torstai 31. toukokuuta 2018

Katoamispisteen kadottaminen


[viisastelevia viivoja]

Kyösti Salovaara, 2011.
Tie keskellä Espanjaa.

Kaksi miestä keskustelee intensiivisesti ikkunapöydässä päät toisiaan kohtaan kumartuneina.
    Kahvilan ikkunasta näkyy katu ja sitä reunustavat talot, tyypillinen kaupunkimainen perspektiivi.
    Eletään vuotta 1908 tai sinne päin. Istutaan Pariisissa tai jossain muualla, kenties etelässä Pyreneiden tuntumassa.
    ”Taide ei ole kyennyt kehittymään 400 vuoteen”, Georges sanoo, ”koska sillä on pakkomielle perspektiiviin, se on silmän oikkuja. Katoamispiste. Se vetää kaikkea poispäin katsojasta.”
    ”Olet oikeassa”, Pablo innostuu. ”Meidän on pantava katoamispiste katoamaan.”
    Georges ilahtuu tajutessaan, että hän on löytänyt sielunveljen kapinalliselle taidekäsitykselleen.
    ”Meidän on tehtävä muutakin kuin haastettava perspektiivisäännöt”, Pablo jatkaa kiihkeästi. ”Kaikki säännöt. Valot, värit ja muoto on kyseenalaistettava. Revimme kaiken kappaleiksi ja luomme uudenlaisen maalauksen!”
    Ja niin tapahtuu. Vuosina 1908-1912 Georges Braque (1882-1963) ja Pablo Picasso (1881-1973) ”luovat” uudenlaisen, mullistavan taidesuunnan, kubismin, siinä hengessä mitä kahvilassa suunniteltiin. Jonkin aikaa he maalaavat vuorotellen teoksia, joista ei välttämättä erota kumpi oli maalannut minkäkin.


Edellä toistettu vuoropuhelu on National Geographic Channelin esittämästä tv-sarjasta Genius: Picasso.
    Tapahtuiko kubismin ”perustaminen” faktisesti tuolla tavalla kahvilan ikkunapöydässä, ei ole tärkeää. Oleellista on taiteilijoiden manifesti uudenlaiselle maalaustavalle, jossa perspektiivi ja muut perinteisen kuvan ”säännöt” kumotaan. Tuliko ”manifesti” ennen taideoksia? Ehkä tuli, ehkä ei, mutta noilla alussa lainatuilla sanoilla heidän teoksiaan voi katsoa ja yrittää ymmärtää.
    Piti löytää jotakin uutta. Se oli ajan henki.
    Vähän ironista on, että rikkoessaan normaalitavan katsoa maisemaa ja ihmistä perspektiivissään, Picasso väitti pyrkivänsä näkemään oleellisen todellisuudesta. Ei ole muuta lähtökohtaa kuin todellisuus, hänen kerrotaan sanoneen. Miten tuohon lähtökohtaan istui sitten se, että hän pirstoi maalauksissaan ihmishahmon ja uhrasi syvyyden, tilavuuden, tunnelman, perspektiivin ja värit jonkinlaisen ”puhtaan” todellisuuden esittämiseksi?
    Onko ristiriitaista puhua todellisuudesta kun haluaa esittää sen aivan epätodellisena maalauksena?
    Kubismi ei kopioi eikä jäljittele luontoa, ei näe sitä sillä tavalla kuin ihminen näkee luonnon ja itsensä siinä, vaan esittää (ehkä) kaikki puolet katsoa maisemaa yhtä aikaa, kaikkialta kuin ”jumala”.
    Kun Picasso sanoi, että ”me hylkäsimme jokaisen elementin joka ei olennaisesti kuulunut todellisuuteen”, Picasson ja aikalaiskubistien maalauksia katsova tietysti huudahtaen kysyy: Mikä sitten on tuo puhdistettu todellisuus joka kubismin tauluissa näkyy? Miksi meidän näkemä todellisuus ei kelvannut taiteilijoille?

Kyösti Salovaara, 2014.
Verdun - perspektiivi tilassa ja ajassa:
Picasson ystävistä Braque ja Apollinaire haavoittuivat
ensimmäisen maailmansodan taisteluissa vakavasti.


Noukin pakinan ympärille sieltä täältä otettuja valokuvia, joissa perspektiivi on voimakkaasti läsnä - tilan tuntu. Ne on otettu eritasoisilla digipokkareilla eikä tarkoituksena ole pitää niitä minkäänlaisina taideteoksina.
    En ota kantaa siihenkään, miten todellisuus ”pitäisi” maalaustaiteessa kuvata, jäljitellen vai abstrakteina viisastelevina viivoina, joten maisemista näppäillyt kuvat ei millään muotoa haasta Picasson tai Braquen tai kenenkään taiteilijan näkemystä maailman kuvaamisesta.
    Mutta Braquen ja Picasson lähtökohta tuntuu periaatteessa kummalliselta, paitsi tietysti siinä että taiteilijoiden piti menestyäkseen ”keksiä” jotakin todella uutta.
    Eikö tilan näkeminen perspektiivissä, ole ihmisen aivoihin evoluution mukana kehittynyt synnynnäinen, rakenteellinen ominaisuus? Ja jos on, miksi todellisuutta, tilaa, kuvaavassa kaksiulotteissa maalauksessa tuo perimmäinen ominaisuus, aivojen luoma ”illuusio” tilan syvyydestä tulisi hävittää?
    Kuvittelevatko taiteilijat, että vähentämällä informaatiota, he pystyvät kertomaan (kuvaamaan) ”enemmän”? Jos pystyvät, mitä se ”enemmän” on? Enemmän todellisuutta jossa on vähemmän informaatiota? Vai Picasson sanoin: oleellisen.
    Mutta kun näkemästämme ottaa tilavaikutelman pois, mitä jää?
    ”Miksi havaitsemme vain kolme tilaulottuvuutta ja yhden aikaulottuvuuden”, Stephen Hawking kysyi. Varmaa vastausta ei ole, mutta kaksiulotteisessa maailmassa elämä saattaisi olla mahdotonta, ja toisaalta jos ulottuvuuksia olisi kosolti enemmän, maailmankaikkeus ei kenties pysyisi kasassa.
    Halusivatko Picasso ja Braque maalauksillaan kertoa ettei maailma pysy kasassa? Että ihminen hajoaa? Että elämä on mahdoton juttu? Tai että ainakin taiteilijan kuvaamana se on mahdotonta!

Kyösti Salovaara, 2014.
Taidemuseon porstua Strasbourgissa -
kauneus on väriä ja tilaa.


Eikö ihminen oppinut selviytymään maailmassaan juuri perspektiivitajun avulla?
    Tilan ja etäisyyden funktio auttoi metsästäjää. Kun varhainen ihminen vaelsi pitkin metsiä ja lakeuksia, hänen piti oppia arvioimaan etäisyyksiä. Siksi maalla oli helpompi kulkea kuin merellä – avoimella ulapalla ei ole perspektiiviviivaa jota seurata.
    Kun katsoo oheisia valokuvia, aivoissa virittyy jotakin voimakasta, sillä perspektiivi kiehtoo, viettelee mukaansa. Haluaa nähdä tai ainakin kuvitella mihin tie vie, mitä vuorten takana avautuu, mitä tapahtuu kun pitkospuut kääntyvät metsikön taakse.
    Seuratkaapa jotakin, melkein mitä tahansa elokuvaa ja sen kameraa: eikö alati toistuvat kamera-ajot perspektiiviin ole se käsittämätön, melkein kiihottava voima, joka tempaa katsojan tarinan sisälle?
    Mutta, juuri tämänkaltaista perspektiivin tunteellista ja vaiston herättävää viettelyä Picasso ja Braque ehkä tahtoivatkin vastustaa. Maalauksen katsojaa ei saa päästää kuvittelemaan mitä kaukana on, mitä kaikkea maalauksen kuvasta saattaisi johtua ajattelemaan. Ei, katsoja piti melkein väkivaltaisesti pysäyttää kuvan pintaan: siinä on kaikki eikä sen takana mitään!
    Tahtoiko Picasso nujertaa katsojan uteliaisuuden kuvan pintaan, koska avautuva uteliaisuus ennen pitkää johtaisi muualle kuin mitä Picasso halusi kuvallaan kertoa?

Kyösti Salovaara, 2003.
Perspektiivi Rooman suuruuteen, fyysinen ja henkinen.

Mitä maalaus ylipäätään pystyy sanomaan?
    Jos se jäljittelee todellisuutta, maisemaa, ihmistä siinä, onko se enemmän kuin todellisuus, maisema, ihminen? Vai pelkästään erivärinen katse?
    Jos maalaus kubistisen kuvan tavoin rikkoo kaiken palasiksi, ja kerää ne sillä tavalla yhteen että tilan voi nähdä kaikista suunnista yhtä aikaa ja ihmisenkin monessa hahmossa, onko sekään enemmän kuin todellisuus? Vai oleellisesti vähemmän?
    Tässä houkuttelee etsiä selitystä Jean-Paul Sartrelta, jonka mielestä ”merkityksiä ei maalata eikä niitä sävelletä; kuka näin ollen uskaltaisi vaatia maalaria tai muusikkoa sitoutumaan?”
    Vaikka en ole ihan varma mitä Sartre ”sitoutumisella” tarkoitti – hän ei kaiketi tarkoittanut niin triviaalia asiaa kuin vaikkapa liittymistä kommunistiseen puolueeseen – niin jatketaanpa hieman pidemmälle.
    ”Huono maalari yrittää tyypitellä”, Sartre kirjoitti teoksessa Mitä kirjallisuus on? ”Hän maalaa Arabin, Lapsen, Naisen; hyvä maalari tietää, ettei Arabia sen enempää kuin Proletaariakaan ole olemassa todellisuudessa eikä hänen kankaallaan. Hän esittää työläisen – jonkun työläisen. Entä mitä ajatella jostakin työläisestä? Lukemattomia ristiriitaisia asioita. Kaikki ajatukset, kaikki tunteet ovat siinä, kankaaseen liimautuneina, äärimmäisen samanarvoisina: jokainen voi itse valita. Kaunosieluiset taiteilijat ovat joskus yrittäneet liikuttaa meitä: he ovat maalanneet pitkiä työläisjonoja lumessa työnsaantia odottamassa, lakkoilijoiden surkastuneita kasvoja, taistelukenttiä. He eivät hellytä enempää kuin Greuze ja hänen Tuhlaajapoikansa. Entä Guernican verilöyly, tuo mestriteos, onko se muka voittanut yhtään sydäntä Espanjan asialle? Ja kuitenkin siinä on sanottu jotakin mitä ei voi koskaan ymmärtää kokonaan ja jonka ilmaisemiseen tarvittaisiin loputtomasti sanoja.”


Kyösti Salovaara, 2017.
Myös nymfin käsivarsi elää perspektiivissä.
Aleksanteri III:n silta Pariisissa.


Ilmeisesti kaiken eläväisen voi selittää monella tavalla, niin monella että ristiriitoja ei pääse pakoon kuin sulkemalla silmänsä ja peittämällä korvansa, ja sittenkin ajatukset jäävät jäljelle.
    Ja ilmeisesti yksikäsitteistä ei ole muu kuin kuolema eikä siitäkään voi olla varma.
    Yrittivätkö Picasso ja Braque ilmaista maalauksillaan merkityksiä? Vai halusivatko he nimenomaan julistaa sovinnaisen näkemistavan rikkoessaan, ettei maalaus koskaan voi sisältää merkitystä? Halusivatko he sanoa, että oleellista on lopulta todellisuuden, maailman ja ihmiselämän merkityksettömyys?
    Kubismi syntyi vakaumuksesta, että ympäröivän tilan hahmottaminen miljoonien vuosien evoluution kehittämällä tavalla, aivojen kyvyllä kuvitella perspektiivi ja vetää viiva omista varpaista kaukaiselle vuorijonolle niin että viivan merkityksen tajuaa, on perinpohjin liian sovinnainen tapa siirtää näkemänsä maalaukseen, taideteokseen.
    Tämä kapinallisuus on periaatteessa helppo ymmärtää. Uutta etsiessä vanha pitää kumota.
    Mutta jos aivot toimivat evoluution ohjauksella, entisen jalostetun kokemuksen valikoimana, mitä kubismi tarjosi tilalle? Oliko se sittenkin eräänlaista lobotomiaa? Yritys puhdistaa aivot siitä missä ne toimivat parhaiten?
    Taiteilijat loivat uudenlaisen kuvan. He väittivät, että siinä on oleellinen häivähdys todellisuudesta. Kuitenkin, jos ihmiskokeessa joku kasvatetaan tynnyrissä täysi-ikäiseksi ja viedään modernin taiteen museoon ja seisotetaan Picasson ja Braquen maalausten eteen ja kysytään mitä hän ymmärtää todellisuudesta katsellessaan ensimmäisiä ikinä näkemiään maalauksia, vastaus saattaa yllättää.
    Madridin Reina Sofia -museossa voi seisoa tunnin Picasson Guernican edessä eikä sittenkään tajua Espanjan sisällissodasta yhtään enempää kuin museoon astuessaan - ei vaikka tietäisi mihin tapahtumaan Guernican verilöyly liittyy.
    Tie jatkuu vuorille eikä pääty sinne missä se näyttää katoavan. Katoamispiste on aivoissa, ei todellisuudessa. Utelias seuraa pitkospuita kunnes katoaa männikön taakse. Hän katoaa silmistämme mutta ei maailmasta.
    Merkityksiä ei piirretä eikä sävelletä.
    Jäljelle jää... sanoja!


Kyösti Salovaara, 2018.
Pitkospuut Pyhtäällä - katoavan viivan arvoitus.

>>>>>>
Stephen W. Hawking: Ajan lyhyt historia. (A Brief History of Time, 1988.) Suom. Risto Varteva. WSOY, 1988.
Jean-Paul Sartre: Mitä kirjallisuus on? (Qu’est-ce que la littérature?, 1948.) Suom. Pirkko Peltonen ja Helvi Numminen. Otava, 1967, 1976.
Arianna Stassinopoulos Huffington: Picasso – Nero ja Paholainen. (Picasso – Creator and Destroyer, 1988.) Suom. Aarne T.K. Lahtinen. Otava, 1989.

torstai 24. toukokuuta 2018

Myös jättiläiset kaatuvat


[Tom, Yrsa, Philip]

Kyösti Salovaara, 2018.
Idylli: Aamiainen ruohikolla.


Suurten mestarien kohtuuttomuudet! He seuraavat ideaa sen äärimmäisille rajoille asti.
    -Gustave Flaubert


Tietenkin tämä on mission impossible, yritys kirjoittaa pakina kolmesta juuri kuolleesta merkittävästä kirjailijasta.
    Ensin heitä oli kaksi: Tom Wolfe (1930-2018) ja Yrsa Stenius (1945-2018).
    Olin jo kaavaillut mitä suunnilleen sanon ja mitä kirjailijoilta lainaan ilmaistakseni jotakin. Sitten keskiviikkoaamuna kuulin radion uutisista, että myös Philip Roth (1933-2018) on kuollut.
    Tunnen melkein huonoa omaatuntoa, koska pari päivää aikaisemmin olin miettinyt, että jos Roth jonain päivänä kuolee, minulla on ainakin materiaalia kirjoittaa hänestä.
    Suurten mestarien kohtuuttomuudet! Pienten ihmisten kateellinen tavanomaisuus!


Ja kuva!
    Kun kertoo kirjailijoista, kun muistelee omaa suhdettaan heihin, ei oikein riitä että räväyttää kirjailijan valokuvan pakinan johtokuvaksi, sillä eikö kirjailijoiden kannata sanoa itse omin sanoin mitä ovat? Tai paremminkin pitää antaa heidän teostensa puhua, sillä ne puhuvat enemmän kuin mikään muu, enemmän kuin kirjailija itse.
    Niinpä valitsin aloituskuvaksi idyllin: Aamiainen ruohikolla.
    Se ei kuulu tähän mitenkään, paitsi ehkä salaa, senkin takia että valokuvan asetelmassa on jotakin vinoa, näennäisen harmonian sisällä idyllin rikkovaa väärin aseteltua kultaista leikkausta. Onko vääristymä tarkoitus? En tiedä – pitäisi kysyä valokuvan ottajalta.
    Olisiko Rothin, Wolfen ja Steniuksen voinut laittaa samaan kuvaan idyllisenä asetelmana: länsimaisen sivistyksen kaunis hetki 1900-luvun jälkimmäisellä puoliskolla?
    Vai olisiko tuohonkin kuvaan hiipinyt vääristävä ajatus? Se mikä näyttää harmonialta on teeskennelty huijaus, viettely maailmaan, joka on ristiriitaisempi kuin idylli, jota kaikki tuijottavat ja kehuvat.


Koska suunnitelmani kirjoittaa pakina kahdesta kuolleesta kirjailijasta päätyi karille kuin luotsiton laiva Pyhtään saaristossa, menen siitä mistä pääsee. Ajatus on selviytyä helpolla, sukkelaan ja vaivatta. Kainalot hiessä.
    Ei takerruta sanoihin vaan annetaan niiden takertua meihin, minuun.
    Sekin tulee mieleen, että meillä kaikilla, luulen, on jonkinmoinen suhde eläviin kirjailijoihin ja taiteilijoihin ylipäänsä, ja tietenkin myös tiedemiehiin, poliitikkoihin jne. Tarkoitan että kun elää itse samassa aikakaudessa kuin jokin taiteilija - jonka kenties tietää vain nimeltä – ja vanhenee samalla kun tuo taiteilijakin vanhenee, tästä muodostuu eräänlainen kohtalonyhteys, suhde tuttuun vaikka tuo tuttu olisi aivan vieras. Ja tällaisen aikalaisen romaanit tai laulut ovat aina hieman erilaisessa merkityksessä kuin ennen omaa elämääsi kuolleiden, vaikka et olisi juuri lukenut tai kuunnellut aikalaiskirjailijaa ja -laulajaa.
     Aikalaiskirjailijan kuollessa tajuat haikeana, että myös oma elämäsi on rajallinen tapahtuma.
    Tom Wolfe on minulle, sanotaan se suoraan, melkein pelkkä nimi amerikkalaisessa kirjallisuudessa. Tunnistettava, ei omaksuttu. Philip Rothiin suhde on lujempi. Olen lukenut Rothia paljon, mutta myös kirjoittanut hänestä ja hänen romaaneistaan, mm. neljä esipuhetta Rothin romaanisuomennoksiin.
    Yrsa Steniukseen olisin voinut törmätäkin omassa elämässäni, vaikka sitä ei tapahtunut. Steniusta suomentaneen Risto Hannulan kanssa liikkuessa kaupungilla, vaikkapa Kosmoksessa istuessa tuo kohtaaminen olisi saattanut toteutua, jos kohta Stenius, Aftonbladetin kulttuuritoimittaja ja myöhemmin yksi päätoimittajista tuskin Kosmokseen tuohon aikaan ehti.
    Mutta jos Steniuksen olisi tavannut, olisiko hänelle uskaltanut sanoa mitään? Tuskinpa, sillä jos kirjailija ja kriitikko kirjoittaa niin hienosti, terävästi ja tavallaan kylmäverisesti kuin Yrsa Stenius kirjoitti, lienee viisainta vaieta ja kuunnella häntä.




Tom Wolfe julkaisi ensimmäinen romaaninsa Turhuuksien rovio 1987. Siihen asti hän kirjoitti ”uutta journalismia”.
    Ensimmäisen romaanin menestyksen jälkeen koko Amerikka tiesi, että Wolfe kirjoittaa suurta amerikkalaista romaania. Hän kirjoitti sitä noin 11 vuotta. Täysi mies ilmestyi marraskuussa 1998. Siitä otettiin 1,2 miljoonan kappaleen painos. Se myytiin nopeasti loppuun, lisäpainokset olivat 25 000 kerrallaan. Myyntilukujen lisäksi romaani sai hyvän kritiikin. New York Times Book Reviewissä Wolfen romaania luonnehdittiin näin: ”Romaanissa on kohtia, joita vaikuttavampia ja kauniimpia tuskin on kirjoitettu – enkä tarkoita vain amerikkalaisia nykykirjailijoita vaan kaikkia amerikkalaisia kirjailijoita.
    Esseessään Kolme apuria (teoksessa Täydessä terässä, 2000) Wolfe sitten kertoi tarinan koomillisen jatkon.
    Kolme maineikaista amerikkalaista kirjailijaa - John Updike, Norman Mailer ja John Irving – hyökkäsi Wolfen romaanin kimppuun kuin nälkäiset hyeenat, kuin reviiriään puolustavat punarinnat.
    John Updike, tuolloin 66-vuotias, sanoi The New Yorkerissa ettei romaania voinut pitää kirjallisuutena vaan viihteenä, ei edes kirjallisuutena vaatimattomalla hapuilevalla tasollakaan. Updiken mielestä Wolfe ei ollut kirjailija vaan ”journalisti”.
    Norman Mailer, 75-vuotias seniorikirjailija, 60-luvun paha poika, päätyi The New York Review of Booksissa tuomioon ettei Täyttä miestä voinut pitää kirjallisuutena vaan megabestsellerinä. ”Eikä sen tekijä ollut romaanikirjailija vaan ’journalisti’, joka ’ei enää kuulunut meihin (jos oli koskaan kuulunutkaan!)’ vaan on muuttanut pois ja ’asuu nyt megabestsellereiden kingkongvaltakunnassa’”, Wolfe kirjoittaa Kolmessa apurissaan Maileria siteeraten.
    Sitten 57-vuotias bestsellerikirjailija, modernin Amerikan ”Dickens”, ainakin omasta mielestään, John Irving hermostui kanadalaisessa tv-ohjelmassa, kun kysyttiin mielipidettä Wolfen uudesta romaanista.
    ”Wolfen ongelma on se, ” Irving paasasi, ”ettei hän osaa vittu kirjoittaa! Hän ei ole kirjailija! Raottakaapa jotain hänen vitun kirjaansa! Yrittäkää lukea jotain hänen vitun lausettaan! Tikahdutte jo ennen kuin pääsette sen loppuun! Hän ei edes kirjoita kirjallisuutta – hän kirjoittaa… yäk!”
    Wolfe pääsi sitten samaan ohjelmaan nuijimaan Irvingiä ja muita apureitaan (stooge) amerikkalaisen kirjallisuuden anoreksiaa kärsivän nykyilmeen tiimoilta.
    Oleellista lienee oli, että Updike, Mailer ja Irving eivät arvostaneet Wolfen pyrkimystä Zolan tavoin kirjoittaa ajan hengestä, realistisesta todellisuudesta, jolloin romaanin tulee myös sisältöä eikä pelkkää kirjallistaiteellista muotoa.
    ”Elleivät nämä kolme apuriani sitten ole pitäneet asiaa omana tietonaan”, Wolfe kirjoitti vuonna 2000 esseessään, ”heillä ei ole tajuakaan siitä, miksi heidän ’kirjallinen maailmansa’ menee sellaista alamäkeä – tai miksi heistä itsestään on tullut niin ahdasmielisiä, raihnaita ja yhdentekeviä… Amerikkalainen romaani tekee kuolemaa, ei vanhuudenheikkouteen vaan anoreksiaan. Se tarvitsee… ruokaa. Se tarvitsee romaanikirjailijoita, joilla on kyltymätön nälkä ja sammumaton jano… Amerikkaan… sellaisena kuin se nyt on.”


Pari päivää sitten, kuluvalla viikolla, The Guardian-lehden kolumnisti Emma Brockes ihmetteli, miksi Tom Wolfesta kirjoitettiin niin kauniita muistokirjoituksia.
    Hänen mielestään Wolfe ei ansaitse ystävällisiä sanoja. Brockes sanoi, että Wolfen kirjoitustyyli on vanhentunutta; että hänen kirjoituksensa eivät ole edes hyväksyttäviä!
    Brockes ei tarkemmin määritellyt mitä hän tuolla tarkoitti; että miksi Wolfe ei saisi kirjoittaa niin kuin kirjoitti.
    Lukija voi aavistella, että Wolfen kirjoitukset, niiden ”miehinen” aihemaailma, ei sovi Emma Brockesin feministiseen maailman tulkintaan, ja siksi Wolfen kirjoituksia ei voi hyväksyä.
   Kuusikymmentälukulaisen uuden journalismin jälkeen tulee 2010-luvulla uusi puritaanisuus!




Aamiainen kirjallisuuden ruohikolla on idylli, jonka reunoilla oikean elämän rietas ja rehevä, karkea ja hienostunut komedia välillä muuttuu tragediaksi. Sanoja on enemmän kuin kukkia kedolla – niitä kaikkia ei kukaan ehdi syödä!
    Lauantaina joulukuun 12. vuonna 1981 arvostelin Suomen Sosialidemokraatissa Yrsa Steniuksen kirjan Rakas minä - Albert Speerin arvoitus. Jutun otsikossa tiivistin Steniuksen kirjan teemaksi: Ihminen pakenee todellisuutta.
    Nyt jälkeenpäin lukien arvostelun ensimmäiset kappaleet kuvannevat aika hyvin sekä Yrsa Steniuksen kirjoittajan luonnetta että sitä aikaa johon hän kirjoituksensa kohdisti. Kirjoitin:
    ”Yrsa Steniuksen Rakas minä (Jag älskar mig – Gåtan Albert Speer) on viisas kirja.
    Tässä tapauksessa viisaus tarkoittaa pohdiskelevaa ja kriittistä näkemystä aikamme ihmisestä – poliittisesta ihmisestä.
    Eikä muita ihmisiä olekaan.
    Stenius ajattelee syvällisesti. Hän kirjoittaa tiheää tekstiä. Ehkä hän ajattelee liian syvällisesti, koska vain toinen kirjan pääteemoista on läpäissyt julkisen keskustelukynnyksen. Se nimittäin missä Stenius kohdistaa kritiikkinsä pragmaattisen politiikanteon vaaroihin.
    Koska politiikan halveksiminen on muotia, Steniuksen teosta on käytetty lyömäaseena politiikkaa vastaan.
    Mutta teoksen kritiikki ei ole näin yksioikoista. Steniuksella on kaksi teemaa: opportunismin kritiikki ja yhteiskuntaelämän kieltämisen kritiikki. Steniuksen mielestä luontoon palaamisen romantiikka on yhtä tuhoavaa kuin politiikan esineellistäminen, vallankäyttöön hurmioiutuminen.”
    Tuon luettuaan tekee mieli kysyä: onko mikään muuttunut 37 vuodessa?
    Vastausta ei tarvitse kirjoittaa.
    ”Tällä hetkellä”, Stenius kirjoitti vuonna 1981, ”poliitikan halveksiminen on yleistä radikaalien yhteiskuntakriitikoiden keskuudessa… Olisi häpeämätöntä rinnastaa näitä ilmiöitä natsismiin. Tällä hetkellä vastalause on antiautoritaarinen, kun taas natsismin protesti oli autoritaarinen. Haluttomuudessa ymmärtää politiikkaa, luoda itselle käsitys arkipäiväisten ristiriitojen ja toimenpiteiden merkityksestä, on kuitenkin vastuuttomuutta, joka merkitsee että kieltäydytään osallistumasta yhteiskunnan vaivalloiseen rakentamiseen ja mahdolliseen muuttamisprosessiin. Näin voidaan kaikessa rauhassa omistautua pohdiskelemaan sellaista mikä on näyttävämpää, värikkäämpää, jännittävämpää.”
    Joskus, toisinaan, Steniuksen ”kylmäveristä” analyysiä lukiessa tulee mieleen Hannah Arendt, mutta sanon heti että Arendt on kirjoittajana minulle sittenkin suuri tuntematon.
    Kirjassaan Aikamme sankarit (1986) Stenius jatkoi poliitikon profiilin läpivalaisua. Hän ei antanut ”armoa” edes Mauno Koiviston kansansuosiolle: ”… ei kuitenkaan pidä jättää huomiotta sitä tosiseikkaa, että Koivistoon ilmeisesti kohdistui varsin kirjavia tunteensiirtoja. Juuri se että häneen ei ruumiillistunut mikään selväpiirteinen poliittinen pyrkimys, sekä hänen persoonallinen, luoksepääsemätön olemuksensa saattoivat varmasti liikkeelle joukon hämäriä samastumisia, joilla ei ollut tekemistä sen enempää politiikan kuin demokratiankaan kanssa vaan jotka pikemminkin vetosivat suomalaisen kansansielun misantrooppisiin piirteisiin tai niihin jossakin määrin taantumuksellisiin yksinäisyyden ja kahleetoman voiman unelmiin, joita piilee suomalaiseksi sanotussa kansanluonteen piirteessä.”
    Edellisestä on huikeaa kaartaa nykyhetkeen, kuin persmäkeä holtittomasti liukuen.
    Missä on antiautoritaarinen vastalause?
    Miksi puritaanisuus puree niin hyvin?
    Miksi toisinajattelijat ajattelevat täsmälleen samoin kuin kaikki muutkin?
    Miksi… ja mitä suvaitsevaisuus lopulta on?
    Tähän saadaan koskettava vastaus Yrsa Steniuksen muistelmateoksesta Sanojen valtias (2016).
    "Suvaitseva" ruotsalainen yhteiskunta pilkkasi Steniusta, silloista lehdistöasiamiestä, vuoden 2010 paikkeilla ”suomenruotsalaisen umpimielisyyden graniittilohkareeksi”, joka myöntää ”alapäänsä supistelevan himosta”.
    Jussi Björlingistä elämäkerran Kunnes siipi murtuu (2002) kirjoittaneen Steniuksen tunteita kauhisteltiin: ”Ajatella! Jopa tuolla sukupuolettomalla olennolla, joka on kova ja kylmä kuin kivi, näyttää olevan eroottisia tuntemuksia – ei tietenkään samanlaisia kuin ihmisillä yleensä, vaan häntä kiihottaa Jussi Björlingin laulu!
    ”Kyllä, luulen että androgyynisessä persoonallisuudessani on jotain, joka häiritsee”, Stenius tunnustaa ja moittii ruotsalaisen kansankodin tekopyhyyttä. ”Tässä maassa, jossa kaikki poliittisesti korrektit ihmiset, niin miehet kuin naisetkin, sanovat itseään feministeiksi ja jossa queer-ilmiöllä on keskeinen asema älymystön keskustelussa, ei ehkä sittenkään saa ylittää rajoja väärällä tavalla: se että valistuneet ihmiset vastustavat raivokkaasti stereotyyppisiä sukupuolirooleja, ei sulje pois sitä mahdollisuutta, että heidän on vaikea suhtautua rooleja yhdistävään naiseuteen, ja tarkoitan sillä naiseutta, joka on heteroseksuaalista mutta olemukseltaan ’potenttia’ ja tuskin sovinnaisessa mielessä naisellisen miellyttävää. Sellainen naiseus on ristiriitaisuudessaan hämmentävää - ilmeisesti kummankin sukupuolen edustajille - ja sen kantajaa on helppo nöyryyttää juuri sukupuoli-identiteetin hieman lepattavassa polttopisteessä, josta edellä ohimennen mainitsen.”


Myös jättiläiset kaatuvat.
    Ryminällä! Huokaisten! Vaieten!
    Philip Roth oli miehisen himon, juutalaisuuden ja amerikkalaisen politiikan suurenmoinen kronikoitsija.
    Tuleeko semmoisia vielä? Tarvitaanko semmoisia enää 2000-luvulla? Sallitaanko semmoisille kirjallisuuden jättiläisille palstatilaa puritaanisessa nykyhetkessä?
    Nathan Zuckerman, Rothin oikein ja väärin ymmärretty alter ego, huokaa romaanissa Käänteiselämää: ”Pystyykö intelligentti ihminen olemaan juuri muuta kuin suuren luokan väärinkäsitysten tehtailija?”
    Käänteiselämää ilmestyi suomeksi vuonna 1988. Esipuheeni lopussa kirjoitin:
    ”Zuckerman-sarjallaan, joka on fuuga, mitä se sitten tarkoittaakin, Roth väittää että mitään muuta ei olekaan; on vain väärinkäsityksiä, aloitettuja ja kesken jääneitä tarinoita ihmisen mahdollisuuksista, mahdollisesta elämästä… on helppo ymmärtää, että Rothin viimeaikainen romaanituotanto on hänen ikioma antimyyttinsä, käänteiselämänsä ja utopiansa. Todellisuus pusertuu yksilön kuoreen, panssarin sisään ja fiktio pelastaa, suo vapautuksen. Tai niin kuin Henry Jamesia lainaava Zuckerman toteaa Miehen muotokuvassa: ’Kirjallisuuden talossa ei lyhyesti sanottuna ole vain yksi ikkuna, vaan miljoona ikkunaa laajassa julkisivussa… ja jokaisen niistä on läpäissyt tai jokaisen niistä voi vielä läpäistä yksilöllisen näkemyksen tarve tai yksilöllisen tahdon paine.’”
    Rothin oma ääni, tai oman äänen ääni tai paremminkin oman äänen äänen ääni tiedostaa itsensä ja maailmansa romaanissa Miehen muotokuva:
    ”...minä, Poikkeavuuden tai Ritarillisuuden tai Moraalisuuden tai Naisvihan tai Pyhyyden tai Typeryyden tai Tukahdetun Raivon tai Psyykisen Sairauden tai Silkan Mielipuolisuuden tai Viattomuuden tai Tietämättömyyden tai Kokemuksen tai Sankarillisuuden tai Juutalaisuuden tai Masokismin tai Itsevihan tai Uhman tai Nyyhkysarjan tai Oopperaromanssin tai Kenties kaunokirjallisuuden nimessä, tai en yhdenkään niistä, tai kenties kaikkien ja enemmänkin – löysin tien omaan kurjuuteeni...”

Kultainen leikkaus, vinossa.
    Aamiainen ruohikolla, elämässä.
    Idylli: Unessa!




>>>>>>>>>
Philip Roth: Käänteiselämää. (The Counterlife, 1986.) Suom. Kristiina Rikman. WSOY, 1986.
Yrsa Stenius: Rakas minä – Albert Speerin arvoitus. (Jag älskar mig – Gåtan Albert Speer, 1981.) Suom. Risto Hannula. Kirjayhtymä, 1981.
Yrsa Stenius: Aikamme sankarit. (Vår Tids hjältar, 1986.) Suom. Risto Hannula. Kirjayhtymä, 1986.
Yrsa Stenius: Sanojen valtias. (Orden i min makt, 2016.) Suom. Laura Jänisniemi. Teos & Förlaget, 2016.
Tom Wolfe: Täydessä terässä. (Hooking Up, 2000.) Suom. Seppo Loponen. WSOY, 2001. (Huom! John Irvingin kirosanat pakinoitsijan asettelemat, alkuteoksessa niiden tilalla ”piip”.)

torstai 17. toukokuuta 2018

Niin on kuin näyttää


[älyllisen periksiantamisen logiikka]

Kyösti Salovaara, 2018.
Mitä näkyy kun näyttää näkyvän?

Maailma kirjoitetaan lauseilla. On hyviä, huonoja ja siltä väliltä. Hyvät lauseet kertovat paljon, huonot vähän ja siltä väliltä olevat jotakin.
    Jos lauseet pelastaisivat maailman, se olisi tehty jo kolmasti.
    Jotakin siis puuttuu.
    Lausehan ei ole totta – paitsi matematiikassa – vaan heijastus. Heijastuksia näkee joka puolella. Ja kun sanoja raaputtaa riittävän kauan, ei edes ruostetta jää pöydälle.
    Väitetään että ei tarvitse tietää totuutta. Riittää kuin näkee miltä asiat ja ihmiset näyttävät ja kuulostavat. Niin on kuin näyttää – faktoista viis.
    Kuulostaa komealta.
    Fiilinki on faktaa.


Laiskiainen asuu puussa, ihminen maassa.
    Valveutunut eliitti heräsi hätkähtäen, kun huomasi Donald Trumpin ja englantilaisten brexit-miesten (ja naistenkin) pelaavan faktojen sijasta tunteilla. Alettiin puhua totuuden jälkeisestä ajasta, ikään kuin aikaisemmin kaikki puhe olisi ollut faktaa eikä fiktiota.
    Valveutunut eliitti on aina kolme askelta jäljessä.
    Nyt on tullut muodiksi väittää, että ihminen (pääministeri, poliitikko, valtakunnansovittelija, näyttelijä jne.) on kiero, huijari, epärehellinen, omanedun tavoittelija ja epäluotettava, jos siltä näyttää. Faktoja ei tarvitse selvittää eikä punnita, koska fiilinki on faktaa eikä fiilingille mitään mahda.
    Aikaisemmin ihminen oli syytön kunnes toisin todistettiin.
    Nyt, median ja somen kokoamassa julkisessa ”oikeudenkäynnissä” ihminen on syyllinen jos siltä tuntuu, ja tällaisen syyllisen pitää itse todistaa oma syyttömyytensä, vaikka se on mahdotonta, koska näyttää ettei hän ole syytön.
    Valveutunut media ja somen ”ääni” toimivat täsmälleen samalla tavalla kuin fiilinkiään twiittaava Trump.
    On vain ero siinä pitääkö tätä tragediana vai komediana. Aristoteleen mukaan tragedia pyrkii esittämään ihmiset parempina kuin he todellisuudessa ovat, komedia taas huonompina.
    Siltäkö tuntuu?


Järven yli kuuluu komea puhallus, kuin jättiläinen puhaltaisi olutpullon suuhun.
    Arkijärki kertoo, ettei jättiläisiä ole olemassa. Ei ainakaan Savossa.  Eikä jättimäisiä olutpulloja Suomessa myydä.
    Kirjan mukaan järven rannassa, katseilta piilossa, soidinlauluaan kumisuttaa kaulushaikara. Lintukirja vertaa soidinlaulua - joka viettelee luokseen useita naaraita – sumutorven tuuttaukseen.
    Tämä selitys kuulostaa paremmalta ja todemmalta kuin pulloon puhaltava jättiläinen. Mutta kuinka moni meistä on koskaan kuullut miltä sumutorvi kuulostaa? En minä ainakaan ja silti uskon mitä ornitologi kirjoittaa.
    Sitäkö on miltä kuulostaa?
    Niinkö on kuin miltä näyttää?
    Tyyneen veteen kasvaa puita alaspäin. Miten se on mahdollista? Pitääkö uskoa mitä näkee? Pääseekö sukeltamalla koivun latvaan?
    Lähikuva kohteesta 4201: louhikkoista on. Pystyisikö tuolla kävelemään, kivien yli hyppimään? Pahalta näyttää.
    Fiilinki ei ole tiedon väärti.
    Autoja huristaa jatkuvasti tiellä 4201 renkaat kumisten ja kaulushaikaran tuuttauksen peittäen. Kaikki ei ole siltä miltä näyttää.


Kyösti Salovaara, 2018.
4201.


Lauseita valitsemalla valitsee maailman.
    Kun kunnioitettu oikeusoppinut ja terävä yliopiston dosentti väittävät, että valtankunnansovittelija on menettänyt luottamuksen ja toiminut kenties puolueellisesti, jos siltä tuntuu, niin mitä oikeusoppinut ja dosentti oikein ilmaisevat valitsemillaan lauseilla?
    He eivät penää totuutta, vaan kertovat oman poliittisen ajatuksensa piilottamalla sen lauseen muotoon. He ovat ikään kuin puolueettomia tarkkailijoita, vaikka esittävätkin poliittisen väitteen.
    Tietenkin oikeusoppinut ja dosentti saavat esittää poliittisen väitteen. Miksi eivät saisi? Mutta saako poliittisen väitteen piilottaa sopivia sanoja valitsemalla lauseeseen, joka ei näytä poliittiselta?
    Onko totuuden jälkeisessä ajassa piilotettava puolueellisuutensa ollakseen puolueeton? Aivan kuin lauseilla pystyisi pesemään maailman lian ja pölyn vaatteistaan ja hiuksistaan.
    Lauseita piisaa, myös hyviä. Onko niitä jopa liikaa?
    ”Ehkä maailmassa olisi enemmän oikeutta jos ihmiset moralisoisivat vähemmän”, muuan poliisimies huokaa Nicolas Freelingin dekkarissa Keskustelu (Criminal Conversation, 1965).
    Olutpulloon puhalteleva jättiläinen ei tiedä moralismista mitään.


Toinen hyvä lause: ”Näytelmä on asia, jonka avulla voimme ymmärtää muiden asioiden olemuksen.” (Freeling.)
    Tuossa ei puhuta teatterista vaan elämästä, siitä miten ihmiset esittävät elämäänsä. On rooleja ja... mitä sitten jää kun vaatteet riisutaan?
    Vaikka lauseet eivät ole maailma, ei muutakaan selitystä ole olemassa, paitsi kuvia mutta niistä kirjoitetaan toisella kertaa. Äänet jo mainittiin.
    Kun lauseita kirjoittaa riittävästi, joku kenties lukee ja niistä jää jälki.
    Useimmista lauseista ei jää jälkeä eikä niitä lueta kahteen kertaan. Kukaan ei tiedä miten käy.
    Amerikkalainen kirjailija Tom Wolfe kuoli alkuviikosta (14.5.2018) New Yorkissa. Hän oli syntynyt 2.3.1930.
    Wolfe kulki ns. Uuden journalismin avantgardessa 1960-luvulla sellaisten kirjailijoiden kuin Truman Capote, Joan Didion, Hunter S. Thompson ja Norman Mailer rinnalla.
    On sanottu, että Wolfe loihti technicolor-värisellä proosallaan kuvaa niin kalifornialaisista lainelautailijoista kuin autonrakentajista, yhtä hyvin hipeistä kuin vastakulttuurin huikeista hahmoista tai väkevän sankarillisesti ja karikatyyrisesti niin astronauteista kuin Manhattanin raharikkaista.
    Seppo Loposen hienosti suomentamasta esseekokoelmasta Täydessä terässä (WSOY 2001, alkuteos Hooking up, 2000) saa kohtuullisen hyvän käsityksen Wolfen tavasta kirjoittaa ”uudenlaista” asiaproosaa.
    Tuosta teoksesta osuu silmäilijälle essee Suuri uudelleenopettelu, missä Wolfe ennustaa 2000-luvun kääntyvän taaksepäin ja menettävän sen villin elinvoiman, joka puski 1900-lukua eteenpäin.
    ”Minä ennustan”, Wolfe kirjoitti, ”että 2000-luku horjuttaa sitä 1900-luvun käsitystä, että tulevaisuus on jotakin jännittävää, ennennäkemätöntä, yllättävää tai loistavaa – edistystä, käyttääkseni tuota vanhaa sanaa.”
    Wolfen mielestä uuden nahjusmaisen maailmamme ihmiset tuijottavat pelokkaina vasta päättynyttä 1900-lukua ja ennen kaikkea ”he näkevät 1900-luvun vuosisatana, jolloin heidän esi-isänsä uhkuivat niin hämmästyttävää itsevarmuutta, proteusmaista sisua, että uhmasivat jumalia ja yrittivät venyttää ihmisen vallan ja vapauden rajattomiin, jumalallisiin äärettömyyksiin. He katsovat sitä pelokkaina – tuntematta vähääkään houkutusta jäljitellä niiden ihmisten uskaliaisuutta, jotka hylkäsivät kaikki säännöt ja yrittivät aloittaa nollasta. He valuvat vain syvemmälle uusklassisiin laiskanlinnoihinsa, veivailevat joutessaan informaatiota Internetissä, tappavat aikaa kuin virkkaavat, neulovat, nypläävät ja tikkaavat viktoriaaniset mummelit ja tyytyvät elämään kaudella, jota myöhemmin kutsutaan voipuneeksi vuosisadaksi tai 1900-luvun krapulaksi.”
    Lauseet eivät ole koko totuus, mutta silti "paras" maailma miten sen voi näyttää.
    Askeettiseen, moralistiseen, itseensä käpertyvään ja (autenttisia) yksilönvapauksia väheksyvään ”viktoriaaniseen” 2000-luvun elämään on pujahdettu nopeammin kuin Wolfe osasi pelätä.
    Kun katsot kuiluun, varo ettet putoa sinne!

Kyösti Salovaara, 2018.
"Kun katsot kuiluun, varo..."