[viisastelevia
viivoja]
Kyösti Salovaara, 2011. Tie keskellä Espanjaa. |
Kaksi
miestä keskustelee intensiivisesti ikkunapöydässä päät
toisiaan kohtaan kumartuneina.
Kahvilan
ikkunasta näkyy katu ja sitä reunustavat talot, tyypillinen
kaupunkimainen perspektiivi.
Eletään
vuotta 1908 tai sinne päin. Istutaan Pariisissa tai jossain muualla,
kenties etelässä Pyreneiden tuntumassa.
”Taide
ei ole kyennyt kehittymään 400 vuoteen”, Georges sanoo, ”koska
sillä on pakkomielle perspektiiviin, se on silmän oikkuja.
Katoamispiste. Se vetää kaikkea poispäin katsojasta.”
”Olet
oikeassa”, Pablo innostuu. ”Meidän on pantava katoamispiste
katoamaan.”
Georges
ilahtuu tajutessaan, että hän on löytänyt sielunveljen kapinalliselle taidekäsitykselleen.
”Meidän
on tehtävä muutakin kuin haastettava perspektiivisäännöt”,
Pablo jatkaa kiihkeästi. ”Kaikki säännöt. Valot, värit ja
muoto on kyseenalaistettava. Revimme kaiken kappaleiksi ja luomme
uudenlaisen maalauksen!”
Ja
niin tapahtuu. Vuosina 1908-1912 Georges Braque (1882-1963) ja
Pablo Picasso (1881-1973) ”luovat” uudenlaisen,
mullistavan taidesuunnan, kubismin, siinä hengessä mitä kahvilassa
suunniteltiin. Jonkin aikaa he maalaavat vuorotellen teoksia, joista
ei välttämättä erota kumpi oli maalannut minkäkin.
Edellä
toistettu vuoropuhelu on National Geographic Channelin esittämästä
tv-sarjasta Genius: Picasso.
Tapahtuiko
kubismin ”perustaminen” faktisesti tuolla tavalla kahvilan
ikkunapöydässä, ei ole tärkeää. Oleellista on taiteilijoiden
manifesti uudenlaiselle maalaustavalle, jossa perspektiivi ja muut
perinteisen kuvan ”säännöt” kumotaan. Tuliko ”manifesti”
ennen taideoksia? Ehkä tuli, ehkä ei, mutta noilla alussa
lainatuilla sanoilla heidän teoksiaan voi katsoa ja yrittää
ymmärtää.
Piti
löytää jotakin uutta. Se oli ajan henki.
Vähän
ironista on, että rikkoessaan normaalitavan katsoa maisemaa ja
ihmistä perspektiivissään, Picasso väitti pyrkivänsä näkemään
oleellisen todellisuudesta. Ei ole muuta lähtökohtaa kuin
todellisuus, hänen kerrotaan sanoneen. Miten tuohon lähtökohtaan
istui sitten se, että hän pirstoi maalauksissaan ihmishahmon ja
uhrasi syvyyden, tilavuuden, tunnelman, perspektiivin ja värit jonkinlaisen ”puhtaan”
todellisuuden esittämiseksi?
Onko
ristiriitaista puhua todellisuudesta kun haluaa esittää sen
aivan epätodellisena maalauksena?
Kubismi
ei kopioi eikä jäljittele luontoa, ei näe sitä sillä tavalla
kuin ihminen näkee luonnon ja itsensä siinä, vaan esittää (ehkä)
kaikki puolet katsoa maisemaa yhtä aikaa, kaikkialta kuin ”jumala”.
Kun
Picasso sanoi, että ”me hylkäsimme jokaisen elementin joka ei
olennaisesti kuulunut todellisuuteen”, Picasson ja
aikalaiskubistien maalauksia katsova tietysti huudahtaen kysyy: Mikä
sitten on tuo puhdistettu todellisuus joka kubismin tauluissa näkyy?
Miksi meidän näkemä todellisuus ei kelvannut taiteilijoille?
Kyösti Salovaara, 2014. Verdun - perspektiivi tilassa ja ajassa: Picasson ystävistä Braque ja Apollinaire haavoittuivat ensimmäisen maailmansodan taisteluissa vakavasti. |
Noukin
pakinan ympärille sieltä täältä otettuja valokuvia, joissa
perspektiivi on voimakkaasti läsnä - tilan tuntu. Ne on otettu
eritasoisilla digipokkareilla eikä tarkoituksena ole pitää niitä
minkäänlaisina taideteoksina.
En
ota kantaa siihenkään, miten todellisuus ”pitäisi”
maalaustaiteessa kuvata, jäljitellen vai abstrakteina viisastelevina
viivoina, joten maisemista näppäillyt kuvat ei millään muotoa
haasta Picasson tai Braquen tai kenenkään taiteilijan näkemystä
maailman kuvaamisesta.
Mutta
Braquen ja Picasson lähtökohta tuntuu periaatteessa kummalliselta,
paitsi tietysti siinä että taiteilijoiden piti menestyäkseen
”keksiä” jotakin todella uutta.
Eikö
tilan näkeminen perspektiivissä, ole ihmisen aivoihin evoluution
mukana kehittynyt synnynnäinen, rakenteellinen ominaisuus? Ja jos
on, miksi todellisuutta, tilaa, kuvaavassa kaksiulotteissa
maalauksessa tuo perimmäinen ominaisuus, aivojen luoma ”illuusio”
tilan syvyydestä tulisi hävittää?
Kuvittelevatko
taiteilijat, että vähentämällä informaatiota, he pystyvät
kertomaan (kuvaamaan) ”enemmän”? Jos pystyvät, mitä se
”enemmän” on? Enemmän todellisuutta jossa on vähemmän
informaatiota? Vai Picasson sanoin: oleellisen.
Mutta
kun näkemästämme ottaa tilavaikutelman pois, mitä jää?
”Miksi
havaitsemme vain kolme tilaulottuvuutta ja yhden aikaulottuvuuden”,
Stephen Hawking kysyi. Varmaa vastausta ei ole, mutta
kaksiulotteisessa maailmassa elämä saattaisi olla mahdotonta, ja
toisaalta jos ulottuvuuksia olisi kosolti enemmän, maailmankaikkeus
ei kenties pysyisi kasassa.
Halusivatko
Picasso ja Braque maalauksillaan kertoa ettei maailma pysy kasassa?
Että ihminen hajoaa? Että elämä on mahdoton juttu? Tai että
ainakin taiteilijan kuvaamana se on mahdotonta!
Kyösti Salovaara, 2014. Taidemuseon porstua Strasbourgissa - kauneus on väriä ja tilaa. |
Eikö
ihminen oppinut selviytymään maailmassaan juuri perspektiivitajun
avulla?
Tilan
ja etäisyyden funktio auttoi metsästäjää. Kun varhainen ihminen
vaelsi pitkin metsiä ja lakeuksia, hänen piti oppia arvioimaan
etäisyyksiä. Siksi maalla oli helpompi kulkea kuin merellä –
avoimella ulapalla ei ole perspektiiviviivaa jota seurata.
Kun
katsoo oheisia valokuvia, aivoissa virittyy jotakin voimakasta, sillä
perspektiivi kiehtoo, viettelee mukaansa. Haluaa nähdä tai ainakin
kuvitella mihin tie vie, mitä vuorten takana avautuu, mitä tapahtuu
kun pitkospuut kääntyvät metsikön taakse.
Seuratkaapa
jotakin, melkein mitä tahansa elokuvaa ja sen kameraa: eikö alati
toistuvat kamera-ajot perspektiiviin ole se käsittämätön, melkein
kiihottava voima, joka tempaa katsojan tarinan sisälle?
Mutta,
juuri tämänkaltaista perspektiivin tunteellista ja vaiston
herättävää viettelyä Picasso ja Braque ehkä tahtoivatkin
vastustaa. Maalauksen katsojaa ei saa päästää kuvittelemaan mitä
kaukana on, mitä kaikkea maalauksen kuvasta saattaisi johtua
ajattelemaan. Ei, katsoja piti melkein väkivaltaisesti pysäyttää
kuvan pintaan: siinä on kaikki eikä sen takana mitään!
Tahtoiko
Picasso nujertaa katsojan uteliaisuuden kuvan pintaan, koska avautuva
uteliaisuus ennen pitkää johtaisi muualle kuin mitä Picasso halusi
kuvallaan kertoa?
Kyösti Salovaara, 2003. Perspektiivi Rooman suuruuteen, fyysinen ja henkinen. |
Mitä
maalaus ylipäätään pystyy sanomaan?
Jos
se jäljittelee todellisuutta, maisemaa, ihmistä siinä, onko se
enemmän kuin todellisuus, maisema, ihminen? Vai pelkästään
erivärinen katse?
Jos
maalaus kubistisen kuvan tavoin rikkoo kaiken palasiksi, ja kerää
ne sillä tavalla yhteen että tilan voi nähdä kaikista suunnista
yhtä aikaa ja ihmisenkin monessa hahmossa, onko sekään enemmän
kuin todellisuus? Vai oleellisesti vähemmän?
Tässä
houkuttelee etsiä selitystä Jean-Paul Sartrelta, jonka
mielestä ”merkityksiä ei maalata eikä niitä sävelletä; kuka
näin ollen uskaltaisi vaatia maalaria tai muusikkoa sitoutumaan?”
Vaikka
en ole ihan varma mitä Sartre ”sitoutumisella” tarkoitti – hän
ei kaiketi tarkoittanut niin triviaalia asiaa kuin vaikkapa
liittymistä kommunistiseen puolueeseen – niin jatketaanpa hieman
pidemmälle.
”Huono
maalari yrittää tyypitellä”, Sartre kirjoitti teoksessa Mitä
kirjallisuus on? ”Hän maalaa Arabin, Lapsen, Naisen; hyvä
maalari tietää, ettei Arabia sen enempää kuin Proletaariakaan ole
olemassa todellisuudessa eikä hänen kankaallaan. Hän esittää
työläisen – jonkun työläisen. Entä mitä ajatella jostakin
työläisestä? Lukemattomia ristiriitaisia asioita. Kaikki
ajatukset, kaikki tunteet ovat siinä, kankaaseen liimautuneina,
äärimmäisen samanarvoisina: jokainen voi itse valita.
Kaunosieluiset taiteilijat ovat joskus yrittäneet liikuttaa meitä:
he ovat maalanneet pitkiä työläisjonoja lumessa työnsaantia
odottamassa, lakkoilijoiden surkastuneita kasvoja, taistelukenttiä.
He eivät hellytä enempää kuin Greuze ja hänen Tuhlaajapoikansa.
Entä Guernican verilöyly, tuo mestriteos, onko se muka
voittanut yhtään sydäntä Espanjan asialle? Ja kuitenkin siinä on
sanottu jotakin mitä ei voi koskaan ymmärtää kokonaan ja jonka
ilmaisemiseen tarvittaisiin loputtomasti sanoja.”
Kyösti Salovaara, 2017. Myös nymfin käsivarsi elää perspektiivissä. Aleksanteri III:n silta Pariisissa. |
Ilmeisesti
kaiken eläväisen voi selittää monella tavalla, niin monella että
ristiriitoja ei pääse pakoon kuin sulkemalla silmänsä ja
peittämällä korvansa, ja sittenkin ajatukset jäävät jäljelle.
Ja
ilmeisesti yksikäsitteistä ei ole muu kuin kuolema eikä siitäkään
voi olla varma.
Yrittivätkö
Picasso ja Braque ilmaista maalauksillaan merkityksiä? Vai
halusivatko he nimenomaan julistaa sovinnaisen näkemistavan
rikkoessaan, ettei maalaus koskaan voi sisältää merkitystä?
Halusivatko he sanoa, että oleellista on lopulta todellisuuden,
maailman ja ihmiselämän merkityksettömyys?
Kubismi
syntyi vakaumuksesta, että ympäröivän tilan hahmottaminen
miljoonien vuosien evoluution kehittämällä tavalla, aivojen
kyvyllä kuvitella perspektiivi ja vetää viiva omista varpaista
kaukaiselle vuorijonolle niin että viivan merkityksen tajuaa, on
perinpohjin liian sovinnainen tapa siirtää näkemänsä
maalaukseen, taideteokseen.
Tämä
kapinallisuus on periaatteessa helppo ymmärtää. Uutta etsiessä
vanha pitää kumota.
Mutta
jos aivot toimivat evoluution ohjauksella, entisen jalostetun
kokemuksen valikoimana, mitä kubismi tarjosi tilalle? Oliko se
sittenkin eräänlaista lobotomiaa? Yritys puhdistaa
aivot siitä missä ne toimivat parhaiten?
Taiteilijat
loivat uudenlaisen kuvan. He väittivät, että siinä on oleellinen
häivähdys todellisuudesta. Kuitenkin, jos ihmiskokeessa joku
kasvatetaan tynnyrissä täysi-ikäiseksi ja viedään modernin
taiteen museoon ja seisotetaan Picasson ja Braquen maalausten eteen
ja kysytään mitä hän ymmärtää todellisuudesta katsellessaan ensimmäisiä ikinä näkemiään maalauksia, vastaus saattaa
yllättää.
Madridin
Reina Sofia -museossa voi seisoa tunnin Picasson Guernican
edessä eikä sittenkään tajua Espanjan sisällissodasta yhtään
enempää kuin museoon astuessaan - ei vaikka tietäisi mihin
tapahtumaan Guernican verilöyly liittyy.
Tie
jatkuu vuorille eikä pääty sinne missä se näyttää katoavan. Katoamispiste on aivoissa, ei todellisuudessa. Utelias seuraa
pitkospuita kunnes katoaa männikön taakse. Hän katoaa silmistämme
mutta ei maailmasta.
Merkityksiä
ei piirretä eikä sävelletä.
Jäljelle
jää... sanoja!
Kyösti Salovaara, 2018. Pitkospuut Pyhtäällä - katoavan viivan arvoitus. |
>>>>>>
Stephen
W. Hawking: Ajan lyhyt historia. (A Brief History of Time,
1988.) Suom. Risto Varteva. WSOY, 1988.
Jean-Paul
Sartre: Mitä kirjallisuus on? (Qu’est-ce que la
littérature?, 1948.) Suom. Pirkko Peltonen ja Helvi Numminen. Otava,
1967, 1976.
Arianna
Stassinopoulos Huffington: Picasso – Nero ja Paholainen.
(Picasso – Creator and Destroyer, 1988.) Suom. Aarne T.K. Lahtinen.
Otava, 1989.