[kaataa
puita nähdäkseen]
 |
| Kyösti Salovaara, 2019. Mustan joulun värikäs maa. |
On
hanget korkea nietokset: kesäkelejä pitelee.
Sunnuntaina,
talvipäivän seisahtaessa auton ulkolämpömittari näytti seitsemää
plusastetta. Kehäteillä oli vilkasta. Ei tarvittu karvahattua eikä
rukkasia. Hämärää piisasi. Aatonaattona miljoonien autojen valot sokaisivat hypermarkettien parkkipaikoilla.
Odotettiin
mustaa joulua Pohjolan valkeassa pääkaupungissa.
Tässä
ei ole mitään uutta. Suomenlahden rannikolla joka kolmas joulu on
musta.
Kotkassa
1950-luvulla lapset toivoivat joulupukilta luistimia, mutta se oli
vasta puolet lahjasta. Toinen puoli oli, että niitä pääsi
kokeilemaan viimeistään tapaninpäivänä.
Aika usein ei päässyt. Jalkapallokentille ei luonnonjäitä saatu, koska
meri vaahtosi avoimena ja räystäät tippuivat. Eikä hiihtämäänkään päässyt, sillä Kotka on saari ja lähimmät etapit olivat toisessa
saaressa.
Ihminen
muistaa. Tai tietää muistavansa. Tai muistaa tietävänsä.
Sivumennen
sanoen oliot eivät ole värillisiä. Näin väitti Ludwig
Wittgenstein. Tiedä sitten mistä olioista looginen filosofi puhui.
Musta
joulu – aika älytön ilmaisu.
Kun
kävelee ulkona, maa on täynnään värejä, maahan pudonneet lehdet
ovat vielä ruskean monissa sävyissä, vihreää pilkistää ja
nurmikot viheriöivät; punaisen sävyt eivät yllätä.
Ihminen
on kummallinen olento, joskaan ei väritön.
Onko
valkean joulun vastakohta musta?
Ajatuksena
se on, mutta ei realistisesti.
”Luonnossa
ja lähiympäristössämme ovat melkein kaikki esineet värillisiä”,
sanotaan Andreas Kornerupin ja Johan Henrik Wanscherin
Värien kirjassa (1961). ”Värittömiä ovat oikeastaan vain
vesi ja ruokaryyppy ja muut sellaiset aineet, jotka esteettömästi
päästävät valon lävitseen.”
Vesi
ja ruokaryyppy - mutta ei kuitenkaan samean ruskeana vellova
Vantaanjoki, joka syöksyy mereen. Maallikko ja lapsi ihmettelevät,
miten jokeen nousevat taimenet näkevät kuravedessä eteensä.
 |
| Kyösti Salovaara, 2019. Vantaanjoki putoaa mereen Helsingissä. |
Ihminen
on kummallinen olento, joskaan ei väritön.
Musta
ja valkoinen ovat ääripäät, ensimmäisestä ei heijastu valoa
juuri lainkaan, jälkimmäinen heijastaa melkein kaiken. Väliin jää
ihmisen silmälle havaittavaksi ainakin kaksi miljoonaa väriä. Tai
kymmenen.
Mutta
kuka muistaa kaksi miljoonaa väriä?
En
ainakaan minä eikä Hentun Liisa.
Musta
ja valkoinen kiehtovat ihmisolentoja. Maailma jakautuu kahteen
ääreen, jotka koettelevat ihmisen kestävyyttä.
Franz
Kafka kirjotti, että ihminen on vapaa ja turvattu maan
kansalainen. Hänet on ”kytketty ketjuun, joka on niin pitkä, että
kaikki maalliset alueet ovat vapaasti hänen ulottuvillaan, mutta
kuitenkin niin lyhyt, ettei mikään voi tempaista häntä maan
rajojen yli.”
Mutta
on toinenkin ketju.
Samanaikaisesti
ihminen on myös vapaa ja turvattu taivaan kansalainen: hänet on
kytketty myös vastaavasti mitoitettuun taivaanketjuun: ”Jos hän
nyt tahtoo maan päälle, häntä kuristaa taivaan kaulanauha, ja
maan kaulanauha, jos hän tahtoo taivaaseen. Mutta siitä huolimatta
hänellä on kaikki mahdollisuudet ja hän tuntee sen; niin, hän
pidättäytyy jopa selittämästä kaikkea ensimmäisen kahlehtimisen
virheellisyydestä johtuvaksi.”
Kieltäytyykö
ihminen tunnistamasta tosiasioita? Äärien väliin jääviä värejä?
Vai rakastaako hän itse rakentamiaan kahleita?
”Me
emme ole syntisiä vain siksi, että olemme syöneet tiedon puusta,
vaan myös siksi, että me emme ole vielä syöneet elämän puusta”,
Kafka mietiskelee. ”Syntinen on se tila, jossa me olemme,
riipumatta syyllisyydestä.”
Syyttömiä
ja synnittömiä ihmisiä ei ole muualla kuin hautausmaalla, syvällä.
Rakennetaan
parasta maailmaa parhaista.
Kun
se näyttää valmiilta, huomataan että ollaan rakennuksessa
vankeja. Teimme sen itse. Tahdomme ulos. Mutta itse tehdystä on
mahdoton paeta, koska mitään muutakaan ei ole.
Puhutaan
vertauksin ja aristellaan.
Po
Chü-i (772-846) oli kiinalainen kirjastomies ja runoilija. Hän
kirjoitti niin selkeästi etteivät vuosisadatkaan ole riistäneet
sanoilta värejä ja sävyjä.
Onko
runo myös vertauskuva? Aina? Voiko mitään sanoa suoraan sanomatta
muutakin? Mustan ja valkoisen väliin jää ikuinen hämärä –
siis filosofinen ajatus.
Eräässä
runossa Po Chü-i kertoo istuttaneensa kuistin eteen puita. Sitten
puut kasvoivat korkeiksi ja lehteviksi.
Runoilijaminä
huomasi kaipaavansa etäisten vuorien värejä. Mutta hän oli
kasvattamiensa puiden vankilassa, hämärässä ja ahdistavassa
pimeydessä.
Niinpä sitten:
Otin
kirveen
ja
kaadoin puut omin käsin.
Kymmenentuhatta
lehteä varisi päälleni,
mutta
kasvojeni eteen ilmestyi tuhat vuorenhuippua.
Äkkiä
tuli valoisaa
niin
kuin usva ja pilvet olisivat revenneet;
näin
sinisen taivaan
kuin
kaivatun ystävän kasvot
pitkän
eron jälkeen.
Sitten
tuli raikas tuuli
ja
vähitellen näin lintujen palaavan.
Mieleni
avautui. Katsoin itään ja etelään,
katsoin
kauas ja sydämeni oli kaukana.
Jokaisella
on monia haluja
mutta
kaikki niitä ei voi tyydyttää.
Miten
en rakastaisi hentoja oksia -
mutta
niitäkin enemmän rakastan etäisiä sinisiä vuoria.
(Suom.
Pertti Nieminen.)
Ei
tarvitse käyttää vertauksia puhuakseen vertauksin.
Suoraan
sanottu on toisinaan paras vertaus. Asian ilmaistuaan voi jäädä
kuuntelemaan miten sitä kommentoidaan. Osuivatko sanat suoraan
maaliinsa vai vähän ohi. Eikä kuuntelija tiedä ihan tarkasti
mihin tähdättiin, keskelle vai vähän ohi.
Kävelen
joulun alla Vanhankaupunginkosken äärellä, ruskeiden, punertavien,
vihreiden olioiden väliväreissä. Ei ole mustaa eikä valkoista.
Katariina
Saksilaisen patsas katselee Helsingin alkukohtaa.
Hän
oli melkein lapsikuningatar. Kuoli 22 vuotiaana. Miehensä Kustaa
Vaasa perusti sittemmin Helsingin siihen missä Vantaanjoki
laskee mereen ja taimenet nousevat ruskeana vellovaan kymeen.
Oliot
saattavat olla värittömiä, mutta eivät olennot.
Tiklien
ja vihervarpusten on havaittu parveilevan joulun maisemissa. Niilläkin
on värinsä, jopa kirkkaat. Kaikkia marjoja ei ole syöty, kaikkia
siemeniä vielä kylvetty maahan. Se mikä kasvaa, ei jää
pimentoon, katseista välittämättä.
Kun
pistetään mustaa valkoiselle, siihen on uskominen.
 |
| Kyösti Salovaara, 2019. Jouluruohon vihertäessä Katariina Saksilainen katselee Helsingin menneisyyttä tulevaisuus ympärillään. Hannu Konttisen veistos paljastettiin 2.6.2014. |
