Pallo on valoa, puolustaminen ilman palloa on pimeyttä.
     Voi sanoa, että yhteiskuntana Suomi on viime aikoina keskittynyt pimeään peliin. Hyökkäys on unohdettu.
     Mutta molempia tarvitaan, ainakin jalkapallossa.
     TV:stä on tietysti hieman vaikeaa seurata pelin ”pimeää” puolta, koska kamera (ja tapahtumien leikkaus) yleensä seuraa palloa. Siitä syntyy harhakuva, toispuolisen fiktiivinen tarina pelin kulusta. Pallottomien miesten liike jää näkemättä, vaikka sillä on yhtä suuri merkitys pelin kululle kuin pallon kuljettelulla.
     Brasilia, Espanja, Saksa, Argentiina - parhaistako parhaat?
     Belgia, Italia, Ranska, Uruguya – yllättäjiäkö? Vaiko vanha Englanti?
     Jää nähtäväksi!




Espanja votti Euroopan mestaruuden vuonna 2008
Ostin voittopaidan torilta Aurinkorannikolta.
Olin siellä missä tapahtui.
Mutta paidan värit haalistuu.




8 kommenttia:

  1. Mitään en ymmärrä jalkapallosta ja linnuistakin vain vähän, mutta tämä tekstisi oli yksi niistä monista oivaltavista, joita ole lukenut. Kiitos!

    Tarina ja leirinuotiot - sitä odotin kyllä tekstissä tulevaksi. Ei tullut, mutta monta muuta syytä kyllä. Mietin, voiko olla marginaalissa ja tarinoida. Että jääkö silloin sekä marginaalin potkimaksi, että keskustan kottaraisten hylkimäksi. Mikä on marginaalin marginaali, erilaisuuden sietokyky kaikkialla kehällä. Onko sitä?

    VastaaPoista
  2. Jäin miettimään tuota ajatusta tarinan sivuuttamisesta. Se tuntuu nykyään olevan trendikästä muuallakin kuin "kokeellisen proosan" puolella. Harmitellaan juonivetoisten romaanien voittokulkua ja toivotaan esseeromaaneja.

    Omakohtaisesti viihdyn molemmissa asetelmissa. Eläydyn vahvasti lukuromaaneihin – mutta toisaalta tuollainen kuvaamasi pyrkimys kieltää lineaarisuuden illuusio (sillä jonkinlainen illuusio syy-seuraus-ketju usein on) kiehtoo. Jonkinlainen fragmentaarisuus on myös lähempänä tekstikäsitystä, jonka tämän hetken uudet lukijasukupolvet omaksuvat: netissä kahlataan tekstimassoissa, jotka esimerkiksi jonkin tietyn haun perusteella (jos on vaikka kiinnostunut - no, sanotaan vaikka salaliittoteorioista) muodostavat keskenään jännittäviä kudelmia.

    Sellaiset "tarinat" eivät rakennu henkilöhahmojen varaan, mutta voivat silti kertoa jotakin oleellista ajasta, sekoittaa faktaa ja fiktiota, erilaisia tyylilajeja jne.

    Joskus tuntuu siltä, että tämän ajan kokeellisuus kirjallisuudessa on erilaista kuin ennen. Ennen julistettiin manifesti ja lähdettiin koettelemaan taiteen rajoja, paljastamaan yleisölle jotakin ennennäkemätöntä/lukematonta.

    Nykyisin kokeellisuus taas laahaa perässä: hakukonerunous, kollaasimaisuus, fragmentaarisuus, hypertekstit – ne kurottuvat kohti tekstikäsitystä, joka lukijoilla jo on olemassa. Lukijat ovatkin tällä hetkellä kokeellisuuden eturintamassa tehdessään kiehtovia löytöjä Internetin ihmemaailmassa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hauskaa, Kyösti, että olet päässyt lintujen maailmaan! Nehän ovat polveutuneet dinosauruksista ja varmaan niitä vanhimpia otuksia maapallolla. Nuo ihmisten liepeille asettuneet pesijät ovat jänniä tapauksia.

      Kuulin omin korvin eilen, kun mies naksutteli sinitinteille (tässä ihan keskellä kaupunkia) ja niitä tuli emo ja kaksi poikasta pitämään konserttia siihen vastaan, parin metrin päähän. Kommunikaatio kulki, mutta ei osattu sanoa että mikä oli sisältö.

      Onneksi todellisuus ei ole täys kesytettävissä ja ainakin minä kaipaan noita kokeellisuuden palasia. Ja hyvä että Penjami toi ne esille (minä en pääse tällä erää jostain syystä lainkaan kommentoimaan mihinkään Wordpress-blogiin, yksi ystäväni oli löytänyt kommenttejaan roskiksesta niin että Penjami niitä voi olla sinullakin). On tärkeätä katsella muita ilmansuuntia sekä kirjailijalle että lukijalle, joita myös kriitikot ovat. Olen vilpittömän ilahtunut löytäessäni ei-helppoa kirjallisuutta, tuli sitä sitten mistä ilmansuunnasta tahansa.

      Oletan että erilaiset teokset toimivat myös huutomerkkeinä: pysykää hereillä! Kielen muutos on varmaan yksi tekijä, kaikki kielen käyttäjät muuttavat niitä.

      Kävin juuri tutkimassa Maailmankirjojen arkistoa, tuolla Luutii-blogin naapurissa, ja löysin sieltä yhden esimerkin vähän vanhemmasta proosasta, Ondaatjen Divisadero. Siitä oli kirjoittanut Niemi-Pynttärin Risto, joka sanoi ihmisten pitäneen arvioissaan romaania hajanaisena.

      En ollut itse huomannut hajanaisuutta, mutta mitenkään lineaarinen kirja ei ollut. Tarinoissa on sisäinen logiikkansa, joka näkyi ainakin minulle heti. Ehkä ponnistelu tekisi kaikille hyvää. Että pitäisi miettiä että mitä tuo kirjailija oikeastaan sanoi.

      Poista
    2. Ripsa, olen kovin pahoillani: sinut oli todellakin heitetty roskiin. En osaa sanoa miksi. Ehkä Wordpress on todennut sinut jollakin tavalla epäilyttäväksi henkilöksi ... Asia korjattu.

      Totta tuo, että kerronnan epälineaarisuus tai jonkinlainen "vaikeutuneisuus" pakottaa pysähtymään, tarkistamaan lukuasentoa. Ja että se voi olla hyväkin - nykyisin kaikki on niin nopeaa, lukemiseenkin on tarjolla pikalukuoppaita ihan kuin kyseessä olisi nopeuskilpailu, suorittaminen.

      Poista
  3. Minusta fragmentaarisuus ei ole enää kokeellisuutta, vaan täysin hyväksyttyä. Teatterissa esimerkiksi fragmentaarisuus näyttää olevan melkeinpä vakio, juonivetoinen kronologinen tapahtumien kuvaus taas viehättävän vanhanaikaista.
    On varmaankin kokeellisuutta, joka jää aikansa lapseksi, esim. kielen rikkominen käsittämättömäksi, jota aina silloin tällöin kokeillaan, mutta paljon on myös sitä kokeellisuutta, joka muuttuu normaaliksi käytännöksi.
    Tasokkaat kirjoitukset Kyösti sekä Penjami, kiitos teille!
    Hyvä, ettet kirjoita useammin kuin kerran viikossa Kyösti - edellistä mammuttipostaustasikin, joka on esseekirjallisuutta parhaimmillaan - pohdiskelen edelleen.

    VastaaPoista
  4. Sama fragmentaarisuus näkyy populaariviihteessäkin. Musiikkivideot ovat melkoista silppua, joka heitetään katsojan silmille rajulla sykkeellä. Elokuvissa leikkaukset ja siirtymät voivat olla todella nopeita, luultavasti sama näkyy tv-sarjoissakin - en vain itse seuraa juuri mitään osatakseni sanoa esimerkkejä.

    VastaaPoista
  5. Minä pidin myös kummankin blogin, tämän ja Penjamin, tuomista ajatuksista. On kivaa että aina joskus joku kirjoittaa niin, että se tuntuu potkuna persauksiin: liikkeelle siitä!

    Olen telkkarin suhteen nykyään melkein analfabeetti. Taidan tykätä tarinoista. En oikein tykkää juonista, jotka haistaa heti jonkun sarjan tai leffan ensiminuuteilla. Kirjat tekevät hyvää sen takia että ne joutuu itse ajattelemaan ja hahmottamaan.

    Kokeellisina tai ei.

    VastaaPoista
  6. Kiitos hienoista kommenteista Valkoinen Kirahvi, Penjami, Marjatta ja Ripsa!

    Tulin juuri Kotkasta joten pääsin nyt vasta kiittelemään. Kommenteissanne on enemmän viisautta yhdessä ja erikseen kuin kuin omassa pakisemisessani.

    Yritän kuitenkin kiemurrella hypoteeseissani kuin mato koukussa; onkohan näkemykseni jonkilainen kulttuurisosiobiologinen teesi (kammottava sana, onko sellaisiakin?).

    Olin siis eilen illalla katsomassa kuinka KTP nujersi joensuulaisen Jipon 3-0. Pelistä, ei siitä tai tuosta jalkapallosta sen enempää, mutta kun menee paikalle katsomaan jalkapallo-ottelua, tajuaa katsovansa ihan erilaista todellisuutta kuin telkkarista katsottu matsi.

    Television näyttämä peli on eräänlainen fiktio, kymmenien kameroiden ja nerokkaan leikkauksen tekemä ”taideteos”, eräänlainen tarina, jossa peli näyttää aina nopeammalta kuin luonnossa (kamera seuraan aina palloa), jossa henkilöt (yleensä näet vain kolme neljä pelaajaa kerrallaan) nousevat esille ja josta puuttuu se osa kenttää, jossa seisoskellaan, ryhmitytään seuraavan hyökkäyksen torjuntaan jne. Telkkari näyttää valon pelin, ei sitä pimeyden peliä.

    Eli oikeassa pelissä, katsomosta katsottuna on nähtävissä sekä se tarina että ne fragmentit, jotka tv-pelistä, tarinasta ikään kuin puuttuvat.

    Elämä, yhteisöjen ja biologisten yhteisöjen elämä suhteessa yhteisön yksilöihin on aina eräänlainen keskijakautuman, gaussin käyrän muotoinen prosessi. Pelkkiä marginaaleja ei ole mutta ei pelkkää keskustaakaan. Tämä taitaa koskea myös ihmisen aivojen toimintaperiaatetta: paljon sellaista mikä ei muutu juuri koskaan ja kuitenkin riittävästi ärsykkeitä tarvitaan jotta aivot elävät.

    Eikö siis taide noudata tätä sosiobiologista perustaa? Minusta kyllä.

    Sehän ei tarkoita, että prosessi on pysähtynyt, paikalleen, päinvastoin. Eihän luonnon keskustakaan pysy paikallaan.

    Jos lukee jotain tosivanhoja kertovia romaaneja ja vertaa nykyhetkessä kirjoitettuihin, muutos on valtava (avantgarde on tehnyt tehtävänsä). Elokuvan kieli on muuttunut viime vuosikymmeninä valtavasti; nykyisen, lähes neuroottisen leikkaustavan totuttama ihminen pitää 50-60-luvun filmejä tylsinä. Musiikissa melodia on korvattu rytmillä, jne. Mutta kaikki on liikkeessä: 30-40-luvun jatsi tuntuu nykykuuntelijasta iskelmämusiikilta, Silti en usko että jostain freejazissta tulee koskaan enemmistön musiikkia, koska ”juoni”, ”tarina” puuttuu, tarkoituksella tietysti. Mutta osia siitä...

    Edellä sanottu ei tietenkään perustu mihinkään faktaan vaan luuloon.

    Kiehtovaa kuitenkin on etsiä samanlaisuutta kulttuuri-ihmisen ja primitiivisen ihmisen tajunnasta, niistä nuotiotulien tarinoista ja merkityksistä.

    VastaaPoista