Camus ja minä

[Baleaareilla]

Kyösti Salovaara, 1985.

Palma de Mallorcan keskusta ja La Seu katedraali
tavaratalon ikkunasta kuvattuna.

 

Aurinkoinen loma Baleaareilla päättyi. Espanjalainen lentokone laskeutui suomalaiseen räntäsateeseen. Kotimaassa kaikki oli ennallaan, kuin ennen. Suomalainen masennus oli ennallaan.

- Kyösti Salovaara Suomen Sosialidemokraatissa 5.4.1985.

                                     Talvi

tuo jääpenkkapankkiiri, lumivuorineuvos

                        konservatiiveista jäykin

paukutti päähämme pakkasen patukalla:

       kestäkää suomalaiset

                                        kestäkää

                 kevät tulee!

Ja tulihan se

                 Mallorcalta talven karusta

                            leivot ja liverrykset hatussaan

ja jallitti meitä taas kerran.

- Arvo Turtiainen runossaan Suomalainen kevätjenkka, 1968.

Matkustaminen ei ole huvia. Näkisin siinä pikemminkin askeesin. Ihminen matkustaa sivistyäkseen, mikäli sivistyksellä tarkoitetaan salaisimman aistimme, ikuisuuden aistin harjoittamista.

- Albert Camus Baleaareilla vuonna 1935. 

Neljäkymmentä vuotta sitten maaliskuussa 1985 matkustin ensimmäisen kerran Espanjaan. Olin 38-vuotias. 

    Miksi vasta tuolloin?

    Isäni Osmo täytti 60 vuotta syksyllä 1974. Hän oli varannut koko ”perheelle” Mallorcan matkan, minulle tai veljelleni siitä kertomatta. Vanhempani olivat tehneet 60-luvun lopulta lomamatkoja Palmaan, Mallorcan ja Baleaarien pääkaupunkiin ja ihastuneet kaupunkiin ja saareen, Francon diktatuurista huolimatta.

    Mutta heinäkuussa 1974 isäni sai massiivisen sydäninfarktin. Hän itki lääkärin kertoessa ettei hän voi jatkaa työtään Eteenpäin-lehdessä.

    Mallorcan matka peruuntui tuolloin. Synttärit vietettiin Valkealan motellissa. Mutta isäni eli infarktin jälkeen vielä 17 vuotta. Mallorca oli siitä pitäen vanhemmilleni tyyssijana melkein joka talvi, kolme tai kuusi kuukautta kerrallaan. Mallorca ja espanjalainen miljöö kantoivat isän elämää pidemmälle kuin lääkärit uskalsivat ennustaa.

    Mutta miksi me vaimoni kanssa matkustimme Mallorcalle vasta 1985?

 Minä muutin mieleni - niin on tapana sanoa.

    Maaliskuussa 1985 meitä oli kolme: minä, vaimoni ja 11 kuukauden ikäinen poikamme Jaakko. Minulta meni 38 vuotta päästä Espanjaan, Jaakolta 11 kuukautta.

    Niin maailma muuttuu.

    Niin mieli muuttuu.

    Kenties - ja tämä on arvailua – uusvasemmistolaisena nuorena miehenä Francon Espanja ei minua kiinnostanut. Selitys saattaa olla jälkiviisautta, tekosyy. Ehkä pelkäsin lähteä Suomesta muualle. Oli helpompi viettää lomia Kymijoen rannalla kuin Välimerellä.

    Vuonna 1983 kävin Nizzassa. Ihastuin kaupunkiin. Se avasi sieluni Välimeren kulttuuriin. Nizza ja Riviera tietysti hehkuivat valtavaa kulttuurista spektaakkelia ja melodraamaa, jonka sisään luin itseni amerikkalaisten ja englantilaisten kirjailijoiden vällityksellä. Nizzassa kävimme toisen kerran syyskuussa 1984 kun vietimme siellä isäni 70-vuotispäivää. Jaakko oli ensimmäisellä Nizzan-matkallaan tasan viiden kuukauden ikäinen. Minä olin jo 37-vuotias.

    Niin maailma muuttuu. 

    Entä ”minä”?

Osmo Salovaara, 1985.

Plaza Mayor Palmassa.
Café solo ja lasissa Veteranoa, espanjalaista brandyä.

Kyösti Salovaara, 1985.

El Terrenosta pääsi keskustaan Paseo Maritimoa myöten.

On sanottu että Palma de Mallorca on yhdistelmä Nizzaa ja Napolia. Kenties on, vaikka Napolissa en ole koskaan käynyt enkä tiedä miltä Napoli tuntuu.

    Mutta 1983-1984 Nizzan-matkat avasivat mieleni portit Välimerelle.

    Minä muutin mieleni!

    Onko se pätevä ilmaisu? Riittääkö selitykseksi?

    Hieno englantilainen kirjailija Julian Barnes on vastikään julkaissut esseekokoelman Changing My Mind, josta The Guardian julkaisi otteen muutama viikko sitten. 

    Barnes lainaa merkittävää taloustieteilijää John Maynard Keynesiä, joka sanoi: ”Kun faktat muuttuvat, minä muutan mieleni.”

     Kuka tai mikä on se ”minä” joka muuttaa mieltään? Missä se "minä" sijaitsee?

    Aivan toisenlaisen tokaisun Barnes sieppaa ranskalaiselta dadaistilta Francis Picabialta: ”Päämme on pyöreä joten ajatuksemme voivat muuttaa suuntaansa.” 

    Barnesin johtopäätös on, ettei ole ”minää” joka muuttaa mieltään, vaan päinvastoin on epämääräisen monimutkainen mielemme, joka muuttaa meitä kun tilanteet ja kokemukset kohdataan. Mielemme luo minut, minä en luo mieltäni.

    Barnesin johtopäätös on helpottavan avara. Se sallii ”minun” olla montaa mieltä yhtä aikaa, koska mielessäni on joka tapauksessa monenlaista yhtä aikaa. Ja sitä paitsi: pyöreään päähään sopii kaikenlaista!

Kevään 1985 jälkeen vietimme kuuden vuoden aikana talvilomat Mallorcalla. Sen jälkeen, isäni kuoltua 1991, kävimme vielä joitakin kertoja siellä, mutta 2000-luvulla olen matkustanut Espanjassa muualle, ikään kuin Mallorcan herkkiä tunteita paetakseni.

    Suomalaisten matkanjärjestäjien hotellit sijaitsivat pääosin Palman kaupungin lounaisreunassa El Terrenon kaupunginosassa, Bellverin linnan alapuolelle. 1970- ja 1980-luvuilla Aurinkomatkat järjesti talveksi ns. pitkiä matkoja Palmaan. Kun kesäkausi loppui syksyllä, lentokoneiden ei tarvinnut lentää tyhjänä hakemaan lomansa päättäviä matkailijoita viedessään talvituristit Palmaan. Näin ”eläkeläiset” pääsivät halvalla kolmeksi tai kuudeksi kuukaudeksi Mallorcalle. Joulun aikaan oli lyhyt sesonki ja sitten keväällä eläkeläiset tuotiin takaisin Suomeen kun kesäkauden ensimmäiset turistit lensivät saarelle.

    Muut matkatoimistot toki lensivät ympäri vuoden saarelle, joten mekin pääsimme sinne kolme viikon lomille Hassen siivillä ja Spiesin matkoilla.

    Eläkeläisille kehkeytyi Bosquessa tiivis porukka, joka vuosien mittaan tutustui toisiinsa ja Mallorcan elämään. Isäni ja äitini ”porukassa” oli mm. konttoripäällikkö Tampereelta, kauppias Kokkolasta, eversti evp Haminasta ja lasitaiteilija Iittalasta. Kerrottiin että hän oli ilman omaa syyttään jäänyt tunnetuimpien Iittalan lasitaiteilijoiden varjoon.

    El Terrenossa asuimme usein Joan Miró -kadun varrella. Eläkeläisten hotelli Bosque sijaitsi lähellä Carrer Camilo José Celan varrella. Katujen nimet muutettiin tuollaisiksi Francon kuoltua. Sekä nobelkirjailija Camilo José Cela että modernistimaalari Joan Miró olivat muuttaneet Mallorcalle 1950-luvulla eräänlaisen sisäiseen maanpakoon Francon diktatuuria. Mallorcalla ilmapiiri oli vapaampi kuin mantereella.

    Kun ajoimme bussilla Palmasta Sollerin-kaupunkiin, reitti kulki Valdemossan kylän kautta luoteisrannikolle ja sitten jylhää rannikkoa pitkin Deiàn rantakylän läpi Solleriin, mistä 1913 rakennetulla raitsikalla pääsi kaupungin satamaan appelsiini- ja mantelipuulehtojen vieritse.

    Niin kuin tiedetään Frédéric Chopin vietti kurjan, sateisen ja kylmän talven Valdemossassa rakastettunsa Amantine-Lucile-Aurore Dupinin eli Georde Sandin kanssa. Mutta samaan aikaan myös englantilainen runoilija ja kirjailija Robert Graves asui rakastettunsa Laura Ridingin kanssa Deiàssa. Graves oli tuttu meilläkin telkkarissa näytetyn Minä, Claudius - sarjan ansiosta, vaikka muuten en Gravesista juuri mitään tiennyt. Graves kuoli Deiàssa saman vuoden joulukuussa kun ensimmäisen kerran maaliskuussa ajoin hänen kotikylänsä ohi.  

    Muutamaa vuotta myöhemmin ostin Martin Seymour-Smithin teoksen Robert Graves: His Life and Works. Kun selailen sitä nyt, huomaan etten ole kirjaa koskaan lukenut läpi alusta loppuun. Minulle Graves merkitsi Mallorcan henkeä, ei hänen teoksiaan.

Kyösti Salovaara, 1985.

Sollerin raitsikka. Vaunu nro 5
lienee valmistettu vuonna 1913.

Kyösti Salovaara, 1985.

Meri ja Osmo Salovaara
Genovan kylän rinteillä, taustalla Palman kaupunki.
Genovassa käytiin syömässä pitkään haudutettua lammasta.

Mielikuvia, muistikuvia, hämäriä ajatuksia, kadonneita tuntemuksia, matkojen pölyä, pelkoa uusista paikoista, uteliaisuutta ja ties mitä – sitähän elämä on.

    Ranskalainen kirjailija ja filosofi Albert Camus (1913-1960) oli kosmopoliitti, joka tarkkavaistoisesti pohti myös matkustamista, saapumista outoihin paikkoihin, pelkoa ja rakkautta. Camusin äidin suku oli kotoisin Baleaareilta. Vuonna 1936 Camus muisteli edellisen kesän matkaa Baleaareille:

    ”Matkustamisen arvo perustuu pelkoon. Sillä jonakin hetkenä, kun olemme niin kaukana maastamme, kielestämme (ranskalainen sanomalehti on äkkiä äärettömän kallisarvoinen. Ja nuo iltahetket kahviloissa, kun yrittää kyynärpäällään koskettaa muita ihmisiä), meidät valtaa epämääräinen pelko ja vaistomainen halu palata vanhojen tapojen turvaan. Siinä on matkan ilmeisin hyöty. Sinä hetkenä olemme kuumeessa, mutta olemme pehmeät ja huokoiset. Pieninkin töytäisy järkyttää meitä olentomme perustuksia myöten. Jos kohtaamme valotulvan, tunnemme äkkiä ikuisuuden läsnäolon. Siksi ei pidä sanoa, että ihminen matkustaa huvikseen. Matkustaminen ei ole huvia. Näkisin siinä pikemminkin askeesin. Ihminen matkustaa sivistyäkseen, mikäli sivistyksellä tarkoitetaan salaisimman aistimme, ikuisuuden aistin harjoittamista. Huvi loitontaa meidät omasta itsestämme, niin kuin Pascalin ’divertissement’ viihdytys. Matka, joka on ikään kuin suurempi ja vakavampi tiede, tuo meidät takaisin itseemme.” (Camus: Kapinoiva ihminen. Toimittanut Maija Lehtonen. Suom. Ulla-Kaarina Jokinen ja Maija Lehtonen. Otava, 1971. 

    Vieraillessaan Prahassa Camus kirjoitti illalla hotelliin palattuaan sydän pakahtumaisillaan mahtipontisia mietteitä, joiden takaa ”kuvastuu se moninaisten tunteiden vyyhti, joka oli ahtautunut” hänen sydämeensä. ”Mitä muuta hyötyä tällaisesta matkasta voisi olla?” Camus kysyi. ”Täällä olen paljas, suojaton.” Ja jatkoi:

    ”Kirkot, niiden kulta ja suitsutus, kaikki tuokin työntää minua jokapäiväistä elämää kohti, jossa ahdistus nostaa arvoon jokaisen pikku seikankin. Ja tottumusten verho, sydäntä tuudittavien eleiden ja sanojen miellyttävä kudelma nousee hitaasti ja paljastaa vihdoin levottomuuden ankeat kasvot. Ihminen on kasvotusten itsensä kanssa: minä haastan hänet olemaan onnellinen… Tämän vuoksi matkustaminen onkin mitä valaisevinta. Ihmisen ja ympäröivien esineiden välillä on räikeä ristiriita. Maailman musiikki tunkeutuu helpommin suojattomaan sydämeen… Matkan liikuttava, herkistynyt maisema: taideteoksia, naisten naurua, ihmisrotuja, jotka on juurrutettu omaan maahansa, muistomerkkejä, joissa kertautuu vuosisatojen historia. Ja sitten, päivän päättyessä, tämä hotellihuone, jossa taas outo tunne, kuin sielun nälkä, alkaa kovertaa minua sisästä päin.”

Sanoja sanoja sanoja.

    Ne kiertävät minua kuin rengas joka ei hetkeään pysähdy samaan kohtaan.

    Maaliskuu 1985: neljäkymmentä vuotta sitten: Palma de Mallorca, mielentila ja mieli. Porttini Espanjaan.

    Muutin mieleni - mieleni muutti minut!     

Raili Salovaara, 1985.

Isä (38 v) ja poika (11 kk)
Magalufin rannassa.

Sunnuntaikävelyllä Weimarissa

[suurta pientä siltä väliltä]

Kyösti Salovaara, 2024.

Goethen puutarhatalo Weimarissa.

Toki on poikkeuksia, mutta havaintojeni perusteella useimmat kirjailijat eivät ole ystävällisiä tai reiluja. He eivät myöskään sovi hyviksi esikuviksi: heidän luonteensa on usein hyvin merkillinen ja heidän elämäntapansa ja käytöksensä suorastaan outoa.

- Haruki Murakami: Novelist as a Vocation.

Vaikka kävelee hitaasti, ajatus juoksee nopeasti. Kävellessä olet muualla vaikka olet tässä. Niin kuin viime sunnuntaina puolilta päivin viehättävässä Weimarissa, missä melkein jokainen katu ja talo ja puisto muistuttivat rikkaasta kulttuurista syvine varjoineen.

    Ilm-joen kauniissa puistossa ohitat Johann Wolfgang von Goethen puutarhatalon. Runoilija vietti siellä kuusi vuotta. Toisen maailmansodan aikana pommit osuivat siihen. Suuttuivatko liittoutuneet Goethen runojen loppusoinnuista? Kivenheiton päässä sijaitsee arkkitehtuuriyliopisto Bauhaus. Thüringenin osavaltion vaalipäivänä päärakennuksen edessä olevassa plakaatissa lainataan Goethea: ”Maa, joka ei suojele vieraita, tuhoutuu pian.”

    Kävelet eteenpäin historiasta loitoten. Edellisenä iltana Erfurtissa vaalimielenosoitukset aiheuttivat raitiotielinjojen muutoksia. Päädyit muualle kuin aioit. Aamupäivällä Weimariin ajettaessa aurinko valaisee keltaisina ja ruskeina loimottavat pellot kauniisti, jossakin vielä maissipellot ruskettuvat, ja kaukana kumpujen takana näkyy Buchenwaldin keskitysleirin kookas muistomerkki.

    Erfurt ja Weimar kuuluivat DDR:n Saksaan. Nyt yhdistyneessä Saksassa Thüringenissä osavaltiovaalit voitti äärioikeisto ja vasemmisto. Keskellä on tyhjää, mutta Weimarin markkinatorilla kahvilaväki juttelee rauhallisesti. Ympärillä on kuulevinaan Johan Sebastian Bachin, Goethen, Friedrich Schillerin, Franz Lisztin, Richard Straussin weimarilaisia ääniä ja on näkevinään Walter Gropiuksen, Paul Kleen ja Wassily Kandinskyn kuvia kulttuurin rohkeilta ja pelottaviltakin vuosilta.

    Kävellessä ajatus juoksee, talot ja puistot ovat elävä museo. Huomaako kukaan millaisia taloja Hitler halusi rakentaa Weimariin? Muistaako kukaan kuinka kulttuuri ylitti rajoja?

    Kävellessä ajatus kääntyy pois itsestä. Kävellessä loittonee jostakin ja tulee jonnekin. Kun ylitän Sillan Ruotsista Tanskaan, tunnen saapuvani Eurooppaan, vaikka se onkin aika lailla samanlainen kuin Suomi niin kuitenkin erilainen.

Kyösti Salovaara, 2024.

Alvar Aallon suunnittelema kulttuuritalo
 autokaupunki Wolfsburgissa.

Ovatko suomalaiset avaramielisiä? Onko suomalainen kulttuurieliitti suvaitsevaa vai pikemminkin sellaista porukkaa, jota Haruki Murakami luonnehtii pakinani motossa? 

    Kari Hotakaisen "tapaus" paljastaa meikäläisen kulttuurin pikkusieluisuuden, alati mieltä kaivertavan kademielen ja pohjattoman itsekkyyden. Suomessa pyörää ei todellakaan pidä yrittää keksiä uudestaan.

    Riemastuin lapsen lailla lukiessani Hesarista, että Kari Hotakaisen uusin romaani ilmestyy Pirkka-tunnuksella ja sitä myydään vain K-kaupoissa muiden Pirkkatuotteiden rinnalla. K-ketju on kirjan jakelija, mutta ei sen kustantaja. Romaanin kustantaa Siltala.

    ”Ihan ensimmäinen ajatus oli, että erittäin mahtava idea”, Hotakainen sanoi Helsingin Sanomissa (28.8). ”En tunne kollegojen sielunmaisemaa ollenkaan, mutta ihmettelisin suuresti, jos joku kirjailija olisi sanonut, että en missään tapauksessa. Se ei tarkoittanut minun kohdallani mitään muuta kuin että kirjoitan sen mitä kirjoitan, ja Siltala kustantaa.”

    Kerrankin joku yrittää uutta keinoa lisätä painetun kirjan levikkiä; kerrankin joku yrittää saada kirjoille uusia lukijoita; kerrankin yksityinen firma sponsoroi kulttuuria! Mikä olisi parempi paikka tuoda kirja kaikkien saataville kuin päivittäistavarakauppa, ajattelin.

    Mutta tietenkin olin väärässä. Kulttuuriväki nousi takajaloilleen. Ainahan se nousee kun entisiä kuvioita hämmennetään. Kirjastoväki repi paitansa. Miten nyt käy kirjastohankintojen? Miten me osataan muiden Pirkkatuotteiden seasta hankkia Hotakaisen kirja hyllyihimme? Pitääkö kirjastonhoitajan todellakin laskeutua koturneiltaan ruokakauppaan?

    Ja Hesarin arvostelija (Taika Dahlbom) suhtautui Hotakaisen romaaniin happamen suopeasti. Yhtä hyvä kuin Pirkkapasta, mutta koska Pirkkapasta ei ole maailman parasta eikä oikein edes kurmeeta, niin eipä taida Hotakaisen romaanikaan olla ”kurmeeta”.

   Hohhoijaa, päiväkävelyllä Weimarissa mieleen juolahtaa kaikenlaista. Suomalaiset kulttuurin tekijät saavat sätkyn kun yksityinen talouselämä ryhtyy tukemaan kulttuuria. Kulttuuriporukan (tekopyhä) omatunto pysyy puhtaana vain kun kulttuurin kustannukset kerätään köyhemmältä väeltä, palkansaajilta ja eläkeläisiltä.

Koko jupakka Hotakaisen kirjan ympärillä - se kai on jo vähän rauhoittunut – sopii viime viikolla käsittelemääni aiheeseen, siihen kuinka keskustelussa sekä yksilö että keskiluokka (paremminkin sanoen kansalaisten enemmistö) unohdetaan yhtäältä kollektiivista näkemystä painottaen ja toisaalta reunaporukan vaatimuksia ymmärtäen. Keskellä on tyhjää, ikään kuin sitä ei olisi olemassakaan, niin kuin osavaltiovaalit viime sunnuntaina Saksassakin paljastivat.

    Kun Taika Dahlbom letkauttelee romaanista keskinkertaisena Pirkkatuotteena, hän oikeastaan tulee ilmaisseeksi monen kulttuuri-ihmisen perusajatuksen: oleellista ei ole miten kansalaiset kokevat kulttuurinsa ja nauttivat siitä, vaan pelkästään eliitin tuntemukset. Ajatus, että suomalaisessa ruokakaupassa ei voi olla mitään todella hyvää ja että massojen pitämä kirjallisuus ei voi olla oikeasti laadukasta, ei tietenkään ole uusi asia vaan pikemminkin kulttuurieliitin hellimä kautta aikojen.

    Heräävätkö tavikset lukemaan enemmän kun ruokakauppaan ilmestyy Pirkka-romaaneja ja S-kertomuksia? Jos heräävät, onko siitä haittaa kirjallisella maulle? Suistaako kirjan jakelupiste - ruokakauppa - kirjallisuuden arvostamisen häpeälliseen kuiluun, jonne kulttuurivalioiden valot eivät tuiki eivätkä fanfaarit kuulu?

    Ehkä! Kenties ei!

Kyösti Salovaara, 2024.

Belgialainen kuvataiteilija Henry van de Velde
perusti taidekoulun Weimariin 1900-luvun alussa ja
suunnitteli sen päärakennuksen. Taidekoulusta syntyi
myöhemmin maineikas Bauhausin taideyhteisö.

Saksalaiset kaupungit näyttävät usein viehättäviltä, niin kuin Erfurt, Weimar tai Bamberg, jossa on monia maineikkaita olutpanimoita. Yleisnäkymä voi kuitenkin olla harhaa, koska Saksaa pommitettiin niin rajusti maailmansodan loppuvuosina. Katuja kävellessä ei voi olla ihan varma onko vanha ”vanhaa” vai pelkästään vanhalta näyttävää.

    Kauneuden ja viehättävyyden mysteeri kiehtoo kävelijää. Vauhti hidastuu, ajatus vilkastuu.

    Helsingin Sanomissa haastateltiin kahta ”sensitiivisyyslukijaa”. He kertoivat vain yrittävänsä auttaa kirjailijaa huomaamaan millaisia vähemmistöjä on ja välttämään vähemmistöjä koskevia stereotypioita. Sensitiivisyyslukijat väittivät ettei kyse ole sensuurista.

    Tietysti kyse on sensuurista. Ajatus ettei ihmisiä saisi kuvata myös stereotypioiden ja kliseiden kautta, on tyhmä ja todellisuudelle vieras. Suuri osa havainnoistamme ja johtopäätöksistämme perustuu stereotypioille ja yksinkertaistaville luokitteluille. Niinhän esim. tilastotiede toimii. Universaali on järkeistettyä stereotypiaa.

    Ironista on, että sensitiivisyyspoliisit näkevät enemmistön pelkästään yhtenä ja homogeenisena mielenmassana, jota pitää opettaa ja pakottaa näkemään ihmisten erilaisuus. Mutta ovathan massan yksilöt erilaisia ja yksilöllisiä; he ovat yhtä massaa vain näiden sensitiivisyyspoliisien stereoajattelussa. Herkkätunteisuutta vartioivat opastajat ajattelevat samalla tavalla kuin Hesarin kirja-arvostelija: Pirkkatuotteen ostaja on tahdoton "pirkkatavis", joka ei osaa valita edes oikeita herkkuja ruokapöytäänsä.

Kyösti Salovaara, 2024.

Kolmannen valtakunnan arkkitehtuuria
Weimarissa.

Kävellessäni Weimarissa viime sunnuntaina ajattelin kaikenlaista, pientä ja suurta ja jotakin siltä väliltä, mutta en varmaankaan mitään ehdottoman tähdellistä, ehkä enemmän Pirkkapastan tasalaatuisuutta kuin Bachin sävelkulkujen rikkaita kontrasteja.

    Kun vanhenee, askel lyhenee ja ajatus heilahtaa puolelta toiselle, ja maiseman ääriviivat korostuvat.

    Mutta ohimenevässä hetkessä kaikki on läsnä: mennyt, tuleva, nyt. Voit huoleti pysähtyä Hitlerin arkkitehtien luomuksen viereen ja ottaa siitä valokuvan. Kauheat aaveet ovat läsnä, mutta ne voidaan karkottaa, jos halutaan. Kolmannen valtakunnan arkkitehtuuria on vielä läsnä, mutta sitä ei pidä hävittää vain sen tähden ettemme joutuisi kohtaamaan levottomia ja jopa pelottavia ajatuksiamme ja lukemiamme kauhuja.

    Ilm-joen rantapolulla maailma näyttää ihanalta syyskuisessa auringonpaisteessa.

Kyösti Salovaara, 2024.

Ken tästä sillan ylittää, hän Eurooppansa hyväksyy.

   

Harhaanjohtamisen taito

[ja tahto]

Kyösti Salovaara, 2024.

Eduskunta umpikujassa, 
umpikuja eduskunnassa?

Strellman harmittelee sitä, että nykyiset poliittiset voimat eivät tue kirjallisen kulttuurin vahvistumista Suomessa. Petteri Orpon hallitus päätti nostaa kirjojen arvonlisäveroa 40 prosenttia, 10 prosentista 14:ään… ”Suomen valtiontalous saa vain pienen hyödyn kirjojen alvin korottamaisesta, mutta kirja-alalle siitä koituu suurta haittaa”, Strellman sanoo. 

- Art Housen kustantaja Urpu Strellman Suomen Kuvalehden haastattelussa 2.8.2024

Eduskunnan perustuslakivaliokunta kuuli 18:aa oikeustieteilijää, jotka olivat harvinaisen yksimielisiä siitä, että hallituksen esitys oli räikeässä ristiriidassa Suomea sitovien oikeudellisten velvoitteiden kanssa. Lain säätäminen tarkoitti Suomen oikeusvaltion heikentämistä, mutta Valtoselle se edusti oikeusvaltion vahvistamista. Toisin sanoen: ollakseen jatkossakin luotettava oikeusvaltio Suomen piti säätää laki, joka rikkoo poikkeuksellisella tavalla Suomen valtiosääntöoikeudellista perinnettä.

- Politiikan tutkija Johanna Vuorelma Yle Ykkösen kolumnissa 1.8.2024

Parlamentarismin kuolema on suuri väite. Mitä sen tilalle voisi tulla? Kontula piirtää seinään päättyvän nousevan käyrän alapuolelle hauraita viivoja tulevaisuuteen. Hän sanoo, että nyt olemassa vain marginaalisia kehityskulkuja, joissa on siemeniä tulevaisuuden mallille. Hän uskoo, että parlamentit jatkavat varmasti toimintaansa, ”mutta niistä tulee kuin hiippakuntia”, joista kukaan ei enää oikein muista, mitä ne ovat… Parlamentarismin tulo tiensä päähän on valjennut Kontulalle vähitellen, ja se on ollut hänelle suuri pettymys.

- Kansanedustaja Anna Kontula Helsingin Sanomien haastattelussa 2.8.2024

Sanasta miestä ja sarvesta härkää.

    Hemmetti, mistä tuo latteus tähän ilmestyi?

    Jatkan kuitenkin aloittamallani linjalla.

    En ”käytä” varsinaista somea, sitä missä paasataan, missä räjähdetään kun missi istuu tissillään tai hurmaannutaan kun lapsi pärjää aikuisten olympialaisissa. Mutta primitiivinen some heijastuu laatumediaan, joka kommentoi noita paasauksia ja räjähdyksiä.

     Ärsyynnyn siis, mutta en somen takia vaan laatumedian. Onkohan se oikeastaan niin laadukasta kuin halua itseään pidettävän. Mutta parempaa ei ole tarjolla, niin kuin ei ole parempaa Suomeakaan.

    Vanhemmiten ärsyyntyy vähemmästä.

    Niinpä napinoin: ärsyttääkseni!

Vanhat jutut kiertävät mediasta toiseen uudestaan. Niitä yhdistää suhteellisuudentajun puute. Ja se, että perimmiltään niissä halveksitaan demokraattista päätöksentekoa ja demokratian ideaa, vaikka päällisin puolin ollaan huolestuneita demokratiasta ja päätöksenteon tuloksista, siis päätöksistä.

    Kirjailija ja esseisti Tommi Melender haastatteli Suomen Kuvalehdessä Art Housen ostanutta Urpu Strellmania. 

    Tietenkin haastattelu kääntyi politiikkojen moittimiseksi. Kirjojen arvonlisäveron nostaminen on pirullista puuhaa, joka kaataa kirjojen kustantamisen ja kauppaamisen syvään alhoon. Tästä haastattelija ja haastateltava olivat liikuttavan yksimielisiä.

    Kaataako?

    Katselin kirjoja myyviä nettikauppoja. Viime vuonna julkaistu Satu Rämön dekkari Jakob (WSOY) maksaa kaupoissa 26,60 – 28,95 euroa.

    Melenderin kirjoituksesta saa käsityksen – huolimattomasti lukien – että kirjan hinta saattaisi nousta 40 %. Kauheaa! Strellman ja Melender ehkä haluavatkin, että haastattelua luetaan huolimattomasti; että lukija tarkoituksella johdetaan harhaan.

    Tarkistin toisenkin kirjan hintoja nettikaupoissa. Eppu Nuotion romaani Hopeamedaljonki (Gummerus, 2023) maksaa Adlibriksessä 26,90 e, Prismassa 27,20 e, Suomalaisessa kirjakaupassa 27,95 ja Akateemisessa kirjakaupassa 31,90 e.

    Kirjalla ei ole yhtä hintaa, niin kuin Art Housen kustajantaja hyvin tietää. Alvin korotuksellakaan ei ole yhtä vaikutusta vaan erilaisia: jonkin kirjan hinta nousee jossakin kaupassa, toisen ei, riippuen kirjoja myyvästä kaupasta.

     Entäpä se hirmuinen 40 % korotus?

    Katsotaanpa todellisuutta suoraan silmiin. Adlibriksessä Hopeamedaljonki maksaa 26,90 e. Nykyisellä 10 % alvilla siinä on veroa 2,45 e.

     Kuinka paljon kirja maksaisi, jos kauppias siirtäisi alvin korotuksen kokonaan kirjan hintaan? No, uudella 14 % alvilla Hopeamedaljongin hinnaksi tulee 27,88 euroa eli kirjan hinta nousee kokonaista 0,98 euroa.

    ”Kirja-alalle siitä koituu suurta haittaa”, Strellman sanoi. Siitäkö että 27 euron kirjaan tulee yhden euron korotus? 

     ”Puhu pukille!” minä sanon ärsyyntyneenä yrityksestä johtaa minua(kin) harhaan. Muutama päivä sitten joku kehui maksaneensa Coldplayn konserttilipuista yli 1000 euroa. Medialiiton tutkimuksen mukaan kirjoja pääosin ostavat hyvin toimeentulevat kansalaiset. He tuskin tajuavat, että alle kolmekymppiä maksava kirja on yhden euron kallimpi kuin viime vuonna.

Kyösti Salovaara, 2024.

Kun politiikan tutkija tutkii politiikkaa, tuleeko hänen olla laatikon sisällä vai sen ulkopuolella? Jos kysymys on tieteestä, politiikan tutkijan ei pitäisi kiivailla politiikan laatikossa vaan sen ulkopuolella.

    Mutta onko humanistinen ”tiede” koskaan aitoa, kovaa tiedettä?

    Ei ainakaan jos Helsingin yliopiston tutkijan Johanna Vuorelman kirjoituksia lukee. Hän on ilmiselvästi hypännyt politiikan laatikkoon ja on häpeämättä puolueellinen.

    Ok, sopii minulle. Vaikka ärsyynnyn.

    Vuorelma väittää, että käännytyslailla Suomen eduskunta paljasti kuinka enemmistöt sortavat vähemmistöjä ja kuinka eduskunta katkaisi suomalaisen demokratian selkärangan eli perustuslain sielun.

    Eduskunnassa 5/6 kansanedustajista teki päätöksen laista. Päätöksen muoto täyttää täydellisesti suomalaisen demokratian säännöt. Ne koskevat myös perustuslakia. Eikä perustuslaki ole mikään ulkoavaruudesta maan päälle pudotettu lakipaasi, johon maan päällä ei saisi koskea.

    Vuorelma on varmaankin oikeassa väittäessään, että yhteiskunnallisessa keskustelussa kieltä käytetään puhujan ja kirjoittajan omiin tarpeisiin. Niin on aina käytetty. Jopa Vuorelma käyttää sanoja niin kuin haluaa ne itse ymmärtää. 

    Olisi kivaa (ihan huikeaa) jos joku Vuorelmaa neutraalimpi tutkija selvittäisi mitä kaikkea sana ”liberaali” nykyään merkitsee ja mitä ei, ja kuinka tuo sana on ikään kuin kaapattu blokkipoliitikassa merkitsemään monia ei-liberaaleja asioita.

Kun poliitikan tutkija sanoo, että 18 oikeustieteilijän sanan olisi pitänyt painaa enemmän kuin 5/6 eduskunnasta, tulee kysyneeksi pitäisikö demokratiasta (parlamentarismista) todellakin luopua ja antaa valta asiantuntijoille, vähän niin kuin Platonin filosofikuninkaille.

    Tällaista henkeä ilmassa liikkuu, eikä ainoastaan Vuorelman kirjoituksissa.

    Anna Kontula sanoi Hesarin haastattelussa suoraan, että jos hänen kaltaistensa maailmanparantajien tahtoa ei sellaisenaan toteuteta parlamentissa, päätökset aletaan tehdä muualla ja eduskunta muuttuu yhdentekeväksi ”hiippakunnaksi”, jonka tarkoitusta ei kukaan kohta muista eikä tiedä. 

    ”Intellektuellin keskeinen ominaisuus on erottuminen ja siihen monet intellektuellit juuri pyrkivätkin”, kirjoitti Paavo Lipponen teoksessaan Järki voittaa (2008). Viime kädessä ”erottuminen” tarkoittaa pettymistä demokratian hitaaseen kulkuun ja siihen että kansalaisten enemmistö saattaa todellakin olla joskus (vai aina?) väärässä. Johtopäätös sitten on Vuorelman ja Kontulan tavoin edustuksellisesta parlamentarismista luopuminen ja asiantuntijavallasta haaveilu.

    Demokratiaan pettyneiden Strellmanin, Melenderin, Vuorelman ja Kontulan kiusaksi, ihan vain ärsyttääkseni heidän mielenrauhaansa, lainaan lopuksi Yrjö Ahmavaaran tieteellistä näkemystä (Yhteiskuntakybernetiikka, 1976) objektiivisuudesta ja päätöksenteon mahdollisuuksista. Ahmavaara sanoo, että historiallisessa tilanteessa eli ihmisten ja kansakuntien todellisissa elämäntilanteissa ei ole tieteellisesti ainoata ”oikeaa” johtajaa eikä tieteellisesti ainoata ”oikeaa” tekoa.

    Ahmavaaraa edelleen lainaten: ”Ja koska kenelläkään ei ole täydellistä tietoa todellisuudesta, ei kenenkään pitäisi tieteellisin perustein väittää tietävänsä, mikä mahdollisista teoista on ehdottomasti paras.”

    Vasta jälkikäteen, vuosien päästä, on mahdollista arvioida tappoiko 1 euron korotus romaanin hintaan koko kirjallisuuden ja johtiko käännytyslain hyväksyminen laajalla enemmistöllä suomalaisen demokratian kuolemaan. 

      

Kyösti Salovaara, 2024.

Komea päältä,
ontto sisältä,
komeiden pylväiden välistä karkaavaa vallankäyttöä?

Kauas on pitkä matka

[entä liki?]

Kyösti Salovaara, 2024.

Mark Rothkon maalaus Untitled (Green on Purple) 1961
Thyssen-Bornemisza museossa Madridissa.

Rothkon maalaus vangitsee katsojan, ikään kuin
upottaen hänet maalaukseen.

Nykyään tiedetään, että maapallon koko kuoriosa, niin mantereinen kuin merellinenkin, on jatkuvassa liikkeessä. Me, koko Suomen kansa liikumme Euraasian mukana kohti koillista keskimäärin kolme senttimetriä vuodessa… noin sadan miljoonan vuoden päästä Suomi on nykyisen Taimyrin niemen pohjoispuolella Siperiassa.

- Juha Pekka Lunkka: Maapallon ilmastohistoria – kasvihuoneista jääkausiin. Gaudeamus, 2008.

… mitä ihmettä me tarkkaan ottaen tekisimme kolmella Sibeliuksella ja viidellä Aleksis Kivellä? Eikö korkean tason kansallisen ja kansainvälisen kulttuurin tarjonta ole – jos ollaan rehellisiä – määrällisesti riittävä ja enemmänkin? Ainakin minua enemmän kiusaa kuin ilahduttaa se, että on olemassa suurenmoisia sävelteoksia ja kirjallisuuden helmiä verrattomasti enemmän kuin mihin koskaan elämäni aikana ehdin tutustua saati syventyä.

- Pentti Linkola, 1971, kokoelmassa Toisinajattelijan päiväkirjasta. WSOY, 1979.

Onko niin, että julkisessa keskustelussa mielipiteet kärjistyvät? Käykö niin, että kaikkialla - mediassa, somessa ja eduskunnassa – lauseet pakenevat toisiaan tarkoituksella eikä vahingossa? Että on parempi etsiä erimielisyyttä kuin yhteistä ymmärrystä siitä, että erilaisista mielipiteistä huolimatta keskustelussa ja politiikassa ja kanssakäymisessä olisi hyödyllisempää ymmärtää erilaisia mielipiteitä kuin tehdä niistä aitoja, joiden ylitse ei ole lupa kulkea, kuplia joita ei saa puhkaista? 

    Kuka polarisoituvaa keskustelumyllyä pyörittää?

    Poliitikot jotka hakevat yksinkertaisia ratkaisuja monimutkaiseen maailmaan?

    Vaihtoehtoliikkeet, kuten Elokapina, jotka väittävät että kaikki voidaan muuttaa muuttamatta kaikkea?

    Vai media, joka käyttää faktoja valikoiden, uskotellen että asenteellisesti poimitut faktat kuvastavat koko todellisuutta?

    Jos tietäisin kuinka pitkä matka on kauas, kertoisin sen tässä ja nyt.

Median tekopyhä kaksoisrooli paljastui pari päivää sitten kun Helsingin Sanomien kehitysjohtaja Esa Mäkinen kysyi kolumnissaan (30.6), että minkä asian puolesta istuisit Länsiväylällä.

    Aivan kuin demokratia ei riittäisi oikeusvaltiossa. Ikään kuin monimutkaisen todellisuuden ongelmat voitaisiin projisoida yhteen asiaan, joka ratkaistaan tukkimalla liikenne Länsiväylällä tai Mannerheimintiellä.

    Elokapinan romantisointi lienee vaaratonta. Ei kai siitä kehkeydy Baader-Meinhofia, joka ryhtyisi asettelemaan pommeja maantiesiltojen ja kiitoratojen tuhoamiseksi.

    Mutta miksi Mäkinen romantisoi liikettä, joka pitkän päälle pyrkii tekemään myös Helsingin Sanomien julkaisemisen tarpeettomaksi, jopa mahdottomaksi?

Joskus on vaikea huomata kuinka myös vaihtoehtoliikkeet, eikä vain poliittinen äärioikeisto tai vasemmisto, virittelevät populistisia argumentteja perustellakseen militantteja päämääriä. Kun asian yksinkertaistaa yhdeksi lauseeksi, se menee perille eikä siitä toista mieltä voi ollakaan.

    ”Mitä väliä on mittaamattoman arvokkailla maalauksilla, jos maailma tuhoutuu?” Esa Mäkinen toisti Elokapinan ja vastaanvanlaisten liikkeiden ”oikeutettua” perustelua (symbolisesti) tuhria arvokkaita taideteoksia museoissa.

    Onhan tuo validi kysymys. Jos maailma tuhoutuu ensi vuonna, mitä väliä sillä on mitä tänään teemme? Tai 50 vuoden päästä.

    Mutta jos se ei tuhoudukaan edes 200 vuodessa, Mäkisen ja Elokapinan argumentti on pelkkää populistista höpöhöpöä.

    Mielestäni tässä tilanteessa on tähdellisempää kysyä: Mitä väliä on mittaamattoman arvokkailla maalauksilla, jos kukaan eikä varsinkaan tavalliset ihmiset pääse niitä näkemään?

    Se on aito kysymys joka leikkaa keskustelun ytimeen. Pentti Linkola esitti 1970-luvulla oman vastauksensa. Taideteoksia ei tarvita, koska tärkeämpää on luonnon moninaisuus kuin kulttuurin moninaisuus. Ja kaikkein tärkeintä on niin kuin Linkola  selvästi ”sanoitti”: ”Jokin vanha feodaalinen järjestelmä, harvojen etuoikeuksiin perustuva sääty-yhteiskunta olisi vieläkin maapallolla mahdollinen, toteutettu taloudellinen demokratia ei… Ainoa mikä on mahdottomuus on massojen hyvinvointi.”

Kun äärimieliset luonnonsuojelijat hokevat luonnon diversiteetin arvoa, he toisessa päälauseessaan vaativat, että kulttuurin diversiteetti tuhotaan, jotta luonnon hyväksikäyttö massojen hyvinvoinnin turvaamiseksi loppuisi.

    Näin sanoo myös Hesarin kehitysjohtaja, vaikka hän ei ehkä huomaa niin sanoneensa.

   Maapallon pelastaminen yhdellä konstilla on paljon helpompaa kuin monipuolisen kulttuurin ja aidon hyvinvointivaltion samanaikainen pelastaminen. Jälkimmäiseen ei ole yhtä konstia eikä kahtakaan.

    Monimuotoisen kulttuurin ja vapaan yhteiskunnan pelastaminen on vaikeaa sekä ajassa että paikassa. Mittakaavat ja suhteet ovat käsittämättömiä, ennustamattomia. Parametreja on liian paljon: kun yhteen koskee, toiset muuttavat toimintaansa.

    Jos kukaan ei saa lentää minnekään, jos kenellekään ei tarvitse taata vapautta liikkua kotinurkiltaan minnekään, mitä väliä on taidemuseoilla ja erilaisia kulttuureilla lähellä ja kaukana? Vai onko tarkoitus palata entiseen: maaorja hikoilee pellolla samaan aikaan kun feodaaliherra nauttii auringonpaisteesta Rivieran huvilallaan ja kuuntelee hovisoittajansa kaunista musiikkia salongissa, jonka ikkunoista näkyy turkoosille merelle?

    Tekisi mieli kysyä Hesarin kehitysjohtajalta: Onko massojen hyvinvointi hänen mielestään mahdollista? Tai edes tarpeellista?

Aika kuluu, päivät lyhenevät, ilta koittaa.

    Kuinka pitkälle meidän pitäisi ajatella? Kuinka pitkälle osaamme?

    Geologi ja paleontologi Juha Pekka Lunkka paljasti koruttoman tulevaisuuden: 100 miljoonan vuoden päästä Suomi on Siperiassa? Mitä taidetta siellä katsotaan? Ja kuka katsoo?

    Voiko noin pitkälle ajatella ilman, että alkaa huimata? 

    Hesarin tiedepalstalla kerrottiin eilen keskiviikkona, että kun rankkari (rangaistuspotku) ammutaan 11 metrin päästä ja pallo etenee 130 km tunnissa, niin maalivahdilla on aikaa yksi sekunnin kolmasosa reagoida ja ryhtyä torjumaan laukausta. Mahdotonta? Eikä yhteiskuntaa voi tällä asteikolla tarkastella ja suunnitella.

    Miksi emme osaa ajatella leppoisasti?

    Yhteiskunnallinen kärsimättömyys kasvaa päivä päivältä. Minäkin olen kärsimätön.  

    Katselin maanantaina Eurosportilta Ranskan ympäriajon kolmatta etappia Piacenzasta Torinoon. Tour alkoi tänä kesänä Italian puolelta.

    Kilpapyöräilijät ajoivat viinitilojen kumpuilevassa maastossa. Mäet ja laaksot poimuttelivat unelman pehmeinä kaarina aivan kuin mitään kauniimpaa ei maailmasta löytyisi, ikään kuin monipuolisempaa punaisten tiilikattojen hehkuttamaa kulttuurimiljöötä ei saattaisi kukaan maan päälle rakentaa.

    Ehkä aito luonto ”tuhottiin” noilta seuduilta Rooman valtakunnan aikana tai jo aikaisemmin 2000-3000 vuotta sitten. Pitäisikö maisema ennallistaa muinaiseen alkuhämärään? Vai tuleeko kulttuurimiljöö hyväksyä ihmisen parhaana tekona ja inhimillisen diversiteetin aitona ilmaisuna?

    Kysyn - en vastaa.

Kyösti Salovaara, 2023.

Alexander Calderin veistos Le Hallebardier (1971)
Hannoverissa.
Taustalla 
Hermann Scheuernstuhlen Soihdunkantaja
olympiavuodelta 1936.

    

Ihmisen jälkiä

[aineessa ja hengessä]

Kyösti Salovaara, 2024.

Perjantai-iltapäivän ihmisvirtaa Madridin keskustassa.
Kovaan kiveen ei jää jalanjälkiä.

Yksi brexitin arvaamattomista seurauksista, Whelan tuumi, oli se, että se oli korottanut kohtuuttoman näkyvään asemaan muutaman iljettävän nilviäisen. No jaa. Kansa oli puhunut.

- Mick Herron: Lontoon säännöt. Suom. Ilkka Rekiaro. Crime Time 2023.

Kun auton taustapeilistä katsoo taaksepäin, näkee yhä kauemmaksi karkaavan maantien, kunnes se ensimmäisessä mutkassa katoaa kokonaan näköpiiristä. Katoaako se lopullisesti, vai onko se, äskeinen näkymä, jotenkin palautettavissa?

    Aine ei kaiketi katoa koskaan, kunhan muuttaa muotoaan. Sama koskee energiaa. Tai ehkä ymmärsin oppimani väärin. Sitä paitsi aine ja energia taitavat olla toisiaan.

   Jälkiä jää fyysiseen todellisuuteen, universaaliin maisemaan. Koko ajan syntyy uusia, ja vanhoja katoaa tai jää uusien alle. Pompeijista on juuri löydetty fantastisen hyvin säilyneitä maalauksia 2000 vuoden takaa. Suomessa hirrestä ja laudasta rakennettu on moneen kertaan poltettu, lahonnut ja muuttunut biosfäärin mullaksi.

    Kirjoittelen näitä lauseita - jotka eivät ole uusia – granadalaisessa hotellissa, joka on ennen ollut katolinen luostari, joka aikoinaan rakennettiin muslimien pyhien rakennusten raunioille.

    Kietooko minut juuri nyt kaapuunsa luostarin kadonnut henki? Tai muslimivallan kulttuurin henkäys? Vai ovatko kaikki paikalliskulttuurin henkiset jäljet sotkettu niin moneen kertaan, että niitä, alkuperäisiä, ei saata tavoittaa vaikka kuinka kuulostelisi ja katselisi? Maalauksia ja tauluja voi kaivaa 2000 vanhasta maaperästä, mutta miten ja mistä kaivat kulttuurin jäljet?

    Välillä tuntuu, että jo 40 vuotta vanha kulttuuri on kadonnut modernin ihmisen mielestä, hänen tiedottomasta tietoisuudestaan.

Kyösti Salovaara, 2024.

Muraalikatu Fuengirolassa. 
Elämä talossa vai sen seinällä?

Rakennukset kertovat ajastaan – jotakin. Samoin viljellyt pellot, istutetut metsät. Mutta pääseekö rakennuksissa asuneiden ihmisten mieleen mitenkään? Vaikka tuijottaisi tuntikaupalla rakennusta seinineen, kattoineen ja ikkunoineen. Ja metsissä näet kaikenlaisia jälkiä, mutta tuskinpa niiden ihmisten jotka siellä kulkivat 400 vuotta sitten.

    Mutta onhan meillä kirjat, maalaukset, sävellykset!

    Nehän ovat ihmisen jälkiä, jotka pysyvät, niinkö?

    Kun ajaa Madridia kohti La Manchan tasaisen ylängön läpi, ei voi olla muistamatta Cervantesin Don Quijotea, joka palvelijansa kanssa ratsasti ja taisteli harhaisena tuulimyllyjä vastaan. Sanotaan että Cervantesin pikareskiromaani (1605, 1615) oli ensimmäinen moderni romaani, oikeastaan ensimmäinen romaani. Kuinka laajan jäljen tuo kirjailija onkaan jättänyt? Mutta onko se vain yhden ihmisen jälki vai kokonaisen aikakauden ja laajan tasaisen maan jälki? Ja edelleen: kuinka monella tavalla Cervantesin ja Quijoten jäljet ovat sotkeentuneet ja tahraantuneet ja muuttuneet aikojen saatossa?

    Onko edes mahdollista ymmärtää mitä Cervantes kirjoittaa ja sanoo? Jalanjälki kosteassa hiekassa kertoo, että tästä kulki ihminen, mutta yhtään enempää et hänen jalanjäljestään saa irti. Kenties voit jäljen koosta päätellä ohi kävelleen ihmisen pituuden ja painon, mutta hänen mielensä syövereihin et pääse.

    Kun katsot ihmisen jälkiä, ne katsovat sinuun. Kummalla on enemmän kerrottavaa?

Kyösti Salovaara, 2024.

Isabella Quintanillan (1938-2017) arkirealismia
Thyssen-Bornemiszan museossa Madridissa.

Näinä päivinä tuli kuluneeksi 150 vuotta ensimmäisestä impressionistien taidenäyttelystä Pariisissa, joskaan näytteille asettaneita taiteilijoita ei tuolloin vielä kutsuttu impressionisteiksi.

    150 vuotta on lyhyt aika Pompeijista löydettyjen maalausten rinnalla, mutta se on pitkä aika ihmisyksilön kokemusmaailmassa. Pidempi kuin mitä osaamme ajatella.

    On ihmeellistä, että impressionistien maalaukset vetoavat yhä katsojaan, kaikista uusista tuulista ja suuntauksista huolimatta. Niissä on jokin sellainen ihmisen jälki, joka ei ole tyystin kadonnut ja jonka tänäänkin ymmärtää tai paremminkin tuntee sielussaan maalausta katsellessa. Ihmisen jäljissä on samaa ja vierasta. Niissä jotka näemme.

    Mutta entä ne jäljet joihin emme saa minkäänlaista kosketusta? Onko niitä itse asiassa enemmän kuin konkreettisia seiniä, kattoja, piippuja tai museon seinälle ripustettuja maalauksia?

    Media käy joka päivä kiihkeää debattia nykyisen politiikan, nykyisen hallituksen, nykyisen opposition toimista ja tekemättä jättämisistä. Kaikesta päätellen poliittisen olemisen maaperä on täynnä jälkiä, joita media nuuskii kuin jahdista raivostunut ajokoira.

    Mutta miten yhteiskunnallisen prosessin jäljet näkyvät kymmenien ja satojen vuosien päästä? Muistaako joku vuonna 4000 mitä brexit tarkoitti? Sitä vastoin vuoden 4000 ihminen saattaa yhtä ihailla Pompeijista vuonna 2024 kaivettuja maalauksia ja Pariisissa vuonna 1874 esiteltyä ensimmäisten ”impressionistien” tunnelmoivaa taidetta.

    Olisi kuitenkin naiivia sanoa etteikö brexitistä, esimerkiksi, jäisi jälkiä. Tietysti siitä jää, mutta ne jäljet sotkeutuvat niin moniin muihin tulevien aikojen poliittisiin jälkiin ettei kukaan voi täysin varmasti sanoa, onko tämä tai tuo brexitin vai jonkin muun poliittisen hölmöilyn jälki.

Kyösti Salovaara, 2024.

Atlético Madrid on tehnyt maalin Gironaa vastaan.
Punavalkoisen ihmisjäljen kiihkeää tunnelmaa Civitas Metropolitanolla.

Kyösti Salovaara, 2024.

Hävittäjiä kylmän sodan vuosilta. Sodan vai rauhan jälkiä?
Museo del Aire y del Espacio, Madrid. 

Nykyään ei kannata puhua ihmisen jäljistä mainitsematta tiedon digitaalista valtakuntaa, virtuaalista universumia, jossa on kaikki ihmisen tietämät jäljet ja vielä enemmänkin.

    Mutta nuo jäljet ovat vertauskuvallisia, konkreettisia tulkittuina ja koodi avattuna.

     Pompeijistä voi kaivaa yhä uusia maalauksia 2000 vuotta Pompeijin tuhon jälkeen. Onko vuonna 4000 mahdollista kaivaa vuoden 2024 ihmisen jäljet jostakin ”tietokannasta”,  jostakin ”virtuaalikirjastosta”, jostakin holvista mihin kaikki on talletettu?

    Ehkä on, kenties ei.

    Ruotsissa hakkerit hävittivät äskettäin tärkeitä, joka päivä käytössä olevia ja tarvittavia tietoja. Se oli kylliksi dramaattista, mutta paljon dramaattisempaa oli, että myös tietojen varmuuskopiot oli tuhottu, niin että joissakin tapauksissa vuoden 2016 jälkeinen tietotodellisuus on menetetty täysin.

    Eikä Ruotsissa tietojen etsimisessä auta lapio, lamppu eikä kaivinkone.

    Espanjalainen El País kertoi muutama päivä sitten yhtä raflaavan esimerkin ihmisen jälkien häivyttämisestä. Barcelonassa on hyvin suosittu turistikohde Park Güell, jonne pääsee bussilla 116. 

    Ei pääse enää, ainakaan virtuaalitodellisuuden perusteella.

    Kaupungin johto on suoraan tai välillisesti ”häivyttänyt” Googlen kartoista ja kyselyistä bussin 116 reitin. Turistien aiheuttama ärtymys on poistettu ”väärentämällä” digikartat ja poistamalla vastaukset siitä kuinka turisti pääsee Park Güelliin. Ehkä koko puisto katoaa yhtäkkiä kartoilta. Mutta voiko myös Barcelonan hävittää kartoista ja kirjoista?

Onko ihminen vastuussa jäljistään?

    Hyvä huono kysymys.

    Parempi kuuluu: ovatko jäljet vastuussa ihmisistä?

Kyösti Salovaara, 2024.

Hetki La Manchassa - Quijote ratsastaa yhä Sancho Panzan kanssa.

Heimat, heimat

[ennen kaikkea?]

Kyösti Salovaara, 2023.

Eichmann on kauhistuttavan normaali ihminen. Hänen kaltaisiaan on paljon. Mitätön mies joka ei kyennyt ajattelemaan.

-  Hannah Arendt 

Saapuessani johonkin kaupunkiin kysyn aina:

ketkä ovat kaksitoista kauneinta naista.

Ketkä ovat kaksitoista rikkainta miestä.

Kuka miehistä voisi hirttää minut.

- Stendhal

Laiva etenee harmaassa tiistaissa koilliseen jossain Bornholmin ja Öölannin välillä.

    Eurooppa jää taakse.

    Suomi lähestyy. 

    Ai niin, kuuluuhan Suomikin Eurooppaan, ainakin omasta mielestään.

    Hyvä juttu, ”heimatia” joka puolella

Sunnuntaina Hannoverissa aurinko paistoi pilvien välistä. 

    Päiväkävelyllä Maschsee-järven tuntumassa. Istutaan hetki kesäkahvilassa. Sitten jatketaan idyllisen Leine-joen reunaa pitkin kohti kaupungin keskustaa. 

    Yhtäkkiä tajuan, että kävelemme Hannah-Arendt-Wegiä. Katukilvessä lukee että Hannah Arendt syntyi Hannover-Lindenissä vuonna 1906. Hän kuoli New Yorkissa 1975.

    Sattuma havahduttaa, koska pari päivää aikaisemmin tilasin nettikaupasta Arendtin kuuluisan teoksen Totalitarismin synty.

    Vai onko sattumia olemassa? Historian perspektiivissä, ajan riennossa.

Kyösti Salovaara, 2023.

Kun on ajettu pitkin Saksaa sekä moottoriteillä että maalaiskujilla merkille on pantu, kuinka hyvin hoidettua ja siistiä tämä maisema, tämä ”Heimat” on. Pienien kylien ja kaupunkien omakotitalot puutarhoineen ovat kuin kuvakirjasta.

    Mutta maiseman kumpuillessa ja sadepilvien välistä paistavan auringon loiskuessa rinteiden ruskaan, mietin että tämä sama kaunis maisema oli toisen maailmansodan aikana eurooppalaisen väkivallan dynamo – vai oliko? Yleensä maaseudulla ollaan konservatiivisempia kuin suurissa kaupungeissa, mutta nojasiko myös Hitler kansallissosialisteineen enemmän kaupunkeihin kuin maaseutuun?

    En tiedä.

    Ja kun yritin miettiä maisemaa suhteessa todellisuuteen 80 vuotta sitten sodan vallitessa kaikkialla, tajusin kuinka mahdotonta on tuntea ja ymmärtää millaisia aikoja, millaista arkipäivää tuolloin on näillä kukkuloilla ja peltojen äärellä vietetty. Lukuja voi etsiä, faktoja kerätä mutta kokonaisen maiseman tunnemyrskyä on mahdoton tavoittaa. Idyllin takana ajan tragedia?

    Tietysti kertomukset kertovat.

    Tietysti myös tavallinen ihminen, joka ei osaa edes ajatella, niin kuin Arendt totesi Eichmannista, osallistui tekoihin, pahaan ja hyvään. Onko paha kuitenkin tästä maisemasta pois pesty, hyvä uudesti luotu, kasvamaan pantu?

    Älä katso peiliin vaan historiaan!

Kyösti Salovaara, 2023.

Como.

Kyösti Salovaara, 2023. 

Frantisek Mrazekin veistos Virrat - Vltava ja Mase.
 České Budějovice.

                

Kyösti Salovaara, 2023.

Carole A. Feuerman: Bibi on the Ball.
Cannes.

Turusta kuuluu kummia: Lenin-patsaan vieminen romuvarastoon olikin ”laiton” teko.

    Ottiko hallinto-oikeus todella kantaa historiaan, sen säilyttämiseen silmiemme edessä, korviemme kuultavissa, tunteidemme kosketeltavana?

    No, ei tietenkään. Kysymys oli vain pormestarin muotovirheestä. Lenin-setä saanee jäädä museon varastoon, niin kuin Kotkassakin pantiin toimeksi kaupungin modernisointi.

    Panee kuitenkin ajattelemaan, että voisiko historia olla jopa lain suojaamaa eikä vain kulttuuriväen ja populistien oikkujen armoilla.

    Eihän se missään ole lain suojaama, tuossa mielessä.

    Kun kulttuuriporukan mieli muuttuu, patsaita kaadetaan ja historiaa kuivatetaan hyvässä uskossa siihen, että se mitä ei näe, sitä ei ole olemassa tai ei ole ollut koskaan. Kun ”hirviö” Leninin päänkuva viedään varastoon, ajatellaan että Leninin ja Stalinin terroriteot katoavat, että historia muuttuu yhdellä iskulla puhtaammaksi, ikään kuin sellaiseksi jollainen sen olisi pitänyt olla.

    Kuinka mones synti ihmisen ikuinen itsepetos olikaan? Älä syytä historiaa, katso peiliisi.

Hannover ei ole kaunis kaupunki, koska suurin osa siitä pommitettiin maan tasalle toisen maailmansodan aikana. Eikä uusvanhaa ole rakennettu tilalle. Mutta hyvin vilkas ja vireä kaupunki se on.

    Jos ei ota onkeensa Stendhalin ohjeesta etsiä kaupungin 12 kauneita naista ja 12 rikkainta miestä, niin pitää katsella vain sen minkä näkee ja aika harvoin näkemästään pystyy sanomaan mikä on uutta, mikä ikivanhaa ja millä on merkitystä historian ymmärtämisessä.

    Näköjään jankutan historian ymmärtämisen tärkeydestä.

    Miksi?

    Senkö takia että alan itse olla historiaa?

    Mutta melkein jokaisessa kaupungissa on patsaita ja veistoksia, jotka säilyttävät jotakin menneisyydestä, vaikka emme tiedä mitä, koska tiedämme niin vähän, että tietämämme mahtuisi espressokupin pohjalle, jos sen pystyisi tiivistämään aineeksi.

    Patsaat ja veistokset kuuluvat miljööseen. Siitä huolimatta että kävelemme niiden ohi kulmakarvoja nostamatta. Tai kaipa joku joskus nostaa ellei sitten kännipäissään kiipeä patsaan päälle. Koirille tietysti hyvä paikka. Joku patsas sen ansaitseekin.

    Kaduilla patsastaide on menneen kaukokulttuuria, jota ei ole olemassa.

Kyösti Salovaara, 2023.

Alexander Calderin veistos vuodelta 1971,
taustalla
 Hermann Scheuernstuhlen Soihdunkantaja 1930-luvulta.
Hannover. 

Eräs Hesarin toimittaja kirjoitti rinta rottingilla, että Suomessa pikkukaupungeissa on enemmän kulttuuria kuin muualla isoissa kaupungeissa. Kaveri oli käynyt Espanjassa, joten tietoa oli.

    Oliko sittenkään?

    Tuli mieleen ihan outo ajatus: kummassa on enemmän kulttuuria: pikkukaupngin teatteriesityksessä vai ison kaupungin kahviloissa, joissa porukat rupattelevat niitä näitä päivästä toiseen?

     Vielä oudompi kysymys pälkähti päähän: kun lavalla ollaan rooleissa tai lauletaan lauluja ja salissa istutaan pönäkästi ”kulttuurihuumassa”, niin onko salissa muualla ”kyldyyriä” kuin lavalla? Onko kuuntelija ja katselija oikeastaan kulttuurin tekijä, siis ihan aidosti vai pelkästään ohikulkija, joka ei yleensä huomaa millaisen patsaan ohi äsken käveli? Ja vielä: onko suomalaiselle kulttuuritapahtumalle oleellista, että kulttuuri toimitetaan korkealta lavalta alhaalla istuvalle yleisölle? Ollaan aktiivisia passiivisesti.

    Jatkan kummallisemmalla ajatuksella. Kuvitellaan että Musiikkitalon konsertti lähetetään televisiossa, HD-laatua, huippuäänitys.

    Soittajat kai tekevät ”kulttuuria”. Samoin kuvaajat ja äänittäjät, vai?

    Entäpä ne asentajat, jotka toissaviikolla asensivat taloyhtiöösi vedetyn valokuitukaapelin, jota pitkin näet laitteeltasi HD-tasoisen kuvan ja kuulet hyperhyvän äänen. Ovatko hekin kulttuurin ”tekijöitä” vai ihan vaan muita menijöitä?

    En halua kuitenkaan pilata kenenkään tunnelmaa. Kaipa siellä teatterissa katsojankin päässä tapahtuu ”kulttuuria”. Kulttuurihan on myös tapoja, sitä mitä ihmiset tekevät keskenään ja yksin, sitä mitä pidetään tekemisen arvoisena ja mitä ei. Kulttuuri ei ole mänty eikä sammakko.

Laiva lähestyy Helsinkiä.

    Harmaa keskiviikko, vähän tihkusadetta, puut jo melkein paljaita. Lehdet on lähetetty pois talven tieltä.

   Laiva lähestyy satamaa, koskettaa hellästi laituriin.

   Heimat, heimat – ennen kaikkea!

         

Kyösti Salovaara, 2023.

Viisaus, uteliaisuus, kulttuuri - Heidelberg!
Tiedeakatemian edessä Michael Schoenholtzin
suihkulähde Sebastian Münsterin muistoksi.