Mustan värit

[kaataa puita nähdäkseen]

Kyösti Salovaara, 2019.
Mustan joulun värikäs maa.

On hanget korkea nietokset: kesäkelejä pitelee.

    Sunnuntaina, talvipäivän seisahtaessa auton ulkolämpömittari näytti seitsemää plusastetta. Kehäteillä oli vilkasta. Ei tarvittu karvahattua eikä rukkasia. Hämärää piisasi. Aatonaattona miljoonien autojen valot sokaisivat hypermarkettien parkkipaikoilla.

    Odotettiin mustaa joulua Pohjolan valkeassa pääkaupungissa.

    Tässä ei ole mitään uutta. Suomenlahden rannikolla joka kolmas joulu on musta.

    Kotkassa 1950-luvulla lapset toivoivat joulupukilta luistimia, mutta se oli vasta puolet lahjasta. Toinen puoli oli, että niitä pääsi kokeilemaan viimeistään tapaninpäivänä.

    Aika usein ei päässyt. Jalkapallokentille ei luonnonjäitä saatu, koska meri vaahtosi avoimena ja räystäät tippuivat. Eikä hiihtämäänkään päässyt, sillä Kotka on saari ja lähimmät etapit olivat toisessa saaressa.

    Ihminen muistaa. Tai tietää muistavansa. Tai muistaa tietävänsä.

    Sivumennen sanoen oliot eivät ole värillisiä. Näin väitti Ludwig Wittgenstein. Tiedä sitten mistä olioista looginen filosofi puhui.

Musta joulu – aika älytön ilmaisu.

    Kun kävelee ulkona, maa on täynnään värejä, maahan pudonneet lehdet ovat vielä ruskean monissa sävyissä, vihreää pilkistää ja nurmikot viheriöivät; punaisen sävyt eivät yllätä.

    Ihminen on kummallinen olento, joskaan ei väritön.

    Onko valkean joulun vastakohta musta?

    Ajatuksena se on, mutta ei realistisesti.

    ”Luonnossa ja lähiympäristössämme ovat melkein kaikki esineet värillisiä”, sanotaan Andreas Kornerupin ja Johan Henrik Wanscherin Värien kirjassa (1961). ”Värittömiä ovat oikeastaan vain vesi ja ruokaryyppy ja muut sellaiset aineet, jotka esteettömästi päästävät valon lävitseen.”

    Vesi ja ruokaryyppy - mutta ei kuitenkaan samean ruskeana vellova Vantaanjoki, joka syöksyy mereen. Maallikko ja lapsi ihmettelevät, miten jokeen nousevat taimenet näkevät kuravedessä eteensä.

Kyösti Salovaara, 2019.
Vantaanjoki putoaa mereen Helsingissä.

Ihminen on kummallinen olento, joskaan ei väritön.

    Musta ja valkoinen ovat ääripäät, ensimmäisestä ei heijastu valoa juuri lainkaan, jälkimmäinen heijastaa melkein kaiken. Väliin jää ihmisen silmälle havaittavaksi ainakin kaksi miljoonaa väriä. Tai kymmenen.

    Mutta kuka muistaa kaksi miljoonaa väriä?

    En ainakaan minä eikä Hentun Liisa.

    Musta ja valkoinen kiehtovat ihmisolentoja. Maailma jakautuu kahteen ääreen, jotka koettelevat ihmisen kestävyyttä.

    Franz Kafka kirjotti, että ihminen on vapaa ja turvattu maan kansalainen. Hänet on ”kytketty ketjuun, joka on niin pitkä, että kaikki maalliset alueet ovat vapaasti hänen ulottuvillaan, mutta kuitenkin niin lyhyt, ettei mikään voi tempaista häntä maan rajojen yli.”

    Mutta on toinenkin ketju.

    Samanaikaisesti ihminen on myös vapaa ja turvattu taivaan kansalainen: hänet on kytketty myös vastaavasti mitoitettuun taivaanketjuun: ”Jos hän nyt tahtoo maan päälle, häntä kuristaa taivaan kaulanauha, ja maan kaulanauha, jos hän tahtoo taivaaseen. Mutta siitä huolimatta hänellä on kaikki mahdollisuudet ja hän tuntee sen; niin, hän pidättäytyy jopa selittämästä kaikkea ensimmäisen kahlehtimisen virheellisyydestä johtuvaksi.”

    Kieltäytyykö ihminen tunnistamasta tosiasioita? Äärien väliin jääviä värejä? Vai rakastaako hän itse rakentamiaan kahleita?

    ”Me emme ole syntisiä vain siksi, että olemme syöneet tiedon puusta, vaan myös siksi, että me emme ole vielä syöneet elämän puusta”, Kafka mietiskelee. ”Syntinen on se tila, jossa me olemme, riipumatta syyllisyydestä.”

    Syyttömiä ja synnittömiä ihmisiä ei ole muualla kuin hautausmaalla, syvällä.

Rakennetaan parasta maailmaa parhaista.

    Kun se näyttää valmiilta, huomataan että ollaan rakennuksessa vankeja. Teimme sen itse. Tahdomme ulos. Mutta itse tehdystä on mahdoton paeta, koska mitään muutakaan ei ole.

    Puhutaan vertauksin ja aristellaan.

    Po Chü-i (772-846) oli kiinalainen kirjastomies ja runoilija. Hän kirjoitti niin selkeästi etteivät vuosisadatkaan ole riistäneet sanoilta värejä ja sävyjä.

    Onko runo myös vertauskuva? Aina? Voiko mitään sanoa suoraan sanomatta muutakin? Mustan ja valkoisen väliin jää ikuinen hämärä – siis filosofinen ajatus.

    Eräässä runossa Po Chü-i kertoo istuttaneensa kuistin eteen puita. Sitten puut kasvoivat korkeiksi ja lehteviksi.

    Runoilijaminä huomasi kaipaavansa etäisten vuorien värejä. Mutta hän oli kasvattamiensa puiden vankilassa, hämärässä ja ahdistavassa pimeydessä.

    Niinpä sitten:

Otin kirveen

ja kaadoin puut omin käsin.

Kymmenentuhatta lehteä varisi päälleni,

mutta kasvojeni eteen ilmestyi tuhat vuorenhuippua.

Äkkiä tuli valoisaa

niin kuin usva ja pilvet olisivat revenneet;

näin sinisen taivaan

kuin kaivatun ystävän kasvot

pitkän eron jälkeen.

Sitten tuli raikas tuuli

ja vähitellen näin lintujen palaavan.

Mieleni avautui. Katsoin itään ja etelään,

katsoin kauas ja sydämeni oli kaukana.

Jokaisella on monia haluja

mutta kaikki niitä ei voi tyydyttää.

Miten en rakastaisi hentoja oksia -

mutta niitäkin enemmän rakastan etäisiä sinisiä vuoria.

(Suom. Pertti Nieminen.)

Ei tarvitse käyttää vertauksia puhuakseen vertauksin.

    Suoraan sanottu on toisinaan paras vertaus. Asian ilmaistuaan voi jäädä kuuntelemaan miten sitä kommentoidaan. Osuivatko sanat suoraan maaliinsa vai vähän ohi. Eikä kuuntelija tiedä ihan tarkasti mihin tähdättiin, keskelle vai vähän ohi.

    Kävelen joulun alla Vanhankaupunginkosken äärellä, ruskeiden, punertavien, vihreiden olioiden väliväreissä. Ei ole mustaa eikä valkoista.

    Katariina Saksilaisen patsas katselee Helsingin alkukohtaa.

    Hän oli melkein lapsikuningatar. Kuoli 22 vuotiaana. Miehensä Kustaa Vaasa perusti sittemmin Helsingin siihen missä Vantaanjoki laskee mereen ja taimenet nousevat ruskeana vellovaan kymeen.

    Oliot saattavat olla värittömiä, mutta eivät olennot.

    Tiklien ja vihervarpusten on havaittu parveilevan joulun maisemissa. Niilläkin on värinsä, jopa kirkkaat. Kaikkia marjoja ei ole syöty, kaikkia siemeniä vielä kylvetty maahan. Se mikä kasvaa, ei jää pimentoon, katseista välittämättä.

    Kun pistetään mustaa valkoiselle, siihen on uskominen.

Kyösti Salovaara, 2019.
Jouluruohon vihertäessä Katariina Saksilainen
katselee Helsingin menneisyyttä
tulevaisuus ympärillään.
Hannu Konttisen veistos paljastettiin 2.6.2014.