Kauneutta sattumalta

[vai suunnittelemalla suunniteltuna?]

Kyösti Salovaara, 2024.

Se mikä kirjassa on kaunista, ei ole sattumanvaraista. Luonnossa puu ja taivas ovat sopusoinnussa keskenään vain sattumalta, mutta jos romaanissa sankarit ovat tässä tornissa, tässä vankilassa, jos he kävelevät tässä puutarhassa, niin kyseessä on samalla sekä itsenäisten kausaalisten tapahtumasarjojen osoittaminen (…) että syvemmän finaalisuuden ilmaiseminen, sillä puisto on olemassa vain siksi että se olisi sopusoinnussa tietyn mielentilan kanssa, että se ilmentäisi tätä mielentilaa konkreettisesti, tai että se voimakkaan kontrastin avulla korostaisi tätä mielentilaa, ja itse mielentila on sekin luotu suhteessa maisemaan.  

- Jean-Paul Sartre, ranskalainen filosofi ja kirjailija

Hyvin pieni syy, jota emme huomaa, johtaa suureen vaikutukseen, jota emme voi jättää huomioimatta, jolloin sanomme, että vaikutus johtuu sattumasta.

- Henri Poincaré, ranskalainen matemaatikko ja tiedefilosofi

Aloitetaan lähtökohdista ja lopetetaan johtopäätöksiin, sikäli kun niihin päädytään, sillä voihan olla että johtopäätökset ovat jo tiedossa, kun taas lähtökohdista vallitsee epätietoisuus.

    Siis: luonto on moraaliton entiteetti, evoluution synnyttämää eikä evoluutiolla ole ”tarkoitusta” eikä "päämäärää". Kun varpushaukka nappaa pihapolulta varpusen, se ei ilmennä minkäänlaista moraalista arvotapahtumaa; varpushaukka ei ole pahis eikä varpunen hyvis. Näin ollen: voiko luonto olla itsessään kaunis ja sopusointuinen?

    Niin kuin Jean-Paul Sartre sanoo, ihmisen luomissa entiteeteissä mikään ei ole ”sattumaa”, ei talossa eikä kirjassa. Kun kirjailija yrittää hämätä lukijan uskomaan, että tarinan käänteet ja kohtaukset ovat sattuman tulosta, hän vetelee lukijaansa narussa kuin konsanaan pässiä. Lottoarvonta saattaa olla sattuman kauppaa, ei kirjan kirjoittaminen.

    Onko Sartren ajatuksessa jotain samaa - vai ihan täysin samaa - kuin Ludwig Wittgensteinin toteamuksessa, että ”emme voi ajatella mitään epäloogista, koska silloin meidän täytyisi ajatella epäloogisesti”? Tähän vielä lisäys Wittgensteinilta: ”Frege sanoo, että jokaisella oikein muodostetulla lauseella täytyy olla mieli. Minä puolestani sanon, että jokainen mahdollinen lause on oikein muodostettu.”

    Kuulostaako metafyysiseltä?

    Johtopäätös: ei pidä uskoa että kirjailija sanoo sattumalta mitä sanoo eikä sitä että hän jäljentää todellisuuden romaaniinsa sellaisenaan, kokonaisena kuin aloittamaton ja pureskelematon omena. 

Jostakin syystä luonnossa on sopusointua.

    Vai onko?

     Onko sopusointu sittenkin vain ihmisen katseessa ja lauseissa, jotka ikään kuin sovittavat ihmisen mielentilan siihen mitä näkyy ja siihen miten kertoja sijoittaa luonnon tarinaansa?

    Aloitin tänään korealla kuvalla, joka suorastaan tihkuu sopusointua, niin asetelmassaan kuin väreissään. Aurinko laskee Suvannon kylässä Kitisen rannalla Pelkosenniemellä Suomen Lapissa. Kuva ”kertoo” paljon fyysisestä hetkessä, joka kai on edellä mietityn perusteella mielentilani. No, joku huomauttaa, että laskihan se aurinko tuona iltana Suvannon kylässä yhtä ”kauniisti” vaikka sitä ei kukaan olisikaan ollut katsomassa. Jaaha: laskiko yhtä ”kauniisti”?

    Valokuva ei paljasta koko historiaa eikä ennusta tulevaisuutta.

    Siitä ei voi päätellä, että Suvannon kylän kohdalla jokea on ihmisen toimesta muutettu voimalaitoksien tarpeeseen. Ihmisen käden jäljiltäkin maisema on kaunis ja sopusointua täynnään.

    Mutta miksi tuo Kitisen auringonlasku näyttää kauniilta?

    Sopusointu? Värit? Avara kauas ylettävä katse?

    Kerettiläisempi ajatus: ei kai meitä ole opetettu tajuamaan auringonlasku ”kauniiksi”? Jos on opetettu niin miksi, miten ja missä kohden elämää?

Kyösti Salovaara, 2024.

Kyösti Salovaara, 2024.

Belgialainen matemaatikko David Ruelle on sanonut, että ”tiede on täysin amoraalista ja täysin vastuutonta”.

    Ruelle tarkoittanee luonnontieteitä. Luonnontiede ei etsi luonnosta kauneutta vaan ajattomuutta, luonnonlakeja jotka pysyvät. Tiedemies sitä vastoin on moraalinen olento, joka on vastuussa siitä mihin hyvään tai pahaan tiedettä ja tieteen tuloksia käytetään. Tiedeyhteisö ei siis ole amoraalinen.

    Kumpaa valokuva on: tieteen kaltainen havainto todellisuudesta vai tiedemiehen moraalisen valinnan kaltainen sovellus todellisuudesta?

    Otin kaksi kuvaa pieneltä suolta männystä jonka taustalla näkyy Pyhätunturit. Toisessa kuvassa puun ja tunturin sopusointu on ilmeinen. Ei ihmisen käden jälkiä rikkomassa luonnon sopusointua. Toisessa kuvassa näkyy laajempi kokonaisuus, ja siinä tunturin laelle rakennettu radio- ja telemasto pilaa luonnon sopusoinnun.

    Onko maston piilottava kuva moraaliton? Valheellinen? 

    Onko maston näyttävä kuva rehellisempi? Realistisempi? Arvokkaampi?

    Jos myy tunturihuvilalle tonttia suon laidalta, maston piilottava kuva lienee valhetta. Tontin ostaja pettyy kun menee paikan päälle ja näkee maisemassa sojottavan ja yöllä vilkkuvan maston. Sitä vastoin matkailuesitteessä mastoton kuva käy täydestä: voihan maiseman noinkin nähdä männyn rungon takaa.

    Voiko? Saako maisemasta valita vain sen minkä haluaa nähdä unohtaen sen mitä pelkää nähdä?

Maailmassa on paljon kaaosta ja entropiaa tai kaaokselta näyttävää, niin kuin Henri Poincaré sanoi.

    Kaikki ihmisen rakentama luo järjestystä ja lisää entropiaa. Jopa romaani joka painetaan paperille tai striimataan operaattorin digipilvestä lisää entropiaa ulkopuolelleen samalla kun sen sivuille syntyy järjestynyt kokonaisuus.

    Kun otan valokuvan kaupungin kadulta, siihen tulee häiritsevän runsaasti sekavalta näyttävää tilpehööriä: liikennemerkkejä, opasteita, mainoskylttejä, katuvaloja tolppineen, sinne tänne asettautuneita autoja ja ihmisiä, kenties ilmassa kulkevia sähkö- tai puhelinjohtoja ja raitiotien ajolankoja yms.

    Tuollainen näyttää väistämättä rumalta, kaaosmaiselta, jopa luotaan työntävältä. Mutta kuva ”valehtelee”. Siinä ei todellakaan ole luonnon maiseman sopusointua, mutta siinä on näkymättömissä ihmisyhteisön suunnitelmallisuuden sopusointua, koska kaikki näkyvä kertoo siitä kuinka liikenne toimii, kuinka ihmiset osaavat kulkea paikasta toiseen, kuinka tietoa ja energiaa siirretään paikasta toiseen jne. Kuvan todellisuus ilmentää järjestystä, vaikka se ei sitä ”näytä”.

    Ironia on herkullinen. Luonnon maiseman sopusointu ei ole tarkoitettua, suunniteltua. Kaupungin sekavalta näyttävä epäharmonia on tarkoitettua ja edustaa yhtä lailla sopusointua kuin luonnon maisema, mutta niin ettei sitä voi suoraan katsomalla nähdä vaan se pitää ”tietää”.

    Johtopäätös: jokaisessa hetkessä on kaksi ”kauneutta”: se minkä näkee luonnossa ja sen minkä tietää todellisuudesta. 

    Niin kuin kuvassa Kitisen ylittävästä sillasta. Siltä yli Kitisen virran näyttää kauneuden kaksi puolta: esteettisyyden ja käytettävyyden. Ensimmäisen tuntee, jälkimmäisen tietää.

Kyösti Salovaara, 2024.

  

Onko kaunis hyödyllistä

 [vai hyödyllinen kaunista?]

Kyösti Salovaara, 2023.

Ruskea eilen viel’ oli pääs kuin armahan kutrit

    jonk’ kuva mielessäin väikkyvi kaukahinen.

Harmaa nyt, hopeinen on pääs, lumen peittämä, jonka

    tuulinen, myrskyävä yö yllesi heittänyt on.

Nuoruus ja vanhuus, niin liki ootte te kuin elämässä,

    vain uni yön välillään, huomen ja eilinen on.

- Johann Wolfgang von Goethe: Alppi. Suom. V.A. Koskenniemi, 1922.

Eilen viel’ oli ruskea pääs, kuin kutrit armaan,

    kaukaa jonk’ ihanuus vienona viittoilee.

Huippusi valkea varhain nyt hopeisena hohtaa:

    loi lumet kiireelles myrskyn ylläsi yö.

Nuoruus – vanhuuteen elo, ah, sen niin liki liittää

    kuin uni häilyvä vain eilispäivään tään.

- Goethe: Alppikukkula. Suom. Otto Manninen, 1928.

Jos kaunis on kaunista ja ruma on rumaa, niin miksi kaunis on kaunis ja ruma ruma?

    Helppo kysymys? Vai ihan mahdoton?

    Usein sanotaan, että kauneus on katsojan silmässä ja että yksi tykkää äidistä ja toinen tyttärestä. Kauneuden kokeminen on näin ollen subjektiivinen eikä lainkaan objektiivinen, universaali totuus.

    Mistä sitten johtuu että monet ihmiset ovat yhtä mieltä siitä mikä on kaunista? Onko kauneus kuitenkin ”objektiivinen” arvo?

    Kun taidemaalari asettelee kuvansa elementit kultaiseen leikkaukseen me pidämme siitä, aiheesta riippumatta. Onko matemaattinen ”kaava” siis kaunis eikä ruma, ja jos on, miksi aivomme sen tajuavat kauniiksi? Emmehän me pysty kertomaan tai muistamaan mikä tuon kultaisen leikkauksen kaava on.

Vaikka kauneus olisikin jossain määrin objektiivinen havainto, me tiedämme hyvin että eri aikakausina erilaisia asioita pidetään kauniina. Joskus lihava ihminen on kaunis, toisinaan taas laihuutta pidetään kauniina. Jostakin syystä vanhat autot ja muinaiset talot tuntuvat kauniimmilta kuin nykyiset.

    Meistä jokainen ottaa valokuvia kauniista maisemasta. Tuntuu että maiseman kauneus on ikiaikaista, ihmisistä, sukupolvista ja aikakausista irrallista. Kaunis on kaunista yhtä hyvin demokraattisessa valtiossa kuin totalitäärisessä komentotaloudessa.

    Vai onko?

    Etsin muuatta juttua 50 vuoden takaisesta Helsingin Sanomista. Samalla kertaa ”löysin” lehden kulttuuriosastosta hätkähdyttävän uutisotsikon: Jylhiä maisemia ei ihailtu antiikissa.

    Eivätkö Alpit olekaan olleet aina kauniita?

    Hesarin pienessä jutussa (1.3.1974) kerrottiin professori, antiikintutkija Jaakko Suolahden pitämästä esitelmästä, jossa todettiin että ”Lapin tai Alppien jylhää luontoa ihaileva eurooppalainen suhtautumistapa on tuskin 200 vuotta vanha”. Suolahden mukaan antiikin ihminen piti luonnon kauneuden ihanteena viljeltyä maisemaa.

    Suolahti sanoi esitelmässään, että ihmisen kauneuden kokemiseen vaikuttaa – kulloisenkin mielialan lisäksi – kaksi tekijää. Ensiksi: se mikä on hyödyllistä, koetaan miellyttäväksi. Toiseksi: Hyödytön ja haitallinen koetaan rumaksi ja kauheaksi. Kun nykyihminen löytää kauneuden koskemattomasta luonnosta, niin kuin Lapin metsistä ja tuntureilta tai Sveitsin jylhiltä Alpeilta, antiikissa ihmiset vieroksuivat karuja maisemia ja viljelykseen kelpaamattomia seutuja.

    Roomalainen historiankirjoittaja Livius kuvasi Hannibalin retkeä 218 ekr näin koruttomasti: ”Hänen ylittäessään Apenniinit alkoi niin hurja rajuilma, että se miltei voitti jopa Alppien kauheuden.”

Kyösti Salovaara, 2023.

Antiikin ihminen rakasti ennen kaikkea viljeltyä luontoa, puutarhaa ja valkeiden huviloiden täplittämää meren rannikkoa.

   Puutarhat ja rannikoiden huvilat toki miellyttävät myös 2000-luvun ihmistä, vaikka niistä ei paljon valokuvia otetakaan, mutta viljelty pelto tuntuu olevan monelle melkein kirosana, paikka josta ei löydy mitään myönteistä (kunhan jääkaapissa muuten riittää syötävää). Jos ja kun kauneusihanteet ovat näin paljon muuttuneet, ei pidä ihmetellä että maanviljelijät ajavat traktorinsa teiden ja torien tukkeeksi.

    Koskematon luonto on kaunista, koska moderni ihminen ajattelee ettei sitä tarvita mihinkään muuhun ”hyödylliseen” kuin silmän iloksi. Olemme niin vauraita, että meillä on varaa kauneuden uudenlaiseen kokemiseen, ihmisestä riippumattoman kauneuden arvostamiseen.

   Goethen (1749-1832) Alppirunossa maisemaa verrataan ihmiseen, rakastettuun, kauniiseen ja vanhenevaan, muutokseen.

    Tänään, vuonna 2024, monet väittävät että kaunis luonto on kaunista vasta sitten kun ei ihmisen kosketus eikä katse ole sitä pilaamassa.

Yksi sanoo, että historia toistaa itseään; toinen väittää että jos ensin oli murhenäytelmä, toisessa näytöksessä eletään farssia.

   Murhenäytelmä tai farssi - yhtä kaikki 2020-luku tuntuu välillä muistuttavan 1930-lukua. Onko myös kauneuden kokeminen samanlaista?

    ”Kaikkialla Saksassa näkee matkatoimistojen ja asemien seinillä turistipaikkojen upeiden julisteiden rinnalla erään”, kirjoitti Olavi Paavolainen matkaltaan Kolmannen valtakunnan vieraana 1936, ”joka yksinkertaisin keltaisin ja vihrein värein esittää suurta pyökkiryhmää ja jonka vaatimattomana tekstinä on ainoastaan Deutscher Wald.”

    Saksalainen metsä!

    Paavolainen kertoo kuinka Kolmas Valtakunta opettaa kirjailijansa ja taiteilijansa ryhmittymään kotiseutunsa ja saksalaisen metsän erityiseen taikapiiriin. ”Kirjailijan ja maiseman suhde on Kolmannen Valtakunnan yleisimpiä esteettisiä käsitteitä.” Saksalaisesta metsästä Kolmas Valtakunta etsii pohjoisen rodun menneisyyttä ja suuruutta.

    Metsää kaipaava 30-luvun saksalainen ajattelee, Paavolainen toteaa, että industrialismi on tuonut valtaan vääränlaisia rotuja, sillä ”pohjoinen rotu ei viihdy hengettömässä ja mekaanisessa tehdastyössä, joka tuhoaa sen aloitekyvyn ja luomisilon, ja siksi valloittavat tylsässä ajatuksettomuudessa viihtyvät alemmat rodut uudenaikaiset työpaikat”.

   Saksalainen metsä 1936! Suomalainen metsä 2024!

   Olenko liian herkkä, tai jopa vainoharhainen, kun olen kuulevinani vuonna 2024 samanlaisen kaipuun metsään ja pois teollisesta maisemasta kuin mihin Kolmannen Valtakunnan marssiaskeleet veivät?

    

Kyösti Salovaara, 2023.

        

Värejä, sävyjä

 [tyyntä ja tuulista]

Kyösti Salovaara, 2023.

Mainingit lyövät Promenade de la Croisetten ravintoloihin.
Cannes.

Olen ollut koko päivän hevosen selässä, hyvä Louiseni. Olen vallannut koko vihollisen jälkijoukon, jossa on neljä venäläistä ja kolme preussilaista pataljoonaa sekä kaksi tykkiä. Vihollinen on menettänyt koko tykistönsä, kuormastonsa ja kaksi kolmasosaa armeijastaan sekä pakotettu vetäytymään… Julkaise Pariisin otsikon alla kaikki uutiset, jotka saat minulta.

-  Wikipedia: Keisari Napoléon I kirjeessään vaimolleen 1814. 

Historia jättää jälkiä, mutta ei niitä oikeastaan näe eikä tunne iholla, vaikka, kenties, nuo jäljet säilyvät kulttuurisessa alitajunnassamme.

    Muutama päivä sitten ajoimme Napoléonin reittiä (Route Napoléon) Ranskan Rivieralta Grassen kautta kohti Sisteronia ja Gapia, Meri-Alppien yli, laaksoja ja vuorien välisiä solia pitkin. Kun otin kuvan taakse jääneestä reitistä Col de la Fayelta tuhannen metrin korkeudessa, Välimeri kimalsi melkein jalkojen juuressa ja välissä näkyi Grassen kaupunki. Tuossa vaiheessa Napoléonin tietä oli ajettu Cannesista lähdettyä noin 36 km.

    Kevättalvella 1815 Napoléon karkasi Elbalta ja kulki tämän reitin kohti Grenoblea ja sieltä Pariisiin. Hän tavoitteli uudelleen valtaa, sai sen ja menetti Waterloossa.

    On vaikea, mahdoton, kuvitella millaisia rasituksia Napoléon joukkoineen kohtasi marssiessaan kohti Grenoblea Alppeja ylittäen, vehmaisiin laaksoihin levähtämään laskeutuessaan.

    Maisema on tulvillaan värisävyjä. Niin myös historia, vaikka en saa siitä kiinni astuessani tien reunaan ja ottaessani valokuvan kaukana ja niin lähellä kimaltevasta Välimerestä.

Kyösti Salovaara, 2023.

Route Napoléon nousee Meri-Alpeille.

Olen miettinyt, ties monettako kertaa, vaikuttaako maiseman muoto ja sen värit ihmisten elämään, ja jos vaikuttaa niin millä tavalla.

    Päässäni on viime viikoilta toistaan komeampia, upeampia, loisteliaimpia maisemakuvia, niin että en pysty kaikkea käsittelemään enkä muistamaan.

    Comojärveä maanantaina kierrettäessä kysyin: Voiko ihminen elää pelkästään kauniista maisemasta?

    Jos tutkimukset pitävät paikkansa, onnellisia ovat minimalistisessa miljöössä elävät suomalaiset eivätkä upeissa maisemissa elävät italialaiset, ranskalaiset tai espanjalaiset. Uskoisiko moista tutkimusta?

    Vai pääseekö tasaisessa Suomessa ihminen sittenkin helpommalla kuin vuoristorinteiden asuja? Siitä huolimatta että suomalainen sää on mitä on

    En tiedä. Olen ymmällä.

    Suomessahan kaikki on suhteellisen pientä. Pieniä järviä toki on lukemattomia, mutta mäet (Lappia lukuunottamatta) ovat tuskin havaittavia nyppylöitä. Metsiä on paljon, mutta melkein joka toisen kuusen takana asuu joku suomalainen.

    Voiko maiseman äärevyys, korkean ja matalan alituinen kohtaaminen vaikuttaa kulttuuriin? Onko suomalainen kulttuuri lähtökohtaisesti suppeaa ja ahdasta, jopa tunkkaista? Jos haluaa olla avaramielinen, pitääkö asua avarissa paikoissa, joista näkee varpaitaan pidemmälle?

    Mahdoton kysymys.

    Jääköön vastaamatta.

Kyösti Salovaara, 2023.

Kun Napoléon ohitti Sisteronin, poikkesiko hän
1100-luvulta peräisin olevaan katedraaliin?

Kuinka paljon kristinuskon perinne vaikuttaa niidenkin käsityksiin
jotka eivät usko muuhun kuin materiaan ja omien silmiensä kertomaan?

Maailmaa ei pääse pakoon vaikka kuinka yrittäisi. Ei ajatuksissa, ei tunteissa.

    Hamasin hyökättyä Israeliin siitä käynnistyneiden vastatoimien jälkeen länsimaissa vallitseva ristiriitainen suhtautuminen juutalaisiin ja Israeliin tulee voimakkaammin esille päivä päivältä.

    Muuan kirjoittaja sanoi, että länsimaisen vasemmiston ongelma on siinä, että Hamasiin suhtaudutaan kuin se olisi siirtomaavaltaa vastaan taisteleva organisaatio eikä terroristijärjestö.

    Juutalaisvihalla on niin pitkä juuret länsimaisessa kulttuurissa ettei niitä pysty hahmottamaan eikä ymmärtämään. Kysymys lienee sekä kulttuurista että taloudesta, sekä rodusta että sosiaalisesta käyttäytymisestä.

    Jokainen vasemmistolainen hermostuu ja suuttuu, jos toteaa että jostakin syystä eurooppalaisessa vasemmistossa piilee syvällä antisemitismiä, joka purskahtaa esille, kun Hamasin hyökkäyksen kaltaisia selkkauksia tapahtuu – ja kun Israelin hallitus toimii niin kuin toimii. Äärioikeistossa antisemitismi on ikään kuin luonnollinen taipumus.

    Tämä piilevä antisemitismi on selittämätön piirre vasemmistolaisuudessa. Palautuuko se siihen, että kapitalistien ja juutalaisten välille vedettiin joskus yhtäläisyysmerkit? Niinhän myös Saksan natsit tekivät. Vai johtuuko se Hollywoodista, jonka väitettiin olevan juutalaisten elokuvamogulien hallinnassa? Vasemmistolainen intellektuelli inhoaa lähtökohtaisesti Hollywoodissa tehtyjä elokuvia, koska ne eivät ole taidetta eivätkä riittävän yhteiskunnallisia hänen makuunsa.

     Vai mieltääkö vasemmistolainen intellektuelli Israelin olemassaolon USA:n Lähi-idän politiikan etuvartioksi, joten palestiinalaisten pitää olla ehdottomasti ”parempia ihmisiä” kuin amerikkalaista hapatusta levittävät juutalaiset.

    Sanon taas: en tiedä. En tiedä mikä on syy ja missä seuraus.

    Syitä ja seurauksia ratkotaan väkivallalla. Se on kauheaa. Historialla on jälkiä mutta emme näe niitä, vaikka tunnemme ne etäisesti luissamme.

Maisema kohoaa edessäni kuin luojan minulle piirtämänä.

    Tiet, meret, joet ja järvet, kalliot ja laaksojen vehreys tulvivat värejä, mutta hetkessä saattaa tyyni leppoisuus muuttua myrskyksi.

    Kyyhkynen katselee rantaa iskeviä maininkeja Cannesin Promenade de la Croisetten reunassa. Meri tulvii myrskyn jälkeen rantaravintoihin ja pumput käyvät.

    Kyyhkynen ei arvaa, että kohta joku kirjoittaa siitä ja sen katseesta. 

Kyösti Salovaara, 2023.

Ilta saapuu, lamput syttyvät, unelmat heräävät.
Como.

    

Mustan värit

[kaataa puita nähdäkseen]

Kyösti Salovaara, 2019.
Mustan joulun värikäs maa.

On hanget korkea nietokset: kesäkelejä pitelee.

    Sunnuntaina, talvipäivän seisahtaessa auton ulkolämpömittari näytti seitsemää plusastetta. Kehäteillä oli vilkasta. Ei tarvittu karvahattua eikä rukkasia. Hämärää piisasi. Aatonaattona miljoonien autojen valot sokaisivat hypermarkettien parkkipaikoilla.

    Odotettiin mustaa joulua Pohjolan valkeassa pääkaupungissa.

    Tässä ei ole mitään uutta. Suomenlahden rannikolla joka kolmas joulu on musta.

    Kotkassa 1950-luvulla lapset toivoivat joulupukilta luistimia, mutta se oli vasta puolet lahjasta. Toinen puoli oli, että niitä pääsi kokeilemaan viimeistään tapaninpäivänä.

    Aika usein ei päässyt. Jalkapallokentille ei luonnonjäitä saatu, koska meri vaahtosi avoimena ja räystäät tippuivat. Eikä hiihtämäänkään päässyt, sillä Kotka on saari ja lähimmät etapit olivat toisessa saaressa.

    Ihminen muistaa. Tai tietää muistavansa. Tai muistaa tietävänsä.

    Sivumennen sanoen oliot eivät ole värillisiä. Näin väitti Ludwig Wittgenstein. Tiedä sitten mistä olioista looginen filosofi puhui.

Musta joulu – aika älytön ilmaisu.

    Kun kävelee ulkona, maa on täynnään värejä, maahan pudonneet lehdet ovat vielä ruskean monissa sävyissä, vihreää pilkistää ja nurmikot viheriöivät; punaisen sävyt eivät yllätä.

    Ihminen on kummallinen olento, joskaan ei väritön.

    Onko valkean joulun vastakohta musta?

    Ajatuksena se on, mutta ei realistisesti.

    ”Luonnossa ja lähiympäristössämme ovat melkein kaikki esineet värillisiä”, sanotaan Andreas Kornerupin ja Johan Henrik Wanscherin Värien kirjassa (1961). ”Värittömiä ovat oikeastaan vain vesi ja ruokaryyppy ja muut sellaiset aineet, jotka esteettömästi päästävät valon lävitseen.”

    Vesi ja ruokaryyppy - mutta ei kuitenkaan samean ruskeana vellova Vantaanjoki, joka syöksyy mereen. Maallikko ja lapsi ihmettelevät, miten jokeen nousevat taimenet näkevät kuravedessä eteensä.

Kyösti Salovaara, 2019.
Vantaanjoki putoaa mereen Helsingissä.

Ihminen on kummallinen olento, joskaan ei väritön.

    Musta ja valkoinen ovat ääripäät, ensimmäisestä ei heijastu valoa juuri lainkaan, jälkimmäinen heijastaa melkein kaiken. Väliin jää ihmisen silmälle havaittavaksi ainakin kaksi miljoonaa väriä. Tai kymmenen.

    Mutta kuka muistaa kaksi miljoonaa väriä?

    En ainakaan minä eikä Hentun Liisa.

    Musta ja valkoinen kiehtovat ihmisolentoja. Maailma jakautuu kahteen ääreen, jotka koettelevat ihmisen kestävyyttä.

    Franz Kafka kirjotti, että ihminen on vapaa ja turvattu maan kansalainen. Hänet on ”kytketty ketjuun, joka on niin pitkä, että kaikki maalliset alueet ovat vapaasti hänen ulottuvillaan, mutta kuitenkin niin lyhyt, ettei mikään voi tempaista häntä maan rajojen yli.”

    Mutta on toinenkin ketju.

    Samanaikaisesti ihminen on myös vapaa ja turvattu taivaan kansalainen: hänet on kytketty myös vastaavasti mitoitettuun taivaanketjuun: ”Jos hän nyt tahtoo maan päälle, häntä kuristaa taivaan kaulanauha, ja maan kaulanauha, jos hän tahtoo taivaaseen. Mutta siitä huolimatta hänellä on kaikki mahdollisuudet ja hän tuntee sen; niin, hän pidättäytyy jopa selittämästä kaikkea ensimmäisen kahlehtimisen virheellisyydestä johtuvaksi.”

    Kieltäytyykö ihminen tunnistamasta tosiasioita? Äärien väliin jääviä värejä? Vai rakastaako hän itse rakentamiaan kahleita?

    ”Me emme ole syntisiä vain siksi, että olemme syöneet tiedon puusta, vaan myös siksi, että me emme ole vielä syöneet elämän puusta”, Kafka mietiskelee. ”Syntinen on se tila, jossa me olemme, riipumatta syyllisyydestä.”

    Syyttömiä ja synnittömiä ihmisiä ei ole muualla kuin hautausmaalla, syvällä.

Rakennetaan parasta maailmaa parhaista.

    Kun se näyttää valmiilta, huomataan että ollaan rakennuksessa vankeja. Teimme sen itse. Tahdomme ulos. Mutta itse tehdystä on mahdoton paeta, koska mitään muutakaan ei ole.

    Puhutaan vertauksin ja aristellaan.

    Po Chü-i (772-846) oli kiinalainen kirjastomies ja runoilija. Hän kirjoitti niin selkeästi etteivät vuosisadatkaan ole riistäneet sanoilta värejä ja sävyjä.

    Onko runo myös vertauskuva? Aina? Voiko mitään sanoa suoraan sanomatta muutakin? Mustan ja valkoisen väliin jää ikuinen hämärä – siis filosofinen ajatus.

    Eräässä runossa Po Chü-i kertoo istuttaneensa kuistin eteen puita. Sitten puut kasvoivat korkeiksi ja lehteviksi.

    Runoilijaminä huomasi kaipaavansa etäisten vuorien värejä. Mutta hän oli kasvattamiensa puiden vankilassa, hämärässä ja ahdistavassa pimeydessä.

    Niinpä sitten:

Otin kirveen

ja kaadoin puut omin käsin.

Kymmenentuhatta lehteä varisi päälleni,

mutta kasvojeni eteen ilmestyi tuhat vuorenhuippua.

Äkkiä tuli valoisaa

niin kuin usva ja pilvet olisivat revenneet;

näin sinisen taivaan

kuin kaivatun ystävän kasvot

pitkän eron jälkeen.

Sitten tuli raikas tuuli

ja vähitellen näin lintujen palaavan.

Mieleni avautui. Katsoin itään ja etelään,

katsoin kauas ja sydämeni oli kaukana.

Jokaisella on monia haluja

mutta kaikki niitä ei voi tyydyttää.

Miten en rakastaisi hentoja oksia -

mutta niitäkin enemmän rakastan etäisiä sinisiä vuoria.

(Suom. Pertti Nieminen.)

Ei tarvitse käyttää vertauksia puhuakseen vertauksin.

    Suoraan sanottu on toisinaan paras vertaus. Asian ilmaistuaan voi jäädä kuuntelemaan miten sitä kommentoidaan. Osuivatko sanat suoraan maaliinsa vai vähän ohi. Eikä kuuntelija tiedä ihan tarkasti mihin tähdättiin, keskelle vai vähän ohi.

    Kävelen joulun alla Vanhankaupunginkosken äärellä, ruskeiden, punertavien, vihreiden olioiden väliväreissä. Ei ole mustaa eikä valkoista.

    Katariina Saksilaisen patsas katselee Helsingin alkukohtaa.

    Hän oli melkein lapsikuningatar. Kuoli 22 vuotiaana. Miehensä Kustaa Vaasa perusti sittemmin Helsingin siihen missä Vantaanjoki laskee mereen ja taimenet nousevat ruskeana vellovaan kymeen.

    Oliot saattavat olla värittömiä, mutta eivät olennot.

    Tiklien ja vihervarpusten on havaittu parveilevan joulun maisemissa. Niilläkin on värinsä, jopa kirkkaat. Kaikkia marjoja ei ole syöty, kaikkia siemeniä vielä kylvetty maahan. Se mikä kasvaa, ei jää pimentoon, katseista välittämättä.

    Kun pistetään mustaa valkoiselle, siihen on uskominen.

Kyösti Salovaara, 2019.
Jouluruohon vihertäessä Katariina Saksilainen
katselee Helsingin menneisyyttä
tulevaisuus ympärillään.
Hannu Konttisen veistos paljastettiin 2.6.2014.

Hetkiä

[toistuman taikaa]

Kyösti Salovaara, 2018.

Maagisia hetkiä ei kirjoiteta isoilla kirjaimilla.

    Pieni saattaa olla kauniimpaa kuin suuri.

    Aamusella rantakadun chiringuitoissa pestään lattioita, sytytellään tulia joiden loimussa vartaassa kypsennettyjä sardiineja tarjotaan lounaalla, asetellaan pöytiä järjestykseen ja katetaan ne ja katsellaan hetki tyyntä merta ja äyriäisiä "troolaavia" kalastajia, jotka valmistavat tulevaa päivää.

    On tulossa samanlainen päivä kuin eilen, mutta täysin uusi.

    Raymond Chandlerin romaanissa Pitkät jäähyväiset (muistaakseni) Marlowe katselee iltapäivällä, vähän ennen kuin työpäivä päättyy, baaritiskin takana kimaltavia pulloja tyhjässä baarissa ja ajattelee, että on päivän paras hetki, mitään ei ole vielä menetetty, kaikki on mahdollista.

    Välimerellä vähän ennen pimeää valot syttyvät rinteiden taloissa ja kujilla, se on aivan toisenlainen hetki kuin Pohjolan pitkä hämärä valoisan ja melkein pimeän välillä. Välimeren huikaisevan valon muuttuminen pimeäksi täytyy nähdä, kokea eikä sitä oikein osaa edes kuvata.

    Tällaiset hetket toistuvat, ja joka kerta ne tuntuvat uudelta vaikka hetken taika perustuu aikaisemmin koettuun, odotukseen että kohta se taas toistuu.

    Toistumisen taika luo ihmisen mieltä – ihmisen mieli hakeutuu toistumisen tykö: atavistinen elämänpyörre?

Helsingin Sanomat kertoi lontoolaisesta tutkimuksesta, jonka mukaan ihmisellä on keskimäärin 25 tuttua paikkaa missä hän toistuvasti käy, kahviloita, kuntosaleja, lenkkipolkuja, teattereita, urheilukenttiä jne.

    Kun paikkoja tulee uusia, vanhoja putoaa ”listalta” pois. Samalla kun ihminen etsii uutta, hän turvautuu vanhaan. Uuden ja tutun tasapaino säilyy. Toistumisen taika pätee myös tässä.

    ”Ihmisen tasapainottavat jatkuvasti uteliaisuuttaan ja laiskuuttaan”, sanoi tutkija. ”Me haluamme tutkia uusia paikkoja. Samalla haluamme myös hyödyntää vanhoja, jotka tunnemme.”

    Ehkäpä kaikki perustuu evoluutioon, aivojen kehittymiseen sellaiseksi kuin ne ovat.

    Esko Valtaoja muistuttaa kirjassaan Kohti ikuisuutta, että aivojen täytyy suodattaa ylipursuavan runsaasta tiedosta yksinkertainen, musta-valkoinen kuva jotta ihmisen ylipäänsä selviytyy arkipäivän tehtävistä liikaa miettimättä ja yksityiskohtiin takertumatta.

    Tästä seuraa, että tietyllä tavalla takerrumme omaan maailmankuvaamme ja etsimme sille täydennystä ja tukea ympärillä olevasta tietotulvasta. ”Mitä laajempia ja abstraktimpia kokonaisuuksia käsittelemme, sitä enemmän joudumme turvautumaan uskoon tiedon sijasta, koska sitä suurempia ovat aukot varmojen tiedonjyvien välillä”, Valtaoja sanoo. ”Ylimmällä tasolla tietoisuutemme noukkii maailman lukemattomista tosiasioista, tai sellaisiksi luulemistamme asioista, pienen otoksen, jonka varaan rakennamme uskon voimalla oman maailmankuvamme, ideologiamme ja uskontomme.”

    Ihannemaailmassa – juhlapuheiden ylevissä saleissa – ihminen etsii koko ajan aitoa totuutta. Arkipäivän maailmassa ihminen eräällä tavalla käpertyy itseensä, siihen mitä on, vaikka joskus näytteleekin muuta.

    ”Me emme päivitä ruisleipää suurempiin asioihin liittyviä uskomuksiamme jatkuvasti uusilla faktoilla, me huomaamme vain jo olemassa olevaa uskomustamme tukevat seikat ja kieltäydymme noteeraamasta sitä mahdollisesti horjuttavia tietoja.”

    Aamulla lattiat kiiltävät kostean kauniina, pieni äyriäistroolari lipuu tyyntä merenpintaa ja iltapäivällä pullot kimaltavat baaritiskin takana.

Kyösti Salovaara, 2018.

”Tuleeko lukemalla paremmaksi ihmiseksi?” kysyi hdcanis (Reijo Pehrman) muutama päivä sitten Hyönteisdokumentti-blogissaan.

    Erinomaisen hyvin perustellussa ja punnitussa kirjoituksessa hdcanis uskalsi epäillä, että ei tule ja että kaunokirjallisuuden lukeminen ei ole mikään ihmelääke elämän ongelmiin. Kannattaa siis miettiä, onko yleisellä hokemalla kaunokirjallisuuden empatisoivasta vaikutuksesta katetta. 

    ”Yksi varsin yleinen kognitiivinen vinoutuma on vahvistusharha”, hdcanis kirjoitti, ”taipumus etsiä ja valikoida saatua informaatiota sillä perusteella kuinka hyvin ne puoltavat olemassaolevia ajatusmalleja, hypoteeseja ja mielipiteitä. Lukija on siis taipuvainen lukemaan kirjoja jotka sopivat omiin näkökulmiin, etsii konfirmaatiota, ja tällöin luonnollisesti tilaisuus oppia ymmärtämään toisia näkökulmia tai haastamaan omat mielipiteet on rajallinen, mahdollisesti olematon.”

    Kirjoituksessa päädyttiin karuun lopputulemaan:

    ”Välttääkseen tunnetumpien tarinoiden aiheuttamat harhat ja vääristymät, lukijan tulee siis tehdä paljon työtä, ja usein lukea huonoja, ärsyttäviä, sietämättömiä, häiritseviä, tylsiä, epäuskottavia, rasittavia teoksia, joita on vaikea löytää.

    Mutta aivan erityisesti kannattaa luopua siitä ajatuksesta, että kaunokirjallisuuden lukeminen olisi joku ihmelääke joka automaattisesti kasvattaisi empatiaa ja toisten ymmärtämistä ja hyväksymistä: moinen harhaluulo on vaarallisempi kuin lukematta oleminen.”

    Sitä paitsi, jos lukee pahuutta henkäileviä kirjoja, eikö se vahvista ihmisen huonoja puolia? Ei kai kaunokirjallisuuden vaikutus voi olla pelkästään yksisuuntaista ja aina myönteistä, jos sillä joku vaikutus ylipäänsä on!

Kyösti Salovaara, 2017.
Viekoittelevan odotuksen vaarallisuus?
Ravintola La Pecera del Círculo de Belles Artes, Madrid.

Elämä koostuu hetkistä, jotka ovat alati uusia toistaessaan vanhaa. Olemme rituaaleja kiireestä kantapäähän.

    Entäpä jos edellä lainatut näkemykset yhdistää, rohkeneeko kysyä: Kuinka monta erilaista kirjaa oikeastaan olet lukenut?

    Onko niitä kolme vai seitsemän?

    Enkä nyt kysy oletko lukenut elämäsi aikana 300 kirjaa vai 7000.

    Moni meistä, heikkona hetkenä, ylpeilee kopeana lukemiensa kirjojen määrällä, kenties myös monipuolisuudella, mutta ovatko valitsemasi kirjat todellakin erilaisia vai pelkästään juuri sinun maailmankuvaasi sopivia ja sitä vahvistavia? Luetko "samaa" romaania elämäsi läpi?

    Kuinka monta erilaista kaunokirjallista tarinaa on ylipäänsä olemassa? Eikä nyt takerruta yksityiskohtien moninaisuuteen eikä sanojen hienon hienoihin värisävyihin.

    Englantilainen John Yorke, kokenut tv-mies, pohti Atlantic-lehdessä että kaikille uusille tarinoille löytyy edeltäjä kirjallisuuden, teatterin tai elokuvan historiasta. Aristoteleen jälkeen - mitä uutta on kirjoitettu?

    Yorken johtopäätös oli, että kaikkina aikoina tarinassa matkataan metsään mistä löytyy pimeä mutta elämän antava salaisuus.

    Cristopher Booker on puolestaan kirjoittanut lavean kirjan todistaakseen, että on olemassa vain seitsemän perustarinaa, joita kirjallisuus ja elokuva toistavat. Nämä ovat: hirviön taltuttaminen, ryysyistä rikkauteen, elämänlähteen etsiminen, matka ja paluu, uudelleensyntyminen, komedia ja tragedia.

    Jos sanot, että kirjoissahan on oleellista - tarinan sisällä - niiden esittämät arvot, niin eikö ne jo lueteltu Raamatun kymmenessä käskyssä, joita sitten toistetaan valikoiden, tilanteeseen soveltuen?

    Kuinka monta erilaista romaania oletkaan lukenut?

    Onko 25 liian karkea arvaus?

So what?

    Kiva kun hetket toistuvat, aallot lyövät rantaan, illalla valot syttyvät kukkuloiden rinteillä, paneudut kirjaan joka tuntuu niin tutulta vaikka luet sitä ensimmäistä kertaa.

    Itsekriittisenä ryhdyn miettimään kuinka monta aidosti erilaista valokuvaa olen ottanut vuosien mittaan? Olisiko niitä kolme? Vai pelkästään yksi, itsensä kaltainen?

    Yhä uudestaan yritän tavoittaa maiseman perspektiivin, vaikka se on mahdotonta, ja vaikka se ei olisi mahdonta, se on aika yhdentekevää missään älyllisessä mielessä. Perspektiivi on aivojen luoma harha, jota kuitenkin tarvitaan, jotta osaisimme suunnistaa fyysisessä ja miksei myös henkisessä miljöössä.

    No hemmetti, tuohon kannattaa takertua.

    Me luemme yhä uudestaan samanlaisia kirjoja, koska haluamme tunnistaa perspektiivimme, ettemme eksyisi ja lipeäisi polulta.

    Hetkien taika pitää meitä kasassa, kuin sähköjohto jonka varassa roikkuvat lamput syttyvät illan hämärtyessä.

Kyösti Salovaara, 2018.
Andalusialainen maisema -
 perspektiivin tavoittelu.