[vai
ihan takana?]
Kyösti Salovaara, 2012. Katsomo Berliinissä - filosofisesti konkreettinen, konkreettisesti filosofinen. |
Sovinnaisesti
ajatellen eturivistä näkee paremmin kuin takarivistä, ja siksi
eturivissä istuu niitä parempia ihmisiä, joilla on siihen varaa: eturiviin kannattaa pyrkiä maksoi mitä maksoi.
Minäkin
menen Kotkassa puukatsomoon, missä istun melkein pelaajien tasolla
ja kuulen heidän ähellyksensä ja näen jalkapallokentän melkein
samalla tavalla kuin kentällä juoksevat pelaajat. Puukatsomoon ei
tosin maksa sen enempää kuin pääkatsomoon eikä eturivistä
veloiteta enempää kuin takarivistä. Tästä johtunee ettei
puukatsomossa istu parempia ihmisiä vaan tavallisia.
Mutta eturivissä kentän hahmottaminen on työlästä eikä
kentän toisessa päässä tapahtuvaa näe kunnolla, koska
etäisyyksiä ei pysty arvioimaan täsmällisesti. Pallo näyttää menevän maaliin, vaikka se lentää aivan toisaalle.
Kun istun Arto Tolsa areenan puukatsomon pitkälle penkille, valitsen paikan kentän pohjoispäästä, suunnilleen
rankkarialueen rajalta, siitä vähän keskiympyrään päin.
Eturivistä
näkee lähelle.
Yhteiskunnallisessa
elämässä eturiviin pyrkii tiedostavia etujoukkoja, joiden meninkiä
takarivin taavien odotetaan seuraavan. Etujoukot tiedostavat ja
johtavat. He tietävät mikä on oikein ja mikä väärin.
Iltalehti
otsikoi jokin aika sitten: Eturivin näyttelijät nousivat
taisteluun Heinäveden kaivoshanketta vastaan.
Jos
asialla olisivat olleet takarivin näyttelijät, olisiko Iltalehti
repäissyt heidät otsikkoon? Entäpä ne Juttutuvassa perjantaisin
iltaa istuvat viisi putkimiestä, joilla on tapana keskustella
yhteiskunnallisista asioista? Miten Iltalehti heistä otsikoisi? Ehkä näin: Eturivin putkimiehet nousivat taisteluun ydinvoimalan
puolesta.
Eturivin
näyttelijöitä ovat (kuulemma) Jasper Pääkkönen, Krista Kosonen,
Tommi Korpela, Hannu-Pekka Björkman ja Aku Hirviniemi. Mutta eikö
se ollut juuri Kosonen, joka muutama vuosi sitten ilmoitti elävänsä
niin paksuseinäisessä kuplassa ettei sieltä näy mihinkään? No,
ehkä jostakin reiästä näkyy Heinävedelle saakka. Hirviniemi puolestaan huudahti Iltalehdelle, että ”Savon järvialue on ainutlaatuisen
upea” ja tietänee mistä puhuu, vaikka eräässä
tietokilpailuissa ei tiennyt vihreiden puheenjohtajan nimeä, mutta
ehkä hän silloin näytteli tietämätöntä. Rooleihin kannattaa
paneutua, mutta ei jäädä asumaan.
Eikä
tämä sittenkään ole oleellista.
Oleellista
on, että eturivin näyttelijät kuvittelevat olevansa etujoukossa,
kun pitää miettiä yhteiskunnan kehittämistä. Teatterikoulussa
oppii kaikenlaista.
Media
tervehtii eturivissä istuvia seisaaltaan.
Joskus puukatsomon eturivissä istuessa peli näyttää hyvin
sotkuiselta, aivan kuin teleobjektiivilla kuvatulta.
Eturiviltä kokonaiskuvan
saaminen on vaikeaa.
Tasavallan
presidentti sanoi viime viikolla, ettei halua koskea sisäpolitiikkaan
pitkällä kepilläkään koska siinä on niin monenlaista
ristiriitaa – tai ei sanonut mutta ajatteli. Kansan mielestä
Niinistön kuitenkin pitäisi sotkeentua sisäpolitiikkaan, aivan
kuin yhteiskunnalliset ristiriidat ja erilaiset tulkinnat hyvästä
ja pahasta katoaisivat vahvan presidentin avulla.
Sauli
Niinistö tietää etteivät ristiriidat katoa komentamalla. Niistä
pitää sopia eri mieltä olevien kesken, mutta se taas sopii
huonosti etujoukon pelikuvioon. Perinteisessä mielessä etujoukko
tarvitaan kompromissien välttämiseksi, ehdottomasti oikean tien
löytämiseksi.
Siellä
missä etujoukot ovat päässeet valtaan, päitä on ennen pitkää
tippunut ja vankilat täyttyneet.
Kyösti Salovaara, 2016. Eturivissä Madridissa. La Vueltan päätösetapilla ohiajavat kuulee, ei juuri ehdi nähdä. |
Olisi
kiva tietää kaikki tarvittava. Ja vähän enemmän.
Mutta
se on mahdotonta, jos uskomme Yrjö Ahmavaaraa, joka
tarkasteli yhteiskunnallista toimintaa ja päätöksentekoa mm.
kirjassaan Yhteiskuntakybernetiikka (1976). Tuossa kirjassa
Ahmavaara pyrki asettamaan inhimillisen toiminnan subjektiivisen ja
objektiivisen puolen samaan matemaattiseen teoriakehykseen.
Kenties
lohduttavaa on – ainakin demokraattisen parlamentarismin kannalta
– että matemaattisen tarkastelun perusteella inhimillisessä,
ihmisen historiallisessa tilanteessa ”ei ole tieteellisesti ainoata
’oikeata’ johtajaa eikä myöskään tieteellisesti ainoata
’oikeata’ tekoa”.
”Koska
kenelläkään ei ole täydellistä tietoa todellisuudesta”,
Ahmavaara perusteli, ”ei kenenkään pitäisi tieteellisin
perustein väittää tietävänsä, mikä mahdollisista teoista on
ehdottomasti paras.”
Mistäköhän
johtuu, että juuri nyt, 2010-luvulla, niin monet esiintyvät kaiken
tietävänä huutavan äänenä korvessa. Jopa eturivin näyttelijät
tietävät kuinka maa makaa ja mitä sille pitää tehdä. Meni rooli päähän.
Vallankumous
on tietysti romanttinen juttu. Sorrettu voittaa sortajan, sade loppuu
ja aurinko paistaa.
Bertolt
Brechtin runot vallankumouksellisesta ja puolueesta kuulostavat
komeilta – varsinkin jos runon kuulee eturivin näyttelijän
esittämänä – mutta kuinka tarkasti Brechtin runoja pitää lukea ja kuunnella?
Kun
muiden rohkeus pettää, vallankumouksellisen rohkeus kasvaa. ”Missä
on vaiettu / siellä hän puhuu”, Brecht kuvaa
vallankumouksellista. ”Missä hän istuu pöytään / siellä istuu
tyytymättömyys pöytään” ja ”minne hänet karkotetaan, sinne
/ karkotetaan kapina, ja mistä hänet ajetaan pois, / sinne jää
levottomuus”.
Vähän ikävä ihminen, tämä kumouksellinen.
Brechtin
vallankumouksellinen kuulostaa melkein lännenmieheltä, joka
pelastaa koko kylän, mutta ei ole kuitenkaan, koska
vallankumouksellinen ja puolue kuuluvat yhteen, ja puolue on
tärkeämpi kuin sen jäsenet. ”Osoita meille tie jota kulkea”,
Brecht pyytää puolueelta, ”ja me kuljemme sitä /sinun kanssasi…
Me voimme erehtyä ja sinä voit olla oikeassa, / älä siis eroa
meistä!”
Mistä
voimme tietää mitä tiedämme yhteiskunnasta?
Mistä
tiedämme ketä sorretaan ja kuka sortaa?
Mistä
tiedämme kenen arvot ovat parempia kuin toisen?
Mistä
tiedämme, lopulta, kuka istuu eturivissä ja kuka takana?
Leikitellään
sanoilla kuin palloilla.
Ilmassa
niitä on viisi yhtä aikaa. Huomasitko?
Palataan
katsomoon.
Eturivistä
kaikki lähellä oleva näyttää isolta ja tärkeältä. Pelin
asetelmia on vaikeampi nähdä. Takarivistä katsoen pelaajat
näyttävät pieniltä ja yhdentekeviltä, mutta piippuhyllyltä
kentän kaikki osat ja pelaajien suhteet toisiinsa paljastuvat
kirkkaiden valojen loisteessa.
Se
joka istuu eturivissä, ei näe takanaan istuvia lainkaan. Ehkä hän
kuulee kuiskauksia ja äänien kohinan. Takarivissä istuva näkee
kaikki edessään olevat, tosin selkäpuolelta.
Mille
riville lippu kannattaa ostaa?
Kyösti Salovaara, 2018. Vallan temppeliin ken tästä käy... |