[pintaan tulee naarmuja: entä todellisuus?]
 |
| Kyösti Salovaara, 2026. |
Eikö laiva, joka on kerran lähtenyt matkaan,
kerran myös palaa?
- Po Chü-i
Sanoja kirjoittaessa ja niitä lukiessa kohtaa todellisuuden, mutta vain pintaa raapaisten.
Sanat ovat todellisuuden jälkiä. Niitä seuratessa päätyy jonnekin - joko uuteen ”paikkaan” tai kotoisille seuduille missä kaikki on tuttua ja turvallista.
Kun maamies kyntää pellon, metsuri kaataa männyn ja panostaja ampuu kallion hajalle, jokainen meistä voi omin silmin kokea muutoksen. Sanoja seuraamalla muutoksen huomaaminen on vaikeampaa, yleensä mahdotonta.
Purjelaiva suuntaa avoimelle merelle. Se jättää jälkeensä vanan, joka kohta katoaa auringon kimalteeseen.
Onko todellisuus minkään asian pysyvä olotila?
Todellisuuden hahmottaminen kiehtoo jatkuvasti uteliaita ihmisiä.
Voiko todellisuuden kokea syvällisesti omin aistein? Vai pääseekö siitä perille lukemalla päättäjien, poliitikkojen, liikemiesten, tutkijoiden tai kirjailijoiden tekstejä?
Haminalainen kirjailija, toimittaja ja metsäammattilainen Martti Linna pohti kokemusperäisen, omakohtaisesti hankitun tiedon haastetta blogissaan. ”Havahduin hiljattain siihen, kuinka pienen osan kovin vajavaisista tiedoistani olen hankkinut itse, oman kokemusperäisen elämisen kautta”, Linna kirjoitti (Martti linnan kotisivut, 6.5.2026). ”Olen lukenut moninaisia kirjoja, kuunnellut erinäisen määrän luentoja, nähnyt paljon fiktiivisiä ja dokumentaarisia televisio-ohjelmia. Olen käyttänyt muitakin lähteitä imeäkseni itselleni oppeja, joiden avulla selviän vajaan sadan vuoden taipaleestani täällä maan päällä.”
Linna totesi, että loppujen lopuksi suurin osa ihmisen hankkimista tiedoista on toisen käden tietoa, ei omakohtaista, empiiristä. ”Sama tosiasia koskee myös bunkkerissaan tai valkoisessa talossaan istuvaa suurvallan johtajaa. Se, kuinka hän tuota ympärilleen valitsemiensa neuvonantajien ja muiden kanavien tuottamaa tietoa seuloo, riippuu hänen elämänkokemuksestaan, aistiensa kunnosta, epäluuloista ja mieltymyksistä. Niistä, ja lukemattomista välikäsistä. Se ajatus kieltämättä hirvittää.”
Kukanpäivän tietämissä kävelen Välimeren rannalla. Otan muutaman valokuvan. Tästä olen ennenkin ottanut. Katselen merta, ohi kulkevia ihmisiä, pilviä vuorten päällä.
Valokuvat ovat arkipäivän empiiristä tiedonhankintaa, tiedon eteenpäin tuuppaamista, mutta kuten tiedämme, valokuva on vain raapaisu todellisuuden pinnasta.
Akatemiatutkija Timo Miettinen pohti esseessään Jo Shakespeare tunsi kuninkaat, joille omatunto on pelkuruutta ja voima oikeutta (Helsingin Sanomat, 10.5.2026) vallankäytön olemusta ja sitä kuinka se näyttäytyy meille muille; meille joihin valta kohdistetaan.
Miettisen mukaan aikaisemmin oli kohtuullisen fiksua ajatella – jopa Shakepearen kuningasnäytelmien opettamana – että ”valta ei ole vain käskyjä, päätöksiä tai väkivaltaa. Se on esitys, jonka uskottavuus syntyy rituaaleista ja tunnustuksesta. Hallitseminen tarkoittaa näihin liittyvän roolin kantamista. Politiikan ydin ei ole vain siinä mitä tehdään vaan siinä, miten valta saadaan näyttämään luonnolliselta.”
Niinpä tähän asti on opittu ajattelemaan, että politiikka on esitys, jolla on pinta ja jonka takana on jotakin syvempää, tarkoitus johonkin jollakin tavalla. Poliitikkojen puhetta ei koskaan kannata lukea koko totuutena, koska se mihin pyritään jää usein sanomatta, arvattavaksi.
Miettisen mukaan nyt tämä on muuttunut. Esityksen takana ei olekaan enää mitään enempää, kaikki sanottu on se mitä on, ja kaikki mitä sanotaan, tehdään vallankäyttönä. Puhe on valtaa sinänsä ja se ilmaistaan kiertelemättä. Meistä tuntuu että Donald Trump jättää tarkoituksensa sanomatta, tai että tarkoitus muuttuu hetkittäin ja päivittäin, mutta kaikki mitä Trump (ja muut nykyajan valtaherrat) sanoo, on joka hetki ”totta” sellaisenaan, niin röyhkeältä kuin se kuulostaakin.
Miettinen vertaa Trumpin kaltaisten poliitikkojen esiintymistä tosi-tv:hen: ”Itse muotoilisin kuitenkin ajatuksen näin: politiikka on tosi-tv:tä juuri siksi, että se ei ole teatteria. Teatteri säilyttää etäisyyden pinnan ja syvyyden välillä: se antaa ymmärtää, että ilmiasujen takana on jokin jännite, jota voidaan tulkita tai joka voidaan paljastaa. Tosi-tv toimii toisin. Se ei kysy, mikä oikeuttaa vallan tai miten tuo valta on syntynyt.”
 |
| Kyösti Salovaara, 2024. Embalse de Conde de Guadalhorce huhtikuussa 2024. |
 |
| Kyösti Salovaara, 2026. Embalse de Conde de Guadalhorce toukokuussa 2026. |
Niinpä näppäilen valokuvia enkä yritä ymmärtää mitä pinnan takana on. Pinta on kaikki mitä on. Näen naarmuja todellisuudessa. Olkoon niin.
Olen ottanut vuosien mittaan kuvia Málagan provinssin tekoaltailta. Välillä ne ovat täynnä vettä, toisinaan järven pohja melkein näkyy. Kuivuuden ja rankkojen sateiden kaudet vaihtelevat. Espanjalainen yhteisö ei oikein tiedä mihin pitäisi varautua: loputtomaan kuivuuteen vai kaiken tuhoaviin sateisiin.
Dilemma on ikiaikainen: vuotavaa kattoa ei huvita sateella korjata, mutta auringon paistaessa sillä pärjää korjaamattakin.
Silloin kun tekojärvet ovat täynnä kimaltavaa turkoosia vettä, pinnan alle ei tarvitse tunkeutua miettimään asioiden todellista olemusta.
Otan Rondassa pari valokuvaa Ernest Hemingwayn ja Orson Wellesin muistomerkeistä. Sekä Welles että Hemingway rakastivat Espanjaa, viettivät täällä paljon ajastaan. Molemmilla oli ystävinä härkätaistelijoita, joten on luonnollista että amerikkalaistaiteilijoiden muistomerkit sijaitsevat Rondan härkätaisteluareenan vieressä.
Koska Welles vietti paljon ajastaan Espanjassa, häneltä kysyttiin, miksi hän viihtyy niin hyvin Francon diktatuurissa. Welles vastasi, että hän ei ole Francon kaveri vaan tavallisen espanjalaisten.
Kun monet - minäkin - ajattelen ettei Trumpin Yhdysvaltoihin pidä eikä kannata matkustaa, tuota Wellesin perustelua voisi hyvinkin käyttää ja ajatella: enhän minä kaveeraa Trumpin kanssa vaan tavallisten amerikkalaisten.
 |
| Kyösti Salovaara, 2026. |
Kävelen Paseo Maritimolla Fuengirolassa. Otan valokuvia vuosittaisen musiikkitapahtuman Marenostrum Fuengirolan mainosplakaateista. Kesän mittaan Sohail-linnan puistossa esiintyvät mm. Sting ja Apulanta.
Näin suomalaisetkin taiteilijat raaputtavat todellisuuden pintaa, melkein kuin tosi-tv:ssä.
Sohailin linnan kukkulalta on löydetty foinikialaisten ja roomalaisten asutusten jälkiä.
On mielenkiintoista, että kun foinikialaiset, ennen roomalaisia, ”löysivät” Málagan seudun ja asettautuivat Guadalhorce-joen suistoon asumaan, kantaväestö asui sisämaassa eikä rannikolla. Vähitellen paikallinen väestö muutti foinikialaisten ”opettamana” Guadalhorcen suistomaalle meren rantaan.
Foinikialaiset, roomalaiset, visigootit, maurit ja ties ketkä ovat naarmuttaneet Andalusian todellisuutta joksikin mitä se nyt on. Jälkiä siis on, vaikka niitä ei tämmöinen tavallinen tallaaja huomaisikaan.
 |
| Kyösti Salovaara, 2026. |
Kaiken voi ajatella teatterina, kaiken voi kokea tosi-tv:nä.
"Eikö laiva, joka on kerran lähtenyt matkaan, / kerran myös palaa?" kysyi kiinalainen runoilija Po Chü-i. (Korotan ääneni ja laulan. Suom. Pertti Nieminen. Otava, 1975.)
Joskus unessa niin tapahtuu.
Tasan vuosi sitten Kukanpäivänä ystäväni Sirpa menehtyi yksityissairaalassa Benalmadenassa Málagan kaupungin lähellä. Vuosi on lyhyt aika, mittaamattoman pitkä, kuin naarmuja sydämessä.
Alakulon hetkellä, ystävääni muistaessa, kiinalaisen runoilijan sanat lohduttavat mutta paljastavat, kuinka kauas pilvet karkaavat:
Miten ystävyyttä voisi mitata?
Voi vain kysyä: onko meillä yhteinen sydän?
Minun sydämeni lähti sinun rinnassasi;
istun täällä, ja koko pääkaupunki on tyhjän tyhjä."
---
Miten jaksaisi kestää kaikki nuo huolet?
Kun suru tulee, vaeltaja nousee ja katsoo kauas, kauas -
mutta näkee vain virtaavan veden,
pilviä hipovat puut, vehmaat, vehreät,
sumun ja aallot
jotka mistään välittämättä vyöryvät etäisyyksiin.
 |
| Kyösti Salovaara, 2023. Sirpa Gibraltarin salmen rannalla huhtikuussa 2023. Salmen takana häämöttää Afrikka. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti