torstai 24. kesäkuuta 2021

Hölkyn kölkyn

 [viipula vaapula vot]



Kyösti Salovaara, 2021.


Taiteen rytmi ei ole sama kuin elämän rytmi, taiteen rytmi ei ole sama kuin yhteiskunnan rytmi. Taiteen rytmi on hitaampi kuin elämän ja yhteiskunnan rytmi… Mitä suurempia vaatimuksia päiväkohtaisuudesta taide itselleen sälyttää aikoina, jolloin elämän meno on nopeaa ja epätasaista verrattuna sen omaan etenemiseen, sitä huonommaksi voi jäädä sen taso ja sitä helpommin voi käydä niin, että se leimautuu laadukkaaksi journalistiikaksi. Sillä journalistiikan peruspäämäärä on pinnallinen täydellisyys horisontaalitasossa kun taide puolestaan vaatii näkemystä ja arviointia myös vertikaalitasossa, perusteiden paljastamista, kaksiulotteista tai kahdesti valotettua todellisuudenkuvaa.
- Christer Kihlman Kirjastolehdessä vuonna 1971



Kesäpäivän seisaus meni. Juhannus tulee.
    Pionit kukassa. Sinitaivaalla kirkuvat tervapääskyt. Kalalokki opastaa poikastaan kuivalla maalla.
    Aivot narikassa?
    Jos eivät vielä, kenties kohta.
    Oliko radikaalina tunnettu Christer Kihlman konservatiivinen puhuessaan taiteen hitaasta rytmistä? Tänään, juhannuksen alla, trendikäs taidepuhe manaisi Kihlmanin mietteet roskakoriin.
    Tänään pitää ilmaista ulkonaista olemusta korostavaa identiteettiä. Haukkua rasisteja olemalla itse sellainen. Moittia sukupuolieroja korostamalla omaansa. Vaatia sananvapautta sulkemalla väärässä olevat ja aikaisemmin tietämättään väärässä olleet sen piiristä.
    Tänään pitää elää trendin paradoksissa.


Hyvä. Hyvä on. Mennään mukaan. Askeleita asfaltilla.

    Ugh! Minä en ole intiaani vaikka viimeinen mohikaani kuitenkin. Leikisti.
    Otetaan Maaria Ylikankaan runoarvostelu luupin alle. Huomataan että se on tyhjänpäivästä ylisanoitusta. Keisarilla ei sittenkään ole vaatteita. Tai jos on, ne on hankittu kierrätyspisteestä. Torin laidalta.
    Ylikangas kirjoitti Helsingin Sanomissa (18.6 ) Amanda Gormanin runoteoksen suomennoksesta. Kukkula jolle kiipeämme ilmestyi Tammen kustantamana. Sen suomensivat Laura Eklund Nhaga ja Aura Nurmi.
    Ylikangas kehuu paljon. Perustelee vähän. Hän on tietävinään, mutta ei sano mitä tietää.
    Kriitikko väittää, että runon nuoret, tuntemattomat suomentajat onnistuivat paremmin kuin kukaan muu olisi onnistunut, varsinkaan kukaan vanhempi, mahdollisesti jopa miespuolinen suomentaja: ”Virkaanastujaisesityksen antirasistinen ja feministinen viesti vesittyisi, jos kääntäjä olisi vain suomennostaidon harmaa eminenssi.”
    Ylikangas on "piilorasisti" iän ja sukupuolen suhteen. Hänen väitteensä on järjetön: mistä Ylikangas tietää ettei kukaan muu olisi pystynyt suomentamaan Gormanin kesyiltä näyttäviä säkeitä?
    Kun tarpeeksi puhuu hölkynkölkkyä se menee perille. Muuttuu uskottavaksi. Siitä tulee ikään kuin totta.
    Ylikangas printaa esimerkkejä suomennoksesta.
    Niistä on vaikea uskoa, että hypetetty ”spoken word” olisi jotenkin uutta, poikkeavaa, kumouksellista runokieltä. Päinvastoin, tämmöisiä tunteellisia, pateettisia ”taistelulauluja” on kirjoitettu (ja laulettu) maailman sivu, sekä vapaasti että riimeillä. Suomennettu Gorman kulkee näin:
    Emme marssi takaisin sinne, mikä kerran oli,
    kuljemme kohti sitä, mitä tuleman pitää:
    kohti kansaa, joka on mustelmilla mutta kokonainen,
    antelias mutta arastelematon,
    voimakas ja vapaa.

    Ja vielä: ”Kun päivä koittaa, astumme pois / hämärästä, / liekehtivinä ja peloitta”.


Kyösti Salovaara, 2021.


Tietysti kriitikot käyttävät ylisanoja, varsinkin jos samaistuvat lukemansa poliittiseen tai moraaliseen sanomaan. Tätä ei pidä moittia, koska poliittisuus on hyvä asia, moraalikin toisinaan.

    Mutta kun sanoo jotakin kauniiksi tai rumaksi tai mestarilliseksi, se pitäisi pystyä perustelemaan. Esittämään jotenkin… sanoilla.
    Ylikankaan sitaatit Gormanin runosta eivät perustele hypetystä; hänen intoaan sulkea paha maailma pois tämän ”täydellisen” runon ympäriltä ja jättää se vain niiden käyttöön jotka ovat vihkiytyneet ”spoken wordilla” (mitä se sitten onkaan) ilmaistuun identiteettiin.
    ”Eklund Nhagan ja Nurmen työ on uraauurtava”, Ylikangas hehkuttaa. ”He ovat antaneet käännökselle puhutun runon hahmon, sen sijaan että olisivat turvautuneet neutraalimman oloisiin ja konventionaalisempiiin modernistisen käännöstyylin keinoihin.”
    Kriitikko siis vertaa suomennosta sellaiseen suomennokseen jota ei ole olemassa - muualla kuin Ylikankaan päässä, mielikuvituksessa. Mitä kritiikin lajia tämmöinen mielikuvittelu edustaa? Sitä identiteettipoliittistako?
    Kuinka keisari pukeutuu? Kierrätyskuteisiin vai?
    Gorman kirjoittaa ja suomentajat suomentavat: ”...oppineet, ettei hiljaisuus aina tarkoita rauhaa / ja että mallit ja mielikuvat, jotka tottumuksesta / voivat olla oikein ja totta, / eivät aina ole oikeutta”.
    Hyvin kirjoitettu ja kaiketi sujuvasti suomennettu, mutta mikä tässä järkyttää? Mikä tässä on ”uutta”? Miten nämä säkeet muka jakavat maailman hyviin ja pahoihin? Mikä tässä on sitä ”spoken wordia”? Runon tavanomaisuusko? Ja miten ja missä nuo suomennoksen sanat eroavat ”konventionaalisemmasta modernistien käännöstyylin keinoista”? Vai ajatteleeko kriitikko niin, että koska runo esitettiin Washingtonissa ainutlaatuisessa tilanteessa, sen täytyy runonakin olla ainutlaatuinen.
    Mutta tavanomaista arkipuhetta taide ja runous taitaa olla pullollaan. Maaria Ylikangas on katsonut toisaalle.


Hyvä kuitenkin että kirjailijat kirjoittavat ja lukijat lukevat ja kriitikot selittävät.

    Kaikki ovat oikeassa ollessaan väärässä; kaikki ovat väärässä ollessaan oikeassa. Sillä tavalla maailma muutetaan ja pidetään pystyssä.
    Kun minäkin välillä intoilen politiikalla ja moraalilla, tuo Kihlmanin ”konservatiivinen” ajatus taiteen hitaasta rytmistä panee miettimään. Se jopa lohduttaa. Ehkä välillä pitäisi hiljentyä, puhua pienemmillä sanoilla ja käyttää vähemmän huutomerkkejä.
    Puhuiko Kihlman itse asiassa samasta kuin Alex Matson puhuu teoksessa Romaanitaide? Siinähän Matson väittää, että aikalaiskritiikki ei juuri koskaan tai nimenomaan ei koskaan pysty paljastamaan romaanien klassisuutta, niiden pysyvää olemusta.
    ”Suurin piirtein saa kukin romaani sen kohtalon, minkä ansaitsee”, Matson kirjoitti vuonna 1947, ”mistä seikasta saamme kuitenkin kiittää vähemmän arvostelijoita, joita väärä tai puutteellinen muotonäkemys saa ylistämään romaaneja, jotka oikean näkemyksen valossa paljastuvat heti tekotaiteeksi, kuin sitä, että romaanitaiteen naturalistisesta luonteesta johtuen ihmiskunnan kollektiivinen äly toimii hitaana, mutta hairahtumattomana tuomarina. Itse elämä hylkää romaanit, jotka eivät rakenteessaan noudata sen rakennetapaa.”
    Romaanilla siis pitää olla elämänmukainen rakennetapa. Aika paljon vaadittu.


Kun perussuomalaisten puheenjohtaja Jussi Halla-aho kirjoitti poliittisen testamenttinsa suljettuun kirjekuoreen, joka avataan vasta kymmenen vuoden perästä, niin toimisiko päivän kirjallisuuskritiikki samalla periaatteella?

    Mitä jos Ylikankaan hypettävä Gorman-arvostelu olisi suljettu kirjekuoreen eikä julkaistu lainkaan viime viikolla vaan vasta 18.6.2031? Silloin nähtäisiin miten ihmiskunnan kollektiivinen äly on kohdellut Kukkulaa jolle kiipeämme ja sen käännöstä.
    Kriitikoita on kaikenlaisia. Sellaisiakin jotka eivät ole minkäänlaisia.
    Jouko Tyyri kirjoitti Parnassoon vuonna 1954 modernistien silloisesta mahtihahmosta Tuomas Anhavasta suppean muotokuvan. Tyyri kirjoitti lyhyesti ja lopetti kryptisesti:
    Objektiivisen teorian mukaan kriitikon tulisi olla tyhjä astia, jonka taiteilija täyttää mielensä mukaan. Mokoma oppi on yhtä alkeellinen kuin luulo että köyhälle voi helposti myydä, koska häneltä puuttuu niin paljon.
    Tabula rasa on harhauttava ja sitkeä koulupinttymä, joka peittää perustavan paradoksin: mitä hienompi höylä, sen paremmin havaitaan pinnan rosoisuus ja rajattomuus.
    Nielaistu seiväs ei ole yleispätevämpi kuin selkäranka.



Kyösti Salovaara, 2021.


torstai 17. kesäkuuta 2021

Voikukkakaupunki

 [dystopian hahmottelua]



Kyösti Salovaara, 2021.


Elävillä organismeilla on oltava kaksi ristiriitaista ominaisuutta, jotta ne toimisivat tehokkaasti eli reagoisivat ympäristöönsä soveliaalla tavalla. Niiden on säilytettävä vakautensa eli spesifisyytensä kasvaessaan ja aikuistuessaan eli vastustettava ympäristön päivittäisiä satunnaisia paineita koko elinikänsä. Ja niiden on oltava plastisia eli kyettevä sopeutumaan ja muuttamaan spesifisyyttään jatkuvien kokemusten seurauksena.
- Steven Rose: Molekyylistä muistiksi. 1992.

Me kaikki olemme varmoja, että jokainen tulisi onnelliseksi unelmiemme kauniissa, täydellisessä yhteiskunnassa. Ja epäilemättä maan päälle laskeutuisi taivas jos me kaikki voisimme rakastaa toisiamme. Mutta, kuten olen sanonut aikaisemmin, yritys tehdä taivas maan päälle saa  poikkeuksetta aikaan helvetin. Se johtaa suvaitsemattomuuteen. Se johtaa uskonnollisiin sotiin ja sielujen pelastamiseen inkvisiitiolla. Ja se perustuu, luulen, moraalisten velvollisuuksiemme täydelliseen väärinymmärtämiseen. Meidän velvollisuutemme on auttaa apua tarvitsevia; meitä ei kuitenkaan ole velvoitettu tekemään muita onnelliseksi, koska heidän onnellisuutensa ei riipu meistä, ja koska moinen yritys liian usein merkitsee tunkeutumista niiden ihmisten yksityiselämään joiden suhteen meillä on tuollaisia rakastettavia aikeita.
- K. R. Popper: The Open Society and its Enemies. 1945.

Helsingin kaupungin oli tarkoitus avata Malmin entisen lentokentän aluetta alkukesän aikana, samalla kun kaupunki valmistautuu alueen rakentamiseen. Alueen avaaminen kaupunkilaisten virkistyskäyttöön kuitenkin viivästyy mahdollisten turvallisuusriskien selvittämisen ajaksi. Entisellä lentokentällä ja sen lähialueilla on tehty havaintoja lentotoiminnasta, joka on tapahtunut ilman maanomistajan eli Helsingin kaupungin lupaa tai ennakkotietoa. Tästä johtuen kaupunki selvittää ratkaisuvaihtoehtoja alueen käytön turvallisuuden varmistamiseksi. Tämä pyritään tekemään siten, että avaaminen viivästyisi mahdollisimman vähän.

- Helsingin kaupunki: Malmin suunnittelun uutiskirje 14.6.2021.



Tällä kertaa hahmottelen tarinaa, jota en aio kirjoittaa.

    Tehkää siis hyvin. Ottakaa sanoistani vaarin ja kirjoittakaa dystopia Suomesta, jossa ei saa muuttaa mitään. Käytän työnimeä Voikukkakaupunki. Tuleva kirjoittaja saa tietysti antaa teokselleen - sehän voi olla myös elokuva tai tv-sarja - mieleisensä nimen.
    Kirjoitan siis ideasta. Sitä saa lainata vapaasti. Sen voi ”varastaa” hyvillä mielin, katumatta. Eikä lähdettä tarvitse kertoa, vaikka sen kertominen tietysti kuuluu hyviin tapoihin.
    Hyvät ideat eivät maksa mitään.
    Huonot tulevat joskus kalliiksi.
    Luulen kuitenkin että tämä on hyvä. Ainakin jos mestari tarttuu siihen. Ehkei huonoja aiheita lopulta olekaan, on vain huonoja ajattelijoita.


Dystopia on kauhukuva tulevaisuuden yhteiskunnasta. Utopia on sen näennäinen vastakohta: ihanneyhteiskunta.

    Popperin ja monen liberaalin ajattelijan mielestä myös utopia on väistämättä dystopia, koska utopian pitää olla täydellinen, ennalta määrätty. Utopiassa ei voi olla vaihtoehtoja, sillä jos olisi, se ei enää olisikaan utopia. Utopia on totalitaarinen "helvetti".
    Nykyisenkaltainen liberaali (sosiaalinen) markkinatalous sekavine pyrkimyksineen ja sattumanvaraisine välivaiheineen on sekä utopian että dystopian negaatio, koska se on ikään kuin elävä organismi. Hieman liioitellen sanon, että se on kuin Steven Rosen kuvailema aivo-organismi: suurelta osan muuttumaton, spesifi, ja tärkeältä osalta alati muuttuva eli plastinen. Tässä muuttuva vaikuttaa myös muuttumattomaan, vaikka pysyvä onkin jatkuvin tila.
    Hyvin usein, melkein aina, fiktion dystopia väittää että kauhujen yhteiskunta syntyy ihmiskunnan, yhteiskuntien ja ihmisten hamutessa muutosta ja pyrkiessä johonkin parempaan, vaikka ei tiedettäisi tarkalleen mitä se parempi on. Ollaan jatkuvassa liikkeessä; tärkeää ei ole päämäärä vaan liike.
    Fiktion dystopia on yleensä muutoksen kauhukuva. Utopia puolestaan on harhakuva sellaisesta yhteiskunnasta, joka ei enää muutu mihinkään suuntaan.


Kyösti Salovaara, 2021.
Pikaraitiotien rakentaminen - Kiellettyä!


Edellisen virkkeen kirjoitettuani, en oikeastaan tiedä onko Voikukkakaupunki dystopia vai utopia. Ehkä niillä ei olekaan mitään eroa.

    Voikukkakaupunki alkaa tilanteessa, missä perustuslaki kieltää Suomessa kaikki fyysiseen ympäristöön kohdistuvat muutokset. Ei saa rakentaa yhtään uutta taloa, ei yhtään uutta maantietä, rautatietä, lentokenttää, mökkiä tai perunamaata. Yhteiskunta on seisautettu vuoden 2030 spesifisyyteen. Monesta utopia/dystopiafiktiosta poiketen tässä tarinassa eletään lähitulevaisuutta, koska se on mahdollinen, uskottava vaikka ei kovin todennäköinen.
    Miten Voikukkakaupunkiin on päädytty saa jäädä luonnostelun asteelle. Voikukkakaupunki on siis sekä kaupungin nimi että suunnitellun teoksen nimi.
   Oleellista on, että yhteiskunnassa on tehty yllättävä, pehmeä vallankumous. Erilaiset paikallisyhdistykset, kaikenkarvaiset NIMBY-porukat jotka vastustavat kaupunkien ja kylänraittien muuttamista, täydennysrakentamista ja kaupungin kasvamista, ovat yllättäen saavuttaneet ehdottoman ja merkittävän suuren enemmistön parlamentissa. Ehkä ne saivat ratkaisevassa äänestyksessä vahvaa tukea kulutusyhteiskunnan vastustajilta, uudelta ”linkolalaiselta” puolueelta, joka halusi kääntää historian pyörää 200 vuotta taaksepäin.
    Teknisesti vallankumous onnistui nettiäänestyksillä, koska perinteisen vaalien äänestysprosenttien laskiessa piti tehdä jotakin, ja se ”jotakin” tarkoitti lippuäänestyksistä luopumista ja siirtymistä täydellisesti nettiäänestyksiin.
    Tässä tarinassa menneisyyttä ei kuitenkaan tarvitse kuvata eikä perustella. Se oli ja meni. Nykyisyys, muutoksen kieltävä perustuslaki saatiin läpi eduskunnassa riittävällä enemmistöllä ja sen mukaisesti Voikkukkakaupungissa eletään.


Kun katsoo Ylellä uusintana esitettävää Foylen sota tv-sarjaa huomaa - nyt kun pystyy keskittymään henkilösuhdedraaman takana kerrottuihin aiheisiin - kuinka älykkäästi käsikirjoittaja käy yksityiskohta kerrallaan läpi konkreettisia, ”arkipäiväisiä” aiheita. Toinen maailmansota on tietysti dramaattinen, poikkeuksellinen kehys, mutta itse aiheet voisivat olla miltä aikakaudelta, mistä yhteiskunnasta tahansa. Niissä korostuu elokuvan päähenkilön, inhimillisen poliisimiehen silmin nähtynä ihmisten taipumus suvaitsemattomuuteen, toisenlaisuuden vierastamiseen, henkilökohtaiseen ahneuteen. Niinpä Foylen sota on täynnä moraalisia kysymyksiä ketään moralisoimatta.

    Voikukkakaupungin kirjoittajan tulee (tai hän voi) ottaa tästä kerrontatavasta mallia teokselleen.
    Visio on laaja: Miten arkipäivä Voikukkakaupungissa sujuu, kun mitään ei saa muuttaa, kun yhtäkään huonetta ei saa rakentaa lisää; kun teitä ei voi rakentaa vaikka tukkipuita menisi maailmalle kaupaksi yllin kyllin; kun koulurakennukset pitää jättää tyhjilleen kun lapset ovat syntyneet jossain muualla; kun vanhempien asunnot täyttyvät jossain päin lapsista ja lapsien lapsista uudisrakentamisen loputtua; kun terveyskeskuksen liepeillä ihmiset asuvat teltoissaan odottaessaan pääsyä lääkärien pakeille (uusia terveysasemiahan ei saa rakentaa); kun suuret sairaalat ovat täysin tyhjiä, lääkärit ja hoitajat pelaavat pasianssia, koska potilaat ovat jossakin toisessa ”voikukkakaupungissa” eivätkä lääkärit ja hoitajat voi muuttaa potilaidensa luokse sillä eihän siellä ole tyhjiä asuntoja eikä uusia saa rakentaa?
    Tällaisessa viitekehyksessä Voikukakaupungin tarinan päähenkilö ja päähenkilöt tarkkailevat ihmisten elämää. Tässäkin päähenkilö voi olla poliisimies, sillä ihmiset eivät pysty elämään muuttumattomaksi julistetussa Voikukkakaupungissa rikkomatta lakeja, olematta ahneita, suvaitsemattomattomia, petollisia, jopa julmia toisiaan kohtaan arkipäivässä selviytyäkseen.
    Voikukkakaupunki on täynnä ihmisten tarinoita hyvässä ja pahassa. Voikukkakaupungin reunamailla, synkissä metsissä mustanpörssin kauppiaat rakentelevat metsien kätköön piilomajoja ihmisille ja poliisit yrittävät löytää niitä, aivan kuten tsaarin sotilaat yrittivät löytää suomalaisten piilopirttejä Isonvihan aikaan. Toisaalla Venäjältä Suomeen muuttanut Oleg Niputin haluaa siirtää omistamansa nakkikioskin Malmilta Oulunkylään missä ihmisiä liikkuu enemmän kuin Malmilla. Kaupunki hylkää siirtoanomuksen. Kiista päätyy lopulta juridisten mutkien kautta perustuslakivaliokuntaan, joka epää Niputinin aikeen vetoamalla perustuslain pykälään 22. Niputin ryhtyy nälkälakkoon nakkikioskinsa portailla.
    Vertauskuvallisesti Voikukkakaupungin tarina kertoo siitä, mitä tapahtuu kun linnulta leikataan siivet ja se pakotetaan tipsuttelemaan ruohikossa etanoiden ja rottien seassa.

Kyösti Salovaara, 2021.
Moottoriajoneuvoväylien rakentaminen - Verboten!


Tämän pidemmälle en anna ohjeita enkä vihjeitä.

    Tiedän, tai ainakin luulen, että Voikukkakaupungin kirjoittamisesta tulee valtava urakka, mutta jos se onnistuu, siihen voi kirjoittaa vaikkapa kymmenen osaa satoine ihmiskohtaloineen.
    Mielikuvitusta tietysti tarvitaan.
    Uskon että se löytyy!
    Tulevaisuus on tässä, näissä sanoissa.
    Voikukkakaupungin ensimmäisessä virkeessä, tai ensimmäisessä kuvassa,  sanat/kamera avautuvat laajaan voikukkaketoon ja koiranputkea kasvavaan kaupunkipuistoon noustakseen sitten korkealle kaupungin päälle kuvaan, mistä värit ovat kadonneet ja elämän äänet kaikonneet.


Kyösti Salovaara, 2021.
Täydennysrakentaminen - Prohibido!

torstai 10. kesäkuuta 2021

Postikorttimaisemassa

 [sovinnaisen realistisesti]



Kyösti Salovaara, 3.6.2021.
Suvannon kylä Kitisen rannalla
kylpee keskiyön auringon hellässä syleilyssä.


Suolla tuulee.
Hiljainen on kylätie.
Rahkasammal aava rannaton.
Metsässä ei liikahda lehtikään.
Suomi saa vapaapotkun.
- Korvaan tarttunutta.

Kitsch tarkoittaa massatuotettua, tavanomaista, huonolla maulla tehtyä, mutta vahvoja tunteita herättävää taideteosta tai esinettä… Ihmiset ostavat kitschiä, koska se herättää myönteisiä ja herkkiä tunteita. Kitsch toistaa samaa muualta otettua kaavaa, siinä ei ole luovuutta. Niinpä kitsch on taiteen klisee.
- Wikipedia.


Toisinaan, ei aina, vanhempaa tallaajaa huvittaa kriitikkojen ja esteetikkojen pakonomainen tarve luokitella taideteoksia. Silloin kun ei huvita, se ärsyttää.

    Kun kriitikko - tai muuten vaan muita parempi ihminen – ”tuomitsee” jonkun maalauksen toritaiteeksi, kitschiksi tai pelkästään sovinnaiseksi postikorttimaisemaksi, niin mitä hän oikeastaan sanoo?
    Toritaide ja postikorttimaisemat ovat yleensä naiivin kauniita, somia ja viehättäviä. Mikä tässä kauneudessa ja lapsellisessa hyvän näkemisessä ja sen toistamisessa ärsyttää kriitikkoa? Eikö hyvät tunteet olekaan sallittuja? Miksi pahaa tunnetta ja ristiriitoja herättävä maalaus on luovaa taidetta mutta hyvää tunnetta esittävä pelkkää kitschiä?
    Vai onko niin, että käydäkseen kriitikosta ja esteetiikan auktoriteetistä ihmisen pitää vetää tiukka raja oman näkemyksen ja massojen naiivin taidekokemuksen väliin?
    Se mikä näyttää kauniilta, ei voi olla taidetta, koska taiteen pitää esittää myös rumuus ja kriittisen taiteen ennen kaikkea hyytävä rumuus. Pitääkö taiteen siis pelästyttää? Luoda mielen sekasortoa?
    Onko tunteen eheys kitschiä?


Kyösti Salovaara, 2021.
Tunturien perusmaisema -
suomalaisuuden idealisoitu maisema?


Pieni ihminen ei kaikkea ymmärrä. Oikeastaan pieni ihminen ei ymmärrä juuri mitään - kunhan on, rakastaa, syö ja nukkuu, kunnes kuolee pois.

    Nykyään jokainen tallaaja on kuitenkin jos ei taiteilija niin toritaiteilija ainakin. Kauniista maisemasta näppäillään digikuvia. Niiden ottamiselle ei ole rajaa. Älypuhelimella näpätty esteettinen huomio viskataan nettiin ystävien, tuttavien ja vieraiden arvioitavaksi.
    Modernin toritaiteen, digitaiteen, yhteisesti sovittuun ideaan kuuluu etsiä maiseman kauneutta, ei rumuutta.
    No, se kyllästyttää. On sovinnaista kuin kahvipaketti.
    Tunturin luontopolulla tulee vastaan toinen tallaaja ja silläkin on kädessään kamera. Moi, se sanoo.
    Moi, minä vastaan ja kohta kamerat sanovat klik klik. Tunturin rinteillä näkyy valkoisia lumilaikkuja. Lämmintä on 25 astetta Celsiusta.

Kyösti Salovaara, 2021.
Aapasuon reunaa Pyhätunturin kainalossa.


Miksi puolustella ”taidetta” joka ei ole taidetta?

    Tyhmää kiukutella kitschin puolesta. Kliseet ovat tärkeitä yhteiskunnallisia viestejä, mutta ei niistä sovi taidetta vääntää.
    ”Sanalla kitsch on kielteinen kaiku, sillä sitä pidetään vain keskinkertaisena tai ala-arvoisena taiteena, tai jonakin aivan muuna kuin taiteena”, kirjoittaa suomalainen Wikipedian avustaja. ”Kitsch on markkinoiden ehdoilla tuotettua esineistöä, jossa on katsottavaa passiivisille silmille. Kitsch ei sisällä syvää sanomaa niin kuin taide. Kitsch ei ole monitulkintaista.”
    Englannikielisessä Wikipediassa postikorttimaisemien taiteeseen hurmaantunutta kohdellaan vielä kaltoimmin - kitschin rakastaja paljastetaan aivottomaksi tunteilijaksi.
    Herman Brochin mielestä kitschin olemus on matkimisessa. Imitoija ei välitä etiikasta. Tarkoituksena on kopioida kauneutta, ei hyvyyttä.
    Brochin maailmassa siis kauneus ei ole hyvää. Rumuus sitä vastoin kantaa eettistä sanomaa, hyvän viestiä. Miksi hyvä ei ole kaunista - ihmettelen.
    Wikipedian englanninkielinen avustaja tiivistää: ”Kitschissä on kysymys enemmän tarkkailijasta kuin siitä mitä tarkkaillaan.” Hän lainaa myös Roger Scrutonia, joka todistaa, että kitsch on valetaidetta, se ilmaisee valetunteita, sen tarkoitus on petkuttaa kuluttaja uskomaan, että hänellä on syvällisiä ja vakavia tunteita.

Kyösti Salovaara, 2021.
Kesäkuun 3. päivänä mittari näytti 25 plussaa.
Lumiläikät Pyhätunturin rinteillä yrittivät sinnitellä kesää vastaan.


Mistä esteettisesti valveutunut kriitikko tietää, mitä muut ihmiset ajattelevat? Mistä hän tietää kenellä on syvällisiä ja vakavavia tunteita ja kenellä ei? Mistä hän tietää millainen maalaus saa toisen ihmisen tuntemaan syvää iloa tai pelottavaa kauhua?

    Kaikkiin edellä esitettyihin kysymyksiin yksinkertainen vastaus kuuluu: Ei mistään!
    Ei ole mitään luonnontieteellistä keinoa mitata kahden eri ihmisen tunteiden syvyyttä ja vakavuutta eikä varsinkaan sitä miten tunteiden voimakkuus perustelisi taideteosten universaalia arvottamista, niiden asettamista hierarkiseen arvopuuhuun.
    Kun katselee ihmisten ottamia valokuvia, ja kuuntelee kuinka he innostuvat näkemästään kauneudesta, edellä lainattujen viisastelijoiden puhe kuulostaa falskilta. Ei kai se ole valekritiikkiä?
    Tai voihan olla, että me, suurin osa meistä tavallisella tiellä tallaajista on petkutettu uskomaan siihen mitä näemme, tuntemaan sitä mitä tunnemme, kuvittelemaan kauniiksi sellaisen mikä tosiasissa on rumaa ja vailla eettistä arvoa.
    Sartre kyllä sanoi, että Picasson mestariteos Guernica ei ole saanut yhtäkään sitä katsonutta ihmistä liittymään taisteluun oikean asian puolesta, mutta kenties Sartrekaan ei tajunnut, että kauneus ei ole katsojan silmässä eikä hevosen suussa.


Kyösti Salovaara, 2021.
Tunturisuon ankaruus, sen kauneus?


Tarvitaanko todellakin näin monta sanaa perustelemaan se, että saan edelleen ottaa valokuvia postikorttimaisemista?

    Ehkä, kenties, luultavasti. Aivan ilmeisesti.
    Mutta voipi olla niinkin, että ajattelen kuten Wikipedia haluaa minun ajattelevan, mutta piruuttani otan tunteettomia ja epäeettisiä maisemakuvia ollakseni edes hieman kapinassa.
    Siis että ryhdyn sovinnaista sovinnaisemmaksi esittääkseni itseni epäsovinnaisena?
    Tärkeää on huomata - ja minä myönnän että niin on - että pakinan koristuksena olevat valokuvat eivät ole taidetta vaan koristuksia, eräänlaista kitschiä, kauneuden imitointia vaan ei hyvän, mitä se hyvä sitten tarkoittaakin. Jos kuvista on tavoittavinaan jonkin tunteen, sitä ei pidä uskoa, koska se on todennäköisesti vääränlainen impressio.
    Aamusella kävelin erään suon poikki rakennetulla sorapolulla. Paikallinen polun rakentaja osoitti hienoa lappilaista sarkasmia nimettyään polun Joutavapoluksi.
    Joutaviahan tässä ollaan, kiireestä kantapäähän.


Kyösti Salovaara, 2021.
Vene Pyhäjärven rannalla.
Taustalla tunturien lumiläikkäiset rinteet.


torstai 3. kesäkuuta 2021

Digigidigigid

 [loikaten loikattu]


Kyösti Salovaara, 2021.


Jänis istui maassa torkkuen, torkkuen,
mikä sull' on jänönen,
kun et enää hyppele,
hyppää pois, hyppää pois, hyppää pois.
Jos vehkeet sull’ parhaat ois
digiloikkaan ryhtyä vois, digiloikata pois, pois.
- Alli Nissisen runoa ”modernisoiden”.


Viimeisessä vaiheessa tietokonerikollisuus vakiintuu. Tilanne tasaantuu ja rikokset ja niitä suojautuminen noudattavat kohtuullisen ennustettavia kaavoja. Osa yhteiskunnasta saa palkkansa vahtimalla ATK-rikollisia ja osa tekemällä ATK-rikoksia.

Ilkka Tuomi vuonna 1987 teoksessaan Hakkerin käsikirja.



Joko teit digiloikan?

    Jos, niin kuinka monta metriä?
    Vai onko loikka kesken?
    Jos, niin tiedätkö mihin se päättyy? Missä kohtaa jalkasi koskettavat maata?
    Vai oletko kyllästynyt koko termiin? Tiedätkö oikeastaan mitä digiloikka tarkoittaa? Tietääkö kukaan? Jos kukaan ei tiedä, mistä kukaan tietäisi mihin loikka päättyy ja milloin se katsotaan päättyneeksi.
    Kaksi kulutusta kestävää sanaa politiikan puheenparressa: hyvinvointivaltio ja digiloikka. Molemmat yhdyssanoja


Kauan sitten, ehkä vuoden 1973 paikkeilla, olin firman sisäisellä suunnittelukurssilla. Valtion tietokonekeskuksen väkeä koulutettiin monin tavoin. Se oli melkein kuin oppilaitos – arkisen ohjelmointi- ja suunnittelutyön ohessa.

    Kurssi päättyi ”loppukokeeseen”. Siinä pyydettiin mm. kertomaan mitä uutta ATK luo.
    Vastasin nenäkkäästi, että automaattinen tietojenkäsittely ei luo mitään uutta. Se ainoastaan muuttaa tiedon käsittelyn paikkaa ihmisen käsistä koneen muistiin. Ja jotta tuo onnistuisi ”koneella”, tieto pitää muuttaa analogisesta esittämisestä digitaaliseksi.
    Kurssin vetäjä, sinänsä leppoisa partasuu, ei tykännyt vastauksestani. Hän piti sitä vähän loukkaavana. Miten Valtion tietokonekeskus perustelee oikeuden olemassaoloonsa, jos se, sen tietokonejärjestelmät eivät luo mitään uutta?


Edellä kerrottu kuulostaa semanttiselta saivartelulta tai filosofiselta leikittelyltä.

    Olen kuitenkin yhä samaa mieltä kuin vuoden 1973 ATK-suunnittelukurssilla. Samaa mieltä noin ylisummaan, vähän niin kuin filosofisesti.
    Jos ATK, nykyään IT tai ICT ei luo mitään uutta, miksi kaikki paikat ja kolot on täynnä tietokoneita ja mikropiirejä ja niiden ohjelmistoja ynnä ohjelmanpätkiä?
    Haastavaan kysymykseen vastaan: Siksi että maailma on täynnä informaatiota, analogisen esittämistä digitaalisena. Digitaalisessa muodossa esitetty maailma on paremmin muokattavissa kuin analogisesti esitetty. Informaatiota keräämällä ja välittämällä tietokoneet toki muuttavat maailmaa, mutta eivät informaation substanssia.
    Tietokoneet eivät tiedä juuri mitään, mutta auttavat meitä, ihmispoloisia ”tietämään” enemmän ja nopeammin kuin mikään muu laite tai kirjasto. ”Tietäminen” pitää kuitenkin laittaa lainausmerkkeihin. Tietäminen edellyttää yhä aivojen käyttämistä - kenties jopa enemmän kuin aikaisemmin koska tietoa, informaatiota on saatavilla ja tyrkyllä enemmän kuin aikaisemmin.


Kaikki tai melkein kaikki mikä voidaan esittää informaationa myös esitetään. Digiloikassa analoginen maailma, sen esittäminen, muuttuu digitaaliseksi. Samalla maailma muuttuu, koska informaatio on paremmin hallinnassa.
    Kysymys on taas kielestä. Luonnollinen kieli on avointa, merkitykset usein sumeita. Tietokonekielet ovat suljettuja. Tietokoneohjelmaa ei yleisesti ottaen voi rakentaa sanoista, joilla on monta merkitystä. Tästä johtuu, että tietokone ei ”tiedä” juuri mitään, toisin kuin ihminen joka likimääräisillä sanoilla esittää sellaistakin mille ei ole täsmällistä, yksikäsitteistä ilmaisua.
    Tietokoneohjelmassa ei saa olla virheitä, vaikka jokaisesta ohjelmasta sellaisen (useimmiten) löytää. Ohjelman kirjoittaminen on helpompaa kuin siinä olevien virheiden etsiminen ja paljastaminen. Siksi hakkerit ovat vähän edellä.
    Mutta yleensä virheet tietokoneohjelmaan kirjoitetaan vahingossa, ilman sivutarkoitusta. Kenties jonain päivänä jokin ohjelmointivirhe ryhtyy kopioitumaan ja muuntumaan kuin virus ja se valloittaa kaikki maailman tietokoneet, ilman pahaa tarkoitusta. Silti se voi tehdä paljonkin pahaa.


Kyösti Salovaara, 2021.
Ammattina tiedon suojaaminen ulkopuolisilta hyökkäyksiltä -
F-Securen pääkonttori Helsingissä.


On kiehtovaa ajatella, että (melkein) kaiken maailmassa olevan voi esittää informaationa.

    Ajatellaanpa perinteistä autoa. Kun käännät rattia vasempaan, auto kääntyy vasemmalle. Kun pyörität sitä oikealle, auto kääntyy oikealle. Ratti on yhdistetty mekaanisesti pyöriä kääntävään laitteistoon; toki sen toimintaa nykyään tehostetaan.
    Mutta oleellista on huomata, että tässäkin toiminnassa kysymys on informaatiosta. Ratin kääntäjä lähettää pyöriä kääntävälle laitteistolle viestin, joka toteutetaan.
    Puhunko itsestään selvyydestä?
    Kenties, mutta tällaistahan informaatio on. Se esittää toiminnan.
    Kun autoissa edelleenkin taitaa olla analogisesti toimiva ohjaus, niin tietysti se voidaan tai voitaisiin muuttaa digitaaliseksi. Ratin kääntäminen lähettäisi pyöriä kääntävälle apparaatille digitaalisen viestin, komennon: käännä pyöriä vasempaan. Ratin ja akselin välissä ei tarvittaisi minkäänlaista mekaanista yhteyttä.
    Ehkä tuollaisia autoja jo kulkee maanteillä. Jokainen auton omistaja tietää, että nykyaikainen auto on täynnä digitaalisesti ohjattuja toimintoja, entisten analogisten, mekaanisesti toimivien yhteyksien tilalla.
    Senkin tiedämme, että informaatiota keräävät ja ohjaavat järjestelmät pystyvät auttamaan autoa ajavaa ihmistä paremmin kuin hänen oma käsityskykynsä tien pinnan suhteesta pyörien vauhtiin ja suuntaan. Digitaalinen ei luo uutta informaatiota, mutta tekee olemassaolevan (piilossa olleen) informaation soveltamisen mahdolliseksi.
    Eräässä tv-ohjelmassa todettiin, että autolla ajaminen on haastavin tehtävä, minkä keskivertoihmisen aivot joutuvat ihmisen eläessä ratkaisemaan. Ehkä tästä seuraa robottiauton mahdottomuus tai se, että sellaisen rakentaminen on äärettömän vaikeaa - kuin rakentaisi ihmisen aivojen kaltaisen "digikoneen".


Informaatiota on paljon, melkein äärettömästi. Erilaiset digitaaliset välineet auttavat sen kokoamista ja levittämistä.

    Mutta viime kädessä me luemme sanoja ja lauseita, niiden esittämiä merkityksiä. Me emme lue digitaalisia merkkejä vaan aakkosilla esitettyjä sanoja, analogioita.
    El País -lehti kertoi toukokuussa OECD:n raportista, joka paljastaa hätkähdyttävän tutkimustuloksen: ne 15-vuotiaat koululaiset jotka lukevat informaation paperilta, ymmärtävät lukemaansa paremmin kuin digitaalisilta välineiltä lukevat. He myös oppivat paremmin, koska ymmärtävät mitä lukevat.
    Tutkimus perustui 37 maan PISA-tuloksiin vuodelta 2018.
    Tutkijat arvioivat, että kirjan lukija keskittyy - hänen on pakko keskittyä - lukemaansa intensiivisemmin kuin digitaaliselta päätelaitteelta lukevan, jonka ajatukset harhailevat runsaan tietotarjonnan parissa.
    Mutta tämänkin todistaminen on vaikeaa. Lukemiseen keskittyminen ei välttämättä perustu ”laitteeseen”, jolta informaatio omaksutaan, olipa kyseessä sitten kirja tai älypuhelinen. On mahdollista, että ne jotka pystyvät keskittymään kirjaan ja paperilta lukemiseen, ovat oppineet siihen varhain kotonaan, missä on luettu kirjoja. Tällöin paperille painetun kirjan ylivoima ei olisikaan tekninen vaan kulttuurinen; se on opittua vaan ei väistämätöntä.


Voiko tietoa ”pölliä” luvallisesti? Ja tehdä siitä kaikkien hyväksymää liiketoimintaa? Jos voi, helpottaako informaation digitalisointi tätä ”pöllimistä”?

    Tiedossahan on, kuinka kansainväliset tietojätit keräävät asiakkaiden tietoja ja myyvät niitä eteenpäin. Tässä ei ole mitään vilunkia: minä saan ”ilmaiseksi” sähköpostialustan, voin käyttää ilmaiseksi karttasovelluksia ja navigaattoria ja hakea maailman tietojoukoista vaivatta ja ilman maksua mitä kummallisempia asioita. Vastineeksi - koska ilmaisia lounaita ei todellakaan ole – annan digitaalisen alustatoimijan ”myydä” informaatiota käyttäytymisestäni esimerkiksi mainostajille.
    Tieto on valtaa. Myös kaupallisessa mielessä.
    Modernissa maailmassa tietoa kerätään ja yhdistellään ”vallankäytön” mielessä hienostuneemmin kuin ennen. Nyt kansalaiset, me kaikki, luovutamme osan yksityisyydestämme, tiedon yksityisistä mieltymyksistämme kaupallisille toimijoille vapaaehtoisesti ja riemumielin.
    Guardian-lehdessä oli huhtikuussa silmiä avaava laaja artikkeli siitä kuinka ruokatoimituksia välittävä ja digialustaa hyödyntävä Deliveroo ikään kuin omii ravintoiden know how’n, jopa niin pitkälle että se perustaa ”pimeitä ravintoloita” (haamuravintoloita), joissa valmistetaan juuri niitä ruokia ja niillä resepteillä, jotka Deliveroo on "oppinut" vastaanottaessaan pienien ravintoloiden tilauksia.
    Kun yhden ravintolan ravintoloitsija oppii tietämään tarkasti omien asiakkaidensa maut ja tavat, niin Deliveroo oppii tietämään kaikkien ravintoloiden kaikkien asiakkaiden maut ja mieltymykset. Ja koska se ”tietää” kaupungin ihmisistä enemmän kuin yksikään ravintoloitsija tahollaan, se pystyy vikkelästi haistamaan trendit, syömisen uudet tuulet ja muuttamaan ”pimeän ravintolansa” ruokalistaa.
    Sanomalehdillä ja medialla ylisummaan oli aikaisemmin keskeinen rooli tiedonvälityksen portinvartijana. Internet on jossain määrin heikentänyt median portivartijan roolia, mutta heikentymistä luultavasti liioitellaan.
    Guardianin artikkelissa todetaan, että ruokatoimituksia välittävistä toimijoista, kuten Deliveroosta, on tullut aivan uudenlaisia portinvartijoita, eikä sellaisia ollut esimerkiksi ravintola-alalla aikaisemmin olemassa. Tässä tieto ikään kuin muuttuu laadulliseksi toiminnaksi.
    Tieto on pehmeää valtaa, varsinkin silloin kun sitä pystyy keräämään sofistikoidusti, huomiota herättämättä laajalti koko yhteiskunnasta ja kaikkia ihmisiä koskien.


Kertomatta nytä, auttaisiko digiloikka jänistä vaaran väistämiseen.



Kyösti Salovaara, 2021.