[loikaten
loikattu]
|
Kyösti Salovaara, 2021. |
-
Jänis
istui maassa torkkuen, torkkuen,
-
mikä
sull' on jänönen,
-
kun
et enää hyppele,
-
hyppää
pois, hyppää pois, hyppää pois.
-
Jos
vehkeet sull’ parhaat ois
-
digiloikkaan
ryhtyä vois, digiloikata pois, pois.
-
-
Alli Nissisen runoa ”modernisoiden”.
Viimeisessä
vaiheessa tietokonerikollisuus vakiintuu. Tilanne tasaantuu ja
rikokset ja niitä suojautuminen noudattavat kohtuullisen
ennustettavia kaavoja. Osa yhteiskunnasta saa palkkansa vahtimalla
ATK-rikollisia ja osa tekemällä ATK-rikoksia.
- Ilkka
Tuomi vuonna 1987 teoksessaan Hakkerin käsikirja.
Joko teit
digiloikan?
Jos,
niin kuinka monta metriä?
Vai onko
loikka kesken?
Jos,
niin tiedätkö mihin se päättyy? Missä kohtaa jalkasi koskettavat
maata?
Vai
oletko kyllästynyt koko termiin? Tiedätkö oikeastaan mitä
digiloikka tarkoittaa? Tietääkö kukaan? Jos kukaan ei tiedä,
mistä kukaan tietäisi mihin loikka päättyy ja milloin se
katsotaan päättyneeksi.
Kaksi
kulutusta
kestävää sanaa politiikan puheenparressa: hyvinvointivaltio ja
digiloikka. Molemmat yhdyssanoja
Kauan
sitten, ehkä vuoden 1973 paikkeilla, olin firman sisäisellä
suunnittelukurssilla.
Valtion tietokonekeskuksen väkeä koulutettiin monin tavoin. Se
oli melkein kuin oppilaitos – arkisen ohjelmointi-
ja suunnittelutyön
ohessa.
Kurssi
päättyi ”loppukokeeseen”. Siinä pyydettiin mm. kertomaan mitä
uutta ATK luo.
Vastasin
nenäkkäästi, että automaattinen tietojenkäsittely ei luo mitään
uutta. Se ainoastaan muuttaa tiedon käsittelyn paikkaa ihmisen
käsistä koneen muistiin.
Ja jotta tuo onnistuisi ”koneella”, tieto pitää muuttaa
analogisesta esittämisestä digitaaliseksi.
Kurssin
vetäjä, sinänsä leppoisa partasuu,
ei tykännyt vastauksestani. Hän piti sitä vähän loukkaavana.
Miten Valtion tietokonekeskus perustelee
oikeuden olemassaoloonsa, jos se, sen tietokonejärjestelmät eivät
luo mitään uutta?
Edellä
kerrottu kuulostaa semanttiselta saivartelulta tai filosofiselta
leikittelyltä.
Olen
kuitenkin yhä samaa mieltä kuin vuoden 1973
ATK-suunnittelukurssilla. Samaa mieltä noin ylisummaan, vähän niin
kuin filosofisesti.
Jos ATK,
nykyään IT tai ICT ei luo mitään uutta, miksi kaikki paikat ja
kolot on täynnä tietokoneita ja mikropiirejä ja niiden
ohjelmistoja ynnä
ohjelmanpätkiä?
Haastavaan
kysymykseen vastaan: Siksi että maailma on täynnä informaatiota,
analogisen esittämistä digitaalisena. Digitaalisessa muodossa
esitetty maailma on paremmin muokattavissa kuin analogisesti
esitetty. Informaatiota keräämällä ja välittämällä tietokoneet toki muuttavat maailmaa,
mutta eivät informaation substanssia.
Tietokoneet
eivät tiedä juuri mitään, mutta auttavat meitä, ihmispoloisia
”tietämään” enemmän ja nopeammin kuin mikään muu laite tai
kirjasto. ”Tietäminen” pitää kuitenkin laittaa
lainausmerkkeihin. Tietäminen edellyttää yhä aivojen käyttämistä
- kenties jopa
enemmän
kuin aikaisemmin koska tietoa, informaatiota on saatavilla ja
tyrkyllä enemmän kuin aikaisemmin.
Kaikki tai
melkein kaikki mikä voidaan esittää informaationa myös esitetään.
Digiloikassa analoginen maailma, sen esittäminen, muuttuu
digitaaliseksi. Samalla maailma muuttuu, koska informaatio on
paremmin hallinnassa.
Kysymys
on taas kielestä. Luonnollinen kieli on avointa,
merkitykset usein sumeita. Tietokonekielet ovat suljettuja.
Tietokoneohjelmaa ei yleisesti ottaen voi rakentaa sanoista, joilla
on monta merkitystä. Tästä johtuu, että tietokone ei ”tiedä”
juuri mitään, toisin kuin ihminen joka likimääräisillä sanoilla
esittää sellaistakin mille ei ole täsmällistä, yksikäsitteistä
ilmaisua.
Tietokoneohjelmassa
ei saa olla virheitä, vaikka jokaisesta ohjelmasta
sellaisen (useimmiten) löytää. Ohjelman kirjoittaminen on helpompaa kuin siinä olevien virheiden etsiminen ja paljastaminen.
Siksi hakkerit ovat vähän edellä.
Mutta
yleensä virheet tietokoneohjelmaan kirjoitetaan vahingossa, ilman
sivutarkoitusta. Kenties
jonain päivänä jokin ohjelmointivirhe ryhtyy kopioitumaan ja
muuntumaan kuin virus ja se valloittaa kaikki maailman tietokoneet,
ilman pahaa tarkoitusta. Silti
se voi tehdä paljonkin pahaa.
|
Kyösti Salovaara, 2021. Ammattina tiedon suojaaminen ulkopuolisilta hyökkäyksiltä - F-Securen pääkonttori Helsingissä. |
On
kiehtovaa ajatella, että (melkein) kaiken maailmassa olevan voi
esittää informaationa.
Ajatellaanpa
perinteistä autoa. Kun käännät rattia vasempaan, auto kääntyy
vasemmalle. Kun pyörität sitä oikealle, auto kääntyy oikealle.
Ratti on yhdistetty mekaanisesti pyöriä kääntävään
laitteistoon; toki sen toimintaa nykyään tehostetaan.
Mutta
oleellista on huomata, että tässäkin toiminnassa kysymys on
informaatiosta. Ratin kääntäjä lähettää pyöriä kääntävälle
laitteistolle viestin, joka toteutetaan.
Puhunko
itsestään selvyydestä?
Kenties,
mutta tällaistahan informaatio on. Se esittää toiminnan.
Kun
autoissa edelleenkin taitaa olla analogisesti toimiva ohjaus, niin
tietysti se voidaan tai voitaisiin muuttaa digitaaliseksi. Ratin
kääntäminen lähettäisi pyöriä kääntävälle apparaatille
digitaalisen viestin, komennon:
käännä
pyöriä vasempaan.
Ratin ja akselin välissä ei tarvittaisi minkäänlaista
mekaanista
yhteyttä.
Ehkä
tuollaisia autoja jo kulkee maanteillä. Jokainen auton omistaja
tietää, että nykyaikainen auto on täynnä digitaalisesti
ohjattuja toimintoja, entisten analogisten, mekaanisesti toimivien
yhteyksien tilalla.
Senkin
tiedämme, että informaatiota keräävät ja ohjaavat järjestelmät
pystyvät auttamaan autoa ajavaa ihmistä paremmin kuin hänen oma
käsityskykynsä tien pinnan suhteesta
pyörien vauhtiin ja suuntaan. Digitaalinen ei luo uutta
informaatiota, mutta tekee olemassaolevan (piilossa olleen)
informaation
soveltamisen mahdolliseksi.
Eräässä
tv-ohjelmassa todettiin, että autolla ajaminen on haastavin tehtävä,
minkä keskivertoihmisen aivot joutuvat ihmisen eläessä ratkaisemaan. Ehkä tästä
seuraa robottiauton mahdottomuus tai se, että sellaisen rakentaminen
on äärettömän vaikeaa - kuin rakentaisi ihmisen aivojen kaltaisen "digikoneen".
Informaatiota
on paljon, melkein äärettömästi. Erilaiset digitaaliset välineet
auttavat sen kokoamista ja levittämistä.
Mutta
viime kädessä me luemme sanoja ja lauseita, niiden esittämiä
merkityksiä. Me emme lue digitaalisia
merkkejä vaan aakkosilla esitettyjä sanoja, analogioita.
El País
-lehti kertoi toukokuussa OECD:n raportista, joka paljastaa
hätkähdyttävän tutkimustuloksen: ne 15-vuotiaat koululaiset jotka
lukevat informaation paperilta, ymmärtävät lukemaansa paremmin
kuin digitaalisilta välineiltä lukevat. He myös oppivat paremmin,
koska ymmärtävät mitä lukevat.
Tutkimus
perustui 37 maan PISA-tuloksiin vuodelta 2018.
Tutkijat
arvioivat, että kirjan lukija keskittyy - hänen on pakko keskittyä
- lukemaansa intensiivisemmin kuin digitaaliselta päätelaitteelta
lukevan, jonka ajatukset harhailevat runsaan tietotarjonnan
parissa.
Mutta
tämänkin todistaminen on vaikeaa. Lukemiseen keskittyminen ei välttämättä
perustu ”laitteeseen”, jolta informaatio omaksutaan, olipa
kyseessä sitten
kirja
tai älypuhelinen. On mahdollista, että ne jotka pystyvät
keskittymään
kirjaan ja
paperilta lukemiseen,
ovat oppineet siihen varhain
kotonaan, missä
on luettu kirjoja.
Tällöin paperille
painetun kirjan
ylivoima ei olisikaan tekninen vaan kulttuurinen; se
on opittua
vaan ei väistämätöntä.
Voiko
tietoa ”pölliä” luvallisesti? Ja tehdä siitä kaikkien
hyväksymää liiketoimintaa? Jos voi, helpottaako informaation
digitalisointi
tätä ”pöllimistä”?
Tiedossahan
on, kuinka kansainväliset tietojätit keräävät asiakkaiden
tietoja ja myyvät niitä eteenpäin. Tässä ei ole mitään
vilunkia: minä saan ”ilmaiseksi” sähköpostialustan, voin
käyttää ilmaiseksi karttasovelluksia ja navigaattoria ja hakea
maailman tietojoukoista vaivatta ja ilman maksua mitä kummallisempia
asioita. Vastineeksi - koska ilmaisia lounaita ei todellakaan ole –
annan digitaalisen
alustatoimijan ”myydä” informaatiota käyttäytymisestäni
esimerkiksi mainostajille.
Tieto
on valtaa. Myös kaupallisessa mielessä.
Modernissa
maailmassa tietoa kerätään ja
yhdistellään ”vallankäytön”
mielessä hienostuneemmin kuin ennen. Nyt kansalaiset, me
kaikki, luovutamme osan yksityisyydestämme, tiedon yksityisistä
mieltymyksistämme kaupallisille toimijoille vapaaehtoisesti ja
riemumielin.
Guardian-lehdessä
oli huhtikuussa silmiä avaava laaja artikkeli siitä kuinka
ruokatoimituksia välittävä ja digialustaa hyödyntävä Deliveroo ikään kuin omii
ravintoiden know how’n, jopa niin pitkälle että se perustaa
”pimeitä ravintoloita” (haamuravintoloita), joissa valmistetaan juuri niitä ruokia
ja niillä resepteillä, jotka Deliveroo on "oppinut" vastaanottaessaan pienien ravintoloiden tilauksia.
Kun yhden ravintolan ravintoloitsija
oppii tietämään tarkasti omien
asiakkaidensa
maut ja tavat, niin Deliveroo oppii tietämään kaikkien
ravintoloiden kaikkien
asiakkaiden
maut ja
mieltymykset.
Ja koska se ”tietää” kaupungin ihmisistä enemmän kuin
yksikään ravintoloitsija tahollaan, se pystyy vikkelästi haistamaan
trendit, syömisen
uudet
tuulet ja muuttamaan ”pimeän ravintolansa” ruokalistaa.
Sanomalehdillä
ja medialla ylisummaan oli aikaisemmin keskeinen rooli
tiedonvälityksen portinvartijana. Internet on jossain määrin
heikentänyt median portivartijan roolia, mutta heikentymistä luultavasti liioitellaan.
Guardianin
artikkelissa todetaan, että ruokatoimituksia
välittävistä toimijoista, kuten Deliveroosta, on tullut aivan
uudenlaisia portinvartijoita, eikä sellaisia ollut esimerkiksi
ravintola-alalla aikaisemmin
olemassa. Tässä
tieto ikään kuin muuttuu laadulliseksi toiminnaksi.
Tieto
on pehmeää valtaa, varsinkin silloin kun sitä pystyy keräämään
sofistikoidusti,
huomiota herättämättä laajalti koko yhteiskunnasta
ja
kaikkia ihmisiä koskien.
Kertomatta
nyt jää,
auttaisiko
digiloikka jänistä vaaran väistämiseen.
|
Kyösti Salovaara, 2021. |