Kalevalanpäivänä

[puuta ja heinää]

Kalevalanpäiväksi ajattelin kirjoittaa mitä mieleen tulee.

     Tämä on suomalaisen kulttuurin päivä, joten lauseiden sorvaaminen istuu päivän teemaan.

     Mitä suomalainen kulttuuri on, taitaa olla toinen juttu. Tai onko sitä edes olemassa irroitettuna eurooppalaisesta kulttuurista.

     Kuinka supisuomalaisia me lopulta olemme?

     Mieleni minun tekevi antaa ajatuksen juosta tajunnan virtaan. Sen verran täytyy kuitenkin varoa ettei virta kuivahda, vaikka niin käydessä uoman saattaisikin ylittää jalkoja kastelematta.

     Kaikella on puolensa.

Sunnuntaina katsoin loppuun ruotsalais-tanskalaisen 10-osaisen tv-elokuvan Silta (Bron/Broen 2011).

     Se on järkyttävän hyvä.

     Oikean adjektiivin löytäminen on vaikeaa.

     Uusi yritys.

     Silta on loistava, jännittävä, huumorintajuinen, pessimistinen mutta silti vähän optimistiminen, ironinen, visuaalinen, salaperäinen, runsas, kerroksellinen.

     Siis taideteos.

     Paljastamatta Sillasta enempää kerron, että siinä tutkitaan murhasarjaa, joka alkaa Malmöstä Kööpenhaminaan vievällä sillalla, siinä kohden missä Ruotsi loppuu ja Tanska alkaa. Filmin pääosissa ovat tanskalalainen joviaali poliisimies Martin Rohde (Kim Bodnia) ja ruotsalaispoliisi, eräänlainen ”ihmiskyborgi” Saga Norén (Sofia Helin).

     Britit ovat kuulemma sovittamassa ideaa ranskalaisten kanssa ja siinä sillan korvaa Kanaalitunneli. Yhdysvalloissa vastaava elokuva toteutetaan Yhdysvaltojen ja Meksikon välisessä rajakaupungissa.

     Suomalaiset voisivat kierrättää jutun Tallinnan lautalle, mutta en usko että suomalaisista on tarinan kertojaksi. Täällä kun ryvetään polvia myöten naturalismin sonnassa.

Jos nyt pitäisi nimetä 3 parasta tv-elokuvaa, ottaisin Sillan rinnalle englantilaisen sarjan Kyllä Jeeves hoitaa ja amerikkalaisen Taistelutoverit.

     Vuosien varjoon on tietysti unohtunut paljon.

     Ostin toissavuonna 70-luvun laatusarjasta Maanalainen armeija DVD-boxin ja totesin, että se on kyllä kestänyt aikaa hyvin, mutta ei siitä ole kolmen parhaan joukkoon. Kolmisenkymmentä vuotta sitten tehty Evelyn Waugh- filmatisointi Mennyt maailma sai minultakin tuolloin kaikki mahdolliset adjektiivit ja superlatiivit, mutta tänään se ei enää järisytä maailmaa. En tiedä miltä melkein samaan aikaan Saksassa tehty Kotiseutu (Heimat) nyt tuntuisi.

     Jos palaa vielä kauemmaksi menneisyyteen löytyvät ne tv-sarjat joiden parissa me suurien ikäluokkien ihmiset menetimme ”tv-neitsyytemme”: Bonanza, Peyton Place, Takaa-ajettu, Lännen tie, Valoa ja varjoa (East Side/West Side), Ironside, High Chaparral, Pyhimys, Forsytein taru ja Merilinja muualta tai Me Tammelat ja Naapurilähiö Suomesta.

     Sinänsä ajatus etsiä parasta taideteosta on tuuleen huutamista.

     Millä kriteereillä parhaan elokuvan tai romaanin voisi muka määritellä?

     Matti Salo kokosi muutama vuosi sitten Filmihulluun ”ketjukirjeperiaatteella” elokuvakatsojien suosikkielokuvia ja se oli järkevämpi lista, koska ei tarvinnut ajatella mikä elokuva on objektiivisesti paras. Riitti ajatella omaa henkilökohtaista suosikkia. Sai siis käyttää häpeilemättä tunnetta, ei tarvinnut olla järkevä, etsiä minua parempaa yliminääni.

     Oma suosikkini Matin listalle oli Sergio Leonen lännenelokuva Huuliharppukostaja.

     Lapsuudesta olisin voinut (tunteikkaasti) poimia saksalaisen vuonna 1957 ensi-iltansa saaneen Hävittäjälentäjän (Der Stern von Afrika), jonka surumielinen tunnussävel Afrikan tähti jäi ikiajoiksi mieleen, vaikka olin elokuvan nähdessäni vasta (noin) kymmenvuotias.

     Elokuvan käsikirjoittaja Herbert Reinecker loi sittemmin Helmut Ringelmannin kanssa maineikkaan tv-sarjan Derrick, jota Reinecker kirjoitti vuodesta 1974 aina vuoteen 1998 asti.

Maanantaiyön katselin suoraa lähetystä Hollywoodista.

     Punaisella matolla käyskenteleviä ja Oscar-palkintojen jakotilaisuudessa esiintyviä tähtiä - ja tähtitoimittajia - seuratessa aloin ihmetellä naisten habitusta.

     Onko koskaan yhdessä tilaisuudessa nähty niin monta nälkiintyneen näköistä kaunotarta? Kuin hirviöitä.

Salma Hayek, Anne Hathaway, Nicole Kidman, Renée Zellweger ja Sandra Bullock näyttivät karmeilta. Ja muutama seurapiiritoimittaja. Kun nainen laihduttaa itsensä luurangoksi, hän ei tajua että pää ei laihdu samassa suhteessa. Nyt nämä entiset kaunottaret olivat eräänlaisia isopäisiä marsilaisia. Koreissa asuissaan.

     Kuka heistä haluaa katsella itseään peilistä? Mitä he näkevät?

     Mitä tällainen keskitysleirimuoti tarkoittaa? Minkä signaalin rasvaton nykynainen haluaa lähettää?

     Julistaako KZ-look naisen lopullista emansipaatiota?      Täydellistä vapautumista miehen ylivallasta?

     Langanlaihan naisen olemus huutaa: ”Minä en ole enää seksiobjekti!”

Argo valittiin parhaaksi elokuvaksi, vaikka sen ohjaaja Ben Affleck ei päässyt edes ehdolle parhaajan ohjaajan palkintoon.

     Hollywood ei siis pidä elokuvan ohjaajaa sen tekijänä, auteurina.

     Tämä on vanha perinne.

     Vielä 1950-luvulla amerikkalaisia elokuvia mainostettiin ja myytiin tuottajan nimellä.

     Vain Euroopassa elokuvan katsottiin olevan ohjaajan ”taideteos”.

     Koska Argo on viime vuoden ”paras” elokuva, mutta parhaan ohjaajan palkinnon sai Piin elämän ohjannut Ang Lee, niin voi kysyä että kuka tai mikä oikeastaan Argon loi? Jumala vai tuottaja?

     Vai ovatko ne sama asia?

Kirjoitin suopeasti mutta kriittisesti Argosta viime syksynä Filmihulluun.

     Samalla kun kiittelin filmiä hauskaksi, jännittäväksi ja älykkääksi, totesin että elokuvan käsikirjoitus perustaa jännityksen kliseisiin ja ennalta arvattaviin ja paljon käytettyihin nikseihin.

     Tästä huolimatta Argon käsikirjoittaja Chris Terrio sai Oscarin parhaasta käsikirjoitussovituksesta.

     Miksei sitä annettu Spielbergin Lincolnin käsikirjoittajalle Tony Kushnerille? Kushnerin käsikirjoitus sentään on älykäs sanan kaikilla vivahteilla.

     Mutta kenties myös älykkyys on suhteellista.

     Se tuli mieleen kuunnellessa Oscar-valvojaisissa suomalaisia kommentaattoreita Dome Karukoskea ja Lauri Nurksea. Heitä kuultuaan en ihmettele ettei suomalainen elokuva ylitä Suomenlahtea kansainvälisille markkinoille.

     Tai no. Kalevalanpäivänä ei pidä ilkeillä suomalaisille. Perun edellisen kappaleen viimeisen virkkeen.

Lauantaina luin loppuun englantilaisen Mark Millsin vakoiluromaanin House of the Hanged (2012) jonka tapahtumat sijoittuvat vuoden 1935 Etelä-Ranskaan.

     Millsin esikoisromaani Kuolema Long Islandilla ilmestyi myös Suomessa, mutta sen jälkeisiä teoksia ei ole suomennettu.

     Millsin proosa sijoittuu jonnekin Eric Amblerin ja John le Carrén väliin. Tulee taas mieleen, että onko se liian älykästä myydäkseen Suomessa. Vai mistä johtuu ettei Millsiä enää julkaista täällä? Liian vähän toimintaa – niinkö?

     Mutta ei Millsin maanmiestä Robert Wilsoniakaan julkaista, vaikka hänen romaaninsa Mitätön kuolema Lissabonissa on varmaankin yksi parhaista jännäreistä mitä viimeisten kahdenkymmenen vuoden kuluessa on kirjoitettu Euroopassa.

     Vajoanko taas superlatiivien kyseenalaiseen hetteikköön?

     Muistaako muuten kukaan englantilaista Piers Paul Readia? Häneltä on suomentamatta monta hienoa romaania.

No sitten aloin lukea Jörn Donnerin Mammuttia!

     Sain sen alennuksella ja lueskelen hitaasti nauttien. Se onnistuu jopa sängyssä. Kokeilin eilen unta vartoessa.

     Donnerin tekstistä löytyy heti kättelyssä vaikka kuinka paljon lainattavaa, mutta jääköön toiseen kertaan. Eihän lukija jäniksen selässä ratsasta.

     Toisinaan suomalaiset ovat ihan järkeviä, joskus taas tätimäisiä ääliöitä.

     Tämän viikon ääliöpalkinnon ansaitsee Heidi Hautala, joka ryhtyi nussimaan pilkkuja kun Fennovoima ilmoitti harkitsevansa ydinvoimalan hankkimista Venäjältä. Suomalaiset muistuttavat saksalaisia etsiessään pykälistä ja lakien sivulauseista selitystä elämälleen. Ikään kuin elämän kuva ja henki löytyisi lakikirjasta. Juutalaisia ei olisi aikanaan tuhottu niin järjestelmällisesti jos saksalaisten kortistot olisivat olleet huonommalla tolalla.

     Hevoslihajupakassa suomalaiset (ja ranskalaiset) sitä vastoin ovat käyttäytyneet järkevästi. Hienoa että hevosenlihan kysyntä on jopa kasvanut vaikka media tekee kaiken pelotellakseen huokeaa ruokaa ostavia suomalaisia. Toimittajien juttujen sävyjä haistellessa tulee ihmetelleeksi kenen rahoilla he ostavat sapuskansa. Kun eivät osta halpaa rahvaan ruokaa. Omillako?

     Suomen Kuvalehti ansaitsee sitä vastoin kiitoksen viimeviikkoisesta jutustaan Hevosta, buon appetito! missä myös annettiin resepti polletournedosille. Kuudelle syöjälle. Viinisuosituksen kera.

     Hienoa!

Kun nyt aloin jaella palkintoja, pitäisikö antaa vakava muistutus Aarno Laitiselle?

     Olen monta kertaa kiitellyt Laitisen reheviä mielipiteitä.  Laitinen on mielestäni ollut oikealla linjalla epäillessään kukkahatutätien motiiveja Suomen pelastusprojektissa.

     Mutta maailmani - uskoni Laitisen ammattitaitoon - melkein romahti kun kuuntelin maanantaina Ylen ykköseltä Roman Schatzin Maammekirjaa, missä tällä kertaa puhuttiin suomalaisesta ruokakulttuurista. Näkemyksiään esittelivät yltiökansallisromanttinen Jyrki Sukula ja arkipäivästä tietämätön Aarno Laitinen.

     Muuten siis hyvä, mutta kun Laitinen paasasi suu vaahdossa ettei pääkaupunkiseudun marketeissa ole lainkaan liha- eikä kalatiskejä, teki mieli karjua suoraa huutoa: ”Hei, haloo Aarno! Lähdepä kerran retkelle Aleksanterinkadun pohjoispuolelle nykyaikaisiin marketeihin äläkä kiehu yli siellä Katajanokalla! Hämmästyt, luulen.”

     Tarkoitan sanoa: Tervetuloa tavallisten kuolevaisten todellisuuteen, marketien ihmemaahan.

Vielä yksi palkinto.

     Sen saa vuorotteluvapaalla mietelmiä Espoon Kilossa kirjoitteleva Helsingin Sanomien ulkomaantoimittaja Heikki Aittokoski.

     Sunnuntaisin Hesarissa julkaistavat mietelmät otsikolla Kilon lyyrikko ovat hellän itseironisia. Tyylilaji johon meikäläiset kirjoittajat vain hyvin harvoin pystyvät tai edes haluavat pystyä. Suomessahan sanan lastuja veistetään mieluummin moottorisahalla kuin vuolupuukolla.

     Aittokoskelle myönnän palkinnoksi sen, että hän saa Kalevalanpäivänä kunnian päättää torstaipakinan viimesunnuntaisella mietelmällään:

      ”Hyödykkeitä! Hyödykkeitä!

      Meillä Espoossa on

      niin paljon hyödykkeitä

      että kun kerran Kampissa

      rastatukka pysäytti

     'hei kiinnostaako ihmisoikeudet?'

     niin piti oikein miettiä

     eikös mulla oo ne jo?”

                   Suomi helmikuun lopulla. Jaakko Salovaara 2013