[sanat lauseita rakentaa]
Lueskelin
Parnassoa.
Numeroa
kolme, tänä vuonna. 9,80 euroa. 64. vuosikerta. Vt. päätoimittaja
Tarja Hurme. Toimittaja Karri Kokko. Kustantaja
Otavamedia.
Kertoo olevansa ”kirjallinen aikakauslehti”.
Vihjaa olevansa korkeammalla kuin me muut.
Vaihtaa
toimittajaa syksyllä.
Ei
sano, mutta pyrkii muotoilemaan lauseet henkeviksi.
Ei ole
poliittinen julkaisu, mutta näyttää inhoavan ”normaalimaailmaa”.
Ei sano inhoavansa. Inhoaa silti.
(Varsinkin
A. Stubbia – eikä se ole politiikkaa vaan aitoa inhoa!)
Tai
sitten on olevinaan sellainen, sillä toisaalta kirjoittajat
vaativat, että yhteiskunta, se normaalimaailma, junttien ja mänttien
valtio tukee yhteisesti, verovaroin, kerätyin ja maksetuin
kulttuuria joka marisee.
Suomessa.
Marisee.
Se joka
etsii vertauksia, löytää vertauksia.
”Mitä
tehtävää puhujalla olisi, jos ajatus olisi selvä ilman sanoja?” Aristoteles kysyy P. Saarikosken suomisanoin.
Aika
hyvin kysytty. Paremmin ei osaa.
Niin
kuin ihmetteli v. 772 syntynyt Po Chü-i lukiessaan Laotsea.
”Joka puhuu, ei tiedä; joka tietää, vaikenee”, mietti Po Chü-i
Laotsea lukiessa (suom. Pertti Nieminen.)
Mutta
jos Laotse oli niitä jotka tietävät, miksi:
”Miksi
hän kirjoitti kirjan: viisituhatta sanaa?”
Kirjanoppineet
ovat kummallista väkeä.
Parin
päivän päästä kesäpäivä seisahtaa. Illat pimenevät kohta.
Kohta
lumisateet lakkaavat kenties.
Kohtako
tätä olotilaa, välitilaa, jotakin tilaa talvien välissä sanotaan
kesäksi?
Parempi
sanoa niin kauan kun sanoja piisaa.
Minäkin
asun välitilassa. Kehä ykkösen ja kolmen välisellä tasangolla.
Isojen nelikaistaisten katujen välissä peltojen reunoilla.
Onko
tämä maaseudulle viskattua kaupunkia? Vai maaseudulta yli jäänyttä ja hyljättyä
kylää?
Ei
parane nousta korokkeelle.
Se
huimaa, siis jos.
Ollakseen
henkevä, pitäisi välttää kliseitä. Tai käyttää niitä niin
ettei kukaan tajua asiaa ennen kuulleensa.
Sanoista
pitäisi muotoilla lauseita joissa on ajatus, melkein uusi, melkein
oma, melkein siis: Ajatus!
Ei
mitään tällaista:
”Onko
kyse ekokatastrofin allegoriasta? Vaikka tietoa on, akateemiset
arvovaltataistelut, päättäjien egoilu, suurvaltain
pikkupoikamainen uhittelu ja kaupalliset näkökohdat estävät
järjenkäytön.”
Sanoi
Jani Saxell Parnassossa (numero 3, 2014, 9,80 e).
Haastatteli
Jarkko Tonttia (joka
vapaaehtoisesti köyhtyy Kruunuhaassa), kliseitä pöytä
täynnä, nauhuri tukkiintumassa itseuhoon.
Hoh-hoijaa!
Eikö
nämä kliseet jo kuultu sata kertaa? Tuhat, miljoona ja mitä sitten
tuleekaan. Tämmöisiäkö kirjailijoita meidän tulisi lukea?
Ollakseen
henkevä ei saa olla ihan tosissaan.
Pitää
muistaa nauraa, ainakin itselleen.
Janne
Saarikivi ei muistanut, osannut, viitsinyt.
Kerätessään
kaikki viihdekirjallisuuden ja markkinatalouden ja normaalimaailman
kriittiset lausunnot yhteen pakinaan huomaamatta, että ne oli
kerätty jo sataan kertaan, jo 60-luvulla ja sittemmin miljoona
kertaa.
Keräsi
siis Parnassoon, numeroon 3 vuonna 2014. 9,80 euroa.
Ai että
ihanko Antti Hyryä eikä Dan Brownia pitäisi lukea löytääkseen kielestä
merkityksiä?
Hoh-hoijaa!
Jos
tietäisin, että Saarikivi harrasti itseironiaa, hymyilisin
ironialle.
Pelkään
ettei.
Ollakseen
henkevä, kannattaa sanoutua irti tavanomaisista ajatuksista.
Niin
kuin Tero Tähtinen väittäessään ettei esseessä tarvitse
olla lainkaan ajatuksia eikä filosofiaa eikä mitään
todellisuuteen liittyvää, ei referenssiä reaalimaailmaan vaan
pelkästään taidemonologia (monologitaidetta), josta lukijan ei pidä (eikä saa)
vihastua eikä ryhtyä väittämään vastaan, koska taide-esseessä
kirjoittaja operoi ajatuksilla, niin kuin proosan kirjoittaja
henkilöillä, mutta ei niin että ajatuksista tulee ottaa kiinni tai
että ne jotenkin liittyvät ulkoisen maailmaan taide-esseen
ulkopuolella. Otettakoon näin ollen uuskriittinen asento teoksen sisällä,
kirjoituksessa ennen kuin se luetaan. Muotoa ennen sisältöä.
Taidemuotoa! Muotopuolta, kai.
Tähtinen,
Parnassossa numero 3 tänä vuonna, irtokappale 9,80 e, siis sanoi
että essee on kaunokirjallisuutta. Kaunokirjallisuus on jotakin,
josta saa olla eri mieltä, mutta sitä ei saa sanoa ääneen, koska
kaunokirjailija ei kuvaa todellisuutta vaan synteettistä
rakennelmaa, so. kaunokirjallisuutta.
Puhdasta
kuin syntymätön ajatus. Lumi Etelämantereella. Astianpesukoneessa
pesty lautanen. Viattomuus.
Essee on
retorinen kuvio, sanoi Tähtinen. Liioittelun liioittelua –
sallittu kirjoittajalle, ei lukijalle. Hänen, lukijan pitää vaieta
kun taide-esseen kirjoittaja kärjistää.
Retoriikka
ei kysy eikä vastaa, paitsi itselleen sanomatta sitä. Puhetta ilman ääntä. Lauseita ilman sanoja.
Olisi
ylimielistä, Tähtinen sanoi, edellyttää että esseessä
levitetään tietoa jostakin. Nöyrempää on olla levittämättä
mitään ja kirjoittaa tietämisen vastakohtaa, siis kirjoittaa
ei-tietämisestä. Kirjoittaa ei-tietämistä ollakseni tarkka.
Kirjoittaa
ei-mitään.
Onko se
mahdollista?
Millaiset
sanat selittävät sitä mikä ei ole mitään? Millaisia lauseita
syntyy sanoista, jotka eivät merkitse mitään? Miten ei-sanoista
rakennetaan kyllä-lause?
Millainen
ei-mikään-maailma on?
Voiko
sen ylipäänsä ilmaista puheessa, lauseisissa sanoissa?
Taide-esseessä?
Esseenä?
Hoh-hoijaa!
Ollakseni
henkevä, kesän taipuessa kesään, lumien sulaessa ja heinän
kasvaessa vilussa ja viimassa, tein kolme testiä (ks. edellä) päästäkseni
selville kuinka henkevästi Parnasso, korokkeelle asetettu hengen
virta, kuvastaa tätä hetkeä tätä elämää tätä maisemaa
kulttuurissa.
Kaikesta
päätellen testini onnistui.
Kävi
ilmi ettei Parnasso numero 3 vuonna 2014, irtonumero 9,80 e,
uskaltanut laskeutua korokkeelta, uskaltanut kysyä niitä kysymyksiä
joita ei vielä kysytty vaan vastasi niillä kliseillä, jotka me jo
kuulimme aikaisemmin sata kertaa ja noin.
Parnasso
ei läpäissyt testiä, mutta testi saattoi olla sattumanvarainen,
puolueellinen, tarkoitusta hakeva.
Ei
kannata masentua.
Sanoista
syntyy lauseita yhtä kaikki.
Juhannusrunoksi
ehdotan mietelmää Johann Wolgang von Goetheltä, O.
Mannisen suomennoksena:
”Paras
viinitarha se taivaan alla,
missä
köynnös ois sidottu makkaralla.”
 |
| Kyösti Salovaara 2014. Voiko henkevyys jäätyä? Taide-essee? Taide? .de? |
Kertakaikkiaan upea kirjoitus (rauhalliselta?) Kyösti Salovaaralta. (Huom. 3.persoona)
VastaaPoistaHän kertoo ajatuksistaan, joita hän (ja me muutkin saamme ammentaa vapaasti lehdistä ja kirjoista).
Toisen ajatuksiin ei voi kajota, ne ovat yksistyisomaisuutta, jotka voi hyväksyä tai paheksua niitä. Yleensä hyväksyn toisten ajatukset, tästä näkökulmasta, niinpä nytkin. Kyösti S. ei puhu salakieltä. Hän kertoo suoraan mielipiteitään (tai jalostuneessa muodossa, niin kuin tässä, henkevästi).
Parnasso. Kuulun itsekin sen lukijoihin. Se on täyttä asiaa. Luen (yleensä, jos on aikaa) kaikki jutut, jotka ovat minusta kukin omalla tavallaan mielenkiintoisia, aivan yhtä mielenkiintoisia kuin K.S:n ajatukset tässä. Minulla on käsitys, että Parnassoon on paljon tyrkyllä kirjoituksia, jotka hakevat julkistamista, mutta joutuvat kulkemaan seulan läpi, ja vain parhaat julkaistaan. Olenko oikeassa vai väärässä, sitä en tiedä.
Monivuotisena Parnasson tilaajana (yleensä se on tilattu minulle lahjana, "koska se kiinnostaa sinua") käytän sen tekstejä eräänlaisena aivovoimisteluna, jumppahetkenä, aamujumppa, iltajumppa aivoille ei ole ainakaan minulle pahaksi. Siksi tykkään Parnassosta. Mutta viime aikoina olen huomannut, että olen alkanut kaivata siitä enemmän varsinaisia tarinoita, proosaa tai runoutta. Onhan niitäkin, mutta enemmän saisi olla. Viime numerossa (siinä kolmosessa) runoja edusti Sirkka Turkka ja Tuomas Timonen, proosaa Tiina Poutanen, mutta esimmäkseen siinä on esseitä ja mielipiteitä sekä kirja-arvosteluja (jotka luen aina tarkkaan), ja ne ovat asiapitoisia, hyvin kirjoitettuja, kuten sanottu. Noita vivahteita, joita Kyösti (ant. sinuttelu) on huomannut, en ole ajatellut kuin vasta nyt. Kieltämättä K. on oikeassa. Minulla on aina tunne, kun luen niitä esseitä, että olen itseäni paremmassa seurassa, tulee juhlallinen olo. Vankkaa proosaa, sanoisin. Esseiden kirjoitustaitoon tarvitaan paljon viisautta ja ennen kaikkea tietoutta. Ovatko ne uutta luovia, on sitten toinen kysymys, josta voi olla montaa mieltä. Taiteen tehtävä yleensä on luoda jotain uutta.
Kaikkki muut Kyösti Salovaaran (henkeä täynnä olevat) kiinnostuksen ja kirjoituksen kohteet ovat ilahduttavan hyviä, lyhyitä mutta iskeviä.)
Ja ihan viimeksi, sinä Kyösti (huom. toinen persoona), pelastit päiväni kaukaisella ystävälläni Goethella.
”Paras viinitarha se taivaan alla,
missä köynnös ois sidottu makkaralla.”
That's it. Vähän samaa kuin Gogolilla, jonka runosta katkelma:
"Vainaa valkoisessa kaavussaan/ ojentautui ylös haudastaan/ ja arvokkaasti pyyhkii luistaan pölyn,/ kas poikaa!". :D
Kiitos Liisu, ystävällisistä sanoista ja tarkentavasta kommentista!
VastaaPoistaSaattaa olla että kritiikkini on turhan kärkevää, mutta syytettäköön siitä kalsean kylmää kesää. Eihän sitä kuitenkaan viitsisi sellaista kritisoida jolla ei ole mitään merkitystä, joten...
Omasta kokemuksesta - kun kirjoittelin Parnassoon 70-luvun lopulla ja 80-luvun alussa - tiedän kuin korkealla tasolla (siis kielellisesti) Parnasson laatuvaatimukset ovat. Joskus muoto jopa käy asian ylitse eikä sekään ole paha juttu tai kritiikin aihe sillä hyvää kirjoittamista ei ole koskaan liikaa.
Mutta tuossa puleeratussa tekstissä olen kuitenkin kritisoimani asian ollut näkevinäni: vaikka lauseen muoto on viimesteilty huippuunsa, lauseiden ilmaisema "asia" on usein muodinmukaisesti kliseinen. En oikeastaan halua lukea Parnassoa esimerkiksi siksi, että siellä kerrotaan että meneillään on ilmastokriisi.
Kaiken kaikkiaan, Liisu, vielä kiitos mukavista sanoistasi - ja leppoisaa juhannusta!
Ps. kuulin juuri Yleltä mainoksen että tänään ip Kultakuumeessa käsitellään Parnassoa uuden päätoimittajan kera. Klo 15:05, Yle 1.
Jaa mutta yksi asia unohtui (luin uudelleen tämän kirjoituksen ja se oli joistakin kohdin, jospa koko kirjoituskin LUOVaa proosaa - kts. K välitila!) Asua kahden vilkkaasti liikennöidyn maantien välissä, kysyy luovuutta ja rohkeutta, tai sitten täydellistä välinpitämättömyyttä, jota vastaan tämä K:n blogikirjoitus taistelee.
VastaaPoistaEräs pikkuasia minua myös kiinnosti. Kruunuhaka. Itse olemme jo vuosia asuneet toinen jalka siellä. Ja koko ajan täysillä nauttien. Kunnes eräänä päivänä eräs ystävällinen henkilö korjasi: ei se ole Kruunuhaka, se on KRUUNUNHAKA. Voi että olen hänelle kiitollinen. Koko ajan olimme asuneet väärässä paikassa, nyt sen sijaan enää emme. Nyt asumme (toinen jalka asuu) oikeassa Kruununhaassa. Se on meidän henkireikä. Toinen jalka astelee nurmikolla varsinkin kesäisin ja nauttii
kasveista ja eläimistä (puukiipijästä, mustapääkertusta, kirjosieposta, hilleristä ja hyppyhiirestä, joka ei ole hiiri vaan kuuluu kenguruihin, ne ovat kyllä harvinaisia ja melkein huomaamattomia, säikkyjä olentoja mutta ovat.) JA vihataan kotiloita eli etanoita, joille ei voi mitään, jotka syövät kaiken, mitä istuttaa. Sen takia olemme niille vihaisia, ne ovat meille ahneita kilpailijoita.
(Sano sille Jarkko Tontille, että asuu Kruununhaassa, niin se helpottaa oloa! - vai olisko se vain painovirhe? Voi kun ei olisi!)
Hah haa, kiitos korjauksestasi.
PoistaJoo, se oli laiskuuttaan tehty kirjoitusvirhe; jotenkin alitajuisesti muistelin että se kirjoitetaan eri tavalla mutta en viitsinyt tarkistaa.
Vapaaehtoinen köyhtyminen Kruunun- kaupunginosassa kuulostaa (romanttiselta) itsekehulta, mutta sinänsä kunnioitettavaa. Jos joku sanoisi vapaaehtoisesti köyhtyvänsä Jakomäessä tai täällä Malmilla, siinä olisi ihan erilainen viestin sävy. Köyhät köyhtyvät melua pitämättä.
Kiitos kommentistasi, meni ristiin, luin sen äsken, kyllä perustelusi ovat oikeutettuja. Minäkin odotan aina Parnassolta jotain uutta. Mutta minulle, joka olen aivan toisella tasolla kuin kirjoittajat siellä, kaikki, mitä heidän kynästään lähtee, on uutta, Sinulla on eri asia. Käsittääkseni olet samalla tasolla kuin ihmiset siellä. Tasa-arvoisuus on tärkeä, vaikka sitä tuskin koskaan saavutetaan. Onneksi.
VastaaPoistaKiitos, hieno kirjoitus ja tarkkoja huomioita. Näiden kriittisten puheenvuorojen takana todella tärkeää yleensä on välittäminen asiasta, harva viitsii ottaa negatiivisia äänenpainoja jos ei pidä asiaa tärkeänä.
VastaaPoistaMe kulttuuriväki ollaan kovin tarkkoja siitä, mitä määritellään henkeväksi ja sitä myöten syvälliseksi, kestäväksi ja ikuiseksi. Se tarkoittaa toki perustasolla syvällisyyden, henkevyyden ja ikuisen viisauden kliseiden kierrättämistä joko niin banaalilla tavalla että etanatkin itkee kristallihelmiä (Paulo Coelho) tai niin viekkaasti, että se näyttää tuoreelta (W.G Sebald, upea kliseisti). Kysyit perustellun kysymyksen: kun vuo eristetään ajan muusta virrasta ja pannaan virtaamaan tötteröiden läpi puutarhaan, heijastuuko siitä sama taivas ja peseytyvätkö aikalaiset siinä – ja sait arvattavan vastauksen. Jostain syystä henkevyys sulkee ulos tämänhetkiset asiat, kuten pääministerin, vapaakauppasopimusneuvottelut yms.
Kulttuurinen, pitkäkestoinen merkitys otetaan jokseenkin annettuna sen sijaan että sitä luotaisiin asioihin, jotka näyttävät pelkältä maailman menolta, jonka syklit ovat liian nopeita ollaakseen olennaisia. Tämä taas peittää muita tendenssejä näkyviltä, ja kulttuuriväki on aina jäljessä. Toisaalta tämän henkevyyden tilan vaaliminen on möys sinänsä tärkeää. Suurimman osan aikaa se seisoo paikallaan, mutta seisova vesi kuhisee elämää.
Parnasso ei ole tässä sen kummempi. Mua harmittaa joka kerta, kun joku neropatti ryhtyy taivastelemaan nykymaailman hajanaisuutta ja nopeatahtisuutta osaamatta sanoa asiasta yhtään mitään muuta kuin että se on kaiketi paha juttu. Tuossa Tähtisen esseejutussa oli myös hyvin kliseinen katsanto esseeseen ja sen vuorovaikutukseen maailman kanssa. Että joku on oikeasti ollut kiinnostunut esseistä, ja arvon esseisti ei osaa ollenkaan arvostaa toisten halua kommunikaatioon, koska se on hänen mielestään vääränlaista? Ei ihmekään, jos esseistit saavat vastaisuudessa lukea kovin hienoja kirjojaan niitä ymmärtävien, eli viiden muun esseistin seurassa. Mielipiteen taidetta ei voi eristää, koska mielipiteen taide on ennen kaikkea vuorovaikutuksen taidetta.
Olisi muuten hienoa pelata tämänhetkinen köyhyys läpi, niin pääsisi Kruununhakaan – vai seuraako tätä Jakomäki-taso?
Julistaudun juhannuksen kunniaksi juntiksi, mikä luonnollisesti olenkin. Voin tunnustaa, että en ole koskaan lukenut Parnassoa. Moni varmaan sanoo, että olisi pitänyt tai sen kyllä huomaa.
VastaaPoistaPitäisi varmasti ottaa Parnasso teholukuun.
Olen lukenut Parnassoja tosi kauan. Siitä asti vissiin kun se 1960-luvun alussa rupesi ilmestymään (enkä nyt muista tarkkaa vuotta), sitä kesti niin kauan kuin koulua kesti, vaikka koti hävisikin välillä pois, tätini luki Parnassoa myös.
PoistaJokin minut vsähdytti. Jarkko Laineen kirja muotoiset olivat viimeisiä joita luin oikein tarkasti. Sitten päätoimittajat vaihtuivat. Ja seuraava kuoli, Papinniemi. Lopetin tilauksen vissiin sen Rossin pojan aikaan.
Nyt tulee Kaltio. Oululainen, yleispohjalainen yleiskulttuurilehti, sillä on reippaita teemoja ja hyviä kuvia ja hienoja kirjoittajia. Näkökulma on pohjoinen ja virkistävä ihan sen takia että se ei ole hesalainen.
Täällä Pohjanmaalla ei ole enää yleiskulttuurilehteä eikä teemanumeroita, kun minä lopetin sen päätoimittamisen vuonna 1985 ja annoin lehden vaasalaisille, jotka tappoivat sen.
Kaltio käy ihan hyvin.
Hyvä että muistutat kulttuurielämästä kehäkolmosen tuolla puolen, sillä puolella!
PoistaHyvä näkökulma postauksessasi. Toki vaatimus on aika tiukka: en osaa sanoa, mikä suomalainen kulttuurijulkaisu olisi vailla kliseitä, tuoretta luovuutta uhkuen.
VastaaPoistaAika näyttää, miten kliseiseksi tai kliseettömäksi Parnasso jatkossa muuttuu. Itse olen ollut tyytyyväinen Papinniemi-Kokko -aikakauteen, jona Parnasso on mielestäni löytänyt hyvän polun kirjallisuuslehtenä. Se ei ole liian elitistinen satunnaiselle lukijalle, mutta toisaalta ei ole langennut kirjamarkkinoiden pintailmiöiden tarkasteluunkaan. Tärkeintä on ollut puhe teoksista, ei esimerkiksi tekijöistä.
Inhoan kirjailijahaastatteluja.
Saa nähdä, miten käy Karo Hämäläisen toimittajuudessa. Muutospaineita ehkä on, mutta toivottavasti linja ei muutu liikaa. Tänään Kultakuumeessa Hämäläisen haastattelu: http://areena.yle.fi/radio/2259231
Kiitos ajattelemaan panevasta kirjoituksesta!
VastaaPoistaOlet aika ankara tällä kertaa. Eipä silti, olen noista mainitsemistasi asioista paljolti samaa mieltä, mutta löydän tästä Parnasson numerosta paljon myös tasokasta lukemista.
Tontin kirjoista en pidä. Niiden aiheet eivät edes kiinnosta minua.
Janne Saarikiven pakina oli yksinkertaistava ja liian itsestäänselvä, sataan kertaan kerättyjä kriittisiä lausuntoja, kuten totesit. Raikkaampaa olisi ollut, jos hän olisi puolustanut niitä asioita, joita mollasi. Huumorikin puuttui.
Tero Tähtisen esseeartikkelissa on outo näkökulma: esseistä ei voi eikä saa väitellä, ne vain ovat ihailtavana. Minä kyllä luulen, että hänen mainitsemansa esseistit, Nylén ja Hännikäinen oikein odottavat, että heidän ajatuksensa synnyttäisvät keskustelua ja vastakommentteja.
Pidin kovasti Parnasson nro 3 kirjailijaesittelyistä, mm. Auli Leskisen Márquez-artikkelista ja Tiina Käkelä-Puumalan Pynchonin esittelystä mielikirjailijanaan.
Kirja-arvostelut ovat myös tasokkaita.
Olen kiinnostunut Juha Hurmeesta hyvän teatterin tekijänä ja kirjailijana. Maaria Pääjärvi kiittää arvostelussaan hänen uutta kirjaansa "Nyljetyt ajatukset". Tämä kirja on hyllyssäni, en ole vain vielä ehtinyt lukea sitä, mutta tämä kritiikki vauhdittaa minua.
Penjami Lehdon artikkeli "Toiveiden kaanon" esittelee runokokoelman niin, että haluaisin lukea nämä runot saman tien.
Muut, lyhyemmin esitellyt kirjat alkoivat myös kiinnostaa, mm. Maaria Pääjärven arvostelema Henni Kitin esikoisromaani "Elävän näköiset".
Sinulla on, Kyösti, varmaan ihan eri vaatimukset Parnassolle kuin esim. minulla. Olet itse kirjoittanutkin lehteen. Minulle tuli lehti monta vuotta joskus nuorempana, ehkä juuri niinäkin vuosina, kun sinä kirjoitit sinne, mutta olin silloin epäkypsä sitä lukemaan. Nyt toivon, että olisin säilyttänyt ne lehdet, osaisin ehkä lukea niitä ja voisin verrata tähän nykyiseen. Minulla on sellainen käsitys, että lehti oli silloin elitistisempi, mutta se saattaa johtua myös tuosta omasta kypsymättömyydestäni ja hektisemmästä elämänvaiheesta.
Tuhannet kiitokset kommenteistanne Maaria, Jokke, Penjami ja Marjatta - ne taas tasapainoisempia kuin oma mölähdykseni. En tiedä osaanko vaatia Parnassolta mitään erityistä - se kaipaamani on kai siinä että kun kielen tasolla kirjoitetaan hienoja tekstejä, toivoisi että ajatukset olisivat yhtä "hienoja".
VastaaPoistaMutta sehän lienee kova haaste.
Tähtisen kanssa olen samaa mieltä ettei ole järkeä lukea omia suppeita ajatuksiaan muiden jutuista. Mutta eri mieltä siitä etteikö saisi asettaa esseistin ajatuksia kyseenalaiseksi.
Kirjoitan tätä järven rannalla missä nettiyhteys surkea - toivottavasti onnistuu. Joka tapauksessa ankarassa kesäilmassa tällaisten ajattelu virkistää!
Tähtisestä on vielä sanottava sen verran, että tuo kirjoitushan toki kommentoi ns. esseekeskustelua, joka on vaihtelevalla intensiteetillä jatkunut jo jonkin aikaa. Näkökulmassa on tosiaan ongelma, koska minusta (aktiivisesti mukana esseekeskustelussa) se oli jälkijättöinen, ollaan puhuttu asiasta jo pari-kolme vuotta sitten, ja sitten taas suuremmalle yleisölle näkökulman syyt ovat täysin pimennossa. On vaikea tajuta, miksi kirjoittaja valitsi sen. Mutta näillä mennään, touhu jatkukoon, sehän on pääasia!
VastaaPoista