Jälkilöylyjä

[lehdet kulttuurin puussa]

                                                               Kuva: Jaakko Salovaara 2014.

Vieläkö sanomisen palo roihuaa?

Tätä pakinaa luonnostellessa hyytävä tuuli käy järven yli pohjoisesta eikä kesää ole muualla kuin ajatuksessa.

     Netti puuttuu joten pitää turvautua muistikuviin ja mielikuviin, maisemakuviin.

     Mitä enemmän ajattelee, sitä epätietoisemmaksi mieli käy. Tieto ei lisää tuskaa, paitsi siinä merkityksessä että epävarmuus on tuskallista.

     Viime viikkoisen Parnasso-pakinan jälkilöylyissä olen ajatellut kulttuuria ja yhteiskuntaa ja julkaisuja, joissa yhteiskunta näyttäytyy kulttuurilehden tai kirjallisuuden muodossa.

     Viime viikolla pakinaa – sen aihetta, kirjallisuuslehteä - kommentoitiin viisaasti monelta kantilta, niin monelta että negatiivinen Parnasso-kriitikkini alkoi tuntua liioitellulta, yksioikoiselta, myös pikkumaiselta kenties.

     Itseäni puolustaakseni ajattelen kuitenkin ettei kirjoittajan pidä ajatella kaikkia asian haaroja ja puolia. Jos ajattelee kaikkia ja ottaa huomioon kaiken, ei jää mitään kirjoitettavaa. Yksilön näkemys ei koskaan ole kaikki vaan pelkästään häviävän pieni ikkuna todellisuuteen, jota tuhansista ja tuhansista ikkunoista tarkkaillaan. Niin kuin sanoi Henry James. Tai jotakin sinne päin.

     Äsken, muutama hetki sitten kuljin ulkopuolisena "rinssieversti" Pekka Lipposen kotimaisemissa. Kulttuurin jäljet maisemassa katoavat.

Tällä viikolla tulee täsmälleen 30 vuotta Suomen dekkariseuran perustamisesta. Hieman mutkia oikaisten voidaan myös Dekkariseuran lehteä Ruumiin kulttuuria onnitella 30 vuotisesta taipaleesta.

     Tuntuu ikuisuudelta siihen juhannuksen jälkeiseen päivään kesällä 1984 kun ajelin valkoisella Citroen Visalla Orivedelle, missä Kai Ekholmin johdolla järjestettiin tiettävästi ensimmäinen kotimainen dekkariseminaari. Esitelmän pitäminen jännitti hemmetisti.

Risto Raitio (nuorena) pinnakkaisvedoksessa
Orivedellä, ensimmäinen Ruumiin kulttuurin
päätoimittaja, aina vuoteen 2005.
Nykyään lehteä päätoimittaa Keijo Kettunen.

Seminaarin ohessa perustettiin Suomen dekkariseura paikallisessa ravintolassa.

     Ruumiin kulttuuri ilmestyy neljä kertaa vuodessa. Siinä käsitellään jännityskirjallisuutta laveasti. Kaikki suomalaiset dekkarit arvostellaan. Myös suurin osa käännösdekkareista. Lehden arvosteluosasto vie kohtuuttomasti sivuja, sillä nykyään ilmestyy tolkuttomasti dekkareita, toisin kuin vuonna 1984.

     Ruumiin kulttuuri -lehdellä ja Dekkariseuralla oli 30 vuotta sitten selkeä missio: nostaa jännityskirjallisuuden genre kunnialliseksi kirjallisuudeksi.

     Joskus tuntuu että missio onnistui liiankin hyvin.

     Koska olen kirjoittanut ”jotakin” melkein jokaiseen (noin) 120 ilmestyneeseen Ruumiin kulttuurin numeroon, minun kai pitäisi osata vastata kysymykseen, jos joku sellaisen inhottavasti heittäisi, että miten dekkareiden teemat ja suhde yhteiskunnalliseen todellisuuteen ovat muuttuneet ja kehittyneet tai taantuneet tänä aikana.

     Mutta en osaa vastata, en lonkalta enkä ehkä hetken ajatelttuanikaan.

     Sitä voisi tietysti toivoa, että ruotsalaiset alkaisivat kirjoittaa muutakin proosaa kuin dekkareita.

     Vielä vaikeampaa olisi ilmaista jännityskirjallisuuden ja ns. vakavan kaunokirjallisuuden teemojen suhde tänä aikana. Onko molemmille jäänyt jokin erityinen todellisuuden osa kuvattavaksi vai kauhotaanko samasta laarista yhteisiä aiheita niitä hieman eri tavalla käsitellen?

     En osaa vastata. Ehkä joku osaa.

Jos vertaa (pika-analyysillä, ulkomuistista) Parnassoa ja Ruumiin kulttuuria uskaltanee todeta, että siinä missä Parnasso on korkealle viritetty ja jossain määrin kirjallisuuteen elitistisesti suhtautuva julkaisu, joka ennen kaikkea panostaa kirjoitusten laatuun, kuvastaa Ruumiin kulttuuria parhaiten hyvinkin pragmaattinen suhtautuminen jännityskirjallisuuteen ja takana olevaan yhteiskuntatodellisuuteen.

     Jos Parnassosta on löytävinään erilaisia teorioita tehdä kritiikkiä ja tutkia kaunokirjallisuutta, Ruumiin kulttuurissa ollaan hyvin kuluttajalähtöisiä; arvostelut ovat pääosin referoivia eikä niissä intoilla teorioiden ihmemaassa. On kyllä hieman kummallista, että molemmissa lehdissä, lehtien julkaisemissa jutuissa oikea todellisuus näyttää olevan aika kaukana kirjoitetusta (vaikka se ei oikeasti olekaan).

     Parnassossa pyritään julkaisemaan laadukkaita esseitä. Joskus tuntuu, että niiden aihepiiri on kovin lyhytiskuista, juuri nyt koettua ja vain harvoin uskaltaudutaan laveaan näkemykseen sekä ajassa että yhteiskunnassa. Mutta, niin kuin Liisu viime viikolla kommentoi, ”esseiden kirjoitustaitoon tarvitaan paljon viisautta ja tietoa”. Tai Maarian sanoin: ”Kulttuuriväki on aina jäljessä.”

     Jos Ruumiin kulttuuria vertaa tässä suhteessa Parnassoon, se jää takamatkalle, melkein lähtökuopppiin. Ruumin kulttuurin artikkelit ovat pääosin haastatteluja, joten niissä kirjailijat kyllä saavat sanoa mielipiteensä ja kehua itseään, mutta kriittinen tarkastelu puuttuu melkein kokonaan.

     ”Inhoan kirjailijahaastatteluja”, Penjami sanoi viime viikolla Parnassoon liittyen ja olen vahvasti samaa mieltä. Ei kriittisessä kirjallisuuslehdessä kannattaisi antaa sanan yksinvaltaa kirjailijoille – hehän puhuvat jo tarpeeksi ja riittävästi kirjoissaan.

     En tiedä onko jossakin vallalla harha-ajatus, että kirjailijaa haastattelemalla tehdään kirjallisuuskritiikkiä?

     Yhteiskuntapoliittista todellisuutta ja lähimenneisyyttä käsittelevä Kanava-lehti sisältää Parnassoon ja Ruumiin kulttuuriin verrattuna valtavan määrän aikuisten miesten debattia, jossa välillä lyödään kaikkiin paikkoihin. Myös kiellettyihin. Kanava ei haastattele poliitikkoja vaan iskee heitä palleaan älykkäillä argumenteilla.

Vaikka Ruumiin kulttuurin arvosteluosasto välillä puuduttaa kuin suomalainen maantie, joka luikertelee turruttavien metsiköiden ja puskien välissä, lehden toimitusta kannattaa vilpittömästi kiittää uutteruudesta ja siitä että kerran valitusta linjasta pidetään kiinni. Jos joku haluaa tietää millaisia dekkareita Suomessa on julkaistu vuodesta 1984 lähtien, vastaus löytyy lukemalla Ruumiin kulttuuri -lehden vuosikerrat läpi. Onnea vaan siihen urakkaan!

     Parnasson arvosteluosaston kattavuudesta en osaa antaa tuomiota; dekkarit sieltä puuttuvat melkein kokonaan, mutta se ei kai ole suuri puute. Runoja ja proosaa on melkoisesti, mutta vähänkin viihteellisempi kirjallisuus puuttuu ja ulkomaisen kirjallisuutta arvioidaan aika sattumanvaraisesti.

     Samaan aikaan esimerkiksi Hesarin kulttuuriosasto on luopunut kirjallisuuden kattavasta seuraamisesta, joten Parnasson ja jopa Ruumiin kulttuurin tehtävä alkaa näyttää toivottomalta.

     Onko suurella lukijakunnalla enää mitään mahdollisuutta seurata kirjallisuutta kritiikin valossa, sen läpi, sen tulkitsemana?

Valveutunut lukija joko huokaa tai sanoo: höpö höpö!

     Vaikka suomalaiset lukevat (yhäkin) paljon kirjoja, ei kirjallisuusarvosteluja ole kai koskaan luettu paljon. Ihmisiä ei todellakaan kiinnosta pohtia mitä (syvä)rakenteita kriitikko kirjasta löytää ja miksi kriitikon mielestä joku moderni mestariteos on mestariteos, mutta joku Dan Brown tai Lee Child pelkkää roskaa ja ajan kuluttamista.

     Uskon John Careytä, joka terävästi muistuttaa siitä ettei toinen ihminen pysty koskaan arvioimaan toisen ihmisen lukukokemuksen ”syvyyttä” tai ”henkevyyttä” tai ”aitoutta” tai ”taiteellista hurmiota”. Ja koska näin on, ei eliittikritiikolla ole mitään oikeaa työkalua väittää, että hänen oma lukukokemuksena vaikkapa Joycen romaanin parissa on ”parempi” ja ”täydellisempi” tai ”oivaltavampi” kuin mattimeikäläisen kokemus tämän lukiessa Dan Brownia tai Lee Childia.

     Se että eliittikriitikko ponnistelee lukemansa suhteen kenties enemmän kuin mattimeikäläinen Dan Brownin suhteen, on toki kunnioitettavaa ja papukaijamerkin arvoinen suoritus.

     Se missä Parnassonkin kriitikko voisi loistaa, olisi tietämys yhteiskuntatodellisuudesta ja luetun romaanin suhteesta siihen, koska tämä kaiketi palautuu ”objektiiviseen” tai melkein objektiiviseen tietoon, mutta juuri tällä alueella nykyinen kirjallisuuskriitiikki pettää pahiten – ja siihenhän oma heiveröinen kritiikin kritiikkini kohdistuu.

     Minusta tuntuu – siis tuntuu, en tiedä – että nykyään lähes kaikki kirjallisuuskritiikki on eräänlaista uuskriitiikin alalajia, joka pelkää suhtautua kirjallisuuteen osana todellisuutta, osana ympäröivän yhteiskuntaelämän moraalista ja filosofista kokemusta.

     Niinpä sitten kun ”uuden kritiikin” edustaja sanoo jotakin yhteiskunnasta se on tuollaista että ”poliitikot ovat pässinpäitä” ja että ”viihde on viihteellisempää kuin vakava kaunokirjallisuus” ja että ”ilmaston lämpeneminen on hurja juttu” ja että ”se pitää ottaa vakavasti” jne.

Mutta ei pidä unohtaa sosiaalista mediaa, joku muistuttaa.

     Ei pidäkään. Mutta aika usein sielläkin (täälläkin) kirja-arvostelut ovat tuossa moraalis-filosofisessa katsannossa varsin arkoja. Se lienee harkittua ja ymmärrän valinnan hyvin, sillä onhan nettimaailma toisaalla ala-arvoista kiihkoilua täynnään, joten miksi kiihkoilu pitäisi tuoda kirjoja käsitteleviin blogeihin? Ei miksikään, on myönnettävä.

     Jos Parnassosa kriitikot kirjoittavat kaltaisilleen, oleville ja tuleville kirjailijoille ja kenties kirjallisuuden tutkijoille, niin sosiaalisessa mediassa pääsääntöisesti tunnutaan kirjoitettavan lukijoille.

     Se on parempi asia kuin hyvä.

     Viime viikolla Jokke sanoi täällä, että hän ei lue Parnassoa, mutta että ehkä pitäisi.

     En tiedä pitäisikö. Mutta jos lukee, ei siitä sielulleen vammaa saa.

     Omassa kirjallisuusblogissaan Jokke on todistanut kuitenkin, että sosiaalisessa mediassa on mahdollisuus käsitellä kirjallisuutta erittäin laajasti, sekä tämän ajan että menneiden aikojen kirjallisuutta. Parnasson ja Ruumiin kulttuurin kaltaisten lehtien pitäisi hoitaa myös tämä puoli, vaikka kuulenkin toimittajien parahtavan: mistä siihen alueeseen sivut saadaan.

     Olen itse usein verrannut kirjallisuuslehtiä esimerkiksi Tekniikan Maailman kaltaiseen julkaisuun, joka suorastaan henkii ”objektiivista” journalismia. Tiedän että tämä vertailu saa kirjallisuusihmiset, kriitikot ja kirjailijat hyppäämään selälleen kauhusta ja ylenkatseesta, mutta jos ajatellaan kuluttajaa, tavaran ostajaa ja sen käyttäjää, niin miksi rengastestin tulokset ovat suuressa määrin kiistattomia ja sitä myöten hyödyllisiä, kun taas kirja-arvostelusta mahdollinen lukija hyötyy vain minimimäärän, jos kohta joskus vähän enemmän?

     No, sanoinhan äsken itsekin ettei ole objektiivista tapaa vertailla eri ihmisten lukukokemuksia. Kesärengastestiin riittää kymmenkunta mitattavaa asiaa, kirjan mittaamiseen tarvittaisiin tuhansia asteikkoja, koska silloin ”mitataan” sekä ihmisten ajatusmaailmaa että konkreettista yhteiskuntaa ja niiden väliin jäävää filosofis-moraalista ryteikköä.

     Kesärenkaan ostajaa ei kiinnosta renkaan syvärakenne kunhan sen ominaisuudet ovat kunnossa. Pitäisikö romaanin lukijan olla kiinnostunut teoksen ”syvärakenteesta” jos romaanin lukeminen maistuu hyvältä?

Viime viikolla Liisu sanoi, että jokaisen ihmiset ajatukset ovat hänen yksityisomaisuuttaan. Kun ajatus on julkistettu, naapuri voi hyväksyä tai kiistää sen, mutta siitä ei seuraa että kuulijalla tai lukijalla olisi oikeutta vaatia ajatuksen esittäjää vaikenemaan.

     Maaria puolestaan sanoi että ”mielipiteen taidetta ei voi eristää, koska mielipiteen taide on ennen kaikkea vuorovaikutuksen taidetta”.

     Yhdessä Liisun ja Maarian ajatukset punovat yhteen koko kulttuurin puun ja metsän idean. Siihen metsään ei kaivata puutarhuria eikä monitoimikonetta.

     Pitää sanoa, pitää kuunnella, pitää kertoa oma mielipiteensä, saa olla eri mieltä kuin toinen, mutta ei saa ryhtyä kieltämään toista mieltä olevilta sanomisen oikeutta.

     Liberaali suvaitsevuus on helppo asento otettavaksi.

     Mutta säilyykö asento?

     Näin on helppoa vaatia ja esittää, mutta joskus huomaan itsestäni, että vastakkaisen mielipiteen hyväksyminen on vaikeaa ja vielä vaikeampaa on huomata olevansa itse väärässä.

     (No sellaistahan ei tapahdu, mutta teoriassa niin voisi käydä).

     Kun Penjami luonnehti Parnasson positiota sanomalla, että se ei ole liian elitististä satunnaiselle lukijalle mutta on samalla pysyttäytynyt erossa kirjamarkkinoiden pintailmiöistä, päästään kenties ideaan millainen kirjallissuuslehden roolin kuuluisi olla.

     Sekä Liisu että Marjatta löysivät Parnassosta kosolti luettavaa ja ajatuksien herättäjiä, jopa aivojen käyttämistä edellyttävää.

     Ollakseen optimisti tämä kuulostaa hyvältä.

Pirullinen kysymys kuitenkin tähän loppuun:

     Onko kirjallisuus merkittävä juttu vuonna 2014?

     Vai onko kirjallisuudelle käynyt (tai käymässä) samoin kuin Arturo Perez-Revertin romaanissa Taistelumaalari (Like. Suom. Satu Ekman) väitetään maalaus- ja valokuvataiteelle käyneen. Kirjassa vanha sotavalokuvaaja maalaa yksinäisyydessä taistelumaalausta kivimuuriin. Hänen ystävänsä ja kollegansa toteaa, että sotien kauhukuvia maalanneet taiteilijat elivät ennen 1600-lukua. Vain Goya hätkähdytti sen jälkeen, sillä:

     ”Sitten tuli valokuvaus. Sinun valokuvasi, Faulques. Ja muiden. Mutta siitäkin hävisi kunniallisuus, eikö vain? Lähikuvaa kauhusta pidetään jo sosiaalisesti epäkorrektina. Siltä Varsovan getossa otetun kuuluisan kuvan kätensä nostavalta pojaltakin peitettäisiin tänä päivänä kasvot, tai silmät, jottei rikottaisi lastensuojelulakia. Sekin on jo mennyttä aikaa, kun kameralla valehdellakseen piti nähdä vaivaa. Nykyään kaikki ihmisiä esittävät kuvat ovat valheellisia tai epäilyttäviä, oli niissä kuvateksti tai ei. Enää ne eivät ole todistusaineistoa meitä ympäröivistä lavasteista. Jokainen voi vapaasti valita elämäänsä somistamaan oman tunteita herättävän palasensa kauhua. Eikö näin muka ole? Mieti kuinka kaukana olemme vanhoista muotokuvamaalauksista, ihmiskasvoja ympäröivästä hiljaisuudesta, jossa silmä lepäsi ja myötätunto heräsi. Nykypäivänä alallamme vallitseva myötätunto kaikenlaisia uhreja kohtaan vapauttaa miedät vastuusta. Tunnontuskista.”

_________________________________________________________

Ps. Deadline Torstaina tulee hieman myöhässä koska pääsin "sivistyksen" (so. netin) piiriin vasta illansuussa. Mutta torstaina yhtä kaikki.