Liplattaa

[sanan ja valon oikkuja]

Kyösti Salovaara, 2018.

Perjantai-iltana soudettiin lammen keskelle odottamaan kuunpimennystä.

    Auringon laskettua lampea reunustavat puut heijastuivat veden pintaan luonnon kalligrafeina. Kaakkurit olivat vaienneet, lopettaneet kidutukselta kuulostavan huutelun.

    Kuuta ei näkynyt. Etsittiin sitä myös rannan tuuheiden mättäiden alta.

    Koko juttu alkoi tuntua ”valeuutiselta”.

    Kun yötuuli virisi hentona, veneen laitoja vasten osuvat pienet laineet liplattivat rauhoittavasti. Liplatusta ei voi kuvailla, se pitää kuulla paikan päällä.

    Valon ja veden äänen värinä muuttuu sanoiksi.

    Kun elämä liplattaa, tiedämme miltä sanat kuulostavat.

Sanotaan että pätevän taidemaalarin tunnistaa siitä, kuinka hyvin hän tavoittaa meren ja ylipäänsä veden luonteen maalauksiinsa. Modernistit eivät edes yritä; he hajottavat ja pilkkovat merenkin kirkuviksi pisaroiksi.

    Veden maalaaminen saattaa olla vaikeaa sen tähden, ettei vesi ole minkään väristä. Kun maalaa veden pintaa, täytyy kuvata jotakin muuta, jotakin mikä heijastuu siihen ylhäältä tai alhaalta. Heijastuminen ja sen heijastumisen kuva menee pintaa syvemmälle, kertoo muusta kuin vedestä, seesteisen meren tai tyynen lammen pinnasta.

    Elämän liplatustako taiteilija yrittää vangita?

    Vaikea tehtävä, myönnetään.

    Vähän sen jälkeen kun Pablo Picasso oli tavannut Dora Maarin, tunnustetun valokuvaajan, surrealistin ja upean naisen, jonka kasvoja Picasso sitten myöhemmin pilkkoi ja raateli maalauksissaan, hän tunnusti valokuvaajalle, että myös hän oli kokeillut valokuvausta, mutta se ei ollut häntä varten.

    ”Eikö?” Dora Maar kysyi.

    ”Ei. Liian ennustamatonta”, Picasso perusteli. ”Toisin kuin maalaustaide, jossa ohjat ovat taiteilijalla, eikä suinkaan auringon oikuilla.”

    Maar sanoi, että aurinko on kuin maali. Miten niin, kysyi Picasso.

    ”Ensin on työskenneltävä sen asettamien rajojen ja sen oikkujen ehdoilla”, Maar selitti. ”Harjoittelun myötä niitä oppii käyttämään hyödykseen. Taiteilija oppii kuulemaan mitä se tahtoo.”

    ”Mutta maaliin voi koskea”, Picasso jatkoi epäilyään. ”Sitä voi levittää pensselillä ja sormenpäällä.”

    ”Aurinko osaa yllättää”, Maar sanoi. ”Se leikkii taiteilijan kanssa. Ja filmi paljastaa asiat, jotka eivät näy paljaalla silmällä. Saattaisit nauttia siitä enemmän jos luopuisit kontrollista.”

Kyösti Salovaara, 2018.

Valo paljastaa elämän ja olevaisen. Taiteilijan viiva ja kankaalle maalattu väri paljastavat vähän tai enemmän sekä elämästä että pensseliä kontrolloivasta taiteilijasta, ihmisestä.

    Liplatus syntyy vasta kun pienet laineet osuvat johonkin, veneeseen tai rantakiveen.

    Valokuva syntyy vasta kun valo osuu kameran objektiiviin, valoa kuvaksi muuttavaan filmiin tai kennoon.

    Lauseet syntyvät vasta kun elämä koskettaa tarkkailijaa, samalla tavalla kuin laineet veneen kylkeä.

    Pinnalta tuntuu, että sanat ovat täysin kirjoittajan hallussa, hän kontrolloi, tietää miten sana kirjoitetaan ja luulee tietävänsä mitä se tarkoittaa.

    Luulee tietävänsä mitä sana tarkoittaa.

    Mutta kenties kirjoittaja yliarvioi itsensä, kykynsä eikä huomaa pienten laineiden liplatusta.

    Kun nyt sattumalta luen Roland Barthesista (Laurent Binet: Kuka murhasi Roland Barthesin? Gummerus, 2017.), niin… Barthes osoitti että kirjallisessa teoksessa (ainakin J.F. Kahnin mukaan) on kolme tasoa: kieli, tyyli ja kirjoitus. Tyyliä kontrolloidaan, ja "kirjoitus, kuten Barthes sanoi, on laajassa mielessä poliittista, toisin sanoen kirjoituksen kautta ilmenee kirjailijan tiedostamattakin se, mitä hän on sosiaalisesti, kulttuurisesti, alkuperältään, yhteiskuntaluokaltaan, ympäröivän yhteiskunnan edustajana... ja vaikka hän joskus kirjoittaisi jotain itsestään selvää - vaikkapa Racine näytelmässään: 'Vetäytykäämme huoneisiimme' siis jonkun yhdentekevän lauseen - sepä ei ole yhdentekevä, väittää Barthes. Vaikka pitäisi lausetta itsestään selvänä, se on epäilyttävä, pinnan alla piilee jotain, mikä sen kautta tulee esiin."

    Damien Lecarpentier puolestaan sanoo teoksessa 1900-luvun ranskalainen yhteiskuntateoria (Gaudeamus, 2015), että Barthes vastusti kirjallista realismia, joka pyrki kuvaamaan sitä, miten asiat maailmassa todella ovat, koska ei ole olemassa realistista kirjoitusta, joka voisi raportoida puolueettomasti tosiasiat. ”Kaikki kirjoitus kantaa mukanaan kulttuurikoodeja, joiden alaisuudessa se on tuotettu - se on tehty niistä… olemme kielen vankeja. Barthesin mukaan emme voi koskaan tuntea todellisuutta itsessään, koska voimme tavoittaa sen vain omien kulttuurikaavojemme ja -koodiemme kautta.”

    Picasso tuskastui, kun valokuvaajan piti alistua auringon valon oikuille. Hän käytti pensseliä ja sormenpäitä kontrolloidakseen maailman tauluihinsa, mutta mitä siitä lopulta syntyi? Liplatuksen värit mutta ei ääntä? Menettikö Picasso todellisuuden käyttäessään kontrolloivaa penseliään todellisuutta kuvatessaan?

    Pitääkö meidän myöntää, että kirjoittaessammekin altistumme tiedostamattomille todellisuuden oikuille, koska emme tiedä mitä sanat kaikkineen tarkoittavat?

Sitä ajattelee (toivoo) valitsevansa parhaiten tähän sopivat sanat.

    ”Kukaan proosakirjailija, kaikkein terävä-älyisinkään, ei täysin tiedä mitä aikoo sanoa”, totesi Jean-Paul Sartre kirjassaan Mitä kirjallisuus on? (Otava, 1967, 1976.) ”Hän sanoo liikaa tai liian vähän, jokainen lause on vedonlyönti, tietoinen riski; mitä enemmän haparoi, sitä oudommaksi sana muuttuu; niin kuin Valéry on osoittanut, kukaan ei voi ymmärtää sanaa loppuun saakka. Näin jokaista sanaa käytetään samanaikaisesti sekä sen kirkkaan ja sosiaalisen merkityksen että jonkin hämärän kaikupohjan, sanoisin melkein: sen ulkonäön vuoksi.”

    Mutta onko sanoilla ulkonäkö? Tyyli? Edes filosofisesti? Jos on, mitä luonto ”piirtää” veden pintaan antaessaan itsensä heijastua muiden nähtäväksi?

    Ja!

    Jos kirjoittaja ei tiedä mitä sanat perimmiltään tarkoittavat, kuinka lukija tietäisi sen paremmin? Epätietoisuus on yhteinen, mutta silti aivan yksilöllinen ja erilainen. Sanat (melkein kaikki sanat) liittävät kirjoittajan ja lukijan yhteiseen kokemukseen, josta kumpikaan ei tiedä mitä se lopulta tarkoittaa eikä semminkään sitä mitä toinen tarkoitti: toinen valitessaan sanan ja toinen yrittäessään lukea sen.

    Todellisuus on olemassa, mutta mistä sen löytää?

    Pienet laineet liplattavat veneen kupeessa. Puut heijastuvat veteen kuin tarkoitusta julistaen. Joku ”suuri” piirtää kalligraafeja, mutta emme tiedä ketä varten. Onko kaikki sattumaa vai hyvin tarkasti valittua?

    Sanoja on paljon, mutta vielä enemmän tarvitaan.

Kyösti Salovaara, 2018.