torstai 30. elokuuta 2018

Eturivissä


[vai ihan takana?]

Kyösti Salovaara, 2012.
Katsomo Berliinissä - filosofisesti konkreettinen,
konkreettisesti filosofinen.


Sovinnaisesti ajatellen eturivistä näkee paremmin kuin takarivistä, ja siksi eturivissä istuu niitä parempia ihmisiä, joilla on siihen varaa: eturiviin kannattaa pyrkiä maksoi mitä maksoi.
    Minäkin menen Kotkassa puukatsomoon, missä istun melkein pelaajien tasolla ja kuulen heidän ähellyksensä ja näen jalkapallokentän melkein samalla tavalla kuin kentällä juoksevat pelaajat. Puukatsomoon ei tosin maksa sen enempää kuin pääkatsomoon eikä eturivistä veloiteta enempää kuin takarivistä. Tästä johtunee ettei puukatsomossa istu parempia ihmisiä vaan tavallisia.
    Mutta eturivissä kentän hahmottaminen on työlästä eikä kentän toisessa päässä tapahtuvaa näe kunnolla, koska etäisyyksiä ei pysty arvioimaan täsmällisesti. Pallo näyttää menevän maaliin, vaikka se lentää aivan toisaalle.
    Kun istun Arto Tolsa areenan puukatsomon pitkälle penkille, valitsen paikan kentän pohjoispäästä, suunnilleen rankkarialueen rajalta, siitä vähän keskiympyrään päin.


Eturivistä näkee lähelle.
    Yhteiskunnallisessa elämässä eturiviin pyrkii tiedostavia etujoukkoja, joiden meninkiä takarivin taavien odotetaan seuraavan. Etujoukot tiedostavat ja johtavat. He tietävät mikä on oikein ja mikä väärin.
    Iltalehti otsikoi jokin aika sitten: Eturivin näyttelijät nousivat taisteluun Heinäveden kaivoshanketta vastaan.
    Jos asialla olisivat olleet takarivin näyttelijät, olisiko Iltalehti repäissyt heidät otsikkoon? Entäpä ne Juttutuvassa perjantaisin iltaa istuvat viisi putkimiestä, joilla on tapana keskustella yhteiskunnallisista asioista? Miten Iltalehti heistä otsikoisi? Ehkä näin: Eturivin putkimiehet nousivat taisteluun ydinvoimalan puolesta.
    Eturivin näyttelijöitä ovat (kuulemma) Jasper Pääkkönen, Krista Kosonen, Tommi Korpela, Hannu-Pekka Björkman ja Aku Hirviniemi. Mutta eikö se ollut juuri Kosonen, joka muutama vuosi sitten ilmoitti elävänsä niin paksuseinäisessä kuplassa ettei sieltä näy mihinkään? No, ehkä jostakin reiästä näkyy Heinävedelle saakka. Hirviniemi puolestaan huudahti Iltalehdelle, että ”Savon järvialue on ainutlaatuisen upea” ja tietänee mistä puhuu, vaikka eräässä tietokilpailuissa ei tiennyt vihreiden puheenjohtajan nimeä, mutta ehkä hän silloin näytteli tietämätöntä. Rooleihin kannattaa paneutua, mutta ei jäädä asumaan.
    Eikä tämä sittenkään ole oleellista.
    Oleellista on, että eturivin näyttelijät kuvittelevat olevansa etujoukossa, kun pitää miettiä yhteiskunnan kehittämistä. Teatterikoulussa oppii kaikenlaista.
    Media tervehtii eturivissä istuvia seisaaltaan.


Joskus puukatsomon eturivissä istuessa peli näyttää hyvin sotkuiselta, aivan kuin teleobjektiivilla kuvatulta.
    Eturiviltä kokonaiskuvan saaminen on vaikeaa.
    Tasavallan presidentti sanoi viime viikolla, ettei halua koskea sisäpolitiikkaan pitkällä kepilläkään koska siinä on niin monenlaista ristiriitaa – tai ei sanonut mutta ajatteli. Kansan mielestä Niinistön kuitenkin pitäisi sotkeentua sisäpolitiikkaan, aivan kuin yhteiskunnalliset ristiriidat ja erilaiset tulkinnat hyvästä ja pahasta katoaisivat vahvan presidentin avulla.
    Sauli Niinistö tietää etteivät ristiriidat katoa komentamalla. Niistä pitää sopia eri mieltä olevien kesken, mutta se taas sopii huonosti etujoukon pelikuvioon. Perinteisessä mielessä etujoukko tarvitaan kompromissien välttämiseksi, ehdottomasti oikean tien löytämiseksi.
    Siellä missä etujoukot ovat päässeet valtaan, päitä on ennen pitkää tippunut ja vankilat täyttyneet.


Kyösti Salovaara, 2016.
Eturivissä Madridissa.
La Vueltan päätösetapilla ohiajavat kuulee, ei juuri ehdi nähdä.


Olisi kiva tietää kaikki tarvittava. Ja vähän enemmän.
    Mutta se on mahdotonta, jos uskomme Yrjö Ahmavaaraa, joka tarkasteli yhteiskunnallista toimintaa ja päätöksentekoa mm. kirjassaan Yhteiskuntakybernetiikka (1976). Tuossa kirjassa Ahmavaara pyrki asettamaan inhimillisen toiminnan subjektiivisen ja objektiivisen puolen samaan matemaattiseen teoriakehykseen.
    Kenties lohduttavaa on – ainakin demokraattisen parlamentarismin kannalta – että matemaattisen tarkastelun perusteella inhimillisessä, ihmisen historiallisessa tilanteessa ”ei ole tieteellisesti ainoata ’oikeata’ johtajaa eikä myöskään tieteellisesti ainoata ’oikeata’ tekoa”.
    ”Koska kenelläkään ei ole täydellistä tietoa todellisuudesta”, Ahmavaara perusteli, ”ei kenenkään pitäisi tieteellisin perustein väittää tietävänsä, mikä mahdollisista teoista on ehdottomasti paras.”
    Mistäköhän johtuu, että juuri nyt, 2010-luvulla, niin monet esiintyvät kaiken tietävänä huutavan äänenä korvessa. Jopa eturivin näyttelijät tietävät kuinka maa makaa ja mitä sille pitää tehdä. Meni rooli päähän.


Vallankumous on tietysti romanttinen juttu. Sorrettu voittaa sortajan, sade loppuu ja aurinko paistaa.
    Bertolt Brechtin runot vallankumouksellisesta ja puolueesta kuulostavat komeilta – varsinkin jos runon kuulee eturivin näyttelijän esittämänä – mutta kuinka tarkasti Brechtin runoja pitää lukea ja kuunnella?
    Kun muiden rohkeus pettää, vallankumouksellisen rohkeus kasvaa. ”Missä on vaiettu / siellä hän puhuu”, Brecht kuvaa vallankumouksellista. ”Missä hän istuu pöytään / siellä istuu tyytymättömyys pöytään” ja ”minne hänet karkotetaan, sinne / karkotetaan kapina, ja mistä hänet ajetaan pois, / sinne jää levottomuus”.
    Vähän ikävä ihminen, tämä kumouksellinen.
    Brechtin vallankumouksellinen kuulostaa melkein lännenmieheltä, joka pelastaa koko kylän, mutta ei ole kuitenkaan, koska vallankumouksellinen ja puolue kuuluvat yhteen, ja puolue on tärkeämpi kuin sen jäsenet. ”Osoita meille tie jota kulkea”, Brecht pyytää puolueelta, ”ja me kuljemme sitä /sinun kanssasi… Me voimme erehtyä ja sinä voit olla oikeassa, / älä siis eroa meistä!”
    Mistä voimme tietää mitä tiedämme yhteiskunnasta?
    Mistä tiedämme ketä sorretaan ja kuka sortaa?
    Mistä tiedämme kenen arvot ovat parempia kuin toisen?
    Mistä tiedämme, lopulta, kuka istuu eturivissä ja kuka takana?


Leikitellään sanoilla kuin palloilla.
    Ilmassa niitä on viisi yhtä aikaa. Huomasitko?
    Palataan katsomoon.
    Eturivistä kaikki lähellä oleva näyttää isolta ja tärkeältä. Pelin asetelmia on vaikeampi nähdä. Takarivistä katsoen pelaajat näyttävät pieniltä ja yhdentekeviltä, mutta piippuhyllyltä kentän kaikki osat ja pelaajien suhteet toisiinsa paljastuvat kirkkaiden valojen loisteessa.
    Se joka istuu eturivissä, ei näe takanaan istuvia lainkaan. Ehkä hän kuulee kuiskauksia ja äänien kohinan. Takarivissä istuva näkee kaikki edessään olevat, tosin selkäpuolelta.
    Mille riville lippu kannattaa ostaa?


Kyösti Salovaara, 2018.
Vallan temppeliin ken tästä käy...


torstai 23. elokuuta 2018

14 km


[ohrapellon reunalla kaupungissa]


Kyösti Salovaara, 2018.
Idylli moottoritien kupeessa, tässä kaupungissa.



Babylon. Ninive. Rooma. Ateena. New York.
    Helsinki?
    Suomi?
    Kaupunki?
    Lähdin viiden päivän matkalle, pakkasin laukkuni ja otin kannettavan mukaan. Ystävän koira tarvitsi kaitsijaa. Ikätoveri, melkein.
    Ajoin autolla, en lentänyt.
    Matkaan meni noin viisi minuuttia.
    Päädyin ohrapellon reunaan, Keravanjoen tuntumaan, Tuusulanväylän kohinaan: ”Naapurilähiöön”.
    Idylliä ja meteliä, entisiä aikoja ja nykyhetken pärinää. Koneet nousevat jyristen lentokentältä. Istun puutarhassa ja koira makailee suihkulähteen vieressä. Kaksi ikämiestä ”hoitamassa” toisiaan. Koira kallistaa päätään ja kuuntelee suihkulähteen solinaa. Minä siemailen espressoa ja espanjalaista brandyä. Viimeisiä kesäpäiviä?
    Andalusiassa muslimit osasivat käyttää vettä hyväkseen. Suihkulähteet patioiden keskellä toimivat tuulettimina kuumina kesäpäivinä.
    Ohrapellon reunalta on Helsingin keskustaan autolla noin 14 kilometriä. Pellot alkavat kehäykköseltä pohjoiseen. Pariisissa tämä kaikki mahtuisi ”kantakaupunkiin”. Suomessa kaupungin ja maaseudun väliin jää lähiö.
    Missä kaukio on?


Laskutavasta riippuen 70-80 prosenttia suomalaisista asuu lähiöissä. Niinpä esimerkiksi Kallio ei ole tyypillistä suomalaista kaupunkia.
    Erään tutkimuksen mukaan Helsingin Sanomat kirjoitti lähiöistä 1960-luvun taitteessa innostuneesti. Lähiöt ilmensivät modernin kaupungin lupausta. Kuusikymmentäluvun puolivälissä kirjoittelu arkipäiväistyi. Aika pian alettiin kirjoittaa ongelmalähiöistä. 1990-luvulla kirjoitteluun tuli moralisoiva paatos lähiöistä slummeina, vaikka Suomessa ei varsinaisia slummeja olekaan eikä ollut.
    Joka päivä joku yhä kirjoittaa betonilähiöistä.
    Mutta kun kävelee suomalaisessa lähiössä kesällä, betonia on vaikea löytää puiden ja pensaiden keskeltä. Taloja on harvakseen, niiden välissä on ilmaa ja kasvillisuutta enemmän kuin sielu sietää. Talot ovat yleensä matalia, niiden parvekkeilta näkyy puita ja pensaita, jossakin toinen parveke.
    Kerrostalojen reunamilla on sitten rivi- ja omakotitaloja. Jostakin syystä betonilähiöitä moittivat eivät huomaa niitä lainkaan, vaikka pieniä taloja riittää kapeiden raittien varrelle ja kylämäisten tonttien täytteeksi.
    Kun Helsingin pormestari kiivailee Helsingin puolesta maaseutua vastaan, hän ei puhu Helsingin tai Espoon tai Vantaan lähiöistä vaan pienestä kantakaupungin alueesta, jossa asuu vähän ihmisiä, toki niitä parempia. Espoossa ja Vantaalla ei kaiketi olekaan kantakaupunkia, on vain lähiöitä vihreän kasviston keskellä.
    Voiko kaupungissa asua asumatta kaupungissa?


Kyösti Salovaara, 2017.
Casares, kaupunki Andalusiassa.


Amerikkalaisen John Dos Passosin romaanista Suurkaupungin kasvot (Manhattan Transfer) luen:
    ”Oli kaksi kaupunkia: Babylon ja Ninive; ne oli rakennettu kivestä. Ateenassa oli kullatut marmoripilarit. Rooma lepäsi leveillä kivipaaseilla. Minareetit loistivat Konstantinopolissa kuin kynttilät Kultaisen sarven ympärillä… Pilvenpiirtäjien rakennusaineita ovat teräs, lasi, tiili ja sementti. Pienelle, kapealle saarelle ahdettuna kohoavat miljoonilla ikkunoilla varustetut rakennukset, pyramidi pyramiidin päällä kuin valkea pilvivuori ukkospilven yläpuolella…
    Punainen valomerkki. Kello soi.
    Kadunristeyksessä odottaa neljässä rivissä katuvälin pituinen autokaravaani, puskurit kiinni takavaloissa, kurasuojukset toisiaan hangaten, koneet suristen, poistoputki löyhkäten… autoja Babyloniasta ja Jamaicasta, Montauksista, Port Jeffersonista ja Pathoguesta, suljettuja yksityisautoja Long Beachiltä ja Rockwayltä, urheiluautoja Great Neckistä… autoja täynnä astereita ja märkiä uimapukuja, auringonpaahtamia niskoja, kivennäisvettä ja kuumista makkaroista tahmeita huulia… leiniköiden ja kevätesikoiden siitepölyn peittämiä autoja…
    Vihreä valomerkki. Koneet surisevat, vaihteet ratisevat. Autot lähtevät liikkeelle, liukuen pitkänä rihmana aavemaisella sementtitiellä betonisten tehdasrakennusten mustien ikkunoiden ja kirkasväristen mainosplakaattien välissä kohden valomerta, joka hehkuu kaupungin yläpuolella öisellä taivaalla kuin valtava valaistu teltta.”
    Huh!
    Oikean kaupungin romantiikkaa vuodelta 1925. Tammen julkaisema Toini Aaltosen suomennos on vuodelta 1945. Autot ja kaupungit olivat vielä tuohon aikaan Suomessa kummajainen. Auton osille ei ollut edes suomalaisia sanoja.
    Ehkäpä vasta nyt, 2000-luvulla tajuamme omakohtaisesti mistä Dos Passos kirjoitti melkein sata vuotta sitten. Mutta jos tiiviisti betonista rakennettu kaupunkikeskusta on nykyään ”muotia”, miksi lähiöiden kivitaloja edelleen haukutaan ja kirotaan? Eikö lähiöön pitäisi rakentaa enemmän (kivi)taloja eikä vähemmän? Vasta sitten se näyttäisi kaupungilta.


Harvaan rakentaminen lienee suomalainen perinne. Kuulin kyllä radiosta, en muista kuka sanoi, että Suomessakin kylät olivat aikoinaan tiheitä keskittymiä, mutta että maanjaot hajottivat kylien rakenteen kun maata saaneet talonpojat veivät talonsa sirpaloituneiden maaplänttien tykö.
    Euroopassa kylät ja pienet kaupungit ovat yhä kompakteja kokonaisuuksia. Maaseudun ja kaupungin raja on selkeä.
    Kuvassa näkyvä Casaresin andalusialaisen pikkukaupunki sijaitsee Esteponasta luoteeseen, Rondaan menevän tien varrella. Päällisin puolin tiheä, rinteelle rakennettu kaupunki näyttää harmoniselta ja esteettisesti kauniilta.
    Mutta oliko tiheään rakentaminen sittenkin pelkästään käytännöllistä, ei niinkään esteettistä ilmettä tavoittelevaa?
    Vuorien rinteille kannatti rakentaa, koska siellä oli suojassa mereltä tulevilta rosvoilta. Niin foinikialaiset, roomalaiset kuin muslimitkin Andalusian rannikolla vetäytyivät rantaviivalta hieman kauemmaksi, merirosvoilta turvaan. Kerrotaan että Julius Ceasar kävi Casaresin liepeillä rikkikylvyissä parantelemassa maksavaivojaan. Ehkä, mutta se on varmaa, että Casaresin kaupungin rakensivat maurit joskus 1100-luvulla. Arabialaista ”kaupunkisuunnittelua” siis.
    Jos rakennat kaupunkia rinteelle, olisit tyhmä jos jättäisit talojen väliin viidenkymmenen metrin tyhjän tilan (toisin kuin voi tehdä, tyhmästi tai viisaasti, tasamaalla suomalaisessa lähiössä). Keskiajalla ei ajettu autolla supermarkettiin eikä lääkäriasemalle eikä viety pentuja futisharkkoihin. Kaiken oleellisen piti olla muutaman askeleen päässä. Niin syntyi tiheään rakennettu kaupunki, jossa ihminen vietti koko elämänsä.
    Casaresissa ihmiset varmaankin joutuivat ja oppivat sietämään toisen ihmisen läheisyyttä. Suomalaisessa lähiössä saa olla jokseenkin omassa rauhassaan. Istua pihalla ja kuunnella suihkulähteen solinaa ja ajatella suuria ajatuksia pienillä aivoillaan. Koiralla vielä pienemmät.


Mitä kauemmaksi matkustat, sitä lähempänä olet. Mitä lähemmäksi menet, sitä kauemmaksi pääset.
    Tällaisia viisauksia tulee mieleen. Vastakohtaparissa on jokin juju, mitä ei sanoilla selitä.
    No, kuuntelen Vivaldia lähiössä, venetsialaista kaupunkimusiikkia, en siinä mistä kirjoitan, ja kirjoitan mitä mieleen tulee enkä ajattele sanovani sen enempää kuin sanon, vaikka luulen tietäväni, että on kahdenlaisia ihmisiä, niitä jotka istuvat kahviloissa ja niitä jotka eivät istu ja että ne jotka istuvat, ovat ylivertainen ”luokka” niihin nähden, jotka eivät istu.
    Ollakseni rehellinen: luin edellisen ajatuksen espanjalaisesta kahvilasta saamastani sokeripussista.
    Sen esitti Montmartren rinteillä asunut ranskalainen Georges Courteline 1800-luvulla. Ollakseni kohtuullinen laitan pisteen tähän lähelle.


Kyösti Salovaara, 2018.
Ohrapelto Naapurilähiössä.

torstai 16. elokuuta 2018

Käykö kulttuuri kaupaksi?


[sivistyksen pinnalliset syöverit]


Kyösti Salovaara, 2018.
Julkisin varoin rakennettu Finlandia-talo.
Alvar Aallon suorat viivat.


Kulttuuri on tapoja.
    Mitä muuta se on?
    Rakennusten seiniä? Kirjojen lehtiä? Nuotteja ja maalauksia? Pintaa vai jopa sisältöä? Jos sisältöä, mitä se sitten on? Kuvia ja kertomuksia maailmasta, monia kuvia, monia sanoja, monia viivoja? Pallon liikettä vihreällä nurmikolla?
    Pinnan näkee paremmin kuin sisällön.
    Ehkä muuta ei olekaan, vaikka haluamme kuvitella, että on. Siksi toivomme että sivistys on muutakin kuin tapoja ja pintoja.
    Toinen menee pubiin oluelle, toinen hyvin pukeutuneena oopperaan.
    Ensimmäinen maksaa omasta pussistaan ilonsa (ja surunsa), toiselle tarjotaan verovaroilla subventoitu pääsylippu. Edellinen ilmentää yhteiskunnassa vallitsevia tapoja, jälkimmäinen unelmaa sivistyksestä.
    Edellisen ja jälkimmäisen käyttäytymistä ei kuitenkaan voi irrottaa toisistaan. Molemmat tarvitaan jotta toinenkin olisi.


Jos olisi höyhen, voisi leijailla maiseman yli ja tarkkailla tilannetta.
    Nyt täytyy painaa maata raskain askelin. Sammakkoperspektiivistä kaikki näyttää suuremmalta kuin taivaalta katsoen.
    Kun nousee Eduskuntatalon graniittiportaat ylös ja kääntyy, näkee edessään suomalaisen plaza mayorin. Vasemmalla on laatikkomainen musiikkitalo, edessä kohta valmistuva pompöösi kirjasto ja oikealla suippenevaa hangaaria muistuttuva nykytaiteen museo Kiasma. Musiikin, kirjallisuuden ja maalaustaiteen taianomainen kehä, taiteiden ja sivistyksen pinta.
    Selkäsi takana on parlamentti, kansanvallan dynaaminen ikoni, ei siis kiveen hakattu vaikka kivestä rakennettu. Kirjaston ja Kiasman välissä kurkkii kuokkavieraana Sanoman lasitalo. Se sopii hyvin vallan ja kulttuurin aukiolle, onhan se itsekin sekä kulttuurilaitos että vallankäyttäjä. Lasisten ikkunoiden läpi on helppo tarkkailla plaza mayorin kulttuurin ja vallankäytön voimavirtoja.
    Espanjalaisissa kaupungeissa, kuten Madridissa, Palmassa ja Salamancassa vanha plaza mayor on rakennustaiteellinen helmi, elegantti ja harmoninen, elämää ja historiaa pursuva. Helsingissä se on moderni sekasotku, jonka läpi soljuu Mannerheimintien liikenne.
    Sivistystä ja arkipäivää samassa paketissa. Vanhempi vallan ja kulttuurin aukio sijaitsee Helsingissä toisaalla.


Eurooppalainen sivistys luisuu, sanoi ja kirjoitti Aleksis Salusjärvi Ylen kolumnissa elokuun kuudentena. Vain Saksassa ja Ruotsissa tajutaan, että kulttuuri tarvitsee lisää rahaa, ja että nimenomaan digitaaliseen kulttuurin kannattaa satsata.
    Jotta joku ”luisuisi”, tarvitaan alamäki.
    Salusjärven mielestä useimmat valtiot ovat heittäneet kulttuurin alamäkeen, vaikka Suomessakin kulttuuri saa julkista tukea noin miljardin joka vuosi. Enemmänkö tarvittaisiin?
    Salusjärvi – päätoimittaja, kriitikko, kulttuurivaikuttaja – totesi, että Saksassa ja Ruotsissa ”kulttuuri nähdään bisnestä suurempana kokonaisuutena. Rahoituksen kasvulla pyritään ennen kaikkea huomioimaan vähemmistöjä ja lisäämään yhdenvertaisuutta. Molempia maita on helppo ihailla: ne satsaavat tuntuvasti alalle, joka paitsi maksanee itsensä takaisin, myös vähentää eriarvoistumista.”
    Realismia vai toiveajattelua, Aleksis?
    Miten oopperan tai klassisen musiikin tukeminen verovaroilla vähentää eriarvoistumista? Kun nuoriso ei kohta lue lainkaan kaunokirjallisuutta, lisääkö yhdenvertaisuutta (ja sivistystä) se, että uudessa kirjastossa pelataan enemmän videopelejä kuin luetaan kirjoja?
    Suomi on teattereiden maa. Katsomot täyttyvät ”eläkeläismummoista”. Tässä mielessä julkinen tuki korkeakulttuurille lisää demokratiaa, yhdenvertaisuutta. Mutta vähentääkö se eriarvoisuutta?
    Pitäisikö pubiin askeltavaa keski-ikäistä ja vähän vanhempaakin miestä tukea julkisin varoin samalla periaatteella kuin teatteriin ja oopperaan menevää eläkeläistätiä? Jos ei pitäisi, niin miksi ei?


Kyösti Salovaara, 2018.
Internationalistinen KTP kiittää fanikatsomoa.


Kävin viime viikolla Kotkassa katsomassa futismatsia. Divaripelissä kotkalainen KTP voitti jännittävässä ottelussa helsinkiläisen HIFK:n. Peli oli kohtuullisen taitavaa, elävää ja yritteliästä, molemmin puolin.
    Toisella sarjatasolla pelaavan KTP:n joukkueessa on mm. tämmöisiä nimiä: Mello, Silva, Coubronne, CelikVilaboa, Watson-Siriboe, Osei ja James.
    Jalkapallo on maailman suosituin urheilulaji. Tie Euroopan huippujoukkueisiin on pitkä ja kivinen, ja sinne pääsy edellyttää valtavaa lahjakkuutta, ahkeruutta ja kenties myös onnea. Kummallista on että eurooppalaisessa marginaalissa pelaavaan kotkalaiseen jalkapallojoukkueeseen on riittänyt ammatikseen pelaavia miehiä jopa Espanjasta, Brasiliasta ja Ranskasta.
    Jalkapallojoukkue ei pelaa pääsääntöisesti yhteiskunnan tuella. Kotkassa divaripeliäkin käy katsomassa yli 2000 katsojaa. Sekään ei ole kannattavaa bisnestä, mutta miksi teatteri tai ooppera ei pysty toimimaan ”kannattavasti”, vaikka se esittelee koko ajan sekä suomalaisia että kansainvälisiä huipputaiteilijoita? Vai pitäiskö tyytyä maakuntatason kykyihin?
    Jalkapalloilijan – tai minkä tahansa urheilijan - ”taso” mitataan joka päivä. Hän saa sen palkan minkä ansaitsee – hieman ilkeän kyynisesti sanoen.
    Miten kirjailija, viulisti, taidemaalari ja oopperalaulaja tulisi hinnoitella?
    Hesarissa kerrottiin, että suuret musiikkifestivaalit toimivat nykyään yrityspohjalla. Liput viikonlopun festivaaleille (Flow, Ruisrock, Weekend) maksavat noin 170-210 euroa, vaikka festivaalit saavat jonkin verran julkista tukea. Jos päättelen oikein, niin melko nuori yleisö maksaa noin kalliita lippuja päästäkseen konserttiin. Sitä vastoin varakas vähemmistö olettaa saavansa runsaasti julkista tukea mennessään oopperaan tai klassisen musiikin konserttiin.
    Miten ”köyhillä” on varaa tukea ”varakkaita? Ja samalla maksaa omasta pussistaan se ”taide” ja ”sivistys” josta pitävät?


Yhteiskunnallisessa keskustelussa puhutaan paljon ja epämääräisesti ”tasa-arvosta” ja ”eriarvoistumisesta”, miettimättä sen enempää mitä termeillä tarkoitetaan.
    Mahdollisuuksien tasa-arvo on sitä vastoin konkreettinen asia. Esimerkiksi peruskoulu luo pohjaa mahdollisuuksien tasa-arvolle, mutta se ei takaa kenellekään aineellista tasa-arvoa, ei kai edes sivityksellistä tasa-arvoa.
    ”Jos mahdollisuuksien tasa-arvossa on kyse yhtä lahjakkaiden ihmisten tasa-arvosta”, Ruurik Holm miettii kirjassaan Yksilönvapaus (- tulevaisuuden hyvintointivaltion peruskivi), ”yhtä lahjakas viulusti ja virkamies ovat oikeutettuja yhtäläisiin mahdollisuuksiin.”
    Kunpa tuon voisikin jotenkin mitata… mutta ehkä todellisuus mittaa sen ”kovalla” tavalla.
    ”Useimmissa yhteiskunnissa virkamiehen tehtäviä on tarjolla lahjakkaille virkamiehille enemmän kuin viulistin tehtäviä yhtä lahjakkaille viulusteille”, Holm toteaa. ”Mahdollisuudet riippuvat pitkälti erilaisten taitojen yhteiskunnallisesta kysynnästä.” On helpompi tasata tuloeroja kuin rakentaa yhteiskunta, jossa jokainen voisi toteuttaa tasa-arvoisesti omaa lahjakkuuspotentiaaliaan. ”Ihmisillä voi olla taitoja, joille ei yksinkertaisesti löydy järkevästi laajamittaista kysyntää edes julkisesti tuettuna.”
    Ranskalaisen jalkapalloilijan on helpompi pelata ammattikseen jopa Suomessa kuin samantasoisen ranskalaisen viulistin ylipäänsä saada elantonsa viulua soittamalla. Se johtuu yhteiskunnallisesta kysynnästä, tässä tapauksessa globaalista kysynnästä.
    Suomalaiset yleisurheilijat eivät pärjänneet Berliinissä. Nyt vaaditaan rakenteiden muuttamista ja lisää rahaa urheilijan pussiin. Mutta mitä jos ongelmana onkin yksilön lahjakkuuspotentiaalin rajallisuus? Nythän se mitattiin globaalilla asteikolla senteillä ja sekunteilla.


Kyösti Salovaara, 2018.
Helsinkiläinen uusi "plaza mayor":
musiikin, sanan, kuvan ja vallan aukio.


Kuinka moni kaunokirjallisuutta kirjoittava kirjailija elää pelkästään kirjojensa tuotolla Suomessa?
    Ei kovin moni. Entä muualla? Ei kovin moni sielläkään.
    Tästä huolimatta kirjoja julkaistaan meillä ja muulla enemmän kuin koskaan. Tai melkein enemmän. Jonkinlaista luisua on nähtävissä genretasolla – meillä ja muualla.
    Onko tämä kultuurin ongelma vai yhteiskunnan ongelma? Onko kysymys pahasta tahdosta, sivistystahdon puutteesta vai pelkästään elämän normaalista dynamiikasta, jolla ei ole mitään tekemistä markkinatalouden eikä hyvinvointivaltion rakenteen kanssa?
    Onko kulttuuri muna vai kana? Vai pelkästään tyhmä kysymys edellisellä tavalla esitettynä?


Ehkä, ehkäpä… toisenlaisessa yhteiskunnassa kirjoja kirjoitettaisiin ja viulua soitettaisiin ainoastaan huvikseen, itseään ilmaistaakseen eikä lainkaan ammattimaisesti, ansaintamielessä.
    Näin ainakin haaveili Karl Marx, joka sanoi että kommunistinen yhteiskunta hävittää kapitalismin työnjaon synnyttämät ammatilliset roolit: ”Joka tapauksessa kommunistinen yhteiskuntajärjestys poistaa taiteilijan alistumisen nurkkakuntaiseen ja kansalliseen rajoittuneisuuteen, joka kokonaan aiheutuu työnjaosta, samoin kuin taiteilijan sulkeutumisen jonkin taidelajin piiriin, jolloin hän esiintyy pelkkänä taidemaalarina, kuvanveistäjänä jne., niin että jo pelkkä hänen ammattinsa nimi riittää ilmaisemaan hänen ammattikehityksensä rajoittuneisuutta ja hänen riippuvuuttaan työnjaosta. Kommunistisessa yhteiskunnassa ei ole taidemaalareita vaan pelkkiä ihmisiä, jotka muun ohessa harjoittavat maalaustaidetta.”
    Marxin ajatus vuosien takaa saattaisi viedä keskustelun taiteilijan asemasta ja kulttuurin tukemisesta uudelle polulle.
    Kenties Marx oli utopisti ja haaveilija, ja hän maalasi illuusion yhteiskunnasta jollaista ei voi olla olemassa, mutta edellä lainattu, melkein anarkistinen unelma kuulostaa raikkaalta aikamme työsuhde-eduista keskittyvään taidepuheeseen verratessa.
    ”Kirjailijan täytyy ansaita voidakseen pysyä hengissä ja kirjoittaa”, Marx sanoi, ”mutta hän ei missään tapauksessa saa pysyä hengissä ja kirjoittaa ansaitakseen.”


Kyösti Salovaara, 2016.
Yksityisen ja yhteisen rahan synteesi,
Guggenheim Bilbaossa.
Frank Gehryn leikittelevät muodot.

torstai 9. elokuuta 2018

Sikoruokapönttö


[ja unohtamisen harmillinen ”ihanuus”]

Kyösti Salovaara, 2018.

Hyviin tapoihin ei kuulu aloittaa kirjoitusta kysymyksellä.
    Aloitan kuitenkin.
    Mitä muistamme kun me muistamme?
    Tähän lisään rinnalle kysymyksen: Mitä me tiedämme kun tiedämme?
    Mutta koska haluan panna paremmaksi, heitän point blank inhorealistisen kysymyksen: Mitä muka tiedämme kun me muka tiedämme jotakin?
    Puutarhuri kertoi radiossa, että viime kesänä ei tarvinnut vetää kasteluletkuja Helsingin kaupungin puutarhoihin, koska satoi koko ajan.
    Entäpä viisi vuotta sitten? Millainen kesä silloin oli? Tai muistatko miten aurinko paistoi kesällä 1994? Entä elokuun yhdeksäntenä vuonna 1978?
    Kuluvaa kesää päivitellessä muistan, että ensi viikolla tai seuraavalla tervapääskyt lentävät Suomesta pois.
    Viime kesänäkin muistin, mutta oliko silloin Suomessa tervapääskyjä juuri lainkaan?


Jaakonpäivänä Aloma Rodríguez pohdiskeli El País-lehdessä, miksi ihminen muistaa hyvin missä paikassa ja millaisessa asussa ja millaisessa tunnelmassa hän luki jotakin tiettyä romaania, mutta ei muista paljoakaan lukemastaan, siitä millainen juoni kirjassa oli ja millaisia ihmisiä sen ympärille oli punottu.
    Rodríguez lainasi jutussaan amerikkalaisia lehtiä ja muistamisesta tehtyjä tutkimuksia. Hän päätyi ajatukseen, että lukeminen on eräänlaista narsismia: se kertoo meille myöhemmin millaisia ihmisiä olimme, kun löysimme jonkun tekstin luettavaksi. Usein muistamme fyysisen suhteemme teokseen, mutta emme muista mitä kirjassa oikeastaan kerrottiin.
    Muistamisen, tai pikemminkin unohtamisen ongelma on siinä, että luettua pitäisi palauttaa yhä uudestaan mieleen ensimmäisen vuorokauden aikana, jotta siitä jäisi pysyvä jälki aivoihin. Ja kuinka moni meistä tekee tuota ”palauttamista” luettuaan kaunokirjallisen teoksen? Jos haluat muistaa mitä olet lukenut, mieti sitä yhä uudestaan nimenomaan sillä hetkellä kun olet unohtamassa sen.
    Rodríguezin jutussa oli mielenkiintoinen havainto tv-sarjojen katsomisesta. On huomattu, että ne jotka katsovat jotakin sarjaa vaikkapa kerran viikossa, muistavat siitä enemmän kuin ne, jotka katsovat sen (jostakin lähteestä) pötköön vaikkapa yhden päivän aikana.
    Väitetään, että kaunokirjallisuus opettaa lukijansa empaattiseksi, ymmärtämään toisia ihmisiä.
    Miten se on mahdollista, jos ihminen unohtaa useimmiten lukemansa 24 tunnin sisällä? Narsismi toki lukemalla vahvistuu, kuten edellä todettiin.


Ilmainen ei tietenkään ole ilmaista, mutta leikitään että on.
    The Guardian-lehti haastatteli muutama päivä sitten israelilaista historiantutkijaa Yuval Noah Hararia, joka on noussut tiedettä popularisoivien kirjoittajien huipulle parilla kirjallaan, joista ensimmäinen käsitteli ihmisen menneisyyttä ja toinen tulevaisuutta. Kolmas, nykyhetkeen paneutuva teos on juuri ilmestymässä.
    Haastattelussa Harari kritisoi kuvitelmaamme, että olemme vapaita yksilöitä ja sanoi, että ilmainen tiedonvälitys on erittäin vaarallista. Hänen mielestään ihmiset kuvittelevat ajattelevansa ja tuntevansa pelkästään oman sisäisen mielensä ehdoilla, vaikka nykymaailmassa ajatukset ja tunteet tulevat manipulointikoneiston kautta ulkoapäin. Koneisto tietää mitä sinun tulee ajatella. Ihminen luulee ajattelevansa, vaikka ei ajattele vaan toistaa muualla ajateltua.
    Siksi ilmainen media on Hararin mielestä vaarallista; se on vastuutonta manipuloidessaan miljoonien mieltä. Media, varsinkin ilmainen media pyrkii vain herättämään huomiota totuudesta välittämättä. ”Me maksamme mielellämme laadukkaista vaatteista, ruoasta ja autoista”, Harari totesi ja kysyi: ”Miksi emme halua maksaa laadukkaasta informaatiosta?”
    Tuttua puhetta, eikö vaan?
    Ironia on siinä, että haastattelu julkaistiin ”ilmaisessa” laatulehdessä, sillä Guardianilla ei ole (verkossa) maksumuuria, ja taatusti lehti on laadukkaampi kuin esimerkiksi Helsingin Sanomat.
    Toki säätiön julkaisemalla Guardianilla on taloudellisia vaikeuksia. Lehti kertookin nettisivuillaan, että 800 000 lukijaa tukee sitä vapaaehtoisesti. Minäkin tuen muutamalla kympillä vuosittain, koska ilmaisen käyttämisestä tulee huono omatunto. Se johtuu siitä, että tietää ettei mikään ole lopulta ilmaista.


Kyösti Salovaara, 2018.


Onko maailma siis muuttunut? Onko nykyihminen jotenkin eri tavalla ulkopuolisen manipulaation kohteena kuin aikaisemmin? Mitä manipulaatiota papit ja paavin lähettiläät kirkoissa aikoinaan harjoittivat?
    Umberto Eco sanoo Laurent Binetin romaanissa Kuka murhasi Roland Barthesin? että "Ateenan kaupunkivaltiossa oli kolme tukipilaria: gymnaasi, teatteri ja retoriikkakoulu. Viihdeyhteiskunnassamme on yhä merkkejä tästä kolmijaosta, sehän nostaa julkimoiksi kolmenlaisia ihmisiä: urheilijoita, näyttelijöitä (tai laulajia, antiikin teatterissa se oli yksi ja sama) ja poliitikkoja.”
    Econ mukaan kolmas kategoria on tähan asti ollut kaikkein vahvin, koska se edellyttää kaikkein tehokkaimman aseen eli kielen hallintaa. Ja kielen hallinta on aina ollut politiikan keskeinen haaste, Eco jatkaa, myös jo feodaaliaikana. Niinpä Machiavelli ”selittää ruhtinaalle, että ihmisiä ei hallita voimalla vaan pelolla, eikä se ole sama asia: pelko syntyy siitä, kun puheella hallitaan voimaa. Allora, se joka osaa puhua, kykenee herättämään pelkoa ja rakkautta ja on käytännössä maailman valtias!”
    Pelon herättäjä on maailman valtias!


Ilmainen ja maksettu media kipittävät usein rinnakkain kuin kaksi pässiä saman tolppaan kiinnitettyinä. Niiden väliltä on vaikea etsiä vastakohtaisuutta, erimielisyyttä
    Yle julkaisi kyselytutkimuksen muovipusseista.
    Siinä 37 % suomalaisista halusi kieltää muovipussit kaupan kassoilta.
    Ihmiset olivat ilmeisesti pelästyneet kuvia, joissa muovijätteiden pyörre kiertää valtamerellä itseään kuin hirvittävä uudenlainen roskaversumi.
    Tosiasiassa Suomessa muovipussit eivät päädy mereen, vaan kierrätykseen tai polttolaitokseen (vantaalaiset saavat ”ilmaista” energiaa). Mutta pelästytetty ihminen ei osaa ajatella asioiden mittakaavaa, ei suhteuttaa määriä todellisuuteen eikä miettiä omaa käyttäytymistään suhteessa globaaliin käyttäytymiseen.
    Tanskalaisen tutkimuksen mukaan kangaskassia pitää käyttää kauppakassina 7000 kertaa ennen kuin se on ekologisempi valinta kuin kerran käytetty muovikassi. Jos käyt kaupassa kolme kertaa viikossa, niin vasta 45 vuoden päästä alat ”suojella” luontoa kangaskassillasi. Onkohan se ehjä vielä silloin? Kuinka monta kertaa pesit sen 45 vuoden aikana ja tuhlasit energiaa?
    Ylen tutkimuksessa hätkähdytti eniten ihmisten asenne: kielletään muilta se mitä itse emme halua! Tällä ei ole mitään tekemistä järjen tai järkevyyden kanssa.
    Kielletään se mitä en itse pidä tärkeänä. Kielletään sitä mitä itse paheksun. Kielletään se mistä en itse välitä.
    Kielletään muut kuin Minä!


Sikoruokapönttö sijaitsi "keskipihan" reunalla, roskalaatikon vieressä. 32 asunnon puutaloyhteisössä Kotkan saarella, Museokadulla Sapokan äärellä, puutalojen välissä molemmilla ”keskipihoilla” oli oma sikoruokapönttönsä ja roskalaatikkonsa.
    Sikoruokapönttö oli peltitynnyri ja siinä oli jonkilainen kansi, ei kovin tiivis. Pönttöön kaadettiin ruoantähteet semmoisenaan. Vieressä olevan lautarakenteisen roskalaatikon kansi oli yhtä harva. Lautojen välistä pilkotti roskikseen kannettuja tavaroita.
    Sikoruokapöntön ja roskalaatikon (josta löytyi ”aarteita”) vierellä ja äärellä lapset viettivät paljon aikaa, me pojat 50-luvulla. Siellä näki rottia ja matoja ja valkoisia toukkia ja ties mitä. Sikoruokapöntön kansi piti avata, jotta pääsi kauhistumaan: Hyiiii! Haju kestettiin miehekkäästi. Ja kun silmäluomeen sitten ilmestyi näärännäppy, äiti tivasi vihaisesti: ”Olitsiä taas leikkimäs roskalaatikol?”
    Sikoruokapöntöt tyhjennettiin kun ne olivat täynnä liejuisen limaista ”sapuskaa”. Ne kuljetettiin hevosen vetämillä kärryillä kunnalliskodin sikalaan.
    Muistanko muka oikein? Oliko kunnalliskodissa sikala?
    Viisikymmentäluvun meininki haisi pahalta.


Kyösti Salovaara, 2018.