Sepitteen Minä

 [huolettomia heittoja spiraalin varrelta]

Otava, 2023.
Kannen suunnittelu: Timo Numminen.

Tätä haluan alleviivata Vares kirjoista. Vares ei todellakaan ole oman elämänsä sankari vaan oman elämänsä outsider. Pointti on, että Jussi Vares on tällainen ajelehtija, joka ikään kuin tangeeraa näitä juttuja. 

- Reijo Mäki elokuussa 2005. 

Jos kiertää kehää, palaa samaan paikkaan mistä lähti.

    Elämä ei kuitenkaan ole sellainen kehä, umpinainen.

    On mahdollista, että kierrän sisäänpäin sulkeutuvaa spiraalia. Lopulta olen keskipisteessä, seison maapläntillä joka on jalkojeni kokoinen. Siinäkö sitten kaikki? Lopputulos?

    Mutta jos spiraali kiertyy ulospäin, joudun koko ajan kauemmaksi siitä mistä lähdin. Lopulta olen jossain äärettömän kaukana kaikesta, niin kaukana etten näe edes lapsuuteni varjoa.

    Kehän muotoa ei voi itse valita.

    Kunhan kävelee.

Tehtävänä on tällä viikolla kirjoittaa pari arvostelua Ruumiin kulttuuri -lehteen, joka ensi vuonna täyttää 40 vuotta. Aikamoinen saavutus! Hattu päästä!

    Pöydälläni on Reijo Mäen 34. Jussi Vares -romaani Köyhä ritari. Jos oikein laskin.

    En kuitenkaan paneudu siihen tässä ja nyt.

    Viimeksi kirjoitin Mäestä Ruumiin kulttuurissa vuosina 2019 ja 2015. Vuodet kuluvat, kirjan kannet kiinni.

    Mutta palataanpa kauemmaksi. Semminkin kun tänään torstaina vietetään Helsingissä ties kuinka monetta ”taiteiden yötä”.

     Elokuussa 2005 taiteiden torstai-ilta oli lämmin, hehkuvan kostea. Olin mukana, reunalla, keskellä, koska tarkoitukseni oli haastatella turkulaista Reijo Mäkeä Ruumiin kulttuuri -lehteen. Kun kirjoitin haastattelun auki, aloitin tunnelmapläjäyksellä:

    ”Hikisenä seisoin Lönnrotinkadulla kirjakaupassa takavasemmalla. Reijo Mäki ja Outi Pakkanen vitsailivat sivistyneesti dekkarien kirjoittamisesta. Useasti kysyttyihin kysymyksiin saatiin useasti vastattuja vastauksia. Sanailu oli hauskaa, repliikit naurattivat sankkaa yleisöä. Tuli mieleen pessimistinen ajatus kirjailijoiden kohtalosta. Pitää kiertää kaupasta kauppaan markkinoimassa itseään keinoilla, jotka eivät ole heidän tähteytensä ydin. Jalkapallotähti näyttää olemuksensa kentällä, kirjailija ei sitä vastoin voi matineassa esittää kirjoittamisen taitoaan, vaan hänen pitää puhua itsestään ja itsekseen. 

  Hetkeä myöhemmin istun nurkan takana Marskin terassilla. Odottelen Mäkeä, seuraan kadun vilinää ihmisten valmistautuessa Taiteiden yöhön. Hiki haihtuu oluen mukana, ainakin sielusta. Ohikulkijoita katsellessa tajuaa, että suomalaiset naiset näyttävät sulokkailta. Ennen tänne tuloa olen kuunnellut koko torstaipäivän Tampereella kaikkitietäviä insinöörejä. Onneksi minun ei tarvitse tietää kaikkea.”

    Sitten Reijo saapui, esiintymisten välissä oli tunti aikaa ”vakavalle puheelle”. Istuimme Marskin baarissa, mukavilla sohvilla, helteisenä elokuun iltana kesällä 2005.

Kirjailija oli suosion huipulla. Edellisenä vuonna Mäen kirjoja oli myyty 180 000 kappaletta. Hyvä vuosi 2004, sellainen joka ei ehkä toistuisi, Mäki sanoi.

    Heti alkuun Mäki paljasti vakavan puolensa: ”Viihdyttämisen pyrkimysteni ohella palaan joka kirjan parissa aiheeseen, jotka ovat mielestäni miettimisen arvoisia. Yksi aiheista on uskontojen kritiikki. Toinen kritiikkini kohde on se elitistinen, fasismia lähestyvä toiminta, jolla eräät 'kansalaisaktivismiksi' itsensä luokittelevat ryhmät ajavat tähän maahan systeemiä, jossa pyritään siihen että kaikkein kovaäänisemmät ja fanaattisimmat porukat saavat sanella tavallisen hiljaisen kadunmiehen elämän ehdot ja arvot.”

    Mäki ei väittänyt olevansa poliittinen kirjailija. Hän kirjoitti viihdettä. Mutta hän provosoi tarkoituksella, usein romaaniensa kapakkaporukan möläytyksillä. Nykyään, vuonna 2023, sellainenkin saattaa olla ”vaarallista”. Tuohon aikaan, vuonna 2005, Mäki sai tappouhkauksia nimettömiltä lähettäjiltä. Mäki myönsi olevansa provosoija mutta hän korosti tekevänsä provokaatiot omalla nimellään, toisin kuin uhkailijat.

    Kenestä kirjailija kirjoittaa kun kirjoittaa fiktiota? Kuka on sepitteen Minä?

    Kun kysyin, että onko myös Mäki oman elämänsä outsider, niin kuin Jussi Vares on, Mäki kiersi kysymyksen, ei vastannut siihen. Jussi Vares on lopulta fiktiota. Sillä Vares ”ottaa turpiinsa, herää käsiraudoissa omituisen naisen sängyssä ja ihmettelee miten pääsee pois täältä ja ikään kuin jämähtää näihin tilanteisiin. Mutta hei, ei saa liikaa rinnastaa mua Varekseen! Me ollaan kuiteski eri häiskä.” 

    Mäen kirjoitustekniikkana on käyttää minä-kertojaa ja kaikkitietävää kertojaa vuorotellen. ”Minä” on Jussi Vares, mutta onko Jussi Vares Reijo Mäki? Näin kirjailija vastaa kirjailijan ja sepitteen suhteesta: "Ajatellaan vaikka, että yritän kuvata maailman höveliäintä naishahmoa, äiti Teresa ja äiti Amman yhdistelmää ja kun se puhuu, niin minä se perkele puhun siinä. Tai kun yritän kuvata maailman niljakkainta roistoa, niin saakeli minä se siellä taas mutisen.”

    Fiktion "luoja" mutisee monella äänellä. Onko hän monta ihmistä?

    Entä haluaisiko Mäki olla kuin Vares? Kirjailija vastasi kysymykseeni näin: ”Ihan oikeasti, mä olen luonteeltani sellainen, että mä haluan olla tuollainen Vares joskus jonkun illan ja heikkona hetkenä mä haluan olla Vares kaksi päivää ja sen jälkeen olenkin kipeä kolme päivää. Heikkona hetkenä raakun kaksi päivää Turun kapakoissa, mutta romantiikka katoaa kun arki iskee vastaan, joten missään nimessä en haluaisi olla Vares jatkuvasti.”

Tammi, 1982. Alkuteos 1980.
Päällys: Pirjo Hacklin.

Ikuinen kysymys ilman vastausta: Kuinka sepitettä pitää lukea? Onko se totta viimeiseen sanaan asti vai pelkkä valhetta pilkkuja ja pisteitä myöten, kuvitelmaa?

    Romaaneissa on henkilöitä, ihmisen kaltaisia. Nämä ihmiset ajattelevat kaikenlaista. Kuka oikeastaan ajattelee kun romaanihenkilö ajattelee? Vaikkapa Mäen Vares tai Luusalmi tai Raymond Chandlerin romaanien minäkertoja Philip Marlowe? Miten on mahdollista, että romaanihenkilö ajattelee ihan omia ajatuksiaan? Eihän häntä ole oikeasti olemassa, vaan pelkästään sanoissa ja lauseissa?

    Mutta olenko minäkään olemassa muualla? Tässä pakinassa nimittäin. Mistä kukaan tietää kuka tässä ajattelee? Minäkään en ole ihan varma.

    ”Romaanin päähenkilöiden täytyy pakostakin olla jollain tavoin sukua tekijälleen”, sanoi Graham Greene (1904-1991) pohtiessaan omaa kirjoittamistaan teoksessa Pakoteitä. ”He syntyvät hänen ruumiistaan niin kuin lapsi syntyy kohdusta. Sitten napanuora katkaistaan ja he kasvavat itsenäisyyteen. Mitä enemmän tekijä tietää omasta luonteestaan, sitä enemmän hän voi etääntyä keksimistään henkilöistä ja sitä enemmän näillä on tilaa kasvaa.”

    Kirjailija keksii ihmisiä, mutta kirjailija tuntee vain itsensä, niinkö?

    ”Tiedän hyvin kokemuksesta että minun on mahdollista käyttää todellisia henkilöitä mallina vain ohimeneville sivuhenkilöille”, Greene tarkensi sepitteen suhdetta todellisuuteen. ”Todellinen henkilö on mielikuvituksen tiellä. Voin ehkä käyttää jonkun puhetapaa tai jotain ulkoista piirrettä, mutta en voi kirjoittaa kuin muutaman sivun ennen kuin huomaan, etten tiedä tarpeeksi henkilöstä voidakseni kirjoittaa hänestä, vaikka hän olisi vanha ystäväni. Mielikuvitushenkilöstä voin olla varma…”

    Eikö näin ollen ole ”vilpillistä” kirjoittaa biofiktiota ihmisistä joita ei ole edes tuntenut? Kuitenkin sellainen sepittely on muodissa, nyt.

Olen usein siteeranut mestari Paul Austeria kun puheena on fiktio ja sen ”totuus”.

    ”Kuvitellaan sanoihin sisältyvä todellinen tarina ja sitä varten asetutaan tarinan henkilön tilalle, teeskennellään että ymmärretään häntä, kun ymmärretään omaa minää”, kirjoitti Paul Auster New York -trilogiansa kolmannessa teoksessa Lukittu huone. ”Se on vilppiä. Olemme ehkä olemassa itseämme varten, ja joskus jopa aavistamme keitä olemme, mutta emme voi koskaan olla aivan varmoja, ja elämän jatkuessa meistä tulee yhä vaikeaselkoisempia itsellemme, entistä tietoisempana omasta hauraudestamme. Kukaan ei voi ylittää itsensä ja toisen välistä rajaa – jo senkin vuoksi ettei kukaan saa selkoa itsestään.”

    Auster kuulostaa Greenen kaltaiselta ja Mäenkin kaltaiselta miettiessään fiktiota ja kirjailijaa ja sepitteen suhdetta todellisuuteen.

    Mutta hetkinen - kuka tai mikä edellisessä lainauksessa oli ajatuksen ajattelija?

    Tietysti lainasin Austeria mutta en hänen esseetään vaan romaania, jossa edellä lainatun esittää romaanihenkilö, sepitetty mies. Jos otan todesta ”hänen esittämänsä” ajatuksen itsen tuntemisesta, niin mitä oikeastaan otan todesta? Sepitettyä puhetta vai? Toden kaltaista "vilppiä"?

    Onko romaaneissa esitettyjä ajatuksia koskaan järkevää siteerata muuten kuin vahvojen lainausmerkkien välissä, sepitettynä sepitteenä? Ja jos fiktiossa kaikki on sepitettyä, mitä väliä millään siinä esitetyllä on? Jos fiktio on elämän varjo, sen perässä on turha juosta.

Ongelma tietysti on siinä, että onko mitään oikeaa todellisuutta olemassakaan minussa ja minun suhteessa muuhun maailmaan. Siis mitään sanoilla ilmaistavissa olevaa. Kun kirjoitan tähän jonkun ajatuksen, niin onko sekin sepite? Pieni kertomus siitä kuinka saattaisin ajatella? Vähän niin kuin… tarinan henkilö ajattelee ajattelevansa. Olenko vain pakinoitsijaksi sepitetty kirjoittaja?

    Elokuun kuudentana päivänä Javier Cercas pohti El País -lehdessä äskettäin kuolleen Milan Kunderan (1929-2023) kirjailijanroolia, roolia kirjailijana. 

    Cercas sanoi, että Kunderan mielestä järkevän kirjailijan ei pitäisi antaa poliittisia lausuntoja, koska sen jälkeen, kun hän on esiintynyt poliittisena ajattelijana, hänen teoksiaan aletaan arvioida niiden mukaan eikä sen mukaan mitä hänen romaaninsa ovat. Tämä on kirjailijan kannalta katastrofi, koska hän kuitenkin on parhaimmillaan, aidoimmillaan kirjailijana, ei poliitikkona.

    Tässä tietysti on enemmän ja vähemmän ironiaa, sillä kirjoittihan, jos näin uskaltaa sanoa, Kundera aika poliittisia romaaneja sosialismidiktatuurissa elämisestä.

    Cercas lainasi kolumnissaan Cyril Connollya, jonka mukaan jokaisen kirjailijan todellisena tehtävänä on kirjoittaa ”mestariteos”. Cercasin mielestä Kundera kirjoitti kaksi mestariteosta, joista toinen on Olemisen sietämätön keveys. Sen ongelmaksi toki koitui, Cercas huomautti sarkastisesti, että siitä tuli bestseller. Kun jostakin kirjasta tulee bestseller, sitä ei enää oteta vakavasti ja siitä sopii kenen tahansa sanoa mitä tahansa, niidenkin jotka eivät ole edes lukeneet ko. teosta.

    Cercas huomautti, että Milan Kunderan mielestä kirjailijan omalla elämällä, henkilöhistorialla ei ole mitään merkitystä kun arvioidaan hänen teoksiaan. Kundera oli lukenut Proustinsa, ja oli oikeassa sanoessaan, että kirjailijan todellinen minä tulee esille vain hänen romaaneissaan. Kunderan mielestä kirjallisuus tuo esille ihmiselämän piilotettuja mahdollisuuksia, jotakin mikä meille on yhteistä vaikkakin piilossa.

    Mutta, kertauksena, kuinka paljon kirjailijan Minä voi tietää Toisten elämästä? Kaiken? Vähän? Jonkin verran? Ei juuri mitään?

    Onko kirjailija oikeassa vai väärässä kuvitellessaan itsensä toisiksi ihmisiksi?

           

    

WSOY, 1985. Alkuteos 1983.
Päällys: Urpo Huhtanen.

Omena pöydällä

[esseisti vaatii, esseisti valittaa]

Kyösti Salovaara, 2019.
Sivuhuomautus: Mihin omena, brandylasi ja espressokuppi nyt laitetaan?

Olemme Suomi!

    Hieno maa, hieno kansa, hieno luonto.

    Olemme onnellisia. Meitä ei pelota.

    Puhumme rehellisesti, suoraan. Emme parjaa selän takana.

    Osaamme lukea ja laskea. Joka ei lue, se tavaa. Joka ei tiedä mitä prosenttilasku tarkoittaa, viskaa kritiikkiä puhtaalla tunteella. Parempi sinne päin kuin ei minnekään.

    Meitä ei lahjota. Meihin ei tekopyhä saarnaaminen pure, paitsi silloin kun meidän pitäisi tehdä niin kuin saarnaamme.

    Maailma sätkii hyppysissämme. Olemme Suomi, hieno maa ja kansa.

    Ruuneperit puhuvat ja leipovat sanoista torttuja.

Tällaistakin tulee mieleen helmikuussa.

    Asioihin pitää suhtautua vakavasti. Pelleily pois.

    ”Antti Nylén kirjoittaa tuttuun tapaansa ärhäkästi ja suorasanaisesti” tiivistää Outi Hytönen Parnassossa (1/2019) arvostelunsa Antti Nylénin kirjailijatarinasta, monologista Häviö (Kosmos, 2018.) ”Hän vaatii taiteilijoille säännöllistä palkkatuloa.”

    Hytönen juoksee Nylénin piirtämällä polulla alamäkeä, ei kyseenalaista vaatimusta taiteilijapalkasta. Päinvastoin: ”Tärkeä puheenvuoro on herättänyt harmillisen vähän huomiota”.

    Hytönen uskoo Nyléniä, joka väittää että taiteen käy huonosti ilman kestävää rahoitusta. Kirjailijan ammattia ei kuulemma valita, vaan siihen päädytään. Niinpä kirjailija on syyntakeeton vaatiessaan itselleen säännöllistä palkkaa, vaikka ei saisikaan juttujaan kaupaksi.

    Nylén ei saa huomiota?

    Samassa lehdessä (karunpehmeä) Juha Seppälä kertoo näytelmäkirjailijasta, jonka täytyi tarjoilla baarissa taiteilijatovereilleen. Se hävetti. Se oli kauhistus; se että taiteilija joutuu samaan asemaan kuin kuka tahansa palkkatyöläinen ja vieläpä muiden nähden!

    Niinpä Häviö on Seppälän mielestä viime vuoden paras tietokirja, ”sen sanoma on painava”. Seppälä kiukuttelee Nylénin tukena: hyvinvointivaltio ei ole tuonnut parannusta vähälevikkistä kirjallisuutta kirjoittavan kirjailijan elämään.

    Olisiko pitänyt? Missä määriteltiin, että hyvinvointivaltio rakennetaan taideprojektiksi?

    Huomiotta jäänyt Nylén saa Parnasson ykkösnumerossa vielä kolmannenkin puolustajan. Tuo kirjoittaja ei tyydy vaatimaan taiteilijapalkkaa vaan perustuloa, koska se vapauttaa tulonsaajan kaikesta vastuusta ja velvollisuudesta.

    Hyvinvointivaltio taitaakin olla anarkistin toiveuni? (Maksajaa etsitään Torifiissä.)

Sanotaan mitä sanotaan. Kirjoitetaan mitä kirjoitetaan. Ollaan kuin ei oltaisikaan.

    Netistä löytyy Nylénin teosta ja Nyléniä käsitteleviä juttuja enemmän kuin ahkera ehtii lukea. Huomiota on piisannut.

    Taika Dahlbom haastatteli 23.10.2018 Helsingin Sanomissa Nyléniä näyttävästi, palstatilaa säästämättä. Nylén sai purkaa mieltä kansakunnan parhaalla mediapaikalla. ”Taide on perustuotantoa kuin maanviljely. Paitsi sillä erotuksella, että maataloustuotteet voisi ostaa tarvittaessa kaikki ulkomailta. Suomalaista kirjallisuutta ei voi ostaa ulkomailta”, Nylén sanoo. Samaan aikaan Juha Sipilä puhuu pokkana sosiaaliturvan leikkauksista, senkin bisnespaskapuhuja.

     Esseisti ei megalomaniassaan huomaa, että kansalainen ei tule toimeen ilman sapuskaa, mutta esseet voi hyvinkin jättää lukematta.

    Itse asiassa Nylén ei muusta puhukaan kuin rahasta. Mutta hän onkin parempi ihminen kuin insinööri tai Juha Seppälän kauhistelema tarjoilija. Vähälevikkisen esseistiikan harjoittaja ei vaadi kaikille perustuloa vaan itselleen taiteilijapalkkaa, joka ei ole sosiaaliturvaa vaan palkkio taiteilijalle epäkaupallisesta taiteesta. 

    Taide on taide on taide: siis rahaa!

    Marraskuun 17. päivänä Nylén sai lisää huomiota Hesarissa, kun Oskari Onninen arvosteli Häviön. Kritiikki oli myönteinen, mutta sisälsi (sentään) muutamia piikkejä. Nykykapitalismin ja oikeistohallituksen syyttäminen taiteilijan huonosta asemasta ei ole ”erityisen eleganttia saati uutta”, Onninen kirjoitti.

    Juttunsa lopulla Oskari Onninen lainasi Häviötä: ”Jos todella tuntuu siltä, ettei samasta jyvähinkalosta riitä ammennettavaa sekä taiteilijoille että poliisille, annettakoon poliiseille vähemmän. Nyt on taiteilijoiden vuoro!”

    Onnisen vastaveto oli hieman arvoituksellinen: ”Oliko väkivaltaisesti sanottu? Jos, niin kannattaa pysähtyä miettimään, miksi tällainen tunne heräsi.”

    Tänään, kun eduskunnassa pohditaan, että pitääkö laitokseen päätyneen ikäihmisen hoivaamiseen käyttää 0,5:n ihmisen käsiä vai 0,7:n, Nylénin narsistinen jurputus kuulostaa turhanpäiväiseltä, vaikka toisaalta virkistää. 

    Kirjoittaako 0,5:n henkilötyöpäivän esseisisti huonommin kuin 0,7:n?

Kyösti Salovaara, 2019.

Ymmärrän toki yskän.

    En ajattele, että taiteen pitää olla läpeensä kaupallisesti kannattavaa; että vain bestsellerkirjailijalla on oikeus kutsua itseään kirjailijaksi. Luulen ymmärtäväni esseistin tuskan: kunpa joku maksaisi minulle (hänelle) kirjoittamisesta.

    Vähälevikkinen kirjallisuus saattaa olla pitkän päälle yhteiskunnalle tärkeämpää kuin suurilevikkinen, mutta siitä ei seuraa, että paljon luettu kirjallisuus olisi turhanaikaista ja mitätöntä.

    Suurin osa maailman kirjailijoista tekee muutakin työtä kuin kirjoittaa.

    Miksi Nylén ei mene palkkatyöhön?

    Jos yhteiskunta maksaisi hänelle taiteilijapalkkaa, antaisiko hän juttunsa ”ilmaiseksi” yhteiseen käyttöön? Niinhän palkkatyössä toimitaan: tehdään työtä palkanmaksajalle, ja se mitä syntyy, kuuluu työnantajalle.

    Uskon vilpittömästi, että Nylén on parempi kirjoittaja kuin tarjoilija, mutta voiko ammatinvalinnan perustaa siihen missä on parhaimmillaan? Kuinka monelle se onnistuu?

    Jos esseistille pitää maksaa kuukausipalkkaa siitä, että hän kirjoittaa hyviä esseitä, joita vain harvat lukevat, eikö myös pikajuoksijalle, joka pinkoo satasen kymmeneen sekuntiin, mutta ei halua periaatesyistä osallistua yhteenkään urheilukilpailuun viihdyttäkseen yleisöä, tulisi maksaa kuukausipalkkaa?

Tämmöinen maailma, tämmöinen yhteiskunta, tämmöinen Suomi harmittaa taiteilijaa.

    ”Jos mahdollisuuksien tasa-arvossa on kyse yhtä lahjakkaiden ihmisten tasa-arvosta, yhtä lahjakas viulusti ja virkamies ovat oikeutettuja yhtäläisiin mahdollisuuksiin”, pohtii Ruurik Holm tasa-arvoa teoksessaan Yksilönvapaus (Into, 2017).

    Ongelma on siinä, että useimmissa yhteiskunnissa virkamiehille on tarjolla enemmän töitä kuin viulisteille. ”Mahdollisuudet riippuvat pitkälti erilaisten taitojen yhteiskunnallisesta kysynnästä… Ihmisellä voi olla taitoja, joille ei yksinkertaisesti löydy järkevästi laajamittaista kysyntää edes julkisesti tuettuna.”

    Nylén ja Seppälä haukkuvat väärää puuta moittiessaan Sipilää siitä, että tämä on insinööri ja pubin omistajaa siitä, että tämä maksaa palkkaa tarjoilijalle eikä esseistille.

    Matemaattisesti laskien me kaikki olemme syypäitä Nylénin ahdinkoon. Sosiologisesti ajatellen Nylén on väärässä vaatiessaan kuukausipalkkaa työstä, jolle ei ole yhteiskunnallista kysyntää.

    Utopioissa - sellaisia riittää – jokainen ihmisyksilö saa tehdä mitä haluaa. Oikeassa maailmassa jokaisen, tai useimpien pitää ”uhrautua” yhteisön hyväksi. Suomen bruttokansantuotteesta (ja työpaikoista) noin puolet tulee vientiteollisuudesta. Ulkomailla asuvat ihmiset ”maksavat” noin puolet myös suomalaisten sosiaaliturvasta.

    Pitää siis tehdä tavaroita ja luoda palveluja, jotka menevät kaupaksi ulkomaille.

    Se, saako esseisti kuukausipalkkaa, riippuu näin ollen niiden ihmisten (insinöörien, teknikoiden, myyjien, opettajien, lääkärien, poliisien, tienrakentajien, maanviljelijöiden, merimiesten, lentäjien, vaatekauppiaiden, muurarien, rekkakuskien jne. jne.) työpanoksista jotka mahdollistavat viennin - eikä vain työpanoksesta vaan myös hyväntahtoisuudesta.

Lopetellaan tänään lainaviisauksiin.

    ”Vain se, joka ei tiedä mitään autoista, puhuu autoilusta ilman bensiiniä”, kirjoitti G.K. Chesterton novellissa Sininen risti vuonna 1911, ”ja vain se, joka ei tiedä mitään järjestä, sanoo selvittävänsä asioita ilman selkeitä ja varmoja lähtökohtia.”

    Nykyisessä mustavalkoisessa keskustelussa Chestertonin ajatus unohtuu. Puuhun mennään latvasta ja hämmästytään kun maahan putoaa persuksilleen.

    Entä sitten omena pöydällä?

    ”Perin erilaisia ovat näkemykset”, mietiskeli Franz Kafka (Keisarin viesti, Otava, 1969), ”esimerkiksi omenasta: pienen pojan näkemys, hänen kun täytyy kurkottaa kaulaansa nähdäkseen edes vilauksen omenasta pöytälevyllä, ja talon isännän näkemys, kun hän ottaa omenan ja ojentaa sen vapaasti pöytätoverilleen.”

    Rakenteellisia epäkohtia on hankala parantaa, koske me olemme tuo rakenne emmekä pääse ulkopuolelle.

Kyösti Salovaara, 2019.