Istuin kasvot menosuuntaan päin

Jumalten puhetta sivulla 123

Tiedän. Nyt poikkean säännöstä. Vielä ei ole torstai.

     Onko sattumaa sittenkään olemassa, mietin sunnuntaina kun takerruin Derrickuksen virittämään meemi-ansaan. Ympäröikö kohtalo meitä joka askeleella?

     Jumalten ideamaailma? Kopioituva ajattomuus?

     Samalla kun maailma muuttuu, kun ihmisten teot muuttuvat, rakennettu ympäristö muuttuu, kukat puhkeavat ja sitten lakastuvat, kun lunta sataa ja sitten se sulaa - samalla kun kaikki muuttuu on jotakin ikuista mikä ei muutu, ja sitähän tiedekin yrittää jäljittää, ihan Platonin hengessä.

     On totuuksia minusta riippumatta, ikuisia ja pysyviä vaikka en tietäisikään mitä ne ovat.

Derrickus siis viritti Meemi-tehtävän Villa Derrickeria -blogissaan sunnuntaina.

     Meemi-tehtävä kuuluu näin:

     1. Nappaa sinua lähimpänä oleva kirja, oli se sitten mikä

         hyvänsä.

     2. Avaa kirja sivulta 123.

     3. Lue kuudes lause.

     4. Kirjoita lause journaliisi, näiden ohjeiden kera.

     

     Derrickus täsmensi tehtävää edelleen:

”Meemi, jonka täten ristin nimellä S123/L6-meemi, näyttää olleen varsin virkku suomen kielellä vuonna 2006 ja kohotelleen taas arasti päätään vuoden 2008 aikana. Käsittelyssäni se mutatoitui pikkuisen ja sai mukaan viidennen portaan Kirjoita lause myös tekstisi otsikoksi, mutta mutaatiosta ei tarvitse välittää, sillä emme halua olla monimutkaisia: amebaa on aina siistimpi käsitellä kuin monisoluista levää, kuten herra Darwin jo 1800-luvulla opetti. Ja tehtävänannon journalihan tarkoittaa mitä tahansa julkaisuareenaa, esimerkiksi juuri blogia.”

     En voinut vastustaa kiusausta. Tein työtä käskettyä. Sunnuntaiaamuna klo 11.25 lähetin Villa Derrickeriaan kommentin:

       "Istuin kasvot menosuuntaan päin."
        Arne Dahlin romaanista Jälkijäristys jota olen

        lukemassa sivulla 130.
        Hitto, ihan kuin sattumanvarainen lause kertoisi

        jotakin, siis enemmän!

     Kirjan hakeminen oli helppoa koska istuin nojatuolissa jonka vieressä lasipöydän alahyllyllä oli kirjapino jonka päällimmäisenä Arne Dahlin dekkari Jälkijäristys. Dahlin kirjan alla oli Antony Beevorin teos Toinen maailmansota, mutta Dahl tuli valituksi, sääntöjen mukaan.

     Nyt tuo lause – Istuin kasvot menosuuntaan päin – on  pakinani otsikkona.

     Tehtävä täytetty.

Mutta hetkinen.

     Meemi-tehtävä jäi askarruttamaan mieltä. Miten kuudes lause lasketaan? Mikä on sivun ensimmäinen lause? Se joka mahdollisesti jatkuu edelliseltä sivulta 122 vai se joka kokonaisuudessa alkaa sivun 123 ensimmäisenä lauseena?

     Sitäkin voisi miettiä mitä "lauseella" tarkoitetaan, mutta aika hyvältä tuntuu ajatus, että otetaan ensimmäinen virke, onpa siinä kuinka monta lausetta tahansa.

     Surffailin netissä etsiskelemässä sääntöön tarkennusta.   Meemiä oli kierrätetty kotimaassa ja muualla, vanhin pikaisesti löytämäni oli vuodelta 2005. Englantilaisissa kirjauksissa se esiintyi myös muodossa, että julkaistaan kolme lausetta kuudennesta lauseesta alkaen.

     Sunnnuntaina illalla laitoin tarkentavan kysymyksen Villa Derrickeriaan.

     Derrickus ehdotti, että lauseen ensimmäisestä verbistä riippuen otetaan edelliseltä sivulta jatkuva virke tai sitten ei. Hdcaniksen ohje kuitenkin kuulosti täsmällisemmältä ja helpommalta noudattaa:

        "Minä taas laskin lauseen (tai tässä tapauksessa

        virkkeen) alusta, eli se puolikas lause sivun alussa

        sivuutettiin tylysti. Toisaalta jos kuudes lause olisi 

        jatkunut seuraavalle sivulle niin se olisi kelvannut (ja

       jos sivulta ei olisi löytynyt kuutta lausetta niin olisin

       napannut seuraavan kirjan). "

  Katso tästä Hdcaniksen lause.    

     Uuden ohjeen mukaan tarkistin Arne Dahlin romaanin kuudennen virkkeen sivulta 123. Näin se nyt kuului: "Se luiseva nainen istahti minun viereeni."

     Hemmetti! Hyvästi filosofia!

     Jumalat taitavat nauraa minulle.

Siten jäin meemi-ansaan, ja mieleen tuli että mitä jos otan kirjahyllystäni kymmenen romaania ja kirjaan niistä tehtävän mukaisesti kuudennet lauseet.

     Syntyykö sillä tavalla viisasta jumalpuhetta? Aforismiproosaa?

     Jumalten valintaa ei kuitenkaan pidä itse mestaroida, ei pidä kalibroida kohtaloaan.

     Ei siis ole sopivaa etsiskellä kirjoista mukavia tai filosofisia lauseita. Totuus ei voi perustua minun valintaani. Siinä pitää olla sattuman hipaisu. Lopputulos on valmiina.

     Kun en keksinyt järkevää satunnaisgeneraattoria kirjojen valitsemiseen (olisin tietysti voinut valita vaikka keskimmäisen hyllyrivin joka kuudennen kirjan...), päätin vain valita hyllyä katselemalla kymmenen erilaista romaania.

     Mutta varmuuden vuoksi – etten tehtävän kuluessa lipsuisi opportunismiin – kirjoitin valituksi tulevat kirjojen nimet etukäteen lehtiöön. Vasta sitten ryhdyin lukemaan mitä jumalat sanovat sivulla 123.

     Kirjoitin lehtiööni kymmenen kirjailijan kymmenen romaania:

     Raymond Chandler: Pitkät jäähyväiset. John le Carré: Pappi, lukkari, talonpoika, vakooja. Peter Cheyney: Kovaksikeitetty nainen. James Jones: Täältä ikuisuuteen.
F. Scott Fitzgerald: Yö on hellä. Erica Jong: Tekisit jotain elämällesi. Jörn Donner: Jakob ja kylmä rauha. Piers Paul Read: Erään suvun tarina. Henrik Tikkanen: Kulosaarentie 8. Philip Roth: Miehen muotokuva.

     Sitten kirjojen tykö.

Ollakseni arvoituksellinen, kunnioittaakseni kohtaloa, antaakseni jumalille referoimattoman puheenvuoron, en kerro mistä kirjasta kukin virke tulee. Lauseet puhukoot puolestaan, totuuksia ja vivahteita joita on ehkä mahdoton ymmärtää, vaikka tietysti yritän tahollani.

     Sen verran sohaisen jumalten dialogia, että järjestän virkkeet oman mieleni mukaisesti. Mutta tämäkin järjestys saattaa olla ennalta päätettyä, vaikka en tiedä sitä. Kenties en voi vastustaa ”oikeaa” järjestystä.

     Jumalten dialogi sivulla 123, sen kuudennessa lauseessa menee näin:

     "Mutta sitä hän ei olisi ikinä tehnyt, jos olisi tiennyt, että Janine työskenteli meidän puolellamme, sillä hänen olisi pitänyt ymmärtää, että minä olisin helposti haistanut koiruuden."

     "Meidän on koetettava päättää joka päivä, mihin meillä on varaa."

     "Laivastolla on viisi tai kuusi."

     "Sitä te kaikki haluatte."

     "He tapasivat eräässä pubissa St. John's Woodissa, oli vielä toukokuuta, puoli kuudelta eräänä ankeana päivänä, ja puisto oli tyhjä."

     "Sitten odottamatta noustiin pöydästä – se hetki jolloin vieraat oli uskaliaasti kohotettu pelkän seurallisen yhdessäolon yläpuolelle, tunteen harvinaisempaan atmosfääriin, oli ohitse ennen kuin se ennätettiin epäkunnioitettavasti mainita, ennen kuin he olivat puoliksikaan tajunneet että se oli koittanut."

     "Ketter rupesi vihaamaan minua, Monica rupesi rakastamaan minua ja Lydia hyväksyi minut viimein pelastuskeinonaan."

     "Hän väitti että minua riivasivat eläimelliset halut, todelliselle isänmaanystävälle armottomat."

     "Virnistin hänelle."

     "Kahdeksan vuoden jälkeen meidän avioliitossamme oli täsmälleen yhtä paljon läheisyyttä kuin yhden yön jutussa."

Virnistin!

     Epäuskoisesti.

     Ja jumalat nauravat.

Ps.
Ihmisen selitys, 3.12.2012.
Kirjailijat sitaattien mukaisessa järjestyksessä: Cheyney, Donner, Read, Jones, le Carré, Fitzgerald, Roth, Tikkanen, Chandler, Jong.

Kyllä kansa tietää

Mitä se tietää kun se kaiken tietää?

Marraskuisen päivän kolea harmaus kaikkialla. Valo putoaa märkään maahan. Siitäkö johtuu vakavuuteni? Synkkä ilme. Katoaako huumori katsoessani ulos ikkunasta? Eikö mikään naurata?

     Ehkä. Kenties. Voi olla.

     Ollakseni totinen, kirjoitan mediasta ja kansasta.

     Veikko Vennamo pyöräytti poliittiseen kielenkäyttöön lentäviä lausahduksia, joihin törmää yhä ja joiden kansanomaista viisautta ei parane pilkata.

     Kyllä kansa tietää, Vennamo piruili, varsinkin se unohdettu kansa. Rötösherrat punastelivat ja pelin politiikkaa harrastaneet vanhojen puolueiden johtajat saivat kylmää kyytiä talonpojan tappolinjastaan.

     Mutta tarkoittiko Vennamo, että kansa tiesi äänestää SMP:tä vai sitä että unohdettu kansa tietää enemmän ja paremmin kuin virkaherrat ja asiantuntijat?

     Ehkä molempia. Tänään kukaan poliitikko ei uskalla sanoa, vaikka kuinka kiukuttaisi, että kansa äänesti vaaleissa väärin. Kansan vaaleissa ilmaisema mielipide on aina oikea, koska kansalla on ehdoton oikeus olla mitä mieltä tahansa.

     Mutta tietääkö kansa enemmän kuin asiantuntijat, virkamiehet, tutkijat?

     Miten se olisi mahdollista?

Joskus tuntuu, että mielipiteen vapaus, oikeus sanoa julki mitä mieleen tulee, sotketaan epäluuloiseen ajatukseen ettei mistään asiasta tai prosessista voi olla olemassa oikeaa, ilmiselvää totuutta. Kun maailma näyttää tolkuttoman monimutkaiselta, on kiusaus ajatella että koska kaikki on (tai näyttää olevan) suhteellista, ei mikään ole totta eikä mikään asia perustellumpaa kuin toinen.

     Epätäydellinen maailma näyttää suhteettomalta ja kaoottiselta. Tulevaisuutta on yhtä vaikea ennustaa kuin ensi vuoden säätä - sataa tai paistaa, tuulee tai tyyntyy, paleltaa tai hiostaa.

     Mutta kyllä omena edelleen putoaa omenapuun alla istuvan päähän eikä lennä itsekseen taivaalle.

     Monissa yhteiskunnallisissa ja monimutkaisissa asioissa ”totuutta” voi lähestyä vain tilastollisena suureena. Todennäköisyyksien ja mittakaavojen hahmottaminen on vaikeaa. Kenelle tahansa. Siksi suhteellisuudentajua pitäisi vaalia, opettaa ja opetella.

     Tietäminen ja luuleminen ovat joskus lähempänä toisiaan kuin luulemmekaan, tiedämme.

     Yrjö Ahmavaara sanoi teoksessaan Informaatio, että huhujen leviämisen ehtona on, että huhuun uskotaan vaikkei sitä tiedetä todeksi. Vain sellainen huhu leviää mihin uskotaan, mikä sopii vallitsevaan ajatteluilmastoon.

     Huhuistaan yhteiskunta tunnetaan, Ahmavaara kiteytti.

     Silloin kun myös asiantuntijat ovat jostakin asiasta (oikeastaan sen todennäköisyydestä) eri mieltä, luulemiselle, huhuille ja epätiedolle avautuu markkinarako, joka täyttyy aina ja väistämättä. Jos tietoa puuttuu, luulo tulee tilalle.

     Kyllä kansa esimerkiksi tietää, että Talvivaarassa rötösherrat sontivat jokeen ja virkamiehet juonivat unohdetun kansan selän takana.

     Helsingin Sanomat yritti tosin viime sunnuntaina opettaa suhteellisuudentajua kertomalla, että Talvivaaran kaivos työllistää suunnilleen yhtä paljon kuin koko Kainuun matkailuala tai että Talvivaaran arvioidaan tuovan kainuulaisille riihikuivaa rahaa pitkän päälle noin 2,5 miljardia euroa, mutta sellaiselle suhteellisuudentajulle ei juuri nyt ole kysyntää.

     Kansan on vaikeaa hyväksyä ettei ilmaisia lounaita ole. On helpompi uskoa pahan mahdollisuuteen kuin erotella tiedon ja epätiedon tulvasta mahdollinen hyvä.

Avaruustutkija ja professori Esko Valtaoja syytti Ylen ohjelmassa mediaa ja nettiä hysterian lietsomisesta.

     "Se kohu, jota on aikaisemmin nähty ydinvoimaloiden ja ydinenergian yhteydessä on nyt siirtynyt Talvivaaraan. Tapahtuipa mitä tahansa niin se on Talvivaaran vika ja median kautta myös paikallisten mielestä. Jos kalamies ei saa enää saalista, niin se on Talvivaaran syy", Valtaoja sanoi.

     Valtaojan mielestä nykyihmiset (pitäisikö sanoa "kansa") ei lue mediaa saadakseen tietoa vaan etsiäkseen faktoja jotka tukevat ihmisten omia ennakkoluuloja. Luulemista ruokitaan tiedon sirpaleilla.

     Sosiaalista mediaa Valtaoja piti hysterian tyyssijana: "Sieltä löytyy joukkohysteriaa ja samanhenkisiä ihmisiä, jos emme luota parhaisiin asiantuntijoihin, niin silloin emme luota mihinkään. Kohta siellä on joku avaruudesta tullut Alien tuhoamassa Suomea Talvivaaran kautta. Sosiaalisessa mediassa on hyvätkin puolensa, mutta siellä faktan poikanen voi paisua järjettömään kokonaisuuteen, jolla ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa. "

     Valtaoja kyseenalaisti Vennamon viisauden. Jospa kansa ei tiedäkään mitä maailmassa tapahtuu.

     Toisaalta, olisiko niin että kiihtynyt professori harppaa vahingossa kuvitelmien mustaan aukkoon. Syyn ja seurauksen havaitseminen edellyttää rauhallista tuumailua. Sen huomaamista että sosiaalinen media imee aineistonsa valtamediasta, suurista sanomalehdistä, Yleltä ja MTV3:lta.

     Ei epätieto tyhjästä synny, ei se idä rutikuivassa maassa.

Sosiaalista mediaa moittivat älypäät ajattelevat, että tyhmät mielipiteet kannattaisi jättää sanomatta julki. He ajattelevat, että kun tyhmyyttä julkistetaan riittävästi, se tarttuu kuin flunssa ja fiksutkin muuttuvat tyhmiksi.

     Tämä saattaa olla näköharha. Sillä kyllä kai tyhmyys (jos tätä sanaa nyt uskaltaa käyttää) tai tietämättömyys on ennenkin vaikuttanut yksilöiden ja yksilöistä muodostuvien joukkojen käyttäytymiseen, vaikka sitä ei olekaan huudettu ulos maailmalle?

     Se että netti paljastaa mitä kansa lopulta tietää, ei kai muuta maailmaa?

     Kun sitten ilmi käy, että ihmiset ajattelevat enemmän tunteilla kuin järjellä, ei pidä yllättyä. Ei edes avaruustieteilijän. Ja ainahan on sanottu, että joukossa tyhmyys tiivistyy.

     Mutta sittenkin. Olen Valtaojan kanssa samaa mieltä ja yhtä huolestunut, jos valtamediat levittävät huhuja ja hälyä. Varsinkin siitä huolestuu jos on ilmeistä, etteivät kansalaiset osaa lukea mediaa, eivät erota hälyä oikeasta tiedosta eikä päinvastoin.

Mauno Koivisto vertasi aikanaan toimittajia sopuleihin, jotka kipittävät aina samaan suuntaan, mutta se taisi olla luonnontieteellisesti huono vertaus eikä kunnioittanut sopuleita. Toimittajista en tiedä.

     Parempi on verrata kansaa ja toimittajia silakka- tai lintuparveen.

     Silakka- ja lintuparvet tekevät äkkiliikkeitä kuin yhdestä käskystä vaikka johtaja puuttuu. Jokainen yksilö tarkkailee naapuriaan. Kun naapuri muuttaa suuntaa, vieruskaverikin muuttaa. Kun parven reunalla joku pelästyy ja tekee väistöliikkeen, naapuri tekee samoin ja naapurin naapuri ja hetkessä koko parvii muuttaa suuntaansa. Usein hälytys on väärä, mutta se ei haittaa. Hyöty henkiinjäämisestä on suurempaa kuin äkkiliikkeiden "järjetön" koreografia.

     Kun tiedonvälitys nopeutuu, kun kaikki tapahtuu on-line, nyt ja nyt, sekä media että median käyttäjät ovat kuin silakkaparvi, jonka hermostunut koreografia sykkii kuviteltuja ja todellisia vaaroja väistellessä. Ei ole aikaa miettiä mikä on totta ja mikä kuviteltua, ei ole aikaa miettiä kannattaako jatkaa eteenpäin niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Koko ajan pitää tarkkailla mitä vieressä tehdään, onko parvi vaarassa, täytyy pelätä ja väistää, muuttaa suuntaa, pintaa kohti, pohjaa päin, ylös, alas, sivulle, pakoon pahaa maailmaa.

     Informaatioparvessa tiedon synnyttäjän, toimittajan, levittäjän ja lukijan roolit sulautuvat toisikseen. Pahinta on, että poliittiset toimijat poukkoilevat samassa parvessa yhtä säikkyinä.

     Sillä: silakka on silakka vaikka sen voissa paistaisi.

     Mitä enemmän tietoa kerrotaan, ja mitä nopeammin tieto syntyy ja leviää, sitä vajavaisemmin yksilö pystyy suhteuttamaan tietojen merkityksen elämänsä ja maailmansa kokonaisuuteen. Kun järki ei auta, kun se ei ehdi mukaan, on helpompi seurata mihin naapuri parvessa menee; kun se väistää, minäkin väistän vaikka en tiedä miksi.

     Vaistomaisesti

     Varmuuden vuoksi.

          Sivilisaatio ja luonto. Ristiriita? Kyösti Salovaara 2012

Pidot suomalaisessa tornissa

Maailma muuttuu – vai?

Isänpäivän tietämillä sattui silmiin kirjahyllystäni pehmeäkantinen Pidot Tornissa. Poimin sen ja ryhdyin selailemaan.

     Se oli virhe.

     Haikeus valtasi mielen. Siihin melkein läkähtyi.

     Yrjö Kivimiehen toimittama legendaarinen keskustelukirja ilmestyi Gummeruksen kustantamana vuonna 1938. Joukko intellektuelleja kokoontui kevään 1937 aikana keskustelemaan hotelli Torniin kulttuurista ja Suomesta. Kirjassa keskustelijat esiintyvät nimimerkeillä. Kivimies on ”Konservatiivi”.

     Haikeus tuli siitä, että isäni Osmo Salovaara (1914-91) on nimiöinyt kirjan vuonna 1941. Ostiko hän sen Välirauhan aikana alennusmyynnistä? En tiedä, enkä sitä milloin hän luki teosta. Tuskinpa vielä jatkosodan ensimmäisenä syksynä.

     Ehkä hän luki kirjaa asemasotavaiheessa. Korsussa jossain päin Karjalaa. Alleviivasi hennosti muutaman kohdan. Merkkasi marginaaliin kysymysmerkin, niin kuin tähän luettuaan ”Dosentin” (Martti Haavio) ylimielisen oikeistolaisen mielipiteen: ”Industrialismin syntyminen oli tavaton alennus. Syntyi jätkä ja hampuusi sekä vihdoin punakaartilainen.”

     Pidot Tornissa -kirjan johdannosta isäni panee merkille, ja jälleen kysymysmerkillä korostaen, kirjan toimittajan kahvilakulttuurin ylistyksen: ”Kahviloista ja ravintoloista puhutaan taiteen yhteydessä suotta pahaa: ei ymmärretä hedelmällisen joutilaisuuden, hedelmällisen lörpöttelyn suunnatonta merkitystä.”

Haikeus ei hälvene kun katselen hyllystä poimimiani kirjoja, joita isäni nuorena kirjapainotyöläisenä osti 30-luvun lopulla ja sotien taitteessa.

     Asettelen ne komeaan pinoon: Olavi Paavolaisen teokset Kolmannen valtakunnan vieraana ja Risti ja hakaristi, Lauri Viljasen Taisteleva humanismi, T. Vaaskiven Vaistojen kapina ja Huomispäivän varjo, Karl Marxin Vallankaappaus Ranskassa 1851, Eino Kailaan Persoonallisuus, Yrjö Jylhän runosuomennos ”Hallitse Britannia!” ja Raoul Palmgrenin Vallankumous ja vastavallankumous Saksassa.

     Hyllyssäni tai varastossa on myös Jack Londonin ja Upton Sinclairin yhteiskuntaromaaneja sekä Olavi Paavolaisen Suursiivous vaikka ne eivät nyt osu silmään. John Dos Passosin kiihkeänmodernin New York -romaanin Suurkaupungin kasvot (Manhattan Transfer) isä näyttää ostaneen heti sen ilmestyttyä sodan jälkeen.

     Kun joskus ihmettelin isälle hänen ostamiaan marxilaisia kirjoja, hän vähätteli asiaa ja sanoi ostaneensa ne kannatusmielessä kotkalaiselta kaveriltaan Aimo Rikalta, joka vaikutti Akateemisessa Sosialistiseurassa. Rikasta tuli kommunistipuolueen vaikuttajahahmo, ainakin joksikin aikaa. Isästäni tuli demarilehteä kustantavan Eteenpäin Oy:n toimitusjohtaja.

     Karl Marxin Vallankaappausta eli Louis Bonaparten 18. päivää Brumairekuussa olen lainaillut jutuissani eri yhteyksissä luvattoman monta kertaa, esimerkiksi juuri ilmestyneessä Filmihullussa (nro. 5) jossa kirjoitan Sam Peckinpahin elokuvasta Rautaristi. Hassua kyllä, viime viikolla katsomassani Ben Affleckin filmissä Argo hollywoodilaiset elokuvatuottajat pelleilevät samalla Marxin toteamuksella, jota olen tavannut lainata. Sitä ei pääse pakoon, niin kuin ei haikeuttakaan.

     Kertauksena, näin se menee, näin Karl Marx vuonna 1852 aloitti kirjansa:

     ”Hegel huomauttaa jossakin, että maailmanhistorian kaikki suuret tapahtumat ja henkilöt esiintyvät ikään kuin kahdesti. Hän on unohtanut lisätä: yhden kerran murhenäytelmässä, toisen kerran farssissa.”

Yrjö Kivimies totesi, että Pidot Tornissa oli kansainvälisestikin ainutlaatuinen tapaus. Ehkä se oli. On yhä. ”Viehättävimpiä ihmishengen toimintoja on epäilemättä keskustelu”, Kivimies sanoi kirjan ensimmäisessä lauseessa.

     Tornin keskustelijat olivat parasta suomalaista älymystöä, nuorehkoja mutta eivät lapsia. Kokeneita kirjoittajia, väittelijöitä, ajan hengen näkijöitä ja kriitikoita.

     Tornin palavereihin osallistuivat Kivimiehen lisäksi Olavi Paavolainen, Matti Kurjensaari, Helvi Hämäläinen, Kaarlo Marjanen, Martti Haavio, Lauri Viljanen, Tatu Vaaskivi, Esko Aaltonen, Kustaa Vilkuna, Jussi Teljo, Urho Kekkonen, Sakari Pälsi, Niilo Mäki, Lauri Hakulinen ja Elsa Enäjärvi-Haavio.

     Keskusteltiin ajankohtaisista aiheista, suurista kysymyksistä, välillä kipakasti ja toisinaan lörpötellen, ylimielisesti ja rahvasta ylhäältä katsoen. Saksan voiman pelottava läheisyys tulee hyvin esille.

     Keskustelukirjan teemat eivät vanhene. Palaverien otsikot olivat korkealentoisia: Suomalaisen kansanluonteen myytti, Kulttuurimme kompassineula, Taaksepäinkatsova kulttuuri, Kirjallisuutta ja kirjallisuutta, Henkien taistelu.

     Ajat ovat nyt toiset, kulttuuri toisenlaista, Suomi uudenlainen.

     Vai onko?

     "Suomalainen sivistys on todella taaksepäin katsovaa sivistystä", Pidot Tornissa -kirjan "Kriitikko" (Kaarlo Marjanen) sanoo. "Jonkinlainen kulttuurioptimismi puuttuu siitä. Kaikkea katsotaan taaksepäin ja vetäydytään – niinkuin saksalaiset – luonnon voiman pyhille lähteille. Mitään eteenpäin suuntaavaa rohkeata ajatusta ei tahdo löytää. Kaikkialla puhutaan näistä kansallista arvoista ja välitetään vähät siitä, voiko Suomi myöskin sellaisilla aloilla, jotka todella ovat kansainvälisiä, puoltaa paikkaansa tai nimeänsä."

     Mikä Suomessa muuttuu kun mikään ei muutu?

Kun Kivimies ja kumppanit kokoontuivat Tornissa, ei ollut televisiota, kännyköitä, sähköpostia eikä nettiä. Yleisradio lähetti ohjelmaa yhdellä kanavalla, mutta ei edes koko vuorokautta. Sanomalehdissä keskustelua todennäköisesti käytiin. Pikkukaupungeissakin lehtiä ilmestyi.

     Miten on keskustelun laita vuonna 2012?

     Loukkaantuuko joku jos väitän, että keskustelu on olematonta ja pinnallista? Siitä huolimatta että eetteri on täynnä radio-ohjelmia ja internet tulvillaan tavallisten ihmisten ääniä.

     Mutta keskusteleeko netissä joku ihan oikeasti? Vai pulputtaako siellä (siis täällä) kaksi miljoonaa monologia toisistaan välittämättä? Ennen oli Esson baari missä ennakkoluulot pääsivät kahvipöydässä ääneen, nyt on netti jossa virtuaalibaareja lukemattomasti. Virkeää lörpöttelyä kyllä, ajatusta... mutta yhteinen kuulijakunta on kadonnut. Kun tykätään kaverista, ei tarvitse välittää muista. Vieras on vielä vieraampi kuin ennen. Prosessikonsultti sanoisi: siilossa, siilossa! 
    Oikeastaan ihmettelen, että missä keskusteleva älymystö luuraa. 

     Sanomalehdet eivät keskustele keskenään ja kuinka voisivat kun niitä on paikkakunnalla enintään yksi. Yksi ääni, yksi mieli. Pahinta lienee että suuret maakuntalehdet levittävät loimensa yhdeksi mediamatoksi; sama juttu, tai saman kirjoittajan juttu samasta aiheesta ilmestyy monessa lehdessä. Se on halpahintaista journalismia.

     Väyliä ja kanavia piisaa, mutta silti puhe on pinnallista ja ohikiitävää, kuin saipuakuplia taivahalla.

     Vai siitäkö se johtuukin? Kanavien ja mahdollisuuksien runsaudesta.

     Kuinka moni pääsekään kuvaruutuun ääliömäisissä tosi-tv-ohjelmissa? Miksi? Miten niille voidaan uhrata niin runsaasti lähetystunteja? Enää ei puutu kuin koko illan kestävä tosi-tv-ohjelma missä seurataan illasta toiseen jotakin perhettä, joka katsoo televisiosta tulevia tosi-tv-ohjelmia ja keskustelee niistä "syvällisesti".

     Harppaus Tornin pidoista BB-talon kemuihin pelottaa.
     Ja säälittää. 

Kaupalliset radiokanavat pullistelevat höpönhöpöä. On naurettavaa, että valtiovalta edellyttää radioasemilta puhetta levyjen väliin. Ketä hölynpöly rakentaa?

     Kuuntelen joskus Ylen puheohjelmia. Ykkösaamu on parhaasta päästä, mutta kovin hentoa on senkin älyllisyys. Aristoteleen kantapää kävisi fiksusta ohjelmasta, mutta tätimäisyys pilaa kaiken. Vieläkö meitä oikein pitää holhota? Konformistinen tätimäisyys sitä paitsi pilaa kaikki mediat.

     Miksi älypuheelle ei anneta enemmän tilaa kun eetterin aikaa kuitenkin on käytettävissä tuhottoman paljon? On katsojan ja kuuntelijan pilkkaa kun tiistaiaamuisin Ylen aamu-tv:ssä Sakari Kilpeläisen Jälkipörssin talousviisaiden pitää varttitunnissa "analysoida" taloustapahtumia. Siinä ajassa ei haloota ehdi sanoa. Terävän toimittajan ja tietävien vieraiden viisaus hukataan.

     Seurasin viime lauantaina Erkki Tuomiojan haastattelua Ylen Ykkösaamussa telkkarin puolella. Ohjelma kestää noin 40 minuuttia ja tapana on, että siinä hypähdellään asiasta toiseen, niin ettei mihinkään tarvitse syventyä kunnolla. Jos kymmentä asiaa käsitellään, yhdelle asialle jää neljä minuuttia.

     Mission impossible: Olepa neljässä minuutissa syvällinen, informatiivinen!

     Toimittajan ja taustatiimin kannalta tämä tekniikka on vaivatonta. Riittää kun tietää vähän sieltä sun täältä, mutta ei paljoa juuri mistään. Viime lauantaina sekä Tuomioja että haastattelija olivat autuaan tietämättömiä mitä Saksassa tapahtuu. Sinne rakennetaan lisää hiilivoimaa. Puhdas ilma karkaa kauas. Mutta oli siis kätevämpää moittia yhdessä suin Yhdysvaltoja.

     Ironia vuonna 2012: kun tietoa olisi käytettävissä ylettömän paljon, sitä hyödynnetään mahdollisimman vähän, vain pinnalta ja näön vuoksi.

Kutojamummoja, vihta ja linnunpönttö

Pieniä kulttuuritekoja

Kun ulkona sataa räntää ja on marraskuu, kun menee ulos ja kengät kastuvat, kun ajaa maaseudulle ja näkee kynnöspeltojen mustat vaot, kun punatulkku istuu vaitonaisena pensasaidassa – kun palaa sisälle kasteltuaan kengät, ajettuaan kynnöspeltojen ohi ja nähtyään yksinäisen punatulkun, alkaa miettiä pieniä ajatuksia ihmisen arkipäivästä.

     Sellaisena päivänä ei halua kuunnella tekopirteitä iskelmiä eikä katsoa amerikkalaista saippuasarjaa – ei kyllä muinakaan päivinä – eikä lukea realistista suomalaista nykyromaania. Maisemassa on riittävästi maagista realismia.

     Sellaisena päivänä kuuntelee mieluummin kevyttä klassista musiikkia Rondolta, sytyttää kuistille pari kynttilää ja lämmittää glögiä jos on sellainen päivä, että glögiä sopii juoda.

     Sellaisena päivänä lukee Pekka Parkkisen kirjoittaman runon:

                   huvikseni käyn joskus

                            asemalla

                      katsomassa junia

(Pekka Parkkinen: Tuulia heiluttava puu. W+G, 1973.)

Runo, auto, pelto, kyntäminen, glögi, iskelmä, kengät, kynttilä, Rondo, juna, asema – merkkejä kulttuurista.

     Joku, ellei ihan T.S. Eliot, sanoi että kulttuuri on tapoja.

     Tässä mielessä sivistys ja sivilisaatio ovat kulttuurin synonyymejä. Ihmisen tapojen galleriaa. Mutta myös rakennukset ja rakennusten väliset tiet ja kadut ovat osa ihmisen tapoja. Joskus kulttuurilla tarkoitetaan vain taidetta ja taideteoksia, mutta mitä muuta ne ovat kuin kuvauksia ihmisten tavoista, tavasta elää rakennetussa ympäristössä?

     Toki luonnossakin saa elää, mutta ilman ihmistä luonto on kulttuurin ulkopuolella, epäkulttuuria.

     Koivu ei ole kulttuuria, mutta kylän läpi vievän raitin varteen istutettu koivukuja on kulttuuria. Talitiainen ei ole kultuuria, mutta talitiaiselle rakennettu linnunpönttö on.

     Talitiaisilla on omia tapojaan, mutta niitä ei sanota kulttuuriksi. Talitiainen ei mene, niin kuin Pekka Parkkinen menee, huvikseen katselemaan junia. Talitiainen hommailee kaikenlaista mutta tuskin mitään huvikseen, sillä huvitteluun sillä ei ole aikaa.

     Ihminen taas tekee huvikseen enemmän kuin hyödykseen.

Viime lauantaina huomasin, että Prisman pakastealtaassa oli saunavihtoja. Sauna kuuluu suomalaiseen kulttuuriin, mutta aika harvoin löytää kaupasta vihtoja. Nyt löytyi. Kummallista että olen enemmän idässä kuin lännessä oppinut puhumaan vihdasta enkä vastasta.

     Luultavasti monet suomalaiset ovat lopettaneet vihdan käytön. Löylyssä siitä irtoaa lehtiä ja sauna pitää siivota. Kukapa huvikseen siivoaisi saunaansa, suomalainen ajattelee.   Ennen, silloin kun käytiin yleisessä saunassa, jokaisella oli mukanaan vihta. Jäljet siivosi joku muu.

     Ostamani vihta maksoi noin viisi euroa. Se oli tehty Virossa.

     Vihdan hinnalla tuskin kukaan tekee bisnestä. Ei myyjä eikä vihdan sitoja. Semminkin kun sisäsiistit suomalaiset karttavat koivunlehtiä. Pizzoille tarvitaan myymälässä paljon isompi allas kuin saunavihdoille.

     Siitä päättelen, että vihdan valmistaminen Virossa ja kauppaaminen Suomessa on pieni kulttuuriteko.

     Samalla reissulla ostin espressokahvin papuja. Pussin kyljessä luki ”Angry Birds – explosive espresso”.

     Oliko sekin kulttuuriteko?

     Ei, ei sentään.

Pihapiirini tuntumassa kasvaa pihlajia.

     Kun muutin yhdeksän vuotta sitten tähän paikkaan, kiinnitin rautakaupasta ostetun linnunpöntön lähimpään pihlajaan. Kahdeksana kesänä siinä on asustellut talitinttejä ja sinitiaisia, kerran kirjosieppo.

     Nyt tuo pönttö oli hajoamassa. Sen takaseinä irtosi. Tuulet ja sade tunkivat pönttöön. Kutsumattomia vieraita.

     Netistä löytyi yllättäen verstas, joka valmistaa linnunpönttöjä. Ajoin eräänä päivänä Mankkaalle Espooseen ja ostin Kallenpaja-puuverstaasta kaksi linnunpönttöä.

     Ensi kesänä tinteillä on valinnanvaraa, ehkä kirjosieppokin ehtii niukille pönttömarkkinoille. Pöntöt ripustettuani tuli mieleen, että Kallen puuverstas linnunpönttöineen on pieni kulttuuriteko.

Kaksi viikkoa sitten kirjoitin Ylä-Malmin torin kuivuneesta suihkulähteestä. Harmittelin ettei kolmen A:n yhteiskunnassa ole varaa tai tahtoa hoitaa ympäristön esteettistä kauneutta.  Ruma tulee halvemmaksi. 

     Seuraavalla viikolla Helsingissä kohistiin kutojamummoista, jotka myyvät tuotteitaan Ylä-Malmilta Ala-Malmille vievässä ylikulkutunnelissa. Kaupungin virkamiehet halusivat häätää kutojamummot pois ihmisten silmistä.

     Malmin ylikulkutunneli on maailman tylyin arkkitehtoninen rakennelma. Siellä ei vietä aikaansa huvikseen edes juoppo joutoväki. Kutojamummot toivat tylyyn tilaan häivähdyksen inhimillistä lämpöä.

     Pekka Sauri päätti sitten, että mummot saavat jatkaa lapasien ja sukkien julkista kutomista Malmilla. Se oli pieni kulttuuriteko.

     Se mikä tapauksesta jää vaivaamaan päätä, on että miksi Suomessa kieltäminen on helpompaa kuin salliminen. Mummot oli helppo kieltää. Suihkulähteen kunnostaminen, myönteisen tekeminen on miltei mahdotonta.

     Kieltämisen salliminen ja sallimisen kieltäminen ovat suomalainen tapa. Meikäläistä kulttuuria.

              Kutojamummojen ylikäytävä, Malmi. Kyösti Salovaara 2012.