Kauneutta sattumalta

[vai suunnittelemalla suunniteltuna?]

Kyösti Salovaara, 2024.

Se mikä kirjassa on kaunista, ei ole sattumanvaraista. Luonnossa puu ja taivas ovat sopusoinnussa keskenään vain sattumalta, mutta jos romaanissa sankarit ovat tässä tornissa, tässä vankilassa, jos he kävelevät tässä puutarhassa, niin kyseessä on samalla sekä itsenäisten kausaalisten tapahtumasarjojen osoittaminen (…) että syvemmän finaalisuuden ilmaiseminen, sillä puisto on olemassa vain siksi että se olisi sopusoinnussa tietyn mielentilan kanssa, että se ilmentäisi tätä mielentilaa konkreettisesti, tai että se voimakkaan kontrastin avulla korostaisi tätä mielentilaa, ja itse mielentila on sekin luotu suhteessa maisemaan.  

- Jean-Paul Sartre, ranskalainen filosofi ja kirjailija

Hyvin pieni syy, jota emme huomaa, johtaa suureen vaikutukseen, jota emme voi jättää huomioimatta, jolloin sanomme, että vaikutus johtuu sattumasta.

- Henri Poincaré, ranskalainen matemaatikko ja tiedefilosofi

Aloitetaan lähtökohdista ja lopetetaan johtopäätöksiin, sikäli kun niihin päädytään, sillä voihan olla että johtopäätökset ovat jo tiedossa, kun taas lähtökohdista vallitsee epätietoisuus.

    Siis: luonto on moraaliton entiteetti, evoluution synnyttämää eikä evoluutiolla ole ”tarkoitusta” eikä "päämäärää". Kun varpushaukka nappaa pihapolulta varpusen, se ei ilmennä minkäänlaista moraalista arvotapahtumaa; varpushaukka ei ole pahis eikä varpunen hyvis. Näin ollen: voiko luonto olla itsessään kaunis ja sopusointuinen?

    Niin kuin Jean-Paul Sartre sanoo, ihmisen luomissa entiteeteissä mikään ei ole ”sattumaa”, ei talossa eikä kirjassa. Kun kirjailija yrittää hämätä lukijan uskomaan, että tarinan käänteet ja kohtaukset ovat sattuman tulosta, hän vetelee lukijaansa narussa kuin konsanaan pässiä. Lottoarvonta saattaa olla sattuman kauppaa, ei kirjan kirjoittaminen.

    Onko Sartren ajatuksessa jotain samaa - vai ihan täysin samaa - kuin Ludwig Wittgensteinin toteamuksessa, että ”emme voi ajatella mitään epäloogista, koska silloin meidän täytyisi ajatella epäloogisesti”? Tähän vielä lisäys Wittgensteinilta: ”Frege sanoo, että jokaisella oikein muodostetulla lauseella täytyy olla mieli. Minä puolestani sanon, että jokainen mahdollinen lause on oikein muodostettu.”

    Kuulostaako metafyysiseltä?

    Johtopäätös: ei pidä uskoa että kirjailija sanoo sattumalta mitä sanoo eikä sitä että hän jäljentää todellisuuden romaaniinsa sellaisenaan, kokonaisena kuin aloittamaton ja pureskelematon omena. 

Jostakin syystä luonnossa on sopusointua.

    Vai onko?

     Onko sopusointu sittenkin vain ihmisen katseessa ja lauseissa, jotka ikään kuin sovittavat ihmisen mielentilan siihen mitä näkyy ja siihen miten kertoja sijoittaa luonnon tarinaansa?

    Aloitin tänään korealla kuvalla, joka suorastaan tihkuu sopusointua, niin asetelmassaan kuin väreissään. Aurinko laskee Suvannon kylässä Kitisen rannalla Pelkosenniemellä Suomen Lapissa. Kuva ”kertoo” paljon fyysisestä hetkessä, joka kai on edellä mietityn perusteella mielentilani. No, joku huomauttaa, että laskihan se aurinko tuona iltana Suvannon kylässä yhtä ”kauniisti” vaikka sitä ei kukaan olisikaan ollut katsomassa. Jaaha: laskiko yhtä ”kauniisti”?

    Valokuva ei paljasta koko historiaa eikä ennusta tulevaisuutta.

    Siitä ei voi päätellä, että Suvannon kylän kohdalla jokea on ihmisen toimesta muutettu voimalaitoksien tarpeeseen. Ihmisen käden jäljiltäkin maisema on kaunis ja sopusointua täynnään.

    Mutta miksi tuo Kitisen auringonlasku näyttää kauniilta?

    Sopusointu? Värit? Avara kauas ylettävä katse?

    Kerettiläisempi ajatus: ei kai meitä ole opetettu tajuamaan auringonlasku ”kauniiksi”? Jos on opetettu niin miksi, miten ja missä kohden elämää?

Kyösti Salovaara, 2024.

Kyösti Salovaara, 2024.

Belgialainen matemaatikko David Ruelle on sanonut, että ”tiede on täysin amoraalista ja täysin vastuutonta”.

    Ruelle tarkoittanee luonnontieteitä. Luonnontiede ei etsi luonnosta kauneutta vaan ajattomuutta, luonnonlakeja jotka pysyvät. Tiedemies sitä vastoin on moraalinen olento, joka on vastuussa siitä mihin hyvään tai pahaan tiedettä ja tieteen tuloksia käytetään. Tiedeyhteisö ei siis ole amoraalinen.

    Kumpaa valokuva on: tieteen kaltainen havainto todellisuudesta vai tiedemiehen moraalisen valinnan kaltainen sovellus todellisuudesta?

    Otin kaksi kuvaa pieneltä suolta männystä jonka taustalla näkyy Pyhätunturit. Toisessa kuvassa puun ja tunturin sopusointu on ilmeinen. Ei ihmisen käden jälkiä rikkomassa luonnon sopusointua. Toisessa kuvassa näkyy laajempi kokonaisuus, ja siinä tunturin laelle rakennettu radio- ja telemasto pilaa luonnon sopusoinnun.

    Onko maston piilottava kuva moraaliton? Valheellinen? 

    Onko maston näyttävä kuva rehellisempi? Realistisempi? Arvokkaampi?

    Jos myy tunturihuvilalle tonttia suon laidalta, maston piilottava kuva lienee valhetta. Tontin ostaja pettyy kun menee paikan päälle ja näkee maisemassa sojottavan ja yöllä vilkkuvan maston. Sitä vastoin matkailuesitteessä mastoton kuva käy täydestä: voihan maiseman noinkin nähdä männyn rungon takaa.

    Voiko? Saako maisemasta valita vain sen minkä haluaa nähdä unohtaen sen mitä pelkää nähdä?

Maailmassa on paljon kaaosta ja entropiaa tai kaaokselta näyttävää, niin kuin Henri Poincaré sanoi.

    Kaikki ihmisen rakentama luo järjestystä ja lisää entropiaa. Jopa romaani joka painetaan paperille tai striimataan operaattorin digipilvestä lisää entropiaa ulkopuolelleen samalla kun sen sivuille syntyy järjestynyt kokonaisuus.

    Kun otan valokuvan kaupungin kadulta, siihen tulee häiritsevän runsaasti sekavalta näyttävää tilpehööriä: liikennemerkkejä, opasteita, mainoskylttejä, katuvaloja tolppineen, sinne tänne asettautuneita autoja ja ihmisiä, kenties ilmassa kulkevia sähkö- tai puhelinjohtoja ja raitiotien ajolankoja yms.

    Tuollainen näyttää väistämättä rumalta, kaaosmaiselta, jopa luotaan työntävältä. Mutta kuva ”valehtelee”. Siinä ei todellakaan ole luonnon maiseman sopusointua, mutta siinä on näkymättömissä ihmisyhteisön suunnitelmallisuuden sopusointua, koska kaikki näkyvä kertoo siitä kuinka liikenne toimii, kuinka ihmiset osaavat kulkea paikasta toiseen, kuinka tietoa ja energiaa siirretään paikasta toiseen jne. Kuvan todellisuus ilmentää järjestystä, vaikka se ei sitä ”näytä”.

    Ironia on herkullinen. Luonnon maiseman sopusointu ei ole tarkoitettua, suunniteltua. Kaupungin sekavalta näyttävä epäharmonia on tarkoitettua ja edustaa yhtä lailla sopusointua kuin luonnon maisema, mutta niin ettei sitä voi suoraan katsomalla nähdä vaan se pitää ”tietää”.

    Johtopäätös: jokaisessa hetkessä on kaksi ”kauneutta”: se minkä näkee luonnossa ja sen minkä tietää todellisuudesta. 

    Niin kuin kuvassa Kitisen ylittävästä sillasta. Siltä yli Kitisen virran näyttää kauneuden kaksi puolta: esteettisyyden ja käytettävyyden. Ensimmäisen tuntee, jälkimmäisen tietää.

Kyösti Salovaara, 2024.

  

Onko kaunis hyödyllistä

 [vai hyödyllinen kaunista?]

Kyösti Salovaara, 2023.

Ruskea eilen viel’ oli pääs kuin armahan kutrit

    jonk’ kuva mielessäin väikkyvi kaukahinen.

Harmaa nyt, hopeinen on pääs, lumen peittämä, jonka

    tuulinen, myrskyävä yö yllesi heittänyt on.

Nuoruus ja vanhuus, niin liki ootte te kuin elämässä,

    vain uni yön välillään, huomen ja eilinen on.

- Johann Wolfgang von Goethe: Alppi. Suom. V.A. Koskenniemi, 1922.

Eilen viel’ oli ruskea pääs, kuin kutrit armaan,

    kaukaa jonk’ ihanuus vienona viittoilee.

Huippusi valkea varhain nyt hopeisena hohtaa:

    loi lumet kiireelles myrskyn ylläsi yö.

Nuoruus – vanhuuteen elo, ah, sen niin liki liittää

    kuin uni häilyvä vain eilispäivään tään.

- Goethe: Alppikukkula. Suom. Otto Manninen, 1928.

Jos kaunis on kaunista ja ruma on rumaa, niin miksi kaunis on kaunis ja ruma ruma?

    Helppo kysymys? Vai ihan mahdoton?

    Usein sanotaan, että kauneus on katsojan silmässä ja että yksi tykkää äidistä ja toinen tyttärestä. Kauneuden kokeminen on näin ollen subjektiivinen eikä lainkaan objektiivinen, universaali totuus.

    Mistä sitten johtuu että monet ihmiset ovat yhtä mieltä siitä mikä on kaunista? Onko kauneus kuitenkin ”objektiivinen” arvo?

    Kun taidemaalari asettelee kuvansa elementit kultaiseen leikkaukseen me pidämme siitä, aiheesta riippumatta. Onko matemaattinen ”kaava” siis kaunis eikä ruma, ja jos on, miksi aivomme sen tajuavat kauniiksi? Emmehän me pysty kertomaan tai muistamaan mikä tuon kultaisen leikkauksen kaava on.

Vaikka kauneus olisikin jossain määrin objektiivinen havainto, me tiedämme hyvin että eri aikakausina erilaisia asioita pidetään kauniina. Joskus lihava ihminen on kaunis, toisinaan taas laihuutta pidetään kauniina. Jostakin syystä vanhat autot ja muinaiset talot tuntuvat kauniimmilta kuin nykyiset.

    Meistä jokainen ottaa valokuvia kauniista maisemasta. Tuntuu että maiseman kauneus on ikiaikaista, ihmisistä, sukupolvista ja aikakausista irrallista. Kaunis on kaunista yhtä hyvin demokraattisessa valtiossa kuin totalitäärisessä komentotaloudessa.

    Vai onko?

    Etsin muuatta juttua 50 vuoden takaisesta Helsingin Sanomista. Samalla kertaa ”löysin” lehden kulttuuriosastosta hätkähdyttävän uutisotsikon: Jylhiä maisemia ei ihailtu antiikissa.

    Eivätkö Alpit olekaan olleet aina kauniita?

    Hesarin pienessä jutussa (1.3.1974) kerrottiin professori, antiikintutkija Jaakko Suolahden pitämästä esitelmästä, jossa todettiin että ”Lapin tai Alppien jylhää luontoa ihaileva eurooppalainen suhtautumistapa on tuskin 200 vuotta vanha”. Suolahden mukaan antiikin ihminen piti luonnon kauneuden ihanteena viljeltyä maisemaa.

    Suolahti sanoi esitelmässään, että ihmisen kauneuden kokemiseen vaikuttaa – kulloisenkin mielialan lisäksi – kaksi tekijää. Ensiksi: se mikä on hyödyllistä, koetaan miellyttäväksi. Toiseksi: Hyödytön ja haitallinen koetaan rumaksi ja kauheaksi. Kun nykyihminen löytää kauneuden koskemattomasta luonnosta, niin kuin Lapin metsistä ja tuntureilta tai Sveitsin jylhiltä Alpeilta, antiikissa ihmiset vieroksuivat karuja maisemia ja viljelykseen kelpaamattomia seutuja.

    Roomalainen historiankirjoittaja Livius kuvasi Hannibalin retkeä 218 ekr näin koruttomasti: ”Hänen ylittäessään Apenniinit alkoi niin hurja rajuilma, että se miltei voitti jopa Alppien kauheuden.”

Kyösti Salovaara, 2023.

Antiikin ihminen rakasti ennen kaikkea viljeltyä luontoa, puutarhaa ja valkeiden huviloiden täplittämää meren rannikkoa.

   Puutarhat ja rannikoiden huvilat toki miellyttävät myös 2000-luvun ihmistä, vaikka niistä ei paljon valokuvia otetakaan, mutta viljelty pelto tuntuu olevan monelle melkein kirosana, paikka josta ei löydy mitään myönteistä (kunhan jääkaapissa muuten riittää syötävää). Jos ja kun kauneusihanteet ovat näin paljon muuttuneet, ei pidä ihmetellä että maanviljelijät ajavat traktorinsa teiden ja torien tukkeeksi.

    Koskematon luonto on kaunista, koska moderni ihminen ajattelee ettei sitä tarvita mihinkään muuhun ”hyödylliseen” kuin silmän iloksi. Olemme niin vauraita, että meillä on varaa kauneuden uudenlaiseen kokemiseen, ihmisestä riippumattoman kauneuden arvostamiseen.

   Goethen (1749-1832) Alppirunossa maisemaa verrataan ihmiseen, rakastettuun, kauniiseen ja vanhenevaan, muutokseen.

    Tänään, vuonna 2024, monet väittävät että kaunis luonto on kaunista vasta sitten kun ei ihmisen kosketus eikä katse ole sitä pilaamassa.

Yksi sanoo, että historia toistaa itseään; toinen väittää että jos ensin oli murhenäytelmä, toisessa näytöksessä eletään farssia.

   Murhenäytelmä tai farssi - yhtä kaikki 2020-luku tuntuu välillä muistuttavan 1930-lukua. Onko myös kauneuden kokeminen samanlaista?

    ”Kaikkialla Saksassa näkee matkatoimistojen ja asemien seinillä turistipaikkojen upeiden julisteiden rinnalla erään”, kirjoitti Olavi Paavolainen matkaltaan Kolmannen valtakunnan vieraana 1936, ”joka yksinkertaisin keltaisin ja vihrein värein esittää suurta pyökkiryhmää ja jonka vaatimattomana tekstinä on ainoastaan Deutscher Wald.”

    Saksalainen metsä!

    Paavolainen kertoo kuinka Kolmas Valtakunta opettaa kirjailijansa ja taiteilijansa ryhmittymään kotiseutunsa ja saksalaisen metsän erityiseen taikapiiriin. ”Kirjailijan ja maiseman suhde on Kolmannen Valtakunnan yleisimpiä esteettisiä käsitteitä.” Saksalaisesta metsästä Kolmas Valtakunta etsii pohjoisen rodun menneisyyttä ja suuruutta.

    Metsää kaipaava 30-luvun saksalainen ajattelee, Paavolainen toteaa, että industrialismi on tuonut valtaan vääränlaisia rotuja, sillä ”pohjoinen rotu ei viihdy hengettömässä ja mekaanisessa tehdastyössä, joka tuhoaa sen aloitekyvyn ja luomisilon, ja siksi valloittavat tylsässä ajatuksettomuudessa viihtyvät alemmat rodut uudenaikaiset työpaikat”.

   Saksalainen metsä 1936! Suomalainen metsä 2024!

   Olenko liian herkkä, tai jopa vainoharhainen, kun olen kuulevinani vuonna 2024 samanlaisen kaipuun metsään ja pois teollisesta maisemasta kuin mihin Kolmannen Valtakunnan marssiaskeleet veivät?

    

Kyösti Salovaara, 2023.

        

Postikorttimaisemassa

 [sovinnaisen realistisesti]

Kyösti Salovaara, 3.6.2021.
Suvannon kylä Kitisen rannalla
kylpee keskiyön auringon hellässä syleilyssä.

Suolla tuulee.

Hiljainen on kylätie.

Rahkasammal aava rannaton.

Metsässä ei liikahda lehtikään.

Suomi saa vapaapotkun.

- Korvaan tarttunutta.

Kitsch tarkoittaa massatuotettua, tavanomaista, huonolla maulla tehtyä, mutta vahvoja tunteita herättävää taideteosta tai esinettä… Ihmiset ostavat kitschiä, koska se herättää myönteisiä ja herkkiä tunteita. Kitsch toistaa samaa muualta otettua kaavaa, siinä ei ole luovuutta. Niinpä kitsch on taiteen klisee.

- Wikipedia.

Toisinaan, ei aina, vanhempaa tallaajaa huvittaa kriitikkojen ja esteetikkojen pakonomainen tarve luokitella taideteoksia. Silloin kun ei huvita, se ärsyttää.

    Kun kriitikko - tai muuten vaan muita parempi ihminen – ”tuomitsee” jonkun maalauksen toritaiteeksi, kitschiksi tai pelkästään sovinnaiseksi postikorttimaisemaksi, niin mitä hän oikeastaan sanoo?

    Toritaide ja postikorttimaisemat ovat yleensä naiivin kauniita, somia ja viehättäviä. Mikä tässä kauneudessa ja lapsellisessa hyvän näkemisessä ja sen toistamisessa ärsyttää kriitikkoa? Eikö hyvät tunteet olekaan sallittuja? Miksi pahaa tunnetta ja ristiriitoja herättävä maalaus on luovaa taidetta mutta hyvää tunnetta esittävä pelkkää kitschiä?

    Vai onko niin, että käydäkseen kriitikosta ja esteetiikan auktoriteetistä ihmisen pitää vetää tiukka raja oman näkemyksen ja massojen naiivin taidekokemuksen väliin?

    Se mikä näyttää kauniilta, ei voi olla taidetta, koska taiteen pitää esittää myös rumuus ja kriittisen taiteen ennen kaikkea hyytävä rumuus. Pitääkö taiteen siis pelästyttää? Luoda mielen sekasortoa?

    Onko tunteen eheys kitschiä?

Kyösti Salovaara, 2021.
Tunturien perusmaisema -
suomalaisuuden idealisoitu maisema?

Pieni ihminen ei kaikkea ymmärrä. Oikeastaan pieni ihminen ei ymmärrä juuri mitään - kunhan on, rakastaa, syö ja nukkuu, kunnes kuolee pois.

    Nykyään jokainen tallaaja on kuitenkin jos ei taiteilija niin toritaiteilija ainakin. Kauniista maisemasta näppäillään digikuvia. Niiden ottamiselle ei ole rajaa. Älypuhelimella näpätty esteettinen huomio viskataan nettiin ystävien, tuttavien ja vieraiden arvioitavaksi.

    Modernin toritaiteen, digitaiteen, yhteisesti sovittuun ideaan kuuluu etsiä maiseman kauneutta, ei rumuutta.

    No, se kyllästyttää. On sovinnaista kuin kahvipaketti.

    Tunturin luontopolulla tulee vastaan toinen tallaaja ja silläkin on kädessään kamera. Moi, se sanoo.

    Moi, minä vastaan ja kohta kamerat sanovat klik klik. Tunturin rinteillä näkyy valkoisia lumilaikkuja. Lämmintä on 25 astetta Celsiusta.

Kyösti Salovaara, 2021.
Aapasuon reunaa Pyhätunturin kainalossa.

Miksi puolustella ”taidetta” joka ei ole taidetta?

    Tyhmää kiukutella kitschin puolesta. Kliseet ovat tärkeitä yhteiskunnallisia viestejä, mutta ei niistä sovi taidetta vääntää.

    ”Sanalla kitsch on kielteinen kaiku, sillä sitä pidetään vain keskinkertaisena tai ala-arvoisena taiteena, tai jonakin aivan muuna kuin taiteena”, kirjoittaa suomalainen Wikipedian avustaja. ”Kitsch on markkinoiden ehdoilla tuotettua esineistöä, jossa on katsottavaa passiivisille silmille. Kitsch ei sisällä syvää sanomaa niin kuin taide. Kitsch ei ole monitulkintaista.”

    Englannikielisessä Wikipediassa postikorttimaisemien taiteeseen hurmaantunutta kohdellaan vielä kaltoimmin - kitschin rakastaja paljastetaan aivottomaksi tunteilijaksi.

    Herman Brochin mielestä kitschin olemus on matkimisessa. Imitoija ei välitä etiikasta. Tarkoituksena on kopioida kauneutta, ei hyvyyttä.

    Brochin maailmassa siis kauneus ei ole hyvää. Rumuus sitä vastoin kantaa eettistä sanomaa, hyvän viestiä. Miksi hyvä ei ole kaunista - ihmettelen.

    Wikipedian englanninkielinen avustaja tiivistää: ”Kitschissä on kysymys enemmän tarkkailijasta kuin siitä mitä tarkkaillaan.” Hän lainaa myös Roger Scrutonia, joka todistaa, että kitsch on valetaidetta, se ilmaisee valetunteita, sen tarkoitus on petkuttaa kuluttaja uskomaan, että hänellä on syvällisiä ja vakavia tunteita.

Kyösti Salovaara, 2021.
Kesäkuun 3. päivänä mittari näytti 25 plussaa.
Lumiläikät Pyhätunturin rinteillä yrittivät sinnitellä kesää vastaan.

Mistä esteettisesti valveutunut kriitikko tietää, mitä muut ihmiset ajattelevat? Mistä hän tietää kenellä on syvällisiä ja vakavavia tunteita ja kenellä ei? Mistä hän tietää millainen maalaus saa toisen ihmisen tuntemaan syvää iloa tai pelottavaa kauhua?

    Kaikkiin edellä esitettyihin kysymyksiin yksinkertainen vastaus kuuluu: Ei mistään!

    Ei ole mitään luonnontieteellistä keinoa mitata kahden eri ihmisen tunteiden syvyyttä ja vakavuutta eikä varsinkaan sitä miten tunteiden voimakkuus perustelisi taideteosten universaalia arvottamista, niiden asettamista hierarkiseen arvopuuhuun.

    Kun katselee ihmisten ottamia valokuvia, ja kuuntelee kuinka he innostuvat näkemästään kauneudesta, edellä lainattujen viisastelijoiden puhe kuulostaa falskilta. Ei kai se ole valekritiikkiä?

    Tai voihan olla, että me, suurin osa meistä tavallisella tiellä tallaajista on petkutettu uskomaan siihen mitä näemme, tuntemaan sitä mitä tunnemme, kuvittelemaan kauniiksi sellaisen mikä tosiasissa on rumaa ja vailla eettistä arvoa.

    Sartre kyllä sanoi, että Picasson mestariteos Guernica ei ole saanut yhtäkään sitä katsonutta ihmistä liittymään taisteluun oikean asian puolesta, mutta kenties Sartrekaan ei tajunnut, että kauneus ei ole katsojan silmässä eikä hevosen suussa.

Kyösti Salovaara, 2021.
Tunturisuon ankaruus, sen kauneus?

Tarvitaanko todellakin näin monta sanaa perustelemaan se, että saan edelleen ottaa valokuvia postikorttimaisemista?

    Ehkä, kenties, luultavasti. Aivan ilmeisesti.

    Mutta voipi olla niinkin, että ajattelen kuten Wikipedia haluaa minun ajattelevan, mutta piruuttani otan tunteettomia ja epäeettisiä maisemakuvia ollakseni edes hieman kapinassa.

    Siis että ryhdyn sovinnaista sovinnaisemmaksi esittääkseni itseni epäsovinnaisena?

    Tärkeää on huomata - ja minä myönnän että niin on - että pakinan koristuksena olevat valokuvat eivät ole taidetta vaan koristuksia, eräänlaista kitschiä, kauneuden imitointia vaan ei hyvän, mitä se hyvä sitten tarkoittaakin. Jos kuvista on tavoittavinaan jonkin tunteen, sitä ei pidä uskoa, koska se on todennäköisesti vääränlainen impressio.

    Aamusella kävelin erään suon poikki rakennetulla sorapolulla. Paikallinen polun rakentaja osoitti hienoa lappilaista sarkasmia nimettyään polun Joutavapoluksi.

    Joutaviahan tässä ollaan, kiireestä kantapäähän.

Kyösti Salovaara, 2021.
Vene Pyhäjärven rannalla.
Taustalla tunturien lumiläikkäiset rinteet.

Turhaa ja tarpeellista

[lumi sulaa maahan päästyään]

Osmo Salovaara, 1954.
Muotia á la Meri Salovaara kesällä 1954.
Luettiinko jo tuolloin Burdaa?
Tuleva "pakinoitsija" katsoo suoraan kameraan.

Naiset haaveilevat aistikkuudesta, kauneuden ja tyylikkyyden paluusta. Naisellisuudesta. Siitä että elämä jatkuu.

    - Aenne Burda vuonna 1949 perustellessaan uudenlaisen muotilehden tarpeellisuutta sodan runtelemassa Saksassa.

Keimaileva pessimismi saattaa olla viihdyttävää; oikea, realistinen pessimismi ei, koska se jäytää mieltä ja estää valon pääsyn sieluun.

    - Kyösti Salovaara romaanissa 2112, vuonna 2012-2013.

Suomen kaltaisessa maassa on mahdollista elää sivistynyttä elämää vain, jos lähes kaikki tuodaan ulkomailta.

    - Heikki Pursiainen esseekokoelmassa Olette kaikki väärässä, vuonna 2019.

Ryhdyn keräilemään sanoja. Raskaita lumihiutaleita putoaa harmaalta taivaalta.

    Lumi sulaa maanpinnalle päästyään.

    Västäräkki kipristelee kastuneita varpaita. Punarinta yrittää epätoivoista laulua. Mustarastas kääntelee viimevuotisia lehtiä muina miehinä.

    Katselen ikkunasta.

    Hei, maailma!

Kumpi tulee ensin: pessimistin toiveet vai kriisin seuraamukset?

    Jos pahinta toivoo, sen myös saa. Auttaako optimismi sen enempää?

    Äärimmäisiin ajatuksiin on helpompi löytää sanoja kuin lohduttaviin.      Keskimääräinen ei riitä silloin kun pelottaa. Jokainen meistä pelkää. Suomessa on nyt 5,5 miljoonaa virustieteilijää, joista moni ei usko asiantuntijoihin, jotka tukeutuvat keskimääräisiin todennäköisyyksiin.

    Myös asiantuntija erehtyy joskus, semminkin jos yksikäsitteinen tieto puuttuu. Mutta tiedon kertyessä asiantuntija korjaa kurssia. Luonnontiede ei ole mielipide.

    Ongelma syntyy siitä, että ihmisten elämäntunne ei ole luonnontiedettä vaan heidän omaa psykofyysistä elämäänsä. Tässä mielessä on vain yksi validi näkökulma. Suomessa niitä on 5,5 miljoonaa.

Luin Hesarista saksalaisen minisarjan esittelyä pitkälle ennen kuin tajusin, että tässähän puhutaan Burda-lehden perustajan ja julkaisijan Aenne Burdan elämänvaiheista 1950-luvun taitteessa.

    Burda kuului myös minun elämääni sodanjälkeisessä Suomessa. Meillä siis ”luettiin” Burdaa.

    Äitini Meri Salovaara oli vaatturin tytär. Hän ei osannut lukea saksankielistä muotilehteä, mutta hän osasi lukea leninkien ja hameiden ja jakkujen kaavoja. Pikkupoikana ihmettelin tuota taitoa. Yhdelle arkille oli piirretty kymmenen asusteen kaavat; ne näyttivät sekavalta ja sotkuiselta viivojen ja pilkkujen rykelmältä.

    Jossakin vaiheessa Burdan kaavat tulivat myös suomenkielellä.

    Burdaa käsittelevässä tv-sarjassa kerrottiin kuinka lehden toimituksessa (jossa siis konkreettisesti suunniteltiin ja valmistettiin vaatteita) joku keksi, että yhdelle arkille mahtui monen asusteen kaava, kun kunkin leningin kaavat koodattiin paperille omalla tavallaan. Burda myös mittasi tavallisten naisten mitat luodakseen johdonmukaiset kokonumerot.

    Keittiön pöydän ääressä äitini jäljensi läpinäkyvälle voipaperille Burdan kaavoja.

    Hän valmisti (harrastuksena, ei ammatillisesti) itselleen ja tutuilleen ja joskus myös tuttujen tutuille vaatteita noiden kaavojen perusteella. Vielä yli yhdeksänkymppisenä ja melkein sokeana äitini pystyi pujottamaan langan silmänneulaan.

    Kauniit vaatteet olivat Merille melkeinpä tärkeintä maailmassa.

Osmo Salovaara, 1954.
Äitini uskoi moderniin.
Hänen kainalonsa alitse näkyy Museokadun
taloyhtiön ulkohuussi Kotkan "keskustassa".
 Tiilirakennuksessa kahden puolen sijaitsivat
taloyhtiön 32 asunnon huussikopperot.
Rakennuksen päästä ajettiin talvella hevosilla rakennuksen sisälle
 sontakaukaloiden keskelle ja huussi tyhjennettiin
hevosten vetämiin rekiin.

Kiinalaiset sanovat, että tärkeintä elämässä on puutarhanhoito, eikä sekään ole kovin tärkeää.

    Tästä ajatuksesta löytyy erilaisia versioita. Yhdelle tärkeintä elämässä on purjehtiminen, toiselle puiden halaaminen, kolmannelle uudet tanssikengät ja neljännelle puolimaratonien juokseminen.

   Ihmisten korostaessa oman harrastuksensa tärkeyttä, he unohtavat kiinalaisen sananlaskun jälkimmäisen lauseen: ”eikä sekään ole kovin tärkeää”.

    Kun tarkastelee omaa napaansa, näkee oman napansa.

    ”Väitän että ylikuluttamisen mahdollisuus ei tee hyvää meille yksilöinä”, muuan yleisönosaston kirjoittaja sanoi Helsingin Sanomissa. ”Koronaviruksella onkin meille viesti: mikä tässä elämässä on pitkäkestoisesti ja juuri nyt oikeasti tärkeää?”

    Tarkoittiko kirjoittaja, että hänelle yksilönä ”kuluttaminen” ei ole tärkeää, vai sitä että se ei ole kenellekään tärkeää? Kirjoittajan omaa arvomaailmaa, arvojen valintaa tulee kunnioittaa. Eikä sitä kannata kritisoida siinä katsannossa.

    Mutta jos kirjoittaja tarkoitti, että tästä eteenpäin kuluttamista pitäisi yhteiskuntatasolla supistaa rajusti, hän ei varmaankaan ajatellut seurauksia; sitä että vaatimuksesta mahdollisesti koituu miljoonien ihmisten pitkäkestoinen työttömyys, ja se että yhä vähemmän hoidetaan sairaita ja yhä vähemmän koulutetaan ihmisiä.

    Kun yksi luopuu ”kuluttamisesta”, se on hänen yksityinen valintansa, mutta jos enemmistö luopuu, siitä tulee yhteiskunnallinen ongelma.

    Globaalilla taloudella ja suomalaisella hyvinvointiyhteiskunnalla on monilonkeroinen yhteys. Raha ei kasva puussa, mutta puusta saa rahaa kun se myydään ja ostetaan, jalostetaan ja käytetään. Turhan ja tarpeellisen erottaminen toisistaan on kuin yrittäisi vetää punaista viivaa veteen.

    Itserakkaus ja altruismi kasvavat toisiinsa.

Omahyväisyys hivelee sielua. Se viettelee harhakuvitelmiin.

    Heikki Pursiainen kirjoittaa elämäntapakiivailijoista hauskan ironisesti:

    ”Jos olet sitä mieltä, että elämäntapasi kaipaa perinpohjaista muuttamista, anna mennä ja muuta sitä. Jos sinusta olet keskittynyt liikaa kulutukseen elämän merkityksellisyyden sijasta, jos haluat lähentää luontosuhdettasi, tehdä töitä käsilläsi tai henkistyä, niin tee toki niin. Jos suuri osa siitä, mitä olet tähän asti pitänyt oikeana ja hyvänä, on sinusta nyt väärin ja pahaa, pistä ihmeessä tärkeysjärjestyksesi uusiksi. Mutta syynä ei tällöin ole ilmastomuutos [eikä koronavirus], vaan tyytymättömyytesi tähänastiseen elämääsi ja etiikkaasi. Sen vuoksi sinulla ei myöskään ole syytä vaatia meiltä muilta, jotka olemme etiikkaamme, tärkeysjärjestykseemme ja elämäntapaamme ihan tyytyväisiä, kiitos vain kysymästä, perinpohjaisia muutoksia niihin.”

Osmo Salovaara, 1955.

    Kriisi nostaa pinnalle ihmisten parhaat ja huonoimmat intohimot.

    Yksi epämiellyttävimmistä intohimoista on naapurin elämän vahtiminen ja sen edellyttäminen, että naapuri ryhtyy elämään sillä tavalla niin kuin minä haluan. Tätähän jokainen radikaali ideologia (ja sen tuottama totalitarismi) on ahtaimmillaan: sen olettamista että kaikki ihmiset haluavat samanlaista elämää ja vaikka eivät haluaisikaan, järjestelmä pakottaa heidät haluamaan.

Puiden halaaminen saattaa olla rauhoittavaa puuhailua, mutta siitä ei kerry verotuloja sairaanhoitoon, koulutukseen, eläkkeiden maksamiseen, teiden kunnossapitoon, maan puolustamiseen eikä edes kirjastoihin ja konserttisaleihin, uimahalleista ja urheilukentistä puhumattakaan.

    Muotikenkiä sovittava ja uutta leninkiä hankkiva sen sijaan kerryttää yhteistä kassaa.

    Vaikka olen luonteeltani pessimisti, uskon optimistin tavoin kehitykseen ja uuteen.

    Näinä ankeina aikoina toivoisi kuulevansa sellaista puhetta, jota nyt löytää vain ”iloiselta 1920-luvulta”, kuten vaikkapa Olavi Paavolaisen esseistä Nykyaikaa etsimässä teoksessa:

    ”Ja niin sain lähteä matkalle etsimään ’vain’ nykyaikaa. Etsimään uutta maailmaa ja uutta ihmistä. Pakenin ’tuhatjärviä’ ja raikkaita havumetsiä ja aaltoilevia päivänkakkaraniittyjä löytääkseni bensiinisäiliöitä, nostorana- ja savupiippuaarnioita ja asfalttimaanteitä. Pakenin lannan ja vastakynnetyn mullan tuoksua löytääkseni savun ja kivihiilenmurskan lemun. Pakenin ’hurskasta kurjuutta’ löytääkseni työmiehiä, jotka omistavat Citroënin ja osaavat algebraa. Pakenin ’vanhaa’ kauneutta ja runoutta löytääkseni sen uuden, jonka oma aikamme on luonut, joka on vain sille ominainen… Sillä onneton on se, joka ei ymmärrä omaa aikaansa eikä sitä rakasta.”

    Sähkölamppu on uusi orkidea, sanoi Jean Cocteau.

Mutta hetkinen!

    En kai minäkin vaivu rypemään itsesäälissä?

    Keskiviikkona Helsingin Sanomat kirjoitti maailmantalouden tilasta näin: ”Maailmantalous vajoaa tänä vuonna koronaviruspandemian takia pahimpaan taantumaan sitten 1930-luvun suuren laman, arvioi Kansainvälinen valuuttarahasto (IMF) tiistaina uudessa suhdanne-ennusteessa.”

    Historiaa tutkimalla tietää (tai pelkää), että luvassa on ankaria aikoja, joiden vallitsessa tuskin kukaan iloitsee kuluttamisen supistumisesta.

    Mutta toisenlaistakin puhetta kuulee. Sellaista kuuntelee mielellään, vaikka toivoa olisi niukasti.

    Tiistaina espanjalainen pitkän linjan taloustoimittaja Mariano Guindal kirjoitti Barcelonassa ilmestyvässä La Vanguardia -lehdessä toiveikkaasti alkaneesta vuosikymmenestä. Maailma muuttuu, mutta palaa entiselle uralle.

    Guindal sanoi, että aivan kuten tapahtui Espanjantaudin kohdalla 1918, iloinen kaksikymmentäluku odottaa meitä, niin kuin se odotti silloin kun 1920-luku edesauttoi ihmisiä unohtamaan koetun pandemian ja 50 miljoonaa kuollutta. Nyt sama tapahtuu koronavirukselle, enemmän tai vähemmän.

    Muutamassa vuodessa maailma voittaa tämän suunnattoman tartuntataudin ja palaa kasvun tielle, Guindal ennusti. Me olemme teknologisen vallankumouksen keskelle. Liikemaailman ideat muuttuvat liiketoiminnaksi, johon saa nyt helposti halpaa rahaa.”

    Guindalin mielestä meitä odottaa hieno vuosikymmen, iloinen 20-luku, vaikka tänä ja ehkä myös ensi vuonna ajat ovat kovia.

Tärkeintä elämässä on … eikä sekään ole kovin tärkeää.

    Pitäisikö uskoa omiin sanoihinsa? Vai lukea pahin mitä on kirjoitettu?

    Ajatuksissani elän ajatuksilla.

    Sitten tulee nälkä.

Kyösti Salovaara, 2014.
Paavolaisen ajan koreutta Mulhousen automuseossa.

Kaatuuko puu, seisooko ihminen?

[kauneus ja kauheus]

                                                                                           Kyösti Salovaara, 15.7.2016.
Salla.

Viime torstaina, Ranskan kansallispäivänä lueskelin Pon runoja, ikään kuin valmistautuen seuraavan päivän ajomatkaan pohjoiseen.

    En tiedä pitäisikö enteisiin uskoa. Olen sen verran taikauskoinen että... kyllä kai.

    Enne ei ole ennustus. Se on aavistus. Joskus se pelottaa, toisinaan rauhoittaa. Enteiden laadun tietää vasta jälkikäteen; vain ne ovat enteitä jotka siltä tuntuvat. Enteet ovat kehäpäätelmiä, mutta iskevät silti suoraan sydämeen.

    Ennusteet sitä vastoin ovat tilastotiedettä ja todennäköisyyslaskentaa. Aikaisemmasta lasketaan tulevaisuuden todennäköisyys. Yllätyksiä ei juuri osata ennustaa. Ennuste osuu silloin kun melkein mikään ei muutu.

    Sääennustuksiin sopii uskoa, mutta kun katsoo ikkunasta, tietää mitä keliä ulkona pidellään.

”Kaadan puita”, Po Chü-i (772-846) otsikoi erään runonsa.

    Runoilija kertoi istuttaneensa kuistin eteen puita.

    Puut kasvoivat niin lehteviksi ja korkeiksi, että ne peittivät kaukaiset vuoret.

    Eräänä aamuna runoilija ottaa kirveen käteensä ja kaataa puut. Kymmenentuhatta lehteä varisee hänen päälleen, mutta... ”kasvojeni eteen ilmestyi tuhat vuorenhuippua. /Äkkiä tuli valoisaa / niin kuin usva ja pilvet olisivat revenneet; /näin sinisen taivaan / kuin kaivatun ystävän kasvot / pitkän eron jälkeen.”

    Linnut palasivat raikkaan tuulen mukana, mieli avautui, runoilija näkee kauas, sydämen ääriin:

    ”Jokaisella on monia haluja / mutta kaikkia niitä ei voi tyydyttää. / Miten en rakastaisi hentoja oksia - / mutta niitäkin enemmän rakastan etäisiä sinisiä vuoria.”

    Perjantai-iltana otin valokuvan Pyhäjärven yli tuntureille. Ajattelin: tämä on kuin lukemastani runosta! Piti ajaa tuhat kilometriä löytääkseen kuvan.

    Sillä tavalla enteet toimivat. Ajatuksen kehällä.

Perjantaina varhain aamulla radiossa kerrottiin, että kansallispäivä Nizzassa päättyi terrori-iskuun Promenade des Anglaisilla, rantabulevardilla, jota olen monta kertaa kävellyt – en siis lukemattomia kertoja mutta monta.

    Englantilaisten promenaadi, leveä rantakatu joka myötäilee Enkelten lahtea ja jonka englantilaiset rahoittivat 1800-luvulla, on eräänlainen aristokraattinen tuulahdus menneistä ajoista. Aikanaan Nizzaan ja Rivieralle kerääntyi englantilainen ja venäläinen aristokratia, sittemmin taiteilijoiden ja kirjailijoiden aristokratia. Jotakin ylevää Promenade des Anglaisilla yhä vaistoaa, vaikka sen nykyään kansoittavatkin ”tavalliset” turistit.

Kyösti Salovaara, 2014.
Verdun.

    Mennyt maailma ei katoa vaikka puu kaatuu.

    Mennyt maailma kysyy: Seisooko ihminen vielä huomennakin?

    Englantilaisten promenaadi tuntuu merkittävältä, koska se oli ensimmäisen (”oikean”) ulkomaanmatkani rantakatu. Ensimmäinen ihastus, ensimmäinen rakkaus – tavoittamaton. Asuurin värinen meri, siniset tuolit, rannan mukulakiviin kohisevat lempeät laineet.

    Yhtä kauniita ja ihastuttavia rantabulevardeja löytyy tietysti muualtakin, mutta ensimmäistä kokemusta ei voi toistaa vaikka kuinka yrittäisi.

    Niinpä terrori tuolla tuntuu pahalta, sanoinkuvaamattoman kauhealta.

    Mutta tunne on myös itsekkyyttä, itsekeskeinen ajatus. Vain kuolleet tietävät miltä se tuntuu eikä paikalla ole väliä. Kauheus on aina yhtä kauheaa.

    Kauheuden jälkeen kauneus jää, pysyy ja on, mutta voiko siitä edelleen nauttia? Kun kauneutta ylistää, mitä silloin oikeastaan ylistää? Itseäänkö, omaa kokemustaan vai jotakin universaalia?

    Onko myös terrori universaalia?

    Perimmäisen pahan kosketus?

Ilta-auringon värjäämä maisema on melkein liian kaunis, kuin mielen siirappia.

    Kauas näkee vain katsomalla.

    Mutta jos puut peittävät maiseman, pitää tyytyä vähempään.

    Terrorismin tutkijat sanovat, että yhteiskuntia pitää muuttaa, meidänkin. Mutta se on pitkä prosessi eikä syyllisyyttä voi jakaa loputtomiin. Pitääkö ihminen kaataa, jotta tietäisimme mitä seisominen tarkoittaa?

    Kun tutkija syyllistää yhteiskunnan siitä, että rakenteet ja perinteet sallivat pahan syntymisen, kenet tai minkä hän haluaa lopulta vetää oikeuteen? Kuka siellä tuomitsee? Kenen sanoihin on uskominen? Pahaa tekevän yksilön läpi saa toki etsiä (yksityistä) psykologista ja (kollektiivista) sosiologista selitystä, mutta voiko ihmisen muuttaa pelkällä sosiologialla?

    Kirjoitan tätä luonnon helmassa ja takerrun sanoihin.

    Oikeastaan on kummallista, että feministit ja ihmisoikeusadvokaatit sallivat tällaisen ilmaisun. Mutta ei tulisi mieleenkään sanoa, että istun ajattelemassa ”luonnon puntissa”. Puntissa on ahdasta, suppeaa, jopa pimeää. Luonnon helma on avara ja turvallinen, vaikka alitajunnassa tietää että äidin helmoista jokaisen pitää jonakin päivänä päästä pois ollakseen ”minä”.

    Tunturi heijastuu Sallassa järven pintaan.

    Verdunissa liehuu Ranskan lippu.

    Sotien jälkeen rauha, rauhan jälkeen...?

    Syyllisyys on kuin tuuli, joka tulee arvaamatta ja jota ei jaksa paeta.

          ”Yhtenä aamuna otin kirveen

          ja kaadoin puut omin käsin.”

                                                                                                    Kyösti Salovaara, 2016.

__________________________________________________________________

Po Chü-i: Korotan ääneni ja laulan. Suom. Pertti Nieminen. Otava, 1975.