Käykö kulttuuri kaupaksi?

[sivistyksen pinnalliset syöverit]

Kyösti Salovaara, 2018.
Julkisin varoin rakennettu Finlandia-talo.
Alvar Aallon suorat viivat.

Kulttuuri on tapoja.

    Mitä muuta se on?

    Rakennusten seiniä? Kirjojen lehtiä? Nuotteja ja maalauksia? Pintaa vai jopa sisältöä? Jos sisältöä, mitä se sitten on? Kuvia ja kertomuksia maailmasta, monia kuvia, monia sanoja, monia viivoja? Pallon liikettä vihreällä nurmikolla?

    Pinnan näkee paremmin kuin sisällön.

    Ehkä muuta ei olekaan, vaikka haluamme kuvitella, että on. Siksi toivomme että sivistys on muutakin kuin tapoja ja pintoja.

    Toinen menee pubiin oluelle, toinen hyvin pukeutuneena oopperaan.

    Ensimmäinen maksaa omasta pussistaan ilonsa (ja surunsa), toiselle tarjotaan verovaroilla subventoitu pääsylippu. Edellinen ilmentää yhteiskunnassa vallitsevia tapoja, jälkimmäinen unelmaa sivistyksestä.

    Edellisen ja jälkimmäisen käyttäytymistä ei kuitenkaan voi irrottaa toisistaan. Molemmat tarvitaan jotta toinenkin olisi.

Jos olisi höyhen, voisi leijailla maiseman yli ja tarkkailla tilannetta.

    Nyt täytyy painaa maata raskain askelin. Sammakkoperspektiivistä kaikki näyttää suuremmalta kuin taivaalta katsoen.

    Kun nousee Eduskuntatalon graniittiportaat ylös ja kääntyy, näkee edessään suomalaisen plaza mayorin. Vasemmalla on laatikkomainen musiikkitalo, edessä kohta valmistuva pompöösi kirjasto ja oikealla suippenevaa hangaaria muistuttuva nykytaiteen museo Kiasma. Musiikin, kirjallisuuden ja maalaustaiteen taianomainen kehä, taiteiden ja sivistyksen pinta.

    Selkäsi takana on parlamentti, kansanvallan dynaaminen ikoni, ei siis kiveen hakattu vaikka kivestä rakennettu. Kirjaston ja Kiasman välissä kurkkii kuokkavieraana Sanoman lasitalo. Se sopii hyvin vallan ja kulttuurin aukiolle, onhan se itsekin sekä kulttuurilaitos että vallankäyttäjä. Lasisten ikkunoiden läpi on helppo tarkkailla plaza mayorin kulttuurin ja vallankäytön voimavirtoja.

    Espanjalaisissa kaupungeissa, kuten Madridissa, Palmassa ja Salamancassa vanha plaza mayor on rakennustaiteellinen helmi, elegantti ja harmoninen, elämää ja historiaa pursuva. Helsingissä se on moderni sekasotku, jonka läpi soljuu Mannerheimintien liikenne.

    Sivistystä ja arkipäivää samassa paketissa. Vanhempi vallan ja kulttuurin aukio sijaitsee Helsingissä toisaalla.

Eurooppalainen sivistys luisuu, sanoi ja kirjoitti Aleksis Salusjärvi Ylen kolumnissa elokuun kuudentena. Vain Saksassa ja Ruotsissa tajutaan, että kulttuuri tarvitsee lisää rahaa, ja että nimenomaan digitaaliseen kulttuurin kannattaa satsata.

    Jotta joku ”luisuisi”, tarvitaan alamäki.

    Salusjärven mielestä useimmat valtiot ovat heittäneet kulttuurin alamäkeen, vaikka Suomessakin kulttuuri saa julkista tukea noin miljardin joka vuosi. Enemmänkö tarvittaisiin?

    Salusjärvi – päätoimittaja, kriitikko, kulttuurivaikuttaja – totesi, että Saksassa ja Ruotsissa ”kulttuuri nähdään bisnestä suurempana kokonaisuutena. Rahoituksen kasvulla pyritään ennen kaikkea huomioimaan vähemmistöjä ja lisäämään yhdenvertaisuutta. Molempia maita on helppo ihailla: ne satsaavat tuntuvasti alalle, joka paitsi maksanee itsensä takaisin, myös vähentää eriarvoistumista.”

    Realismia vai toiveajattelua, Aleksis?

    Miten oopperan tai klassisen musiikin tukeminen verovaroilla vähentää eriarvoistumista? Kun nuoriso ei kohta lue lainkaan kaunokirjallisuutta, lisääkö yhdenvertaisuutta (ja sivistystä) se, että uudessa kirjastossa pelataan enemmän videopelejä kuin luetaan kirjoja?

    Suomi on teattereiden maa. Katsomot täyttyvät ”eläkeläismummoista”. Tässä mielessä julkinen tuki korkeakulttuurille lisää demokratiaa, yhdenvertaisuutta. Mutta vähentääkö se eriarvoisuutta?

    Pitäisikö pubiin askeltavaa keski-ikäistä ja vähän vanhempaakin miestä tukea julkisin varoin samalla periaatteella kuin teatteriin ja oopperaan menevää eläkeläistätiä? Jos ei pitäisi, niin miksi ei?

Kyösti Salovaara, 2018.
Internationalistinen KTP kiittää fanikatsomoa.

Kävin viime viikolla Kotkassa katsomassa futismatsia. Divaripelissä kotkalainen KTP voitti jännittävässä ottelussa helsinkiläisen HIFK:n. Peli oli kohtuullisen taitavaa, elävää ja yritteliästä, molemmin puolin.

    Toisella sarjatasolla pelaavan KTP:n joukkueessa on mm. tämmöisiä nimiä: Mello, Silva, Coubronne, Celik, Vilaboa, Watson-Siriboe, Osei ja James.

    Jalkapallo on maailman suosituin urheilulaji. Tie Euroopan huippujoukkueisiin on pitkä ja kivinen, ja sinne pääsy edellyttää valtavaa lahjakkuutta, ahkeruutta ja kenties myös onnea. Kummallista on että eurooppalaisessa marginaalissa pelaavaan kotkalaiseen jalkapallojoukkueeseen on riittänyt ammatikseen pelaavia miehiä jopa Espanjasta, Brasiliasta ja Ranskasta.

    Jalkapallojoukkue ei pelaa pääsääntöisesti yhteiskunnan tuella. Kotkassa divaripeliäkin käy katsomassa yli 2000 katsojaa. Sekään ei ole kannattavaa bisnestä, mutta miksi teatteri tai ooppera ei pysty toimimaan ”kannattavasti”, vaikka se esittelee koko ajan sekä suomalaisia että kansainvälisiä huipputaiteilijoita? Vai pitäiskö tyytyä maakuntatason kykyihin?

    Jalkapalloilijan – tai minkä tahansa urheilijan - ”taso” mitataan joka päivä. Hän saa sen palkan minkä ansaitsee – hieman ilkeän kyynisesti sanoen.

    Miten kirjailija, viulisti, taidemaalari ja oopperalaulaja tulisi hinnoitella?

    Hesarissa kerrottiin, että suuret musiikkifestivaalit toimivat nykyään yrityspohjalla. Liput viikonlopun festivaaleille (Flow, Ruisrock, Weekend) maksavat noin 170-210 euroa, vaikka festivaalit saavat jonkin verran julkista tukea. Jos päättelen oikein, niin melko nuori yleisö maksaa noin kalliita lippuja päästäkseen konserttiin. Sitä vastoin varakas vähemmistö olettaa saavansa runsaasti julkista tukea mennessään oopperaan tai klassisen musiikin konserttiin.

    Miten ”köyhillä” on varaa tukea ”varakkaita? Ja samalla maksaa omasta pussistaan se ”taide” ja ”sivistys” josta pitävät?

Yhteiskunnallisessa keskustelussa puhutaan paljon ja epämääräisesti ”tasa-arvosta” ja ”eriarvoistumisesta”, miettimättä sen enempää mitä termeillä tarkoitetaan.

    Mahdollisuuksien tasa-arvo on sitä vastoin konkreettinen asia. Esimerkiksi peruskoulu luo pohjaa mahdollisuuksien tasa-arvolle, mutta se ei takaa kenellekään aineellista tasa-arvoa, ei kai edes sivityksellistä tasa-arvoa.

    ”Jos mahdollisuuksien tasa-arvossa on kyse yhtä lahjakkaiden ihmisten tasa-arvosta”, Ruurik Holm miettii kirjassaan Yksilönvapaus (- tulevaisuuden hyvintointivaltion peruskivi), ”yhtä lahjakas viulusti ja virkamies ovat oikeutettuja yhtäläisiin mahdollisuuksiin.”

    Kunpa tuon voisikin jotenkin mitata… mutta ehkä todellisuus mittaa sen ”kovalla” tavalla.

    ”Useimmissa yhteiskunnissa virkamiehen tehtäviä on tarjolla lahjakkaille virkamiehille enemmän kuin viulistin tehtäviä yhtä lahjakkaille viulusteille”, Holm toteaa. ”Mahdollisuudet riippuvat pitkälti erilaisten taitojen yhteiskunnallisesta kysynnästä.” On helpompi tasata tuloeroja kuin rakentaa yhteiskunta, jossa jokainen voisi toteuttaa tasa-arvoisesti omaa lahjakkuuspotentiaaliaan. ”Ihmisillä voi olla taitoja, joille ei yksinkertaisesti löydy järkevästi laajamittaista kysyntää edes julkisesti tuettuna.”

    Ranskalaisen jalkapalloilijan on helpompi pelata ammattikseen jopa Suomessa kuin samantasoisen ranskalaisen viulistin ylipäänsä saada elantonsa viulua soittamalla. Se johtuu yhteiskunnallisesta kysynnästä, tässä tapauksessa globaalista kysynnästä.

    Suomalaiset yleisurheilijat eivät pärjänneet Berliinissä. Nyt vaaditaan rakenteiden muuttamista ja lisää rahaa urheilijan pussiin. Mutta mitä jos ongelmana onkin yksilön lahjakkuuspotentiaalin rajallisuus? Nythän se mitattiin globaalilla asteikolla senteillä ja sekunteilla.

Kyösti Salovaara, 2018.
Helsinkiläinen uusi "plaza mayor":
musiikin, sanan, kuvan ja vallan aukio.

Kuinka moni kaunokirjallisuutta kirjoittava kirjailija elää pelkästään kirjojensa tuotolla Suomessa?

    Ei kovin moni. Entä muualla? Ei kovin moni sielläkään.

    Tästä huolimatta kirjoja julkaistaan meillä ja muulla enemmän kuin koskaan. Tai melkein enemmän. Jonkinlaista luisua on nähtävissä genretasolla – meillä ja muualla.

    Onko tämä kultuurin ongelma vai yhteiskunnan ongelma? Onko kysymys pahasta tahdosta, sivistystahdon puutteesta vai pelkästään elämän normaalista dynamiikasta, jolla ei ole mitään tekemistä markkinatalouden eikä hyvinvointivaltion rakenteen kanssa?

    Onko kulttuuri muna vai kana? Vai pelkästään tyhmä kysymys edellisellä tavalla esitettynä?

Ehkä, ehkäpä… toisenlaisessa yhteiskunnassa kirjoja kirjoitettaisiin ja viulua soitettaisiin ainoastaan huvikseen, itseään ilmaistaakseen eikä lainkaan ammattimaisesti, ansaintamielessä.

    Näin ainakin haaveili Karl Marx, joka sanoi että kommunistinen yhteiskunta hävittää kapitalismin työnjaon synnyttämät ammatilliset roolit: ”Joka tapauksessa kommunistinen yhteiskuntajärjestys poistaa taiteilijan alistumisen nurkkakuntaiseen ja kansalliseen rajoittuneisuuteen, joka kokonaan aiheutuu työnjaosta, samoin kuin taiteilijan sulkeutumisen jonkin taidelajin piiriin, jolloin hän esiintyy pelkkänä taidemaalarina, kuvanveistäjänä jne., niin että jo pelkkä hänen ammattinsa nimi riittää ilmaisemaan hänen ammattikehityksensä rajoittuneisuutta ja hänen riippuvuuttaan työnjaosta. Kommunistisessa yhteiskunnassa ei ole taidemaalareita vaan pelkkiä ihmisiä, jotka muun ohessa harjoittavat maalaustaidetta.”

    Marxin ajatus vuosien takaa saattaisi viedä keskustelun taiteilijan asemasta ja kulttuurin tukemisesta uudelle polulle.

    Kenties Marx oli utopisti ja haaveilija, ja hän maalasi illuusion yhteiskunnasta jollaista ei voi olla olemassa, mutta edellä lainattu, melkein anarkistinen unelma kuulostaa raikkaalta aikamme työsuhde-eduista keskittyvään taidepuheeseen verratessa.

    ”Kirjailijan täytyy ansaita voidakseen pysyä hengissä ja kirjoittaa”, Marx sanoi, ”mutta hän ei missään tapauksessa saa pysyä hengissä ja kirjoittaa ansaitakseen.”

Kyösti Salovaara, 2016.
Yksityisen ja yhteisen rahan synteesi,
Guggenheim Bilbaossa.
Frank Gehryn leikittelevät muodot.