[syyslehtiä]
 |
| Kyösti Salovaara, 2024. |
huiputtaa v. ark. -us teonn. Pettää, petkuttaa, puijata, vetää nenästä.
- Nykysuomen sanakirja. 7.p. WSOY 1980.
Kirjailijan tehtävänä on kutsua kissaa kissaksi. Jos sanat ovat sairaat, meidän on parannettava ne.
- Jean-Paul Sartre, 1948.
Tavallaan sanat ovat sopimuksia.
On ”sovittu”, että suomenkielessä ”kissa” tarkoittaa kissaa. Englanniksi ja ranskaksi se on toisenlainen sana, mutta sekin tarkoittaa samaa asiaa, siis kissaa.
Kun sanoja laittaa peräkkäin, syntyy lauseita, nimittäin jos ne laittaa tietyllä tavalla. Toisella tavalla niitä peräkkäinen arpomalla saattaa syntyä moderni runo, joka ei oikeastaan tarkoita mitään.
Yleisesti ottaen, sanat ovat aika tarkasti sitä mitä ovat. Moniselitteisyys syntyy vasta kun niillä kuvataan ajatuksia. Sanalle on helpompi sopia yksikäsitteinen merkitys kuin ajatukselle. Mutta ajatus syntyy vain liittämällä sanoja yhteen.
Sanalause on kaksisuuntainen olemukseltaan. Se välittää ajatuksen ja konkreettisen todellisuuden molempiin suuntiin: mielestä todellisuuteen, todellisuudesta mieleen.
Sanat eivät kulu käytössään, vaikka siltä tuntuu. ”Kissa” merkitsee yhä kissaa.
Otsikkoni haastaa uhkarohkeasti. Sille on katetta. Täsmällinen todistus tulee tuonnempana.
Minkälaiseen sopimukseen kaunokirjallisuus perustuu? Se on fiktiota, sepitettä, jossa kuitenkin hyväksikäytetään sanoja, joilla on tarkka merkitys. Tavataankin sanoa, että romaanit eivät ole totta mutta eivät valhettakaan.
Jääkö toden ja valheen väliin harmaa alue, jolle ei ole täsmällistä määrittelyä?
Jostakin syystä me rakastamme fiktiivistä todellisuutta yhtä paljon kuin oikeaa todellisuutta, vaikka vannomme ettemme pidä valheista.
Tästä ajatuksesta ei pääse edemmäksi.
Niinpä lainaan Helsingin Sanomien (HS. 10.10) kulttuuritoimittajaa Antti Majanderia, joka kirjoitti, että ”eteläkorealaisen Han Kangin Nobel-voitto osoittaa, että Ruotsin akatemia pitää kiinni oikeudestaan pysyä epäpoliittisena”. Majander päätti kommenttinsa näin: ”Vankkumattoman linjakkaalla toiminnallaan Ruotsin akatemia muistuttaa meitä kaikkia, että sellainenkin maailma on onneksi vielä olemassa, jossa ei tarvitse toimia politiikka edellä.”
Majanderin ajatuksenjuoksuun on helppo yhtyä. Poliittisissa valinnoissa on se huono puoli, että valitsijalla on houkutus ilmaista valinnallaan oma poliittinen kantansa. Ja hyvin harvoin hän antaa sijan erilaiselle poliittiselle mielipiteelle.
Toinen juttu sitten on, että onko epäpoliittisia kirjoja olemassa.
Amerikkalaisen elokuvan ja kirjallisuuden ”man of letters” Matti Salo aloitti teoksensa Viitta ja tikari (Like 2015) komeasti: ”Kaikki elokuvat ovat poliittisia trillereitä… Kaikki elokuvat ovat trillereitä, koska ne, Alfred Hitchcockin sanoin, kertovat elämästä, josta tylsät kohdat on häivytetty.”
Tuosta tulee mieleen kysyä: Miksi yksikään jännityskirjailija ei ole voittanut Nobelin kirjallisuuspalkintoa? Eivätkö kaikki kirjat olekin, Mattia mukaillen, jännäreitä, koska ne kertovat elämästä, josta tylsät kohdat on häivytetty?
Eikö ruotsalaiselle korkeakirjalliselle valintaraadille riitä, että joku kirjoittaa populaareja romaaneja, joita miljoonat ihmiset lukevat eri puolilla maailmaa? Pitääkö jatkuvasti etsiä kirjailijoita, joista kukaan ei ole aikaisemmin kuullut juuri mitään?
No, ei tietenkään eikä edellinen lauseeni ole edes totta.
Yllätyin silmäillessäni Nobelin kirjallisuuspalkinnon saajien luetteloa alusta loppuun. Yllätyin siksi, että niin monet suositut, suuren lukijakunnan kirjailijat ovat saaneet palkinnon. Ehkäpä vasta viime vuosina on alettu etsiä yleisestä mausta tai sovinnaisesta kulttuurikäsityksestä ”poikkeavia” kirjailijoita.
En tietenkään ole lukenut kaikki tai edes suurta osaakaan Nobelkirjailijoista. Mutta yleisen tietämyksen perusteella heitän tähän mielivaltaisesti karsitun luettelon Nobelkirjailijoista, joiden teokset ovat olleet valtavirtaa, niin sanottuja ”lukuromaaneja”: Henryk Sienkiewicz, Rudyard Kipling, Romain Rolland, Anatole France, Thomas Mann, Sinclair Lewis, Pearl S. Buck, John Galsworthy, Hermann Hesse, William Faulkner, Ernest Hemingway, Boris Pasternak, John Steinbeck, Mihail Šolohov, Heinrich Böll, Saul Bellow, William Golding, Günter Grass jne. jne.
Mutta missä ovat Agatha Christie, Rex Stout, Georges Simenon, Graham Greene, Raymond Chandler, John le Carré, Elmore Leonard, P.D. James, Fred Vargas jne. jne.?
Kirjoja kirjoitetaan syystä tai toisesta. Haraki Murakami perustelee esseekokoelmassaan Novelist as a Vocation, että hän ei ajattele ketään eikä minkäänlaista lukijaa kirjoittaessaan romaanejaan. Hän väittää kirjoittaneensa alusta pitäen vain itselleen, ikään kuin omaksi terapiakseen.
Mutta luultavasti suosittu kirjailija ainakin alitajunnassaan tietää, että häntä luetaan maailmanlaajuisesti. Senkin hän tietää, että hänen kustantajansa odottaa kirjailijansa kirjoittavan romaaneja, joita saa kaupaksi kotimaassa ja ulkomailla.
Kirjoja kustannetaan jotta niitä luettaisiin, jotta ne menisivät kaupaksi, tavalla tai toisella.
”Erityinen riemun aihe Suomessa valinta on Gummerus-kustantamolle, joka otti Han Kangin listoilleen jo kansainvälisen uran nousuvaiheessa, aivan kuten toissavuoden voittajan, ranskalaisen Annie Ernaux’n”, muistutti Antti Majander Hesarissa. Nobel-komitea siis ”markkinoi” kirjoja.
Tämän viikon maanantaina Nobelin taloustieteen palkinto myönnettiin Daron Acemoğlulle, Simon Johnsonille ja James Robinsonille. ”Yhteiskunnat, joissa on heikko oikeusvaltio ja instituutiot, käyttävät hyväkseen väestöä, eivätkä tuota kasvua tai muutosta parempaan. Palkittujen tutkimus auttaa ymmärtämään miksi”, perusteli Ruotsin kuninkaallinen tiedeakatemia palkintoa.
Mutta riemuitaanko nyt myös Kimmo Pietiläisen kustantamossa Terra Cognitassa? Syytä olisi, sillä Pietiläinen on julkaissut suomeksi ainakin kolme teosta missä turkkilaisamerikkalainen Daron Acemoğlu esittelee keskeisiä ideoitaan.
Jostakin syystä Terra Cognitan kunnianhimoinen kustannusohjelma on saanut kovin vähän huomiota. Siitä kai johtuu, että teokset maksavat paljon.
Koska olen usein siteerannut Daron Acemoğlun ja James A. Robinsonin teosta Kapea käytävä (2019, suom. Kimmo Pietiläinen, Terra Cognita 2020), niin otanpa tähän jälleen kerran näiden tutkijoiden perusidean valtion ja kansalaisyhteiskunnan suhteesta:
”Kyse ei ole pelkästään luottamuksesta ja yhteistyöstä. Vapaus ja viime kädessä valtion kapasiteetti riippuvat valtion ja yhteiskunnan välisestä vallan tasapainosta. Jos valtion ja eliittien valta kasvaa liian suureksi, päädytään despoottiseen Leviathaniin. Jos se heikkenee, Leviathan katoaa. Sekä yhteiskunnan että valtion on juostava yhdessä eikä kumpikaan voi saada yliotetta... Yhteiskunnnan kilpailun on pidettävä Leviathan kurissa, ja mitä vahvempi ja kyvykkäämpi Leviathan on sitä vahvemmaksi ja valppaammaksi yhteiskunnan on tultava.”
Mutta palatakseni alkuun: Miten Hesari huiputtaa?
Kysymys on sanoista, yhteisestä sopimuksesta mitä ne tarkoittavat. Kissa on ”kissa”, kuten tuli sanotuksi.
”Anni Penttilä huiputti maailman kuudenneksi korkeimman vuoren: ’Lupaus kotiin pääsystä’", Helsingin Sanomat otsikoi 7.10 urheiluosastossaan Jan Vilénin jutun.
Neljä päivää myöhemmin Hesari otsikoi Tony Pietilän jutun yhtä räväkästi: ”Nima Rinji Šerpa, 18, teki historiaa – huiputti maailman 14 korkeinta vuorta. Nima Rinji Šerpa huiputti kaikki maailman yli kasitonniset ylivoimaisesti historian nuorimpana.”
Kielen ”turmeleminen” on hauskaa jos sen tekee fiksusti. Sellaisen saa anteeksi.
Mutta Hesarin urheilutoimittajat eivät osaa käsitellä sanoja älykkäästi. Väärin käytetty sana huiputtaa lukijan luulemaan toista kuin tarkoitetaan. Pinnistelty nokkeluus vesittää sanoman.
Tietysti on pahempiakin ”rikoksia” kuin ”huiputtaa” lukija vuoren harjalle, mutta jos rakastamme sanoja ja niiden kykyä paljastaa todellisuutta sana kerrallaan, kannattaisi miettiä mitä kirjoittaa.
Huipulla tuulee, laaksossa haisee!
 |
| Kyösti Salovaara, 2024. |
