Kyllä kansa tietää

Mitä se tietää kun se kaiken tietää?

Marraskuisen päivän kolea harmaus kaikkialla. Valo putoaa märkään maahan. Siitäkö johtuu vakavuuteni? Synkkä ilme. Katoaako huumori katsoessani ulos ikkunasta? Eikö mikään naurata?

     Ehkä. Kenties. Voi olla.

     Ollakseni totinen, kirjoitan mediasta ja kansasta.

     Veikko Vennamo pyöräytti poliittiseen kielenkäyttöön lentäviä lausahduksia, joihin törmää yhä ja joiden kansanomaista viisautta ei parane pilkata.

     Kyllä kansa tietää, Vennamo piruili, varsinkin se unohdettu kansa. Rötösherrat punastelivat ja pelin politiikkaa harrastaneet vanhojen puolueiden johtajat saivat kylmää kyytiä talonpojan tappolinjastaan.

     Mutta tarkoittiko Vennamo, että kansa tiesi äänestää SMP:tä vai sitä että unohdettu kansa tietää enemmän ja paremmin kuin virkaherrat ja asiantuntijat?

     Ehkä molempia. Tänään kukaan poliitikko ei uskalla sanoa, vaikka kuinka kiukuttaisi, että kansa äänesti vaaleissa väärin. Kansan vaaleissa ilmaisema mielipide on aina oikea, koska kansalla on ehdoton oikeus olla mitä mieltä tahansa.

     Mutta tietääkö kansa enemmän kuin asiantuntijat, virkamiehet, tutkijat?

     Miten se olisi mahdollista?

Joskus tuntuu, että mielipiteen vapaus, oikeus sanoa julki mitä mieleen tulee, sotketaan epäluuloiseen ajatukseen ettei mistään asiasta tai prosessista voi olla olemassa oikeaa, ilmiselvää totuutta. Kun maailma näyttää tolkuttoman monimutkaiselta, on kiusaus ajatella että koska kaikki on (tai näyttää olevan) suhteellista, ei mikään ole totta eikä mikään asia perustellumpaa kuin toinen.

     Epätäydellinen maailma näyttää suhteettomalta ja kaoottiselta. Tulevaisuutta on yhtä vaikea ennustaa kuin ensi vuoden säätä - sataa tai paistaa, tuulee tai tyyntyy, paleltaa tai hiostaa.

     Mutta kyllä omena edelleen putoaa omenapuun alla istuvan päähän eikä lennä itsekseen taivaalle.

     Monissa yhteiskunnallisissa ja monimutkaisissa asioissa ”totuutta” voi lähestyä vain tilastollisena suureena. Todennäköisyyksien ja mittakaavojen hahmottaminen on vaikeaa. Kenelle tahansa. Siksi suhteellisuudentajua pitäisi vaalia, opettaa ja opetella.

     Tietäminen ja luuleminen ovat joskus lähempänä toisiaan kuin luulemmekaan, tiedämme.

     Yrjö Ahmavaara sanoi teoksessaan Informaatio, että huhujen leviämisen ehtona on, että huhuun uskotaan vaikkei sitä tiedetä todeksi. Vain sellainen huhu leviää mihin uskotaan, mikä sopii vallitsevaan ajatteluilmastoon.

     Huhuistaan yhteiskunta tunnetaan, Ahmavaara kiteytti.

     Silloin kun myös asiantuntijat ovat jostakin asiasta (oikeastaan sen todennäköisyydestä) eri mieltä, luulemiselle, huhuille ja epätiedolle avautuu markkinarako, joka täyttyy aina ja väistämättä. Jos tietoa puuttuu, luulo tulee tilalle.

     Kyllä kansa esimerkiksi tietää, että Talvivaarassa rötösherrat sontivat jokeen ja virkamiehet juonivat unohdetun kansan selän takana.

     Helsingin Sanomat yritti tosin viime sunnuntaina opettaa suhteellisuudentajua kertomalla, että Talvivaaran kaivos työllistää suunnilleen yhtä paljon kuin koko Kainuun matkailuala tai että Talvivaaran arvioidaan tuovan kainuulaisille riihikuivaa rahaa pitkän päälle noin 2,5 miljardia euroa, mutta sellaiselle suhteellisuudentajulle ei juuri nyt ole kysyntää.

     Kansan on vaikeaa hyväksyä ettei ilmaisia lounaita ole. On helpompi uskoa pahan mahdollisuuteen kuin erotella tiedon ja epätiedon tulvasta mahdollinen hyvä.

Avaruustutkija ja professori Esko Valtaoja syytti Ylen ohjelmassa mediaa ja nettiä hysterian lietsomisesta.

     "Se kohu, jota on aikaisemmin nähty ydinvoimaloiden ja ydinenergian yhteydessä on nyt siirtynyt Talvivaaraan. Tapahtuipa mitä tahansa niin se on Talvivaaran vika ja median kautta myös paikallisten mielestä. Jos kalamies ei saa enää saalista, niin se on Talvivaaran syy", Valtaoja sanoi.

     Valtaojan mielestä nykyihmiset (pitäisikö sanoa "kansa") ei lue mediaa saadakseen tietoa vaan etsiäkseen faktoja jotka tukevat ihmisten omia ennakkoluuloja. Luulemista ruokitaan tiedon sirpaleilla.

     Sosiaalista mediaa Valtaoja piti hysterian tyyssijana: "Sieltä löytyy joukkohysteriaa ja samanhenkisiä ihmisiä, jos emme luota parhaisiin asiantuntijoihin, niin silloin emme luota mihinkään. Kohta siellä on joku avaruudesta tullut Alien tuhoamassa Suomea Talvivaaran kautta. Sosiaalisessa mediassa on hyvätkin puolensa, mutta siellä faktan poikanen voi paisua järjettömään kokonaisuuteen, jolla ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa. "

     Valtaoja kyseenalaisti Vennamon viisauden. Jospa kansa ei tiedäkään mitä maailmassa tapahtuu.

     Toisaalta, olisiko niin että kiihtynyt professori harppaa vahingossa kuvitelmien mustaan aukkoon. Syyn ja seurauksen havaitseminen edellyttää rauhallista tuumailua. Sen huomaamista että sosiaalinen media imee aineistonsa valtamediasta, suurista sanomalehdistä, Yleltä ja MTV3:lta.

     Ei epätieto tyhjästä synny, ei se idä rutikuivassa maassa.

Sosiaalista mediaa moittivat älypäät ajattelevat, että tyhmät mielipiteet kannattaisi jättää sanomatta julki. He ajattelevat, että kun tyhmyyttä julkistetaan riittävästi, se tarttuu kuin flunssa ja fiksutkin muuttuvat tyhmiksi.

     Tämä saattaa olla näköharha. Sillä kyllä kai tyhmyys (jos tätä sanaa nyt uskaltaa käyttää) tai tietämättömyys on ennenkin vaikuttanut yksilöiden ja yksilöistä muodostuvien joukkojen käyttäytymiseen, vaikka sitä ei olekaan huudettu ulos maailmalle?

     Se että netti paljastaa mitä kansa lopulta tietää, ei kai muuta maailmaa?

     Kun sitten ilmi käy, että ihmiset ajattelevat enemmän tunteilla kuin järjellä, ei pidä yllättyä. Ei edes avaruustieteilijän. Ja ainahan on sanottu, että joukossa tyhmyys tiivistyy.

     Mutta sittenkin. Olen Valtaojan kanssa samaa mieltä ja yhtä huolestunut, jos valtamediat levittävät huhuja ja hälyä. Varsinkin siitä huolestuu jos on ilmeistä, etteivät kansalaiset osaa lukea mediaa, eivät erota hälyä oikeasta tiedosta eikä päinvastoin.

Mauno Koivisto vertasi aikanaan toimittajia sopuleihin, jotka kipittävät aina samaan suuntaan, mutta se taisi olla luonnontieteellisesti huono vertaus eikä kunnioittanut sopuleita. Toimittajista en tiedä.

     Parempi on verrata kansaa ja toimittajia silakka- tai lintuparveen.

     Silakka- ja lintuparvet tekevät äkkiliikkeitä kuin yhdestä käskystä vaikka johtaja puuttuu. Jokainen yksilö tarkkailee naapuriaan. Kun naapuri muuttaa suuntaa, vieruskaverikin muuttaa. Kun parven reunalla joku pelästyy ja tekee väistöliikkeen, naapuri tekee samoin ja naapurin naapuri ja hetkessä koko parvii muuttaa suuntaansa. Usein hälytys on väärä, mutta se ei haittaa. Hyöty henkiinjäämisestä on suurempaa kuin äkkiliikkeiden "järjetön" koreografia.

     Kun tiedonvälitys nopeutuu, kun kaikki tapahtuu on-line, nyt ja nyt, sekä media että median käyttäjät ovat kuin silakkaparvi, jonka hermostunut koreografia sykkii kuviteltuja ja todellisia vaaroja väistellessä. Ei ole aikaa miettiä mikä on totta ja mikä kuviteltua, ei ole aikaa miettiä kannattaako jatkaa eteenpäin niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Koko ajan pitää tarkkailla mitä vieressä tehdään, onko parvi vaarassa, täytyy pelätä ja väistää, muuttaa suuntaa, pintaa kohti, pohjaa päin, ylös, alas, sivulle, pakoon pahaa maailmaa.

     Informaatioparvessa tiedon synnyttäjän, toimittajan, levittäjän ja lukijan roolit sulautuvat toisikseen. Pahinta on, että poliittiset toimijat poukkoilevat samassa parvessa yhtä säikkyinä.

     Sillä: silakka on silakka vaikka sen voissa paistaisi.

     Mitä enemmän tietoa kerrotaan, ja mitä nopeammin tieto syntyy ja leviää, sitä vajavaisemmin yksilö pystyy suhteuttamaan tietojen merkityksen elämänsä ja maailmansa kokonaisuuteen. Kun järki ei auta, kun se ei ehdi mukaan, on helpompi seurata mihin naapuri parvessa menee; kun se väistää, minäkin väistän vaikka en tiedä miksi.

     Vaistomaisesti

     Varmuuden vuoksi.

          Sivilisaatio ja luonto. Ristiriita? Kyösti Salovaara 2012