Toinen toistaan pahempia

[psykologiaa vai poliittista hölynpölyä?]

Kyösti Salovaara, 2026.

Miksi puhkeamme valituksiin syntiinlankeemuksen takia? Ei meitä karkotettu paratiisista sen vuoksi, vaan elämän puun takia, ettemme söisi siitä.

Me emme ole syntisiä vain siksi, että olemme syöneet tiedon puusta, vaan myös siksi, että emme vielä ole syöneet elämän puusta. Syntinen on se tila, jossa me olemme, riippumatta syyllisyydestä. 

- Franz Kafka: Keisarin viesti. Suom. Aarno Peromies. Otava, 1969.

S anat eivät ole tekoja, mutta teot ovat sanoja.

    Viime sunnuntaina sumu peitti kaupungin. Muualla oli vielä sumuisempaa.

    Tällä viikolla kuu on täysi. Luonnonlait pysyvät pitkään.

    Ihmiset tulkitsevat lakejaan miten milloinkin. Joskus niitä luetaan kuin piru Raamattua.

    Faktista tietoa ei ole, kuinka piru Raamattua lukee.

P itääkö maailma ottaa vastaan kaikkineen?

M aaliskuun ensimmäisenä päivänä Helsingin Sanomat julkaisi Der Spiegeliltä lainatun artikkelin otsikolla Pahan psykologi. Der Spiegel on laatulehti Saksassa, Hesari Suomessa.

    Artikkelin ingressissä kerrottiin, että inhimillistä pahuutta tutkineen psykologi Ingo Zettlerin mukaan ihmisten pahoilla ominaisuuksilla on yhteys rikollisuuteen ja poliittisiin näkemyksiin. ”Pahuutta voidaan myös mitata.”

    Saksalainen Zettler tutkii ”pahuutta” Kööpenhaminan yliopistossa. ”Pahuuteen kuuluvat myös arkipäiväiset rikkomukset, kuten valehteleminen, pettäminen ja kulukorvausten väärentäminen”, Zettler vastasi haastattelijan kysymykseen mitä ”pahuus” on.

    Näin ollen kaikki ihmiset ovat vähintään pahoja, toistaan pahempia. Geenit ja ympäristö luovat ihmisen henkiset ominaispiirteet.

    Zettlerin mielestä häikäilemättömyys on pahuutta; ahneus, narsismi, sadismi, ilkeys ja machiavellismi ovat ns. ”pimeitä persoonallisuuspiirteitä”. Zettlerin tutkimusryhmä jahtaa näitä esittämällä ihmisille kysymyksiä.

    Mutta aikamoiselta hölynpölyltä kuulostaa, kun Zettler sanoo, että ihmiset joilla on pimeitä ominaisuuksia harvemmin työskentelevät taideammateissa. Poliittiselta kannanotolta kuulostaa puolestaan väite, että "pahat” ihmiset kannattavat useammin markkinaliberalismia ja haluavat menestyä ”hyviä” ihmisiä kovemmin.

    Zettler on tainnut asettaa kärryt hevosen eteen. Koska markkinatalous on hänen mielestään ”paha”, siinä menestyvien ihmistenkin täytyy olla ”pahoja”.

V iime viikolla kysyin: ”Onkohan maailmassa muuten yhtään suurta taideteosta, jonka tekijällä ei olisi aikanaan ollut vallitsevista arvoista poikkeavat oman elämänsä arvot?”

    Tarkoitin noita Zettlerin ”pahoiksi ominaisuuksiksi” määrittelemiä arvoja.

    Tämän viikon tiistaina Yle Teema esitti Rauni Mollbergin ohjaaman elokuvan Maa on syntinen laulu (1973). Timo K. Mukan esikoisromaanin perustuvan elokuvan näki teattereissa aikanaan yli 700 000 katsoja.

    Tiistain Hesarissa elokuvaa arvioitiin laajasti. Tai itse asiassa Taneli Topelius arvioi sen tekijän ”pimeitä” persoonallisuuspiirteitä. Mollberg käsitteli näyttelijöitä ja eläimiä julmasti. Vuonna 2026 mitään taideteosta ei kai voi katsoa eikä lukea syventymättä taiteilijan persoonallisuuteen, hänen pahuuteensa. Ja jokaisesta suuresta taiteilijasta pahuus löytyy kun hieman pintaa raaputtaa. Eikä "paha" voi luoda "hyvää" taidetta.

    ”Mollella oli demoninen puoli, mutta hän oli myös rakastava, hauska, älykäs ja huumorintajuinen”, Taneli Topelius lainasi kirjoituksensa lopuksi Mollbergin tyttären muistikuvia.

    Sitten toisaalla Elokuvia-palstalla nimimerkki TM (Timo Malmi?) antoi ”syntiselle Lapin laululle” vain kolme tähteä viidestä. Yhtä hyvänä hän piti samana päivänä Ylellä esitettyä Yrjö Nortan filmiä SF-paraati (1940).

P itääkö meidän tietää, millaisia taiteilijat ovat omassa elämässään? Helpottaako tietäminen taideteoksen kokemista vai tekeekö se siitä mahdottoman? Pitääkö kirjoja ja elokuvia ”lukea” niin kuin piru Raamattua?

    Viime viikolla Suomen Kuvalehti (nro 9/2026) julkaisi Juha Itkosen jutun Tämä on henkilökohtaista norjalaisesta Karl Ove Knausgårdista. Jutussaan kirjailija Itkonen haastatteli videopuhelun välityksellä kirjailija Knausgårdia, joka nykyään asuu Lontoossa. Neljätoista vuotta sitten Itkonen pääsi haastattelemaan Knausgårdia silmästä silmään tämän skånelaisessa kodissa Ystadin lähellä.

    Itkosen mainiosti kirjoitetussa jutussa käsiteltiin myös ”pahuuden piirteitä” ja sitä kuinka kirjailija hyväksikäyttää omaa lähipiiriään luodessaan fiktiota, joka ehkä ei olekaan fiktiota.

    ”Mitä Knausgård, itse kohtuullisen suuri synnintekijä, tässä iässä ja elämäntilanteessa oikeastaan ajattelee näistä eettisistä kysymyksistä”, Itkonen mietti. ”Onko liian dramaattista sanoa, että kenties jokainen vakavissaan taidetta tekevät joutuu hyväksymään oman itsekeskeisyytensä ja solmimaan jonkinlaisen faustilaisen sopimuksen?”

    Knausgård vastasi, että tämähän on vanha dilemma. ”Voiko olla samaan aikaan sekä hyvä ihminen että hyvä taiteilija? Olin tästä hyvin kiinnostunut nuorempana, kun olin romanttinen ja ehdoton ja minulla oli kaikenlaisia boheemeja käsityksiä taiteilijuudesta.”

    Kirjailija kertoo vapautuneensa romanttisesta nuoruudestaan, mutta lisää sitten: ”Kyllä taiteilijan kuitenkin on oltava vapaa. Taide, joka on täysin linjassa ympäröivän yhteiskunnan arvojen ja muitten ihmisten odotusten kanssa, on usein arvotonta. Joten kyllä, konflikteja tulee, ennemmin tai myöhemmin. Ja kun olin yhdeksäntoista, minua kiinnosti ehdottomasti enemmän olla hyvä taiteilija kuin hyvä ihminen.”

J oskus on sanottu, että kirjailijat muistuttavat vakoilijaa ja rikollista, koska hekin urkkivat ja varastavat, eivät tosin kanssaihmisten omaisuutta vaan näiden ”elämän” pukeakseen sen omaksi fiktiokseen. 

    James Joycen romaanissa Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta (1916. Suom. Alex Matson. Tammi, 1946 ja 1964.) nuori taiteilija tunnustaa itsekkyytensä ja julistaa itse määrittelemänsä oikeudet käyttää elämänpiiriään haluamallaan tavalla taiteen hyväksi.

”- Kuule nyt, Cranly, hän sanoi. – Olet kysynyt minulta mitä voisin tehdä ja mitä en tekisi. Sanon sinulle nyt, mitä minä teen ja mitä aion jättää tekemättä. En tule palvelemaan sellaista, mihin en enää usko, olkoon sen nimi sitten vaikka koti, isänmaa tai kirkko; ja minä aion ilmentää itseäni jossakin elämän tai taiteen muodossa niin vapaasti kuin voin ja niin täydellisesti kuin voin ja puolustuksekseni käytän ainoita aseita, jotka itselleni sallin - vaikenemista, maanpakoa ja viekkautta.”

    Niin myös Joyce käytti.

    Ihmisenä hän paljasti ”paskamaisuutensa”; taiteilijana suuruutensa. Nykylukija sitten paheksuu tai ihastuu.

Kyösti Salovaara, 2026.

Ihmisen jälkiä

[aineessa ja hengessä]

Kyösti Salovaara, 2024.

Perjantai-iltapäivän ihmisvirtaa Madridin keskustassa.
Kovaan kiveen ei jää jalanjälkiä.

Yksi brexitin arvaamattomista seurauksista, Whelan tuumi, oli se, että se oli korottanut kohtuuttoman näkyvään asemaan muutaman iljettävän nilviäisen. No jaa. Kansa oli puhunut.

- Mick Herron: Lontoon säännöt. Suom. Ilkka Rekiaro. Crime Time 2023.

Kun auton taustapeilistä katsoo taaksepäin, näkee yhä kauemmaksi karkaavan maantien, kunnes se ensimmäisessä mutkassa katoaa kokonaan näköpiiristä. Katoaako se lopullisesti, vai onko se, äskeinen näkymä, jotenkin palautettavissa?

    Aine ei kaiketi katoa koskaan, kunhan muuttaa muotoaan. Sama koskee energiaa. Tai ehkä ymmärsin oppimani väärin. Sitä paitsi aine ja energia taitavat olla toisiaan.

   Jälkiä jää fyysiseen todellisuuteen, universaaliin maisemaan. Koko ajan syntyy uusia, ja vanhoja katoaa tai jää uusien alle. Pompeijista on juuri löydetty fantastisen hyvin säilyneitä maalauksia 2000 vuoden takaa. Suomessa hirrestä ja laudasta rakennettu on moneen kertaan poltettu, lahonnut ja muuttunut biosfäärin mullaksi.

    Kirjoittelen näitä lauseita - jotka eivät ole uusia – granadalaisessa hotellissa, joka on ennen ollut katolinen luostari, joka aikoinaan rakennettiin muslimien pyhien rakennusten raunioille.

    Kietooko minut juuri nyt kaapuunsa luostarin kadonnut henki? Tai muslimivallan kulttuurin henkäys? Vai ovatko kaikki paikalliskulttuurin henkiset jäljet sotkettu niin moneen kertaan, että niitä, alkuperäisiä, ei saata tavoittaa vaikka kuinka kuulostelisi ja katselisi? Maalauksia ja tauluja voi kaivaa 2000 vanhasta maaperästä, mutta miten ja mistä kaivat kulttuurin jäljet?

    Välillä tuntuu, että jo 40 vuotta vanha kulttuuri on kadonnut modernin ihmisen mielestä, hänen tiedottomasta tietoisuudestaan.

Kyösti Salovaara, 2024.

Muraalikatu Fuengirolassa. 
Elämä talossa vai sen seinällä?

Rakennukset kertovat ajastaan – jotakin. Samoin viljellyt pellot, istutetut metsät. Mutta pääseekö rakennuksissa asuneiden ihmisten mieleen mitenkään? Vaikka tuijottaisi tuntikaupalla rakennusta seinineen, kattoineen ja ikkunoineen. Ja metsissä näet kaikenlaisia jälkiä, mutta tuskinpa niiden ihmisten jotka siellä kulkivat 400 vuotta sitten.

    Mutta onhan meillä kirjat, maalaukset, sävellykset!

    Nehän ovat ihmisen jälkiä, jotka pysyvät, niinkö?

    Kun ajaa Madridia kohti La Manchan tasaisen ylängön läpi, ei voi olla muistamatta Cervantesin Don Quijotea, joka palvelijansa kanssa ratsasti ja taisteli harhaisena tuulimyllyjä vastaan. Sanotaan että Cervantesin pikareskiromaani (1605, 1615) oli ensimmäinen moderni romaani, oikeastaan ensimmäinen romaani. Kuinka laajan jäljen tuo kirjailija onkaan jättänyt? Mutta onko se vain yhden ihmisen jälki vai kokonaisen aikakauden ja laajan tasaisen maan jälki? Ja edelleen: kuinka monella tavalla Cervantesin ja Quijoten jäljet ovat sotkeentuneet ja tahraantuneet ja muuttuneet aikojen saatossa?

    Onko edes mahdollista ymmärtää mitä Cervantes kirjoittaa ja sanoo? Jalanjälki kosteassa hiekassa kertoo, että tästä kulki ihminen, mutta yhtään enempää et hänen jalanjäljestään saa irti. Kenties voit jäljen koosta päätellä ohi kävelleen ihmisen pituuden ja painon, mutta hänen mielensä syövereihin et pääse.

    Kun katsot ihmisen jälkiä, ne katsovat sinuun. Kummalla on enemmän kerrottavaa?

Kyösti Salovaara, 2024.

Isabella Quintanillan (1938-2017) arkirealismia
Thyssen-Bornemiszan museossa Madridissa.

Näinä päivinä tuli kuluneeksi 150 vuotta ensimmäisestä impressionistien taidenäyttelystä Pariisissa, joskaan näytteille asettaneita taiteilijoita ei tuolloin vielä kutsuttu impressionisteiksi.

    150 vuotta on lyhyt aika Pompeijista löydettyjen maalausten rinnalla, mutta se on pitkä aika ihmisyksilön kokemusmaailmassa. Pidempi kuin mitä osaamme ajatella.

    On ihmeellistä, että impressionistien maalaukset vetoavat yhä katsojaan, kaikista uusista tuulista ja suuntauksista huolimatta. Niissä on jokin sellainen ihmisen jälki, joka ei ole tyystin kadonnut ja jonka tänäänkin ymmärtää tai paremminkin tuntee sielussaan maalausta katsellessa. Ihmisen jäljissä on samaa ja vierasta. Niissä jotka näemme.

    Mutta entä ne jäljet joihin emme saa minkäänlaista kosketusta? Onko niitä itse asiassa enemmän kuin konkreettisia seiniä, kattoja, piippuja tai museon seinälle ripustettuja maalauksia?

    Media käy joka päivä kiihkeää debattia nykyisen politiikan, nykyisen hallituksen, nykyisen opposition toimista ja tekemättä jättämisistä. Kaikesta päätellen poliittisen olemisen maaperä on täynnä jälkiä, joita media nuuskii kuin jahdista raivostunut ajokoira.

    Mutta miten yhteiskunnallisen prosessin jäljet näkyvät kymmenien ja satojen vuosien päästä? Muistaako joku vuonna 4000 mitä brexit tarkoitti? Sitä vastoin vuoden 4000 ihminen saattaa yhtä ihailla Pompeijista vuonna 2024 kaivettuja maalauksia ja Pariisissa vuonna 1874 esiteltyä ensimmäisten ”impressionistien” tunnelmoivaa taidetta.

    Olisi kuitenkin naiivia sanoa etteikö brexitistä, esimerkiksi, jäisi jälkiä. Tietysti siitä jää, mutta ne jäljet sotkeutuvat niin moniin muihin tulevien aikojen poliittisiin jälkiin ettei kukaan voi täysin varmasti sanoa, onko tämä tai tuo brexitin vai jonkin muun poliittisen hölmöilyn jälki.

Kyösti Salovaara, 2024.

Atlético Madrid on tehnyt maalin Gironaa vastaan.
Punavalkoisen ihmisjäljen kiihkeää tunnelmaa Civitas Metropolitanolla.

Kyösti Salovaara, 2024.

Hävittäjiä kylmän sodan vuosilta. Sodan vai rauhan jälkiä?
Museo del Aire y del Espacio, Madrid. 

Nykyään ei kannata puhua ihmisen jäljistä mainitsematta tiedon digitaalista valtakuntaa, virtuaalista universumia, jossa on kaikki ihmisen tietämät jäljet ja vielä enemmänkin.

    Mutta nuo jäljet ovat vertauskuvallisia, konkreettisia tulkittuina ja koodi avattuna.

     Pompeijistä voi kaivaa yhä uusia maalauksia 2000 vuotta Pompeijin tuhon jälkeen. Onko vuonna 4000 mahdollista kaivaa vuoden 2024 ihmisen jäljet jostakin ”tietokannasta”,  jostakin ”virtuaalikirjastosta”, jostakin holvista mihin kaikki on talletettu?

    Ehkä on, kenties ei.

    Ruotsissa hakkerit hävittivät äskettäin tärkeitä, joka päivä käytössä olevia ja tarvittavia tietoja. Se oli kylliksi dramaattista, mutta paljon dramaattisempaa oli, että myös tietojen varmuuskopiot oli tuhottu, niin että joissakin tapauksissa vuoden 2016 jälkeinen tietotodellisuus on menetetty täysin.

    Eikä Ruotsissa tietojen etsimisessä auta lapio, lamppu eikä kaivinkone.

    Espanjalainen El País kertoi muutama päivä sitten yhtä raflaavan esimerkin ihmisen jälkien häivyttämisestä. Barcelonassa on hyvin suosittu turistikohde Park Güell, jonne pääsee bussilla 116. 

    Ei pääse enää, ainakaan virtuaalitodellisuuden perusteella.

    Kaupungin johto on suoraan tai välillisesti ”häivyttänyt” Googlen kartoista ja kyselyistä bussin 116 reitin. Turistien aiheuttama ärtymys on poistettu ”väärentämällä” digikartat ja poistamalla vastaukset siitä kuinka turisti pääsee Park Güelliin. Ehkä koko puisto katoaa yhtäkkiä kartoilta. Mutta voiko myös Barcelonan hävittää kartoista ja kirjoista?

Onko ihminen vastuussa jäljistään?

    Hyvä huono kysymys.

    Parempi kuuluu: ovatko jäljet vastuussa ihmisistä?

Kyösti Salovaara, 2024.

Hetki La Manchassa - Quijote ratsastaa yhä Sancho Panzan kanssa.

Olemattomia ajatuksia

 [Annamin punainen papukaija ]

Kyösti Salovaara, 2023.

”Ah”, sanoi hiiri, ”maailma käy yhä ahtaammaksi päivä päivältä. Ensin se oli niin lavea, että minä pelkäsin, jatkoin juoksuani ja olin onnellinen siitä, että näin oikealla ja vasemmalla etäisyydessä muureja, mutta nämä muurit kiirehtivät niin nopeasti toisiaan kohti, että minä olen jo viimeisessä huoneessa, ja siellä on nurkassa loukku, johon minä juoksen.” - ”Sinun pitää vain muuttaa juoksusi suuntaa ”, sanoi kissa ja söi hiiren.

- Franz Kafka: Pieni tarina. Teoksessa Keisarin viesti.

Paradoksi naurattaa. 

    Kummallista.

    Mitä järkeä nauraa mahdottomalle?

Kerrostalojen kuilussa korppi rääkäisi

    toisena päivänä pääsiäistä.

    Sen kuuluisi asua synkissä metsissä.

Yöllä pakkasta. Yöllä kirkasta.

    Narsissini nuokkuvat.

    Hetken tie, kevyt tai raskas.

En yritä.

    Paikallaan.

    Kissasta viis.

Joku vaeltaa. Hetken tie.

    Pientareella leskenlehtiä.

    Hiekkaista, rumaa, ruskeaa. 

Arkipäiväinen arkipäivä.

    Ei juhlaa, ei torvisoittoa.

    Olematon ajatus.

Vaalien jälkeen toiset, kohta kolmannet.

    Edustajani istuu kunnassa, alueella, parlamentissa.

    Onko hänellä 3 valtaa vai 1/3?

Jos olisin insinööri, valmistaisin paperia.

    Arkkitehtina suunnittelisin taloja.

    Entä poliitikko?

Abckiria ilmestyi 480 vuotta sitten.

    Opiksi ja ojennukseksi.

    Paljon sitäkin ja sellaista.

Kyösti Salovaara, 2023.

Lensimme korkealla kahdessa kilometrissä

    kenelläkään ei siipiä.

    Kaikenlaista ihmeellistä tänne mahtuu.

Suuret miehet eivät näe itseään peilistä.

    Pieniä miehiä on niin monta

    ettei niitä erota toisistaan.

Runoilija sai lahjaksi Annamista papukaijan.

     Punainen kaija hohti ja puhui.

     Po Chü-i kuunteli.

Annamin punaiselle papukaijalle

    ”kävi niin kuin lahjakkaille miehille käy:

    milloin mahtavat häkin säleet sillekään avautua?”

Iltarusko, aamurusko

     eivät ole uskon asioita

     elämä siinä välissä.

Yöllä planeetta luo puroon kalpeita säteitä

    Venuksen valossa sammakot kuhertelevat

    Eukalyptyslehdossa kurnutus peittää puron solinan,

                                                             rakkaudella.

Ei me tiedetä matkan pituutta.

    Kivetkin kuluvat,

    miksei myös ihminen, ajattelematon?

Kyösti Salovaara, 2023.

Paluu ihmiseen

[Richard Leakeyn jalanjäljillä]

Kyösti Salovaara, 6.1.2022.

Me olemme yksi laji, yksi kansa. Jokainen yksilö koko maapallolla kuuluu lajiin Homo sapiens sapiens, ja ihmiskunnassa näkemämme maantieteelliset muutokset ovat yksinkertaisesti perusaiheen biologisia vivahteita. Ihmisen kyvyt sallivat luoda kulttuuria mitä erilaisimmin ja mitä värikkäimmin tavoin.

- Richard Leakey ja Roger Lewin: Ihmisen synty.

Tässä vaiheessa voimme ehkä todeta vain seuraavat seikat. Ihmisen käyttäytyminen, mukaan lukien hänen moraalinen toimintansa, on jollakin tavoin riippuvainen hänen biologisesta perimästään. Jos ihminen olisi biologisesti toisenlainen, myös ne moraaliperiaatteet, joilla voi olla hänelle jotakin mieltä tai merkitystä olisivat toisenlaisia.

- Eerik Lagerspetz: Evoluutio ja etiikka.

Ihmiset on luotu toisiaan suvaitsemaan

toisiaan ymmärtämään toisiaan rakastamaan

heillä on lapsia joista tulee ihmisten isiä

heillä on lapsia joilla ei ole kotia ei kontua

jotka keksivät uudelleen ihmiset

ja luonnon ja isänmaansa

joka kuuluu kaikille ihmisille

joka kuuluu kaikille ajoille.

- Paul Eluard: Kuolema, rakkaus, elämä. Suom. Aale Tynni.

Ajattelin.

    Vai niin, joku huokaa.

    Ajattelin antaa tajunnan virrata. Asiasta toiseen.

    Niin kuin nämä maakuntavaalit. Joihin helsinkiläisen ei tarvitse osallistua, paitsi katsomosta.

    Seurasin tiistai-iltana hetken vaalikeskustelua.

    Kylläpä ihminen on joustava yhteistoimintaeläin. Laumassa pitää olla johtajia tai johtaja. Toisin kuin sanotaan susi ei ole sudelle susi. Mutta mitä menestynyt poliitikko on?

    Annikka Saarikko (esimerkiksi) on valtionvarainministeri. Sen lisäksi hän on kansanedustaja ja kuntapoliitikko. Kohta Saarikko toimii myös hyvinvointialueensa valtuustossa. Saarikolla on neljän päättäjän rooli samassa kehossa, yhdessä päässä.

    Eräänä päivänä tulee tilanne, jossa Saarikon pitää olla lojaali neljään vastakkaiseen suuntaan: poliitikon päätä ei sekään huimaa.

Variksista puheenollen: ne ovat fiksuja, melkein fiksumpia ongelmanratkaisussa kuin ihmiset keskimäärin.

    Kuitenkin ihminen vallitsee ja hallitsee tellusta ja jopa Helsingin kaupunkia.

    Miksi ihminen eikä varis?

    En tiedä, mutta en osaa kuvitella varista auton rattiin. Jos ei osaa ajaa autoa, ei pääse hyvinvointialueen valtuustokokoukseen maakuntakeskukseen. Paitsi jos käyttää kuskia. Kenties varis käyttäisi.

    Mutta jalkapallokentälle en osaa variksia kuvitella. Puhkaisisivat pallon, luulen.

    Johtopäätös, minä: ihminen on luomakunnan kruunu. Pipo päässä ja villahousut jalassa.

    Johtopäätös, Franz Kafka: "Varikset väittävät, että yksikin varis pystyisi tuhoamaan taivaan. Tästä ei ole epäilystäkään, mutta se ei todista mitään taivasta vastaan, sillä taivashan merkitsee: variksien mahdottomuutta."

Vakavoidun.

    Katsoin Roman Polanskin ohjaaman filmin J’accuse (2019, suom. Upseeri ja vakooja). Kohtuullisen hyvä filmi perustuu Robert Harrisin romaaniin. Harris oli myös käsikirjoittamassa Polanskin filmiä. Harris kirjoittaa jännäreitä todellisuudesta, joka on tapahtunut. Jostakin syystä Harrisin romaaneja ei enää suomenneta. Kustantajien energia kuluu nordic crimen suomentamiseen, koska jokainen pahaa oloa henkivä pohjoismainen dekkari pitää suomentaa.

    J’accuse käsittelee tietysti kapteeni Alfred Dreyfusin tapausta. Juutalaistaustainen upseeri tuomittiin heiveröisillä todisteilla 1894 vakoilusta Saksan hyväksi. Harrisin tarina keskittyy Ranskan tiedustelupalvelun toimintaan; siihen kuinka tiedustelupalvelu lavasti Dreyfuksen syylliseksi ja siihen, kuinka korruptoitumaton tiedustelumies paljasti järjestelmän kehittämän ”salaliitton”.

    Elokuvaa katsoessa tajusin, kuinka pinnallisesti me (minä) muistamme historiaa. Kun puhutaan antisemitismistä, mieleen tulee aina 1930-luvun Saksa ja se kuinka kansallissosialistit rikkoivat juutalaiskauppojen ikkunoita,  polttivat "vaarallisia" kirjoja – ja sitten juutalaisia.

    Mutta antisemitismillä on tietysti paljon pidemmät ja laajemmat juuret melkein kaikkialla. Kun Émile Zola kirjoitti Dreyfusin syyttömyyttä puolustavan kirjoituksensa J’accuse vuonna 1898, suuri osa ranskalaisista raivostui. Zolan henkeä uhattiin, juutalaiskauppojen ikkunoita rikottiin ja Zolan kirjoja poltettiin toreilla. Ja kaikki tämä siksi, että Zola puolusti juutalaisupseerin kunniaa ja syyttömyyttä.

    Ihminen on yhteistoimintaeläin. Hyvässä ja pahassa.

Richard Leakey ja Roger Lewin: Ihmisen synty.
(Origins, 1977.)
Kirjayhtymä, 1978.
Suomentaneet Virve Kajaste ja Antero Manninen.

Miksi ihminen on ihmisen kaltainen otus?

    Haastava kysymys.

    Olen usein, kenties liian usein, lainannut näillä sivuilla (ja aikaisemmin lehtijutuissani) kenialais-englantilaisen paleoantropologi Richard Leakeyn teosta Ihmisen synty (1977), jossa Leakey ja tiedetoimittaja Roger Lewin pyrkivät valottamaan miksi ihmisestä on tullut nykyihmisen kaltainen ja mitä ihmisen kulttuuri ja sen erilaisuudet merkitsevät.

    Richard Leakey kuoli Keniassa 2.1.2022.

    Hän oli syntynyt Nairobissa 19.12.1944. Leakeyn vanhemmat olivat maineikkaita antropologeja. Myös Leakeystä tuli merkittävä ihmisen alkuperän tutkija, vaikka häneltä puuttui muodollinen koulutus. Sen lisäksi hänet tunnettiin villieläinten suojelijana, poliitikkona.

    Leakey piti itseään ennen kaikkea humanistina ja rationalistina.

    The Humanist-lehden haastattelussa vuonna 2012 Leakey selvitti ihmisen alkuperää tutkivan tiedemiehen haastetta. Tiedämme että kaksi ynnä kaksi on neljä, Leakey sanoi. Tiedämme miten painovoima vaikuttaa ja kuinka puut kasvavat auringon valossa. Tämä kaikki on tieteellisesti tutkittua aikoja sitten. Mutta ihmisen alkuperä ja prosessi jonka tuloksena ihminen on nykyisen kaltainen voidaan ymmärtää samanlaisilla päätelmillä. Kysymys ei ole uskosta eikä makuasioista. Meillä pitäisi olla tieteellinen selitys, miksi me olemme tässä ja miten me päädyimme tähän, kuinka opimme kävelemään ja miten saimme kaikenlaista tehtyä käsillämme ja kuinka kehitimme teknologiamme. Meidän pitäisi pystyä selittämään tieteellisesti mistä kykymme hallita planeettaamme ja kanssaihmisiämme kumpuaa.

    Tieteellisiä vastauksia Leakey etsi biologiasta ja evoluutiosta, mutta niin että kulttuurin evoluutio on keskeinen osa ihmisen syntyä.

    Leakeyn toteutumattomana haaveena oli rakentaa mahtava museo Keniaan juhlistamaan evoluutiota ja ihmiskunnan yhteistä afrikkalaista alkukotia. ”Haluan rakentaa katedraalin elämälle, en Jumalalle”, Leakeyn kerrotaan sanoneen. ”Me olemme yks laji, me tulimme Turkanajärveltä kolme miljoonaa vuotta sitten ja meidän täytyy tajuta, että asumme samassa talossa.”

Kirjassaan Ihmisen synty Richard Leakey ja Roger Lewin palauttavat nykyisenkaltaisen ihmisen ja kulttuurin ihmiseläimen sosiaalisuuteen ja ryhmäkäyttäytymiseen, jotka helpottivat metsästäjä- ja keräilijäheimojen selviytymistä.

    Sosiaalisuus ja yhteistoiminta edesauttoivat kielen ja työkalujen kehittämistä. Niiden kehittyminen vahvisti sosiaalisuutta ja yhteistoimintaa. Sosiaalisuus ja yhteistoiminta johtivat myös moraalin ja etiikan kehittymiseen sellaiseksi kuin se nykyään on. Tietenkin konkreettinen ja henkinen olivat jatkuva prosessi, missä kaikki vaikutti kaikkeen.

    Leakey pohtii moraalin syntymisen esimerkkinä ikiaikaista sukurutsaustabua, jonka alkuperää ja perimmäistä tarkoitusta on vaikea ellei mahdoton selittää pelkästään biologialla. Toisin kuin usein ajatellaan, varhaisen ihmisen olisi ollut mahdotonta konkreettisesti huomata sisäsiittoisuuden turmiollista vaikutusta, ja sitä paitsi pitkässä kaaressa sisäsiittoisuus jopa vahvistaa lajia, koska evoluutio karsii epäonnistuneet yksilöt vähitellen pois.

    Niinpä Leakey päättelee, että sukurutsauksen välttäminen oli yhteisön elämän kannalta järkevää ja hyödyllistä. Kun kahden keräilijäryhmän välille solmittiin ”avioliittoja”, se vahvisti molempia ryhmiä, ja auttoi rauhan säilymistä. Leakey lainaa Margaret Meadia, joka kertoi Uuden-Guinean arapesh-vuoristolaisesta, joka sanoi: ”Jos nait sisaresi, sinulla ei olisi lankoa. Kenen kanssa työkentelisit? Kenen kanssa metsästäisit? Kuka auttaisi sinua?”

    Koska vuorovaikutus - vastavuoroinen auttaminen - tekee elämästä helpomman, se synnyttää myös sitä edistävän moraalin ja etiikan. Näinollen arvot syntyvät konkreettisesta elämästä ja sen tarpeista eivätkä korkealentoisesta ajattelusta.

Kyösti Salovaara, 2022.

Sosiaalisuus, ryhmäkäyttäytyminen on ihmisen vahvin kyky. Onko se myös tuhoisin?

    Ihminen sopeutuu, koska sosiaalinen vuorovaikutus edellyttää sopeutuvaisuutta. Vastaantulijalle ei parane näyttää hampaitaan, ei ihmisten yhteiskunnassa.

   ”Se mitä meissä on, on erittäin hanakka taipumus ryhmähenkisyyteen ja ryhmähankkeisiin”, Leakey ja Lewin sanovat. ”Voidaan väittää, että tämä ryhmään samastumisen vietti on alkusyy moniin maailmassa kohtaamiimme konflikteihin. Sota ei olisi mahdollista, elleivät ihmiset olisi valmiita kokoontumaan lippunsa ympärille ja taistelemaan maansa etujen puolesta, mitä nämä ’edut’ sitten mahtavatkin olla.”

    Tässä päättelyssä pitää kuitenkin olla tarkkana.

    ”Jos kuitenkin sanotaan”, Leakey jatkaa, ”että ryhmään samastumisen ja yhteistoiminnallisuuden biologinen perintö on sodan syy, voitaisiin yhtä hyvin väittää, että tykit ovat sodan syy. Kummassakin tapauksessa on vain kysymys sodankäynnin keinoista. Sota kävi mahdolliseksi vasta, kun tuli jotakin taistelemisen arvoista…”

    Metästys- ja keräilytaloudessa yhteisöt olivat pieniä, liikuttiin paljon eikä omaisuutta kertynyt. Pienryhmissä elämä oli kohtuullisen turvallista. Tilanne muuttui kun asetuttiin paikalleen ja ryhdyttiin viljelemään maata. Omaisuuksia alkoi kertyä, yhteisöt suurenivat, pian oli paljon puolustettavaa.

    Jos nykyisenkaltaisen sivilisaation alkukohtana pitää maanviljelyksen alkamista, niin ihminen on 10 000 vuodessa rakentanut teknologisen ja teollisen systeemin, joka sekä on pelastanut ihmisen että monien mielestä näyttää tuhoavan ei vain ihmistä vaan myös koko planeetan.

    Oleellista on huomata, kuten Leakey ja Lewin sanovat, että ihmisen aivot olivat 10 000 vuotta sitten melko samanlaiset kuin meillä nytkin on. Niinpä pelastusta, jos sellaista hakee, ei kannata etsiä evoluutiosta vaan ihmisten luomasta kulttuurista.

Mistä minä tiedän, että Leakeyn näkemys ihmisen kehittymisestä nykyisenkaltaiseksi on (edelleen) tieteellisesti validi?

    En mistään, tietenkään.

    Hyllyssäni oleva Ihmisen synty on yli 40 vuotta vanha, kirjan kansipaperi on repaleinen, tärkeät johtopäätökset olen alleviivannut ajatellen että ne ovat ”lopullisia”, mitä ne eivät välttämättä ole.

    Jos kaikki on pelkkää spekulaatiota, niin se joka tapauksessa kuulostaa uskottavalta, järkeen käyvältä. Ihmisen ryhmähenkisyys ja sosiaalisen hyväksymisen kaipuu tuntuvat yhä selittävän ihmisen saavutuksia mutta myös ihmisen pahoja tekoja. Onko tämä uskottavin tulkinta ihmisen (ja kulttuurin) synnystä? Onko siinä ”totuus”?

    ”Mikä totuus, pitää kysyä”, kysyi Heikki Ylikangas kirjassaan Mitä on historia ja millaista sen tutkiminen (2015). ”Oikeaksi todistettua historiallista totuutta ei ole vielä nähty eikä tulla koskaan näkemäänkään, jos ei tyydytä pelkkään tapahtumahistoriallisten faktojen määrittämiseen (mikä sekään ei ole aina kiistatonta) ja jätetä syiden ja seurausten etsimistä sikseen… Totuuden todistettu saavuttaminen historiassa on yhtä mahdotonta kuin on määritellä toistettua koetta vastaavalla varmuudella, mikä on hyvä romaani.”

    Ihmisen kehityksen syitä ja seurauksia voi tulkita monesta näkökulmasta.

    Pentti Linkola kirjoitti aikoinaan, että ”ihmislajin kohtalokkaimmat, destruktiivisimmat ominaisuudet ovat toisaalta tekninen osaavuus, toisaalta sosiaalisuus ja solidaarisuus. Insinööritaito ja lääketiede eivät kaksistaan olisi aiheuttaneet ekokatastrofia. Niiden rinnalla vain sosiaalisuus ja solidaarisuus ovat mahdollistaneet ihmisväestön syöpämäisen kasvun.” (Toisinajattelijan päiväkirjasta, 1979.)

    Linkola ei suostunut ymmärtämään eikä hyväksymään ihmisen kehityksen hyvää puolta, kehitystä kohti vapautta, turvallisuutta, suvaitsevaisuutta. Päinvastoin, Linkola haaveili tulevaisuuden kylmästä ja kovasta yhteiskunnasta, josta pehmeys ja hyvinvointi on karsittu pois ja missä ”’tiimityö’ rankaistaan kuolemalla”.

    Tammikuun toisena päivänä kuolleella Richard Leakeyllä oli paljon valoisampi, innostavampi ja uskallan väittää myös järkevämpi näkemys ihmisestä ja ihmisen kulttuurista kuin Linkolalla.

    ”Ihmislajin tulevaisuus riippuu ratkaisevasti kahdesta seikasta, nimittäin suhteestamme toinen toiseemme ja suhteestamme ympäröivään maailmaan”, Leakey kirjoitti vuonna 1977. ”Me olemme yksi laji, yksi kansa. Jokainen yksilö koko maapallolla kuuluu lajiin Homo sapiens sapiens, ja ihmiskunnassa näkemämme maantieteelliset muutokset ovat yksinkertaisesti perusaiheen biologisia vivahteita. Ihmisen kyvyt sallivat luoda kulttuuria mitä erilaisimmin ja mitä värikkäimmin tavoin. Eri kulttuurien välisiä useinkin hyvin syviä eroja ei pitäisi nähdä ihmisten välisinä eroina. Sen sijaan pitäisi selittää kulttuurit siksi, mitä ne todella ovat: lopullinen julistus kuulumisesta ihmislajiin. On selviön toistamista, jos politiikkaa sanotaan kansainväliseksi. Kun näin on, siitä seuraa, että jokainen yritys pitkäaikaisen turvallisuuden takaamiseksi voi onnistua vain globaalisen määrätietoisuuden ja tahdon voimin.”

Kyösti Salovaara, 2022.

Kengen kokemus

[essee adventtiajalle]

Kyösti Salovaara, 2019.
Puente romano, roomalainen silta Córdobassa
ylittää Guadalquivir-joen.

Ihmislajin tulevaisuus riippuu ratkaisevasti kahdesta seikasta, nimittäin suhteestamme toinen toiseemme ja suhteestamme ympäröivään maailmaan… Me olemme yksi laji, yksi kansa. Jokainen yksilö koko maapallolla kuuluu lajiin Homo sapiens sapiens, ja ihmiskunnassa näkemämme maantieteelliset muutokset ovat yksinkertaisesti perusaiheen biologisia vivahteita. Ihmisen kyvyt sallivat luoda kulttuuria mitä erilaisimmin ja mitä värikkäimmin tavoin. Eri kulttuurien välisiä useinkin hyvin syviä eroja ei pitäisi nähdä ihmisten välisinä eroina. Sen sijaan pitäisi selittää kulttuurit siksi, mitä ne todella ovat: lopullinen julistus kuulumisesta ihmislajiin. On selviön toistamista, jos politiikkaa sanotaan kansainväliseksi. Kun näin on, siitä seuraa, että jokainen yritys pitkäaikaisen turvallisuuden takaamiseksi voi onnistua vain globaalisen määrätietoisuuden ja tahdon voimin.

-Richard E. Leakey ja Roger Lewin: Ihmisen synty.

Mitä minun ja maailman välissä on?

    Ryhtyessäni tutkimaan tätä yksinkertaista suhdetta pelkään sanaleikkiä, josta en selviä sanoja hiomalla. Silti arvailen, että minun ja maailman välissä on ennen kaikkea sanoja. Kun puhun minusta, käytän minä-sanaa yleisenä subjektina. Kaikkihan me olemme tahoillamme minuja. Sinä, minä, hän ja Hentun Liisa. Vaikka yleistän minut, ideana on tarkastella yhtä minää, yhden minun suhdetta maailmaan. Olen ”minä” myös tämän esseen kirjoittajana.

    Maailmalla tarkoitan ihmisten asuttamaa maapalloa. Ihmisten yksityisiä maailmoja on monta, niin kuin minujakin. On kiehtovaa, että jokaisella minulla on oma maailma, vaikka minujen maailma on yhteinen. Yksilönä minä olen kaikki minussa, mutta epäilen, että minäkin olen vain ”kohta”, johon ulkopuolinen maailma langettaa kotvaksi projektionsa: minä olen osa maailmaa, maailma on myös minua. On selvää, että suhde on tasapuolinen vain narsistisessa mielessä. Maailma lakkaa olemasta kun minä lakkaan. Realisti uskoo, että objektiivinen maailma jatkaa minusta riippumatta.

    Sanotaan: ihminen on tehty unelmistaan. En ole noin romanttinen. Siksi kirjoitan, että minut luodaan sanoista. Vedän rajan minun ja maailman välille, mutta epäonnistun jos sanat loppuvat. Pystynkö keksimään sanoja omille ajatuksille? Vai onko kaikki lainattua, yhteisestä puheesta siepattua.

1. Kuvittelen itseni junaan

Pyrkiessäni pyhään lähden arkipäiväisistä havainnoista. Empiria on kuitenkin vaikeaa, koska syvällinen käsitys modernista maailmasta muodostuu tiedosta eikä välittömästä, konkreettisesta kosketuksesta siihen.

    Kuvittelen itseni junaan. Se ylittää Portugalin ja Espanjan välisen rajasillan Tuin kaupungin kohdalla. Kenties matkustan Santiago de Compostelaan. Sillä ei ole väliä. Vain hetki sillalla merkitsee, minun ja maailman rajassa. Galicialainen rajakaupunki Tui sijaitsee Miño-joen partaalla. Joen - portugaliksi Minhon - eteläisellä rannalla portugalilaisen Valençan linnoitukset vahtivat yhä maisemaa. Ennen tykinkantaman päässä oli vihollinen. Tui on kuitenkin selvinnyt historian melskeistä. Roomalaisten, sveebien, visigoottien ja ranskalaisten lisäksi kaupungin asukkaita ovat kurittaneet myös viikingit, jotka etsiytyivät Altantin myrskyistä rauhallisesti virtaavalle Miño-joelle ja purjehtivat ylävirtaan etsimään rikkauksia. Espanjan sisällissodassa Tui antautui viimeisenä galicialaisena kaupunkina Francon joukoille.

    Jos erehdyin kuvittelemaan tutkielmaa aloittaessani, että minun ja maailman suhde on pelkästään paikallinen, niin nyt tajuan, että suhteemme palautuu myös menneisyyteen. Junan kiitäessä joen yli syöksyn väistämättä historiaan. Miño-joen ylittävä terässilta valmistui vuonna 1884. Yleisesti sillan suunnittelijana pidetään Gustave Eiffeliä, joka muutama vuosi myöhemmin rakensi torninsa Pariisiin. Totuus lienee, että Tuin "eiffelimäisen" sillan suunnitteli espanjalainen Pelayo Mancebo. Pitsirakenteisen sillan alla vihreänsininen joki juoksee kohti Atlantia kuin kaunis koru, kuin timantti jota on hiottu vuosisatoja ja joka aina näyttää uudesti syntyneeltä. Parinkymmenen kilometrin päässä makea virta hukkuu meren tyrskyihin kadotakseen vuorovetten piinaamien rantojen mitättömyyteen.

    Vaikka otaksun, että minun ja maailman raja on minussa - tarkempaa ”paikkaa” määrittelemättä - Miño-jokea ylittäessä on myönnettävä, kuinka havaintojeni tuolla puolen on muiden minujen havainnot; käyttäessäni sanoja havaintojeni ilmaisemiseen, tulen käyttäneeksi muiden esittämiä sanoja, niin omilta kuin ne tuntuvatkin. Huomiostani helpottuneena kirjoitan, että silta on funktionaalista runoutta. Sillalla on arkipäiväinen tarkoitus. Sen pitää ylittää jokin este. Sitä pitkin pääsee joen yli, rotkon taakse, vuorelta toiselle, niemestä niemeen tai järven poikki. Funktionaalisuuden täyttää millainen silta tahansa, ruma tai pelkistetty, kunhan se kestää kulkijan eikä vajoa alta. Kaunis silta pysähdyttää kulkijan. Ihailen ihmisen luomusta. Jokaisella sillalla on myös runollinen puoli. Silta on metafora, filosofinen alusta joka yhdistää naapureita, kulttuureja, erilaisia ajatuksia, kyläkuntia ja heimoja, jotka ennen pelkäsivät toisiaan ja huutelivat joen yli herjauksia luullen olevansa turvassa. Ja sitten oivallus syvältä sielustani: Silta kutsuu ylittämään vaikeudet, synkät virrat, pelottavat kuilut. Joskus sillalle mahtuu monta kulkijaa, toisinaan vain muutama yhtä aikaa. Silloin odotat tyynesti vuoroasi. Kun se tulee astut vakaasti ensimmäisen askeleen ja sitten toisen ja sydämesi valtaa riemu huomatessasi, että sillan toinen pää lähestyy ja mahdottomalta tuntuva kuilu on ylitetty.

Kyösti Salovaara, 2013.
Miño-joen silta yhdistää Espanjan Portugaliin.

2. Maailma alkaa siitä missä minä loppuu

Sitten: pysähdyn sillan keskelle epätietoisena. Tulisiko palata alkuun sanojen tykö vai jatkaa eteenpäin toiselle sillalle, jolloin ”siltaa” valaistaan monipuolisemmin. Välimeren kirkkaassa valossa se ilmentää kokonaisia aikakausia.

    Koska ihminen, tarkennettuna minä, havaitsee maailman sanoina ja kielenä, sanojen ajattomuus viettelee unohtamaan kuinka lyhyt oma kokemukseni on suurien mullistusten ja maailman elämänvaiheiden historiaan verrattuna. Kielen näennäinen ajattomuus eksyttää kuvittelemaan, että Rooman imperiumi tuhoutui muutamassa päivässä tai että Iberian niemimaalla kristityt ja muslimit kävivät jatkuvaa sotaa Espanjan hallitsemisesta 700 vuotta. Eihän mikään sota voi jatkua yhtä mittaisena noin pitkää aikaa. Silta voi olla pitkä, mutta se ei ole mitään verrattuna kymmenien ja satojen sukupolvien kokemukseen. Eikä sieltä, sukupolvien kokemuksesta löydä yhtä minää kertomaan satojen vuosien tapahtumista.

    Olen roomalaisen tien, Via Augustan, varrella Córdobassa. Kirjoitan Andalusiassa sanoja peräkkäin. Ilmaisen ajatuksia lineaarisesti. Maa, meri, tie Cádiziin. Mutta onko maisema muualla kuin ajatuksissani? Millainen Cádizin tie on ilman katsettani, muistikuvaani, mielikuvaani?

    Cádizin tie kulki Roomasta Córdoban kautta Atlantille. Roomalaiset rakensivat sillan Córdobaan Guadalquivir-joen ylitse. Kaupungin he perustivat 156 e.a.a. Maurit kunnostivat roomalaisen sillan myöhemmin 700-luvulla. Nyt kävelen sitä pitkin joen yli ristiriitaiseen monumenttiin, missä aikakaudet kerrostuvat kuin córdobalainen lehtitaikina omena- ja kurpitsatäytettä tihkuen. Käsittämätön monumentti on Moskeija-Katedraali, La Mezquita, kenties neljän jalkapallokentän kokoinen sali Jumalalle. Tuo on vähättelyä. Mutta sen kerrokset, vierekkäiset rukoussalit kertovat miten vaikeaa maisemaa on kuvata täydellisesti, koska et tiedä mitä kokonaisuuden sisällä on. Näet pinnan, mutta et sen alle, et sen läpi ellet ole elänyt toistakin aikaa ja kolmatta. Kysymys on enemmästä kuin kielen rajoista. Aikanaan roomalaiset purjehtivat Atlantilta Guadalquiviria pitkin Córdobaan asti. Nyt harmaahaikaran jalat yltävät pohjaan joen keskellä. Ensin visigootit rakensivat basilikan Guadalquivirin penkereelle. Kun maurit valtasivat Andalusian, basilika muutettiin, rakennettiin uudestaan, moskeijaksi vuoden 756 jälkeen. Sitä laajennettiin vuosien kuluessa useaan otteeseen. Kenties sinne mahtui parhaimmillaan koko Córdoban muslimiyhteisö rukoilemaan. Muslimien temppeli juutalaisten kaupunginosassa - vaikea kuvitella nykyhetkessä! Kristittyjen häädettyä muslimit Andalusiasta moskeijan sisälle rakennettiin katedraali kristittyjen Jumalalle. Mutta miten Jumalan sisään rakennetaan uusi Jumala? En tiedä, enkä ymmärrä mitä sisäkkäiset ”jumalat” tarkoittavat.

    Sanoin että sanat ovat ajattomia, niissä ei ole aikaleimaa, mutta tuo on yksinkertaistus, koska eri aikoina käytetään erilaisia sanoja, ja toisaalta merkitykset muuttuvat auringon laskiessa riittävän monta kertaa. Minun ja maailman välissä on kieleni, mutta enhän minä ole luonut maailmalle sanavarastoa. Yhtä lailla eri kultuurit vaikuttavat toisiinsa hyvässä ja pahassa. Maailma alkaa siitä missä minä loppuu.

    Pysyttelen Andalusiassa täydentääkseni ideani. Otan symbolisia digikuvia Sierra Nevadan rinteiltä, Granadan eteläpuolen las Alpujarrasissa. Näillä main maurit sinnittelivät vielä sata vuotta sen jälkeen, kun kristityt olivat saavuttaneet viimeisenkin voiton Granadassa 1492. Muslimiyhteisöt tunnettiin kyvystä rakentaa kastelujärjestelmiä. He toivat maanviljelyn karuille rinteille, synkkien rotkojen takamaille. Maan ja hengen viljelyä: kulttuuria. Kun muslimit, pakkokäännytetyt "moriskot" häädettiin Alpujarrasista ja korvattiin kristityillä, alueen talous romahti. Kristityt eivät viihtyneet karussa ympäristössä, vaikka arabien mielestä se oli "laidunten maa", kuten Alpujarras-nimi kertoi. Ja 1600-luvun vaihteessa kaikki espanjalaiset muslimit haluttiin karkottaa maasta. Parhaiten se onnistui Valencian seudulla. Siellä talous romahti, kun maata viljelleet moriskot karkotettiin. Keskiluokkainen kristikunta jäi ihmettelemään mistä ruoka tulee.

    Kristittyjen valloitettua Granadan muslimit karkoitettiin vähitellen seudulta, mutta varmuuden vuoksi määrättiin, että jokaiseen Alpujarrasin kylään piti jättää kaksi mauriperhettä, koska vain he osasivat huoltaa kastelujärjestelmää! Tästä huolimatta hieno kastelujärjestelmä tuhoutui 1600-luvulla. Se saatiin kuntoon vasta 1900-luvulla.

    Ajaton kieli paljastaa peittämällä.

    Espanjalaisen "kantaväestön" piti sopeutua roomalaisiin valloittajiin, sitten visigootteihin ja lopulta maureihin, jotka valloittivat Andalusian 700-luvun alkupuolella. Mutta valloittajienkin piti sopeutua paikalliseen elämään. Niinpä kuvatessaan Espanjassa vaikuttaneiden kultuurien väkivaltaista vuorovaikutusta Jason Webster huomauttaa, että ”900-luvun alussa, arabialainen sukuperä oli etnisesti laimentunut monen sukupolven aikana espanjalaisten naisten kanssa solmittujen avioliittojen tuloksena; Abd al-Rahman III, suurin kaikista Espanjaa hallinneista maureista, oli punatukkainen, sinisilmäinen ja mahdollisesti vaaleampi-ihoinen kuin mitä nykyajan espanjalaiset ovat.”

    Muslimivalta levittäytyi Espanjaan Umaijadien dynastian hallitessa Damaskoksen seutuja. Abbasidien dynastia syrjäytti Umaijadien kalifaatin v. 750. Abbasidien imperiumia kesti vuoteen 945. Espanjassa muslimi-imperiumien valta jatkui kuitenkin hiipuen Kolumbuksen Amerikan löytöjen vuosiin saakka. Näin ollen muslimien valtaa kesti heikentyneenäkin Espanjassa satojen vuosien ajan; se ei romahtanut yhdessä yössä. Tavallinen andalusialainen tuskin huomasi kaukaisen Abbasidien dynastian loppua. 700 vuotta on ruohonjuuritasolta katsoen äärettömän pitkä aika.

Kyösti Salovaara, 2015.
Las Alpujarras, "laidunten maa", sijaitsee
Sierran Nevadan etelärinteillä ja laaksoissa.

3. Mitä hyönteisiä nuo ovat?

Palaan kieleen ja sanoihin. Rajanveto maailman kanssa täytyy ratkaista. Vai tuliko se jo ratkaistuksi Galiciassa ja Andalusiassa?

    ”Olemme ehkä olemassa itseämme varten”, kirjoitti amerikkalainen Paul Auster  romaanissaan Lukittu huone, ”ja joskus jopa aavistamme keitä olemme, mutta emme voi koskaan olla aivan varmoja, ja elämän jatkuessa meistä tulee yhä vaikeaselkoisempia itsellemme, entistä tietoisempana omasta hauraudestamme. Kukaan ei voi ylittää itsensä ja toisen välistä rajaa - jo senkin vuoksi ettei kukaan saa selkoa itsestään.”

    Kirjailija, sanankäytön ammattimies sanoo, että kukaan ei voi ylittää itsensä ja toisen välistä rajaa! Silti yritämme sitä jatkuvasti. Kirjoitamme sanoja, jotka kuvastavat itsemme ulkopuolista maailmaa, koska meiltä puuttuu sanoja, joilla voisi kuvata minun sisäistä todellisuutta. Umpirealisti ajattelee, ettei ”sisäistä todellisuutta” olekaan. On vain ulkoinen maailma, johon osallistun elämäni mittaan.

    Behavioristit, kuten Ernest Hemingway, kirjoittivat romaaneissaan ihmisen teoista, eivät ajatuksista tai tunteista. Teot tulivat paljastaneeksi maailman, ihmisen paikan. Ja eikö Aristoteleskin ollut tässä mielessä ”esihemingwayläinen” opastaessaan Runousopissaan kirjoittajia huomaamaan, että ”tragedia ei ole niinkään ihmisten kuin toiminnan ja elämän jäljittelyä, ja elämä on toimintaa: päämäärämme on tehdä jotakin, ei olla jonkinlaisia.”

    ”Miten me olisimme voineet ajatella kuvaavaa kirjallisuutta Saint-Exupéryn ja Hemingwayn jälkeen?” kysyi Jean-Paul Sartre toisen maailmansodan jälkeen suuren kulttuuritörmäyksen raunioilla. ”Meidän täytyy syöstä asiat ja oliot toimintaan: lukijalle ne ovat sitä tiiviimmin olemassa, mitä moninaisempia kosketuskohtia niillä on romaanihenkilöiden kanssa. Antakaa salakuljettajan, tullimiehen, partisaanin ylittää vuoristo, antakaa lentäjän lentää sen yllä ja hetkessä vuoristo nousee esiin näiden toisiinsa liittyneiden tekojen ansiosta, se ponnahtaa ulos kirjastanne kuin vieterin ponnahduttamana.”

    Näin pääsen lähemmäksi kysymystäni: missä on minun ja maailman raja? Mitä minun ja maailman välissä on? Vai onko mitään? Onko edes kieltä, jos sekin on ensi sijassa ulkopuolisen maailman kuvaus?

    Mutta taitaa olla helppohintaista väittää, että on vain tekoja ja kieli, jolla kerron niistä. Ovatko Aristoteles, Hemingway ja Sartre oikeassa nähdessään ihmisen ja yksilön pelkästään tekojen katalysaattorina? Jos ovat, onko mystikkaan taipuva Georges Bataille toisaalla väärässä etsiessään minän ulkopuolista maailmaa selittävän kielen tilalle jotakin ”muuta” kieltä? Sellaisia ”sanoja”, joilla voisi kuvata ihmisen sisäisen kokemuksen, ihmisen sinänsä? ”Hiekka johon hautaamme itsemme ollaksemme näkemättä, on tehty sanoista…”, Bataille kirjoitti.

    Ehkäpä Kengen kokemus on kaivattu silta Hemingwayn ja Bataillen kielimaailmojen välille - minän ja maailman välille. Kenge-niminen baMbuti asui Iturin metsäalueella Kongon altaan seuduilla, niin kuin antropologi Richard E. Leakey ja tiedetoimittaja Roger Lewin kertovat. BaMbutit on alueen kääpiöiden yhteisnimitys. Leakey lainaa amerikkalaista antropologia Colin Turnbullia, joka tutki Kongon altaan baMbutien elämää. BaMbutit viettävät koko elämänsä niin tiheässä metsässä, että eivät juuri koskaan koe pitempää etäisyyttä mihinkään kuin muutama kymmenen metriä heistä itsestään joen tai aukeaman toiselle puolelle. Tämän elämänmuodon perusteella he tulkitsevat kaikkea näkemäänsä ja näkemiensä olentojen ja esineiden mittakaavaa. Näkyvä maailma on puristunut melkein iholle.

    Eräänä päivänä, Leakey kertoo, Turnbull vei Kengen kauas metsän ulkopuolelle Albertin järveen kuvastuvalle vuorelle. ”Siellä Kenge, jonka oli miltei mahdotonta uskoa maailman voivan olla ilman puita, teki klassisen havaintovirheen. Osoittaen useiden kilometrien päässä laiduntavaa puhvelilaumaa hän kysyi: ’Mitä hyönteisiä nuo ovat?’ Turnbull sai kauan miettiä mitä Kenge mahtoi tarkoittaa sanoillaan. Koska puhvelit tuon matkan päästä näyttivät niin pieniltä, Kenge otaksui niiden olevan pieniä, itse asiassa vain hyönteisten kokoisia.”

    Johtopäätöksenä Leakey ja Lewin toteavat, että ”suuremmassa määrin kuin tajuammekaan, me ’näemme’ Kengen tavoin sellaista mitä kokemuksen perusteella osaamme odottaa näkevämme.”

    Modernia ihmistä ympäröi viestien, sanojen ja kuvien tiheikkö, kuin abstrakti Iturin viidakko. Siitä ulos jouduttuaan ei maailmaa eikä minua osaa kuvata. Minä ja kieleni – hah!

Kyösti Salovaara, 2018.
Puente de Alcántara on vanha roomalainen silta
Tajo-joen ylitse Toledossa.

Lähteitä:

Aristoteles: Runousoppi. (Peri poietikês, n. 335 e.a.a.) Suom. Pentti Saarikoski. Otava, 1967 ja 1977.

Paul Auster: Lukittu huone. (The Locked Room, 1987.) Suom. Jukka Jääskeläinen ja Jukka Sirola. Tammi, 1989.

Georges Bataille: Sisäinen kokemus. (L’Expérience intérieure, 1943 ja 1954.) Suom. Viljami Hukka ja Anna Nurminen. Gaudeamus, 2020.

Richard E. Leakey ja Roger Lewin: Ihmisen synty. (Origins, 1977.) Suom. Virve Kajaste ja Antero Manninen. Kirjayhtymä, 1978.

Jean-Paul Sartre: Mitä kirjallisuus on? (Qu’est-ce que la littérature? 1948.) Suom. Pirkko Peltonen ja Helvi Nurminen. Otava, 1967 ja 1976.

Jason Webster: Violencia. Constable, 2019 ja 2020.

Ja

monet Deadline Torstaina pakinat vuosien varrelta.