[puuta ja heinää]
Kalevalanpäiväksi
ajattelin kirjoittaa mitä mieleen tulee.
Tämä
on suomalaisen kulttuurin päivä, joten lauseiden sorvaaminen istuu
päivän teemaan.
Mitä
suomalainen kulttuuri on, taitaa olla toinen juttu. Tai onko sitä
edes olemassa irroitettuna eurooppalaisesta kulttuurista.
Kuinka
supisuomalaisia me lopulta olemme?
Mieleni
minun tekevi antaa ajatuksen juosta tajunnan virtaan. Sen verran
täytyy kuitenkin varoa ettei virta kuivahda, vaikka niin käydessä
uoman saattaisikin ylittää jalkoja kastelematta.
Kaikella
on puolensa.
Sunnuntaina
katsoin loppuun ruotsalais-tanskalaisen 10-osaisen tv-elokuvan Silta
(Bron/Broen 2011).
Se
on järkyttävän hyvä.
Oikean
adjektiivin löytäminen on vaikeaa.
Uusi
yritys.
Silta
on loistava, jännittävä, huumorintajuinen, pessimistinen mutta
silti vähän optimistiminen, ironinen, visuaalinen, salaperäinen,
runsas, kerroksellinen.
Siis
taideteos.
Paljastamatta Sillasta enempää kerron, että siinä tutkitaan
murhasarjaa, joka alkaa Malmöstä Kööpenhaminaan vievällä
sillalla, siinä kohden missä Ruotsi loppuu ja Tanska alkaa. Filmin
pääosissa ovat tanskalalainen joviaali poliisimies Martin Rohde
(Kim Bodnia) ja ruotsalaispoliisi, eräänlainen ”ihmiskyborgi”
Saga Norén (Sofia Helin).
Britit
ovat kuulemma sovittamassa ideaa ranskalaisten kanssa ja siinä sillan korvaa Kanaalitunneli. Yhdysvalloissa vastaava elokuva toteutetaan Yhdysvaltojen ja Meksikon välisessä rajakaupungissa.
Suomalaiset voisivat kierrättää jutun Tallinnan lautalle, mutta en usko että
suomalaisista on tarinan kertojaksi. Täällä kun ryvetään polvia
myöten naturalismin sonnassa.
Jos
nyt pitäisi nimetä 3 parasta tv-elokuvaa, ottaisin Sillan rinnalle
englantilaisen sarjan Kyllä Jeeves hoitaa ja amerikkalaisen
Taistelutoverit.
Vuosien
varjoon on tietysti unohtunut paljon.
Ostin
toissavuonna 70-luvun laatusarjasta Maanalainen armeija DVD-boxin ja
totesin, että se on kyllä kestänyt aikaa hyvin, mutta ei siitä
ole kolmen parhaan joukkoon. Kolmisenkymmentä vuotta sitten tehty
Evelyn Waugh- filmatisointi Mennyt maailma sai minultakin tuolloin
kaikki mahdolliset adjektiivit ja superlatiivit, mutta tänään se
ei enää järisytä maailmaa. En tiedä miltä melkein samaan aikaan
Saksassa tehty Kotiseutu (Heimat) nyt tuntuisi.
Jos
palaa vielä kauemmaksi menneisyyteen löytyvät ne tv-sarjat joiden
parissa me suurien ikäluokkien ihmiset menetimme ”tv-neitsyytemme”:
Bonanza, Peyton Place, Takaa-ajettu, Lännen tie, Valoa ja varjoa
(East Side/West Side), Ironside, High Chaparral, Pyhimys, Forsytein
taru ja Merilinja muualta tai Me Tammelat ja Naapurilähiö Suomesta.
Sinänsä
ajatus etsiä parasta taideteosta on tuuleen huutamista.
Millä
kriteereillä parhaan elokuvan tai romaanin voisi muka määritellä?
Matti
Salo kokosi muutama vuosi sitten Filmihulluun
”ketjukirjeperiaatteella” elokuvakatsojien suosikkielokuvia ja se
oli järkevämpi lista, koska ei tarvinnut ajatella mikä elokuva on
objektiivisesti paras. Riitti ajatella omaa henkilökohtaista
suosikkia. Sai siis käyttää häpeilemättä tunnetta, ei
tarvinnut olla järkevä, etsiä minua parempaa yliminääni.
Oma
suosikkini Matin listalle oli Sergio Leonen lännenelokuva
Huuliharppukostaja.
Lapsuudesta
olisin voinut (tunteikkaasti) poimia saksalaisen vuonna 1957
ensi-iltansa saaneen Hävittäjälentäjän (Der Stern von Afrika),
jonka surumielinen tunnussävel Afrikan tähti jäi ikiajoiksi
mieleen, vaikka olin elokuvan nähdessäni vasta (noin)
kymmenvuotias.
Elokuvan
käsikirjoittaja Herbert Reinecker loi sittemmin Helmut Ringelmannin
kanssa maineikkaan tv-sarjan Derrick, jota Reinecker kirjoitti vuodesta
1974 aina vuoteen 1998 asti.
Maanantaiyön
katselin suoraa lähetystä Hollywoodista.
Punaisella
matolla käyskenteleviä ja Oscar-palkintojen jakotilaisuudessa
esiintyviä tähtiä - ja tähtitoimittajia - seuratessa aloin
ihmetellä naisten habitusta.
Onko
koskaan yhdessä tilaisuudessa nähty niin monta nälkiintyneen
näköistä kaunotarta? Kuin hirviöitä.
Salma
Hayek, Anne Hathaway, Nicole Kidman, Renée Zellweger ja Sandra
Bullock näyttivät karmeilta. Ja muutama seurapiiritoimittaja. Kun nainen
laihduttaa itsensä luurangoksi, hän ei tajua että pää ei laihdu
samassa suhteessa. Nyt nämä entiset kaunottaret olivat eräänlaisia
isopäisiä marsilaisia. Koreissa asuissaan.
Kuka
heistä haluaa katsella itseään peilistä? Mitä he näkevät?
Mitä
tällainen keskitysleirimuoti tarkoittaa? Minkä signaalin rasvaton
nykynainen haluaa lähettää?
Julistaako
KZ-look naisen lopullista emansipaatiota? Täydellistä vapautumista
miehen ylivallasta?
Langanlaihan naisen olemus huutaa: ”Minä en ole enää seksiobjekti!”
Argo
valittiin parhaaksi elokuvaksi, vaikka sen ohjaaja Ben Affleck ei
päässyt edes ehdolle parhaajan ohjaajan palkintoon.
Hollywood
ei siis pidä elokuvan ohjaajaa sen tekijänä, auteurina.
Tämä
on vanha perinne.
Vielä
1950-luvulla amerikkalaisia elokuvia mainostettiin ja myytiin
tuottajan nimellä.
Vain
Euroopassa elokuvan katsottiin olevan ohjaajan ”taideteos”.
Koska
Argo on viime vuoden ”paras” elokuva, mutta parhaan ohjaajan
palkinnon sai Piin elämän ohjannut Ang Lee, niin voi kysyä että
kuka tai mikä oikeastaan Argon loi? Jumala vai tuottaja?
Vai
ovatko ne sama asia?
Kirjoitin
suopeasti mutta kriittisesti Argosta viime syksynä
Filmihulluun.
Samalla
kun kiittelin filmiä hauskaksi, jännittäväksi ja älykkääksi,
totesin että elokuvan käsikirjoitus perustaa jännityksen
kliseisiin ja ennalta arvattaviin ja paljon käytettyihin nikseihin.
Tästä
huolimatta Argon käsikirjoittaja Chris Terrio sai Oscarin parhaasta
käsikirjoitussovituksesta.
Miksei
sitä annettu Spielbergin Lincolnin käsikirjoittajalle Tony
Kushnerille? Kushnerin käsikirjoitus sentään on älykäs sanan kaikilla vivahteilla.
Mutta
kenties myös älykkyys on suhteellista.
Se
tuli mieleen kuunnellessa Oscar-valvojaisissa suomalaisia
kommentaattoreita Dome Karukoskea ja Lauri Nurksea. Heitä kuultuaan
en ihmettele ettei suomalainen elokuva ylitä Suomenlahtea
kansainvälisille markkinoille.
Tai
no. Kalevalanpäivänä ei pidä ilkeillä suomalaisille. Perun
edellisen kappaleen viimeisen virkkeen.
Lauantaina
luin loppuun englantilaisen Mark Millsin vakoiluromaanin House of the
Hanged (2012) jonka tapahtumat sijoittuvat vuoden 1935
Etelä-Ranskaan.
Millsin
esikoisromaani Kuolema Long Islandilla ilmestyi myös Suomessa, mutta
sen jälkeisiä teoksia ei ole suomennettu.
Millsin
proosa sijoittuu jonnekin Eric Amblerin ja John le Carrén väliin.
Tulee taas mieleen, että onko se liian älykästä myydäkseen
Suomessa. Vai mistä johtuu ettei Millsiä enää julkaista täällä?
Liian vähän toimintaa – niinkö?
Mutta
ei Millsin maanmiestä Robert Wilsoniakaan julkaista, vaikka hänen
romaaninsa Mitätön kuolema Lissabonissa on varmaankin yksi
parhaista jännäreistä mitä viimeisten kahdenkymmenen vuoden
kuluessa on kirjoitettu Euroopassa.
Vajoanko
taas superlatiivien kyseenalaiseen hetteikköön?
Muistaako
muuten kukaan englantilaista Piers Paul Readia? Häneltä on
suomentamatta monta hienoa romaania.
No
sitten aloin lukea Jörn Donnerin Mammuttia!
Sain
sen alennuksella ja lueskelen hitaasti nauttien. Se onnistuu jopa
sängyssä. Kokeilin eilen unta vartoessa.
Donnerin
tekstistä löytyy heti kättelyssä vaikka kuinka paljon
lainattavaa, mutta jääköön toiseen kertaan. Eihän lukija
jäniksen selässä ratsasta.
Toisinaan
suomalaiset ovat ihan järkeviä, joskus taas tätimäisiä ääliöitä.
Tämän
viikon ääliöpalkinnon ansaitsee Heidi Hautala, joka ryhtyi
nussimaan pilkkuja kun Fennovoima ilmoitti harkitsevansa ydinvoimalan
hankkimista Venäjältä. Suomalaiset muistuttavat saksalaisia
etsiessään pykälistä ja lakien sivulauseista selitystä
elämälleen. Ikään kuin elämän kuva ja henki löytyisi
lakikirjasta. Juutalaisia ei olisi aikanaan tuhottu niin
järjestelmällisesti jos saksalaisten kortistot olisivat olleet
huonommalla tolalla.
Hevoslihajupakassa suomalaiset (ja ranskalaiset) sitä vastoin ovat
käyttäytyneet järkevästi. Hienoa että hevosenlihan kysyntä on
jopa kasvanut vaikka media tekee kaiken pelotellakseen huokeaa ruokaa
ostavia suomalaisia. Toimittajien juttujen sävyjä haistellessa
tulee ihmetelleeksi kenen rahoilla he ostavat sapuskansa. Kun eivät
osta halpaa rahvaan ruokaa. Omillako?
Suomen
Kuvalehti ansaitsee sitä vastoin kiitoksen viimeviikkoisesta jutustaan
Hevosta, buon appetito! missä myös annettiin resepti
polletournedosille. Kuudelle syöjälle. Viinisuosituksen kera.
Hienoa!
Kun
nyt aloin jaella palkintoja, pitäisikö antaa vakava muistutus Aarno
Laitiselle?
Olen
monta kertaa kiitellyt Laitisen reheviä mielipiteitä. Laitinen on
mielestäni ollut oikealla linjalla epäillessään kukkahatutätien
motiiveja Suomen pelastusprojektissa.
Mutta
maailmani - uskoni Laitisen ammattitaitoon - melkein romahti kun
kuuntelin maanantaina Ylen ykköseltä Roman Schatzin Maammekirjaa,
missä tällä kertaa puhuttiin suomalaisesta ruokakulttuurista.
Näkemyksiään esittelivät yltiökansallisromanttinen Jyrki Sukula
ja arkipäivästä tietämätön Aarno Laitinen.
Muuten
siis hyvä, mutta kun Laitinen paasasi suu vaahdossa ettei
pääkaupunkiseudun marketeissa ole lainkaan liha- eikä kalatiskejä,
teki mieli karjua suoraa huutoa: ”Hei, haloo Aarno! Lähdepä
kerran retkelle Aleksanterinkadun pohjoispuolelle nykyaikaisiin
marketeihin äläkä kiehu yli siellä Katajanokalla! Hämmästyt,
luulen.”
Tarkoitan
sanoa: Tervetuloa tavallisten kuolevaisten todellisuuteen, marketien
ihmemaahan.
Vielä
yksi palkinto.
Sen
saa vuorotteluvapaalla mietelmiä Espoon Kilossa kirjoitteleva
Helsingin Sanomien ulkomaantoimittaja Heikki Aittokoski.
Sunnuntaisin
Hesarissa julkaistavat mietelmät otsikolla Kilon lyyrikko ovat
hellän itseironisia. Tyylilaji johon meikäläiset kirjoittajat vain
hyvin harvoin pystyvät tai edes haluavat pystyä. Suomessahan sanan
lastuja veistetään mieluummin moottorisahalla kuin vuolupuukolla.
Aittokoskelle
myönnän palkinnoksi sen, että hän saa Kalevalanpäivänä kunnian
päättää torstaipakinan viimesunnuntaisella mietelmällään:
”Hyödykkeitä!
Hyödykkeitä!
Meillä
Espoossa on
niin
paljon hyödykkeitä
että
kun kerran Kampissa
rastatukka
pysäytti
'hei
kiinnostaako ihmisoikeudet?'
niin
piti oikein miettiä
eikös
mulla oo ne jo?”
Suomi helmikuun lopulla. Jaakko Salovaara 2013