Kengen kokemus

[essee adventtiajalle]

Kyösti Salovaara, 2019.
Puente romano, roomalainen silta Córdobassa
ylittää Guadalquivir-joen.

Ihmislajin tulevaisuus riippuu ratkaisevasti kahdesta seikasta, nimittäin suhteestamme toinen toiseemme ja suhteestamme ympäröivään maailmaan… Me olemme yksi laji, yksi kansa. Jokainen yksilö koko maapallolla kuuluu lajiin Homo sapiens sapiens, ja ihmiskunnassa näkemämme maantieteelliset muutokset ovat yksinkertaisesti perusaiheen biologisia vivahteita. Ihmisen kyvyt sallivat luoda kulttuuria mitä erilaisimmin ja mitä värikkäimmin tavoin. Eri kulttuurien välisiä useinkin hyvin syviä eroja ei pitäisi nähdä ihmisten välisinä eroina. Sen sijaan pitäisi selittää kulttuurit siksi, mitä ne todella ovat: lopullinen julistus kuulumisesta ihmislajiin. On selviön toistamista, jos politiikkaa sanotaan kansainväliseksi. Kun näin on, siitä seuraa, että jokainen yritys pitkäaikaisen turvallisuuden takaamiseksi voi onnistua vain globaalisen määrätietoisuuden ja tahdon voimin.

-Richard E. Leakey ja Roger Lewin: Ihmisen synty.

Mitä minun ja maailman välissä on?

    Ryhtyessäni tutkimaan tätä yksinkertaista suhdetta pelkään sanaleikkiä, josta en selviä sanoja hiomalla. Silti arvailen, että minun ja maailman välissä on ennen kaikkea sanoja. Kun puhun minusta, käytän minä-sanaa yleisenä subjektina. Kaikkihan me olemme tahoillamme minuja. Sinä, minä, hän ja Hentun Liisa. Vaikka yleistän minut, ideana on tarkastella yhtä minää, yhden minun suhdetta maailmaan. Olen ”minä” myös tämän esseen kirjoittajana.

    Maailmalla tarkoitan ihmisten asuttamaa maapalloa. Ihmisten yksityisiä maailmoja on monta, niin kuin minujakin. On kiehtovaa, että jokaisella minulla on oma maailma, vaikka minujen maailma on yhteinen. Yksilönä minä olen kaikki minussa, mutta epäilen, että minäkin olen vain ”kohta”, johon ulkopuolinen maailma langettaa kotvaksi projektionsa: minä olen osa maailmaa, maailma on myös minua. On selvää, että suhde on tasapuolinen vain narsistisessa mielessä. Maailma lakkaa olemasta kun minä lakkaan. Realisti uskoo, että objektiivinen maailma jatkaa minusta riippumatta.

    Sanotaan: ihminen on tehty unelmistaan. En ole noin romanttinen. Siksi kirjoitan, että minut luodaan sanoista. Vedän rajan minun ja maailman välille, mutta epäonnistun jos sanat loppuvat. Pystynkö keksimään sanoja omille ajatuksille? Vai onko kaikki lainattua, yhteisestä puheesta siepattua.

1. Kuvittelen itseni junaan

Pyrkiessäni pyhään lähden arkipäiväisistä havainnoista. Empiria on kuitenkin vaikeaa, koska syvällinen käsitys modernista maailmasta muodostuu tiedosta eikä välittömästä, konkreettisesta kosketuksesta siihen.

    Kuvittelen itseni junaan. Se ylittää Portugalin ja Espanjan välisen rajasillan Tuin kaupungin kohdalla. Kenties matkustan Santiago de Compostelaan. Sillä ei ole väliä. Vain hetki sillalla merkitsee, minun ja maailman rajassa. Galicialainen rajakaupunki Tui sijaitsee Miño-joen partaalla. Joen - portugaliksi Minhon - eteläisellä rannalla portugalilaisen Valençan linnoitukset vahtivat yhä maisemaa. Ennen tykinkantaman päässä oli vihollinen. Tui on kuitenkin selvinnyt historian melskeistä. Roomalaisten, sveebien, visigoottien ja ranskalaisten lisäksi kaupungin asukkaita ovat kurittaneet myös viikingit, jotka etsiytyivät Altantin myrskyistä rauhallisesti virtaavalle Miño-joelle ja purjehtivat ylävirtaan etsimään rikkauksia. Espanjan sisällissodassa Tui antautui viimeisenä galicialaisena kaupunkina Francon joukoille.

    Jos erehdyin kuvittelemaan tutkielmaa aloittaessani, että minun ja maailman suhde on pelkästään paikallinen, niin nyt tajuan, että suhteemme palautuu myös menneisyyteen. Junan kiitäessä joen yli syöksyn väistämättä historiaan. Miño-joen ylittävä terässilta valmistui vuonna 1884. Yleisesti sillan suunnittelijana pidetään Gustave Eiffeliä, joka muutama vuosi myöhemmin rakensi torninsa Pariisiin. Totuus lienee, että Tuin "eiffelimäisen" sillan suunnitteli espanjalainen Pelayo Mancebo. Pitsirakenteisen sillan alla vihreänsininen joki juoksee kohti Atlantia kuin kaunis koru, kuin timantti jota on hiottu vuosisatoja ja joka aina näyttää uudesti syntyneeltä. Parinkymmenen kilometrin päässä makea virta hukkuu meren tyrskyihin kadotakseen vuorovetten piinaamien rantojen mitättömyyteen.

    Vaikka otaksun, että minun ja maailman raja on minussa - tarkempaa ”paikkaa” määrittelemättä - Miño-jokea ylittäessä on myönnettävä, kuinka havaintojeni tuolla puolen on muiden minujen havainnot; käyttäessäni sanoja havaintojeni ilmaisemiseen, tulen käyttäneeksi muiden esittämiä sanoja, niin omilta kuin ne tuntuvatkin. Huomiostani helpottuneena kirjoitan, että silta on funktionaalista runoutta. Sillalla on arkipäiväinen tarkoitus. Sen pitää ylittää jokin este. Sitä pitkin pääsee joen yli, rotkon taakse, vuorelta toiselle, niemestä niemeen tai järven poikki. Funktionaalisuuden täyttää millainen silta tahansa, ruma tai pelkistetty, kunhan se kestää kulkijan eikä vajoa alta. Kaunis silta pysähdyttää kulkijan. Ihailen ihmisen luomusta. Jokaisella sillalla on myös runollinen puoli. Silta on metafora, filosofinen alusta joka yhdistää naapureita, kulttuureja, erilaisia ajatuksia, kyläkuntia ja heimoja, jotka ennen pelkäsivät toisiaan ja huutelivat joen yli herjauksia luullen olevansa turvassa. Ja sitten oivallus syvältä sielustani: Silta kutsuu ylittämään vaikeudet, synkät virrat, pelottavat kuilut. Joskus sillalle mahtuu monta kulkijaa, toisinaan vain muutama yhtä aikaa. Silloin odotat tyynesti vuoroasi. Kun se tulee astut vakaasti ensimmäisen askeleen ja sitten toisen ja sydämesi valtaa riemu huomatessasi, että sillan toinen pää lähestyy ja mahdottomalta tuntuva kuilu on ylitetty.

Kyösti Salovaara, 2013.
Miño-joen silta yhdistää Espanjan Portugaliin.

2. Maailma alkaa siitä missä minä loppuu

Sitten: pysähdyn sillan keskelle epätietoisena. Tulisiko palata alkuun sanojen tykö vai jatkaa eteenpäin toiselle sillalle, jolloin ”siltaa” valaistaan monipuolisemmin. Välimeren kirkkaassa valossa se ilmentää kokonaisia aikakausia.

    Koska ihminen, tarkennettuna minä, havaitsee maailman sanoina ja kielenä, sanojen ajattomuus viettelee unohtamaan kuinka lyhyt oma kokemukseni on suurien mullistusten ja maailman elämänvaiheiden historiaan verrattuna. Kielen näennäinen ajattomuus eksyttää kuvittelemaan, että Rooman imperiumi tuhoutui muutamassa päivässä tai että Iberian niemimaalla kristityt ja muslimit kävivät jatkuvaa sotaa Espanjan hallitsemisesta 700 vuotta. Eihän mikään sota voi jatkua yhtä mittaisena noin pitkää aikaa. Silta voi olla pitkä, mutta se ei ole mitään verrattuna kymmenien ja satojen sukupolvien kokemukseen. Eikä sieltä, sukupolvien kokemuksesta löydä yhtä minää kertomaan satojen vuosien tapahtumista.

    Olen roomalaisen tien, Via Augustan, varrella Córdobassa. Kirjoitan Andalusiassa sanoja peräkkäin. Ilmaisen ajatuksia lineaarisesti. Maa, meri, tie Cádiziin. Mutta onko maisema muualla kuin ajatuksissani? Millainen Cádizin tie on ilman katsettani, muistikuvaani, mielikuvaani?

    Cádizin tie kulki Roomasta Córdoban kautta Atlantille. Roomalaiset rakensivat sillan Córdobaan Guadalquivir-joen ylitse. Kaupungin he perustivat 156 e.a.a. Maurit kunnostivat roomalaisen sillan myöhemmin 700-luvulla. Nyt kävelen sitä pitkin joen yli ristiriitaiseen monumenttiin, missä aikakaudet kerrostuvat kuin córdobalainen lehtitaikina omena- ja kurpitsatäytettä tihkuen. Käsittämätön monumentti on Moskeija-Katedraali, La Mezquita, kenties neljän jalkapallokentän kokoinen sali Jumalalle. Tuo on vähättelyä. Mutta sen kerrokset, vierekkäiset rukoussalit kertovat miten vaikeaa maisemaa on kuvata täydellisesti, koska et tiedä mitä kokonaisuuden sisällä on. Näet pinnan, mutta et sen alle, et sen läpi ellet ole elänyt toistakin aikaa ja kolmatta. Kysymys on enemmästä kuin kielen rajoista. Aikanaan roomalaiset purjehtivat Atlantilta Guadalquiviria pitkin Córdobaan asti. Nyt harmaahaikaran jalat yltävät pohjaan joen keskellä. Ensin visigootit rakensivat basilikan Guadalquivirin penkereelle. Kun maurit valtasivat Andalusian, basilika muutettiin, rakennettiin uudestaan, moskeijaksi vuoden 756 jälkeen. Sitä laajennettiin vuosien kuluessa useaan otteeseen. Kenties sinne mahtui parhaimmillaan koko Córdoban muslimiyhteisö rukoilemaan. Muslimien temppeli juutalaisten kaupunginosassa - vaikea kuvitella nykyhetkessä! Kristittyjen häädettyä muslimit Andalusiasta moskeijan sisälle rakennettiin katedraali kristittyjen Jumalalle. Mutta miten Jumalan sisään rakennetaan uusi Jumala? En tiedä, enkä ymmärrä mitä sisäkkäiset ”jumalat” tarkoittavat.

    Sanoin että sanat ovat ajattomia, niissä ei ole aikaleimaa, mutta tuo on yksinkertaistus, koska eri aikoina käytetään erilaisia sanoja, ja toisaalta merkitykset muuttuvat auringon laskiessa riittävän monta kertaa. Minun ja maailman välissä on kieleni, mutta enhän minä ole luonut maailmalle sanavarastoa. Yhtä lailla eri kultuurit vaikuttavat toisiinsa hyvässä ja pahassa. Maailma alkaa siitä missä minä loppuu.

    Pysyttelen Andalusiassa täydentääkseni ideani. Otan symbolisia digikuvia Sierra Nevadan rinteiltä, Granadan eteläpuolen las Alpujarrasissa. Näillä main maurit sinnittelivät vielä sata vuotta sen jälkeen, kun kristityt olivat saavuttaneet viimeisenkin voiton Granadassa 1492. Muslimiyhteisöt tunnettiin kyvystä rakentaa kastelujärjestelmiä. He toivat maanviljelyn karuille rinteille, synkkien rotkojen takamaille. Maan ja hengen viljelyä: kulttuuria. Kun muslimit, pakkokäännytetyt "moriskot" häädettiin Alpujarrasista ja korvattiin kristityillä, alueen talous romahti. Kristityt eivät viihtyneet karussa ympäristössä, vaikka arabien mielestä se oli "laidunten maa", kuten Alpujarras-nimi kertoi. Ja 1600-luvun vaihteessa kaikki espanjalaiset muslimit haluttiin karkottaa maasta. Parhaiten se onnistui Valencian seudulla. Siellä talous romahti, kun maata viljelleet moriskot karkotettiin. Keskiluokkainen kristikunta jäi ihmettelemään mistä ruoka tulee.

    Kristittyjen valloitettua Granadan muslimit karkoitettiin vähitellen seudulta, mutta varmuuden vuoksi määrättiin, että jokaiseen Alpujarrasin kylään piti jättää kaksi mauriperhettä, koska vain he osasivat huoltaa kastelujärjestelmää! Tästä huolimatta hieno kastelujärjestelmä tuhoutui 1600-luvulla. Se saatiin kuntoon vasta 1900-luvulla.

    Ajaton kieli paljastaa peittämällä.

    Espanjalaisen "kantaväestön" piti sopeutua roomalaisiin valloittajiin, sitten visigootteihin ja lopulta maureihin, jotka valloittivat Andalusian 700-luvun alkupuolella. Mutta valloittajienkin piti sopeutua paikalliseen elämään. Niinpä kuvatessaan Espanjassa vaikuttaneiden kultuurien väkivaltaista vuorovaikutusta Jason Webster huomauttaa, että ”900-luvun alussa, arabialainen sukuperä oli etnisesti laimentunut monen sukupolven aikana espanjalaisten naisten kanssa solmittujen avioliittojen tuloksena; Abd al-Rahman III, suurin kaikista Espanjaa hallinneista maureista, oli punatukkainen, sinisilmäinen ja mahdollisesti vaaleampi-ihoinen kuin mitä nykyajan espanjalaiset ovat.”

    Muslimivalta levittäytyi Espanjaan Umaijadien dynastian hallitessa Damaskoksen seutuja. Abbasidien dynastia syrjäytti Umaijadien kalifaatin v. 750. Abbasidien imperiumia kesti vuoteen 945. Espanjassa muslimi-imperiumien valta jatkui kuitenkin hiipuen Kolumbuksen Amerikan löytöjen vuosiin saakka. Näin ollen muslimien valtaa kesti heikentyneenäkin Espanjassa satojen vuosien ajan; se ei romahtanut yhdessä yössä. Tavallinen andalusialainen tuskin huomasi kaukaisen Abbasidien dynastian loppua. 700 vuotta on ruohonjuuritasolta katsoen äärettömän pitkä aika.

Kyösti Salovaara, 2015.
Las Alpujarras, "laidunten maa", sijaitsee
Sierran Nevadan etelärinteillä ja laaksoissa.

3. Mitä hyönteisiä nuo ovat?

Palaan kieleen ja sanoihin. Rajanveto maailman kanssa täytyy ratkaista. Vai tuliko se jo ratkaistuksi Galiciassa ja Andalusiassa?

    ”Olemme ehkä olemassa itseämme varten”, kirjoitti amerikkalainen Paul Auster  romaanissaan Lukittu huone, ”ja joskus jopa aavistamme keitä olemme, mutta emme voi koskaan olla aivan varmoja, ja elämän jatkuessa meistä tulee yhä vaikeaselkoisempia itsellemme, entistä tietoisempana omasta hauraudestamme. Kukaan ei voi ylittää itsensä ja toisen välistä rajaa - jo senkin vuoksi ettei kukaan saa selkoa itsestään.”

    Kirjailija, sanankäytön ammattimies sanoo, että kukaan ei voi ylittää itsensä ja toisen välistä rajaa! Silti yritämme sitä jatkuvasti. Kirjoitamme sanoja, jotka kuvastavat itsemme ulkopuolista maailmaa, koska meiltä puuttuu sanoja, joilla voisi kuvata minun sisäistä todellisuutta. Umpirealisti ajattelee, ettei ”sisäistä todellisuutta” olekaan. On vain ulkoinen maailma, johon osallistun elämäni mittaan.

    Behavioristit, kuten Ernest Hemingway, kirjoittivat romaaneissaan ihmisen teoista, eivät ajatuksista tai tunteista. Teot tulivat paljastaneeksi maailman, ihmisen paikan. Ja eikö Aristoteleskin ollut tässä mielessä ”esihemingwayläinen” opastaessaan Runousopissaan kirjoittajia huomaamaan, että ”tragedia ei ole niinkään ihmisten kuin toiminnan ja elämän jäljittelyä, ja elämä on toimintaa: päämäärämme on tehdä jotakin, ei olla jonkinlaisia.”

    ”Miten me olisimme voineet ajatella kuvaavaa kirjallisuutta Saint-Exupéryn ja Hemingwayn jälkeen?” kysyi Jean-Paul Sartre toisen maailmansodan jälkeen suuren kulttuuritörmäyksen raunioilla. ”Meidän täytyy syöstä asiat ja oliot toimintaan: lukijalle ne ovat sitä tiiviimmin olemassa, mitä moninaisempia kosketuskohtia niillä on romaanihenkilöiden kanssa. Antakaa salakuljettajan, tullimiehen, partisaanin ylittää vuoristo, antakaa lentäjän lentää sen yllä ja hetkessä vuoristo nousee esiin näiden toisiinsa liittyneiden tekojen ansiosta, se ponnahtaa ulos kirjastanne kuin vieterin ponnahduttamana.”

    Näin pääsen lähemmäksi kysymystäni: missä on minun ja maailman raja? Mitä minun ja maailman välissä on? Vai onko mitään? Onko edes kieltä, jos sekin on ensi sijassa ulkopuolisen maailman kuvaus?

    Mutta taitaa olla helppohintaista väittää, että on vain tekoja ja kieli, jolla kerron niistä. Ovatko Aristoteles, Hemingway ja Sartre oikeassa nähdessään ihmisen ja yksilön pelkästään tekojen katalysaattorina? Jos ovat, onko mystikkaan taipuva Georges Bataille toisaalla väärässä etsiessään minän ulkopuolista maailmaa selittävän kielen tilalle jotakin ”muuta” kieltä? Sellaisia ”sanoja”, joilla voisi kuvata ihmisen sisäisen kokemuksen, ihmisen sinänsä? ”Hiekka johon hautaamme itsemme ollaksemme näkemättä, on tehty sanoista…”, Bataille kirjoitti.

    Ehkäpä Kengen kokemus on kaivattu silta Hemingwayn ja Bataillen kielimaailmojen välille - minän ja maailman välille. Kenge-niminen baMbuti asui Iturin metsäalueella Kongon altaan seuduilla, niin kuin antropologi Richard E. Leakey ja tiedetoimittaja Roger Lewin kertovat. BaMbutit on alueen kääpiöiden yhteisnimitys. Leakey lainaa amerikkalaista antropologia Colin Turnbullia, joka tutki Kongon altaan baMbutien elämää. BaMbutit viettävät koko elämänsä niin tiheässä metsässä, että eivät juuri koskaan koe pitempää etäisyyttä mihinkään kuin muutama kymmenen metriä heistä itsestään joen tai aukeaman toiselle puolelle. Tämän elämänmuodon perusteella he tulkitsevat kaikkea näkemäänsä ja näkemiensä olentojen ja esineiden mittakaavaa. Näkyvä maailma on puristunut melkein iholle.

    Eräänä päivänä, Leakey kertoo, Turnbull vei Kengen kauas metsän ulkopuolelle Albertin järveen kuvastuvalle vuorelle. ”Siellä Kenge, jonka oli miltei mahdotonta uskoa maailman voivan olla ilman puita, teki klassisen havaintovirheen. Osoittaen useiden kilometrien päässä laiduntavaa puhvelilaumaa hän kysyi: ’Mitä hyönteisiä nuo ovat?’ Turnbull sai kauan miettiä mitä Kenge mahtoi tarkoittaa sanoillaan. Koska puhvelit tuon matkan päästä näyttivät niin pieniltä, Kenge otaksui niiden olevan pieniä, itse asiassa vain hyönteisten kokoisia.”

    Johtopäätöksenä Leakey ja Lewin toteavat, että ”suuremmassa määrin kuin tajuammekaan, me ’näemme’ Kengen tavoin sellaista mitä kokemuksen perusteella osaamme odottaa näkevämme.”

    Modernia ihmistä ympäröi viestien, sanojen ja kuvien tiheikkö, kuin abstrakti Iturin viidakko. Siitä ulos jouduttuaan ei maailmaa eikä minua osaa kuvata. Minä ja kieleni – hah!

Kyösti Salovaara, 2018.
Puente de Alcántara on vanha roomalainen silta
Tajo-joen ylitse Toledossa.

Lähteitä:

Aristoteles: Runousoppi. (Peri poietikês, n. 335 e.a.a.) Suom. Pentti Saarikoski. Otava, 1967 ja 1977.

Paul Auster: Lukittu huone. (The Locked Room, 1987.) Suom. Jukka Jääskeläinen ja Jukka Sirola. Tammi, 1989.

Georges Bataille: Sisäinen kokemus. (L’Expérience intérieure, 1943 ja 1954.) Suom. Viljami Hukka ja Anna Nurminen. Gaudeamus, 2020.

Richard E. Leakey ja Roger Lewin: Ihmisen synty. (Origins, 1977.) Suom. Virve Kajaste ja Antero Manninen. Kirjayhtymä, 1978.

Jean-Paul Sartre: Mitä kirjallisuus on? (Qu’est-ce que la littérature? 1948.) Suom. Pirkko Peltonen ja Helvi Nurminen. Otava, 1967 ja 1976.

Jason Webster: Violencia. Constable, 2019 ja 2020.

Ja

monet Deadline Torstaina pakinat vuosien varrelta.