torstai 24. syyskuuta 2015

Tiedemies

[Todellisuuden matemaattinen olemus]

Esseitä tästä ajasta - takakansi (osa). WSOY 1987.
Kannen suunnittelu: Tarina Lounasmaa


Riittävätkö sanat kuvaamaan maailman?
    Siis maailman eikä vain maailmaa?
    Kiehtovimmillaan maailma, todellisuus on ilmaistavissa matemaattisesti, yksikäsitteisesti. Muutamat huippumatemaatikot ovat tätä mieltä, jolloin he ajattelevat Platonin tavoin, että maailmalle löytyy selitys, vaikka yksikään ihminen ei ole vielä osannut kirjoittaa sitä paperille.
    ”Todellisuus on matemaattinen”, kirjoitti Yrjö Ahmavaara monessa yhteydessä. Sitä todistusta hänen tutkimuksensa ja kirjoituksensa ”jahtasivat” sinnikkäästi.
    Kirjoittajana Ahmavaara oli innostava ja haastava; hän hän ei päästänyt lukijaa helpolla. Piti ajatella mitä oli sanottu ja väitetty.


En tiedä mihin asti sanat riittävät.
    Yrjö Ahmavaara kuoli elokuun 7. päivänä tänä vuonna. Olen joskus kirjoittanut, että Ahmavaara, Karl Marx, Jean-Paul Sartre ja Franz Kafka ovat eniten lainaamiani ajattelijoita. Mitään johdonmukaista tai yhtenevää käsitystä todellisuuden luonteesta heitä lukemalla ei tietenkään saa, ehkäpä melkein päinvastoin.
    Tästä pakinasta uhkaa tulla pitkä, jos yritän edes pintaa raapaisemalla kuvata Yrjö Ahmavaaran tieteellisen työn sisältöä. En siis yritä, joten revin vähän sieltä ja hiukan täältä. Niin kunnioitettu tiedemies, matemaatikko, kasvatustieteen tutkija ja teräväsanainen intellektuelli kuin Ahmavaara olikin, hän oli monessa mielessä vastavirtaan kulkija, ja sehän tietysti kiinnostaa, semminkin kun hän tuntui pystyvän määrittelemään matemaattisesti millaisessa virrassa ihminen ja ihmisen organisaatiot räpiköivät.
    En väitä, että olisin koskaan ”ymmärtänyt” todellisuuden matemaattista kuvausta. Ennemminkin piti uskoa, että ”kaava” oli oikein laadittu, koska sitä eivät toiset tiedemiehet kumonneet. Tai silloin kun yrittivät kumota, tulos näytti tasapeliltä.
    Tässä on myös todettava, että Ahmavaara lainasi ainakin kahdessa teoksessaan minunkin kirjoituksiani, joten pakinan objektiivisuutta saa epäillä. Noissa kirjoituksissa olin esitellyt ja puolustanut Ahmavaaran ajatuksia ja kiistanalaisia väitteitä.
    Mutta sitä en muistanut, että Ahmavaara lähetti 14.11.1998 minulle omistuskirjoituksella varustettuna teoksensa Hyvinvointivaltion Tabut – nykykulttuurimme kritiikki. 2 lisätty painos. Nyt löysin tuon kirjan hyllyn perimmäisestä nurkasta ja hämmästyin miten ihminen unohtaa... vaikka muistankin että Ahmavaara soitti minulle juuri kirjan ilmestymisen aikoihin. Puhelu liittyi, niin muistelen, Pertti ”Lande” Lindforsiin, jonka ”tukijoukkoihin” olin jotenkin päätynyt, ilman omaa pyrkimystä. Puhelusta jäi mieleen, että Ahmavaara valitteli tieteellisen kirjallisuuden kustantamisen vaikeutta – maineikas tiedemies joutui osallistumaan em. kirjan valmistuskustannuksiin.




Paljon on vettä virrannut Kymijoessa siitä hetkestä kun ensimmäisen kerran kirjoitin Ahmavaaran teoksista.
    Kirjoitukseni käsitteli teosta Yhteiskuntakybernetiikka. Arvosteluni julkaistiin Eteenpäin-lehdessä 9.9.1976 otsikolla Yhteiskunta ihmisen vapauttajana.
    Koska tästä päästään hyvin asian perimmäiseen olemukseen, otan pitkähkön lainaukseni jutustani, lukijan ikävystymistä uhmaten:

”Yrjö Ahmavaaran tutkimus Yhteiskuntatieteen kyberneettinen metodologia ilmestyi 60-luvun loppupuolella ja aiheutti kiivaan ja kuuman akateemis-poliittisen väittelyn. Silloin näytti että Ahmavaara oli väliinputoaja, radikaali tavalla joka jakoi myös uusvasemmiston puolesta-vastaan barrikadeille. Joka tapauksessa Ahmavaara oli aikaansa edellä.
    Jos 60-lukua luonnehditaan ”vapaaksi” ja ”etsiväksi”, on 70-luku sitäkin varmemmin ajautunut dogmaattisuuteen ja aatteiden ryhmäkuntaisuuteen tai velttouteen; taloudellisena perustana on jatkuva lama ja inflaatio.
    Tähän sekä poliittisesti että taloudellisesti ahtaaseen hetkeen tuo Ahmavaara uuden teoksensa Yhteiskuntakybernetiikka (Weilin + Göös, 1976, mk 54) jolla kokoaa yhteen tähänastiset tutkimuksensa. Nähtäväksi jää, onko hetki otollinen keskustelun syntymiseen vai joutuuko teos poliittisen pinnallisuuden raadeltavaksi.”

    Yhteiskuntakybernetiikan kenties merkittävin havainto oli, että tuotantovoimien säätelykyky määrittelee yhteiskunnassa vallitsevat välttämättömät hierarkiat ja normien kovuuden: jokaisessa tilanteessa tarvitaan siis tietty välttämätän hierarkia jotta yhteiskunta toimisi. Mitä enemmän tuotanto kehittyy, ja yleensähän se tarkoittaa teknologian kehittymistä ja ylijäämän syntymistä, sitä suurempi mahdollisuus on purkaa hierarkioita ja edistää demokratisoitumista.
    Siis: ensin tulee tuotantovoiminen dynaamisuuden ja hallitsemisen kehittyminen ja vasta sitten esim. demokratian kehittyminen. Hiararkian purkaminen on aina, väitti Ahmavaara, tuotantoteknologian mahdollisuuksien investoimista organisaatioiden kehittämiseen.
    ”Kybernetiikka ei toisin kuin marxilainen hegelismi”, kirjoitin Eteenpäin-lehdessä syyskuussa 1976, ”pidä esimerkiksi sosialismiin siirtymistä kehityksen aiheuttajana sellaisenaan, vaan eräänlaisena tapana investoida jo olemassaolevat – ja tuotantovoimien kehityksestä johtuvat – kehitysmahdollisuudet. Jos tuotannollinen luokkahierarkia puretaan alkeellisten tuotantovoiminen vallitessa, aiheutuu yhteiskuntaan toisaalle väistämättömästi painetta jonkin valtahierarkian kasvattamiseen; tässä kyberneettinen analyysi tuo näkyville erään uskottavalta tuntuvan tulkinnan esimerkiksi stalinismin syntymiselle.”

                                                                          Kyösti Salovaara 2015.
Tuotantovoimien säätelykyky mahdollistaa hierarkian purkamisen.


Oma tulkintani edellisestä on vuosien mittaan ollut ja on edelleen se, että esimerkiksi vihreän liikkeen ”nollakasvu”-dogmi sotii nimenomaan hierarkioiden purkamisen mahdollisuutta vastaan, koska siinä halutaan pysäyttää tuotantoteknologian kehittyminen ja vaurauden ylijäämän syntyminen. Demokratia, suvaitsevaisuus, henkinen tasa-arvo on mahdollista, vaikkakaan ei väistämätöntä, vain silloin kun tuotantovoimien säätelyky on suurta ja ylijäämää syntyy paljon. Konkreettisesti: jos yhteiskunnassa ei synny ylijäämää, eivät nuoret voi opiskella 25 vuotiaiksi, eivät työntekijät voi pitää lomaa viittä viikkoa vuodessa eivätkä varttuneet jäädä terveinä eläkkeelle moniksi vuosiksi.
    No, tämä tuntuu kovin raskaalta ajatusmallilta, joten... ja sittenkin kehoitan ajattelemaan edellä mainittua kun pohditaan Suomen ja Euroopan ongelmia tänään ja huomenna.
    Miten Ahmavaaran kirjalle sitten kävi vuonna 1976.
    Joulukuun 8. samana vuonna kirjoitin poleemisen artikkelin Suomen Sosialidemokraattiin otsikolla 70-luku: Intohimoja ilman totuutta ja siinä otin Ahmavaaran kirjan vastaanoton esimerkiksi tuon vuosikymmenen henkisestä lamasta, jossa tieto korvattiin ehdottomilla uskomuksilla:

”Jotta väite 70-lukulaisesta 'todellisuuden paosta tunnustuksellisuuteen' ei jäisi uskomisen varaan, otan ajankohtaiseksi esimerkiksi Yrjö Ahmavaaran vastikään ilmestyneen Yhteiskuntakybenetiikan saaman vastaanoton.
    Tämä teos on luultavasti vuosikymmenen tärkein yhteiskuntaa, yhteiskuntatiedettä ja yhteiskunnan muuttumista ja muuttumisen ehtoja tarkasteleva tutkimus maassamme. Ja se on sivuutettu lehdistössä. Siitä ei ole keskusteltu eikä kiistelty. Se on kiistetty hyökkäävällä hiljaisuudella. Mutta kuinka ahdasmielinen, sensuurihakuinen, oikeaoppinen, uskomuksellinen vuosikymmen hyväksyisikään teosta, joka asettaa juuri nämä ilmiöt edistyksen vastavoimaksi.
    Jos 60-luku löysikin hivenen totuudellisuutta, on 70-luku kuolettanut 'totuudet' uskon asioiksi. Aneet käyvät kaupaksi, taivasosuus lunastetaan pragmatismilla.”



Kun päästiin 1980-luvulle, Ahmavaaran ajattelussa korostui yhä enemmän ns. kovien tieteiden (kuten matematiikan, fysiikan, kemian jne.) merkitys todellisuuden objektiivisen kuvan antajana verrattuna kommentoivien tieteiden (kuten filosofia, sosiologia, historiantutkimus jne.) subjektiiviseen maailmankuvaan, joka alati muuttuu ja heijastaa muodikkaasti ajan tuntoja. "Pehmeät tieteet" noudattelevat henkisiä suhdanteita.
    Todellisuus on matemaattinen, Ahmavaara jylisi eikä siihen ole nokan koputtamista. Matemaattisissa tieteissä tieto kumuloituu, koska todellisuuden monimuotoisuuden sisältä löytyy pysyvät rakenteet ja suhteet. Pehmeissä tieteisssä kaikki voidaan heittää minä hetkenä hyvänsä päälaelleen, koska tietoa tärkeämpää ovat tunnot ja uskomukset eikä tiedon kerääntyminen. Oikea tiede ei ole sekava joukko pelkkiä mielipiteitä, Ahmavaara sanoi.
    Samalla vuosikymmenellä Ahmavaara pohti myös kärjekkäästi suomalaisen älymystön tilaa ja asennoitumista. Suomi on itäeurooppalainen maa ja sen sivistyneistö on itäeurooppalaista sivistyneistöä, jonka poliittisten ajattelutapojen juuret ulottuvat Bysantin välityksellä syvälle arkaaisten yhteiskuntien historiaan”, Ahmavaara kirjoitti esseekokoelmassaan vuonna 1987.
    Ahmavaara muistutti, että meikäläinen sivistyneistö on ottanut vaikutteensa pääosin Saksasta tai Venäjältä: ”Meillä on totuttu ajattelemaan, että Saksasta tulevat vaikutteet ovat länsimaisia. Historia todistaa vallan muuta. Saksa on aina ollut Idän ja Lännen rajamaa.”
    Edellä sanotustako johtuu, että suomalaisen eliitin suhde Yhdysvaltoihin on (yhä) niin ongelmallinen? Siitäkö johtuu, että meillä nimenomaan eliitti ei (edelleenkään) halua purkaa hierarkioita, joiden purkaminen teoriassa olisi mahdollista?
    Suomalainen eliitti luottaa yhä Leninin ohjeeseen: Luottamus hyvä, kontrolli parempi!


Oletteko muuten kuulleet viime aikoina ”posiitivisia” huhuja?
    Esimerkiksi että luonto voi sittenkin hyvin ja tai että maailmanloppu viivästyy? Tai että ihmisten osa Euroopassa on paljon parempi kuin aikaisemmin tai että jokainen meistä on selvästi vapaampi kuin meidän vanhempamme ja heidän vanhempansa?
    Ilmeisesti ette ole moista ”huhua” kuulleet.
    Teoksessaan Informaatio (1969, 1970,1975) Ahmavaara luonnehti huhun olemusta.
    Huhun leviämisen ehtona on, että se uskotaan, vaikka sen totuudenmukaisuutta ei tiedetä. ”Huhun uskominen todeksi määräytyy puolestaan juuri siitä, sopiiko huhun lausuma ajatus yhteisössä vallitsevaan maailmankuvaan, hegemoniaan, vaiko ei. Huhun muodossa voivat levitä vain yhteisössä vallitsevaan ajattelutapaan sopivat hypoteettiset ajatukset: huhuistaan yhteiskunta tunnetaan.”
    1970-luvulla Ahmavaara perusteli vakuuttavasti informatiivisen tiedonvälityksen merkityksen; lukijoita, kuuntelijoita ja katsojia piti helliä (ja sparrata) älylliseen aktivointiin pyrkivällä journalismilla.
    Historiallinen paradoksi tietenkin on siinä, että samalla kun tiedon määrä on räjähtänyt kaikkien ulottuville, kukaan ei enää puhu älyllisestä aktivoinnista. Journalismi on pikemminkin alistunut tuollaiseksi huhujen, juorujen ja uskomusten levittämisen alustaksi, ja silloin vain se tieto leviää, mikä sopii sovinnaisten ja "vaarattomien" ajatusten maailmankuvaan. Tässä journalismissa todellisuus ei ole matemaattinen vaan hömppä.
    Informaatio-teoksessa Ahmavaara tiivisti tiedon ja todellisuuden suhteen kolmeen aksioomaan:
    Ensinnäkin, ”historiallisessa tilanteessa eli ihmisten ja kansakuntien todellisessa elämäntilanteessa – ei ole tieteellisesti ainoata 'oikeata' johtajaa”.
    Toiseksi, ei ole myöskään ”ainoata 'oikeaa' tekoa.”
    Ja kolmanneksi, eikä ole ”edes tieteellisesti ainoata 'oikeata' tietoa siitä, mikä on maailman todellinen kokonaistila”.
    Jumalat toki tietävät todellisuuden olemuksen mutta vaikenevat!

                                                               Kyösti Salovaara 2015.
Sähköttä sivistys pysyy pimeänä.

Huh, huh kuinka monta sanaa pitää kirjoittaa yrittäessään sanoa vähän!
    Ollakseni tinkimätön, jatkan vielä vanhan kertausta.
    Yrjö Ahmavaara kirjoitti alussa mainitun Hyvinvointivaltion Tabut -teoksen toiseen painokseen liitteen, jossa hän käsitteli ensimmäisen painoksen vastaanottoa lehdistössä.
    Hän kirjoitti minun osuudestani näin:

14.6.1998 kirjaa tarkasteli Kymen Sanomissa tunnettu lehtikommentaattori Kyösti Salovaara (erikoisala tietoteknikka):
    ”Kirjan alaotsikon Ahmavaara kirjoittaa haastavasti: 'Nykykulttuurimme kritiikki'. Matemaatikko valitsee sanansa tarkasti. Hän ei kirjoita 'nykykulttuurimme kritiikkiä' vaan 'kritiikin'. Kritiikin kohteena on Jean-Jacques Rousseauhun asti periytyvä kasvatusoppi, joka korostaa lapsen luonnollisuutta ja pelkää tiedollisen opin tuhoavan tuon luonnollisuuden... 60-luvun uusvasemmistolaisuus elvytti rousseaulaisuuden marxilais-psykologisin sanankääntein... Ihmisen kasvattamisen tilalle astui utooppinen kuvitelma syntymästään saakka valmiista ja hyvästä ihmisestä, jota ei 'pakolla' tarvitse kasvattaa eikä opettaa.”

Salovaara arvioi myös kirjoittajan tiedekäsityksen kehitystä:
    ”... julkisuuden valoon hän tuli 60-luvun lopulla yhteiskuntakyberneettisillä teorioillaan. Muistan istuneeni Porthanian suuressa luentosalissa Helsingissä kuuntelemassa opiskelijaliikkeen korskeimpina hetkinä, kuinka nuoret radikaalit väittelivät Ahmavaaran kybernetiikan merkityksestä... Nuorista radikaaleista tuli sittemmin sosialidemokraattisia tanttoja ja tiukkapipoisia stalinisteja. Noista hetkistä eteenpäin Ahmavaara suuntautui yhä tiukempaan ja kurinalaisempaan tiedekäsitykseen: Vuosien vieriessä hän hyväksyi 'kovaksi' tieteeksi vain matemaattiseen tutkimukseen nojaavat tieteen lajit: sellaisen tutkimuksen, jossa tieto kasautuu.”

Salovaara lopettaa ajatuksiin koulusta ja tieteestä:
    ”Ahmavaaran koulussa vallitsee järjestys, koska tutkimukset osoittavat, että koululaiset oppivat sitä paremmin, mitä parempi kuri luokassa vallitsee ja mitä enemmän opettaja itse tietää opetusaineestaan. Ahmavaara väittää – ja tämän ovat todeksi kertoneet äskettäiset suomalaiset lehtiuutisetkin – että matematiikan, fysiikan ja kemian opiskelussa taso on viime vuosikymmeninä laskenut Suomen kouluissa. Julistaessaan matemaattispohjaisen luonnontieteen ylivoimaa Ahmavaara etsii sivistyksen ydintä, joka on kaikkialla yhteisesti totta ja jossa tutkimus (ja opetus) painottuu siihen mikä tieteessä - tietämisessä - on pysyvää ja kasautuvaa.”


Yrjö Ahmavaara syntyi Oulussa 7.8.1929.
    Hän kuoli Helsingissä 7.8.2015.
    Vuonna 1986 hän kirjoitti:
    ”Suomalainen lukeneisto on yhä enemmän vieraantumassa länsimaisesta ajattelusta. Se on mielestäni paha asia. Ennen muuta siksi, että se vieroittaa meitä elävästä elämästä. Elävintä elämää on älyllinen kehitys, ja se tapahtuu siellä, missä äly voi vapaimmin kehittyä – länsimaissa.”

Lähteitä:
Yrjö Ahmavaara: Informaatio. Informatiivisen joukkotiedotuksen loogiset perusteet. Kolmas uudistettu painos. Weilin+Göös 1975.
Yrjö Ahmavaara: Yhteiskuntakybernetiikka. Weilin+Göös 1976.
Kyösti Salovaara: Yhteiskunta ihmisen vapauttajana. Eteenpäin 9.9.1976.
Kyösti Salovaara: 70-luku: Intohimoja ilman totuutta. Suomen Sosialidemokraatti 8.12.1976.
Yrjö Ahmavaara: Esseitä tästä ajasta. WSOY 1987.
Yrjö Ahmavaara: Matematiikka on todellisuuden perustiede. Roger Penrosen tiedepoliittinen kapina. Helsingin Sanomat 26.8.1990.
Yrjö Ahmavaara: Hyvinvointivaltion Tabut – nykykulttuurimme kritiikki. 2. lisätty painos. Yliopistopaino 1998.

torstai 17. syyskuuta 2015

Kassiopeian alapuolella

[Tähdet tähtiä, valon aikaa]

                                                              Kyösti Salovaara 2015.
Kaupungin valo:
filosofiaa vai fysiikkaa?

Ihminen on pieni.
    Sitä ei oivalla asuessaan ihmisten keskellä, kuunnellessaan ihmisiä, miettiessään mitä ihmiset tekevät.
    Kaupungin valokuplassa kaikkivoipa ihminen säätää ja päättää. Kaupunki ilmaisee sivistystä ja järjen valoa. Se on kulttuurin synteesi, keinotekoinen mutta tosi. Kun kaupungissa menee pihalle ja katsoo taivaalle, näkee haaleita reikiä Linnunradassa ja hyvässä lykyssä muutaman tunnistettavan tähtikuvion.
    Kaupungissa loistaa järjen valo ja se peittää luonnon valon. Ei tarvitse etsiä ylhäältä Pohjantähteä osatakseen mennä; riittää kun näpäyttää navigaattorin päälle ja seuraa ohjeita. Tekokuiden varassa polku urkenee. Tukiasema Kassiopeian tähtikuviossa on pelkkää unelmaa.
    Kaupungin valokuplassa ihminen menettää ajan tajun. Oma itse tuntuu ikuiselta, minun tarpeeni ehdottomilta ja loukkaamattomilta.
    Sopimuksista pitää kiinni pitää, hokevat ay-pomot näinä päivinä kaupungin valokuplassa.


Viime viikonloppuna pääsin tai jouduin valokuplasta melkein yön täydelliseen pimeyteen.
    Pihalle astuessa pää osui Linnunradan miljooniin tähtiin. Tunnistin Kassiopeian W-kuvion taivaan laella eikä ollut vaikea etsiä Pohjantähteä suuntaa osoittamaan.
    Taivasta katsellessa tajuaa ikuisuuden merkityksen, valon joka syntyi kauan sitten ja kuljettaa maailmankaíkkeuden olemassaolon sanomaa. Se ei ole mielenosoitus hallitusta vastaan.
    Maailmankaikkeus ei keskustele mitättömistä aiheista. Ei edes itsekseen.
    Mitä kauemmaksi näet, sitä pienemmäksi tulet.
    Nykyisenkaltainen maailmankaikkeus syntyi jotain 14 miljardia vuotta sitten. Silloin myös valo syntyi. Järkeä piti odottaa aika monta vuotta. Joskus olen pohtinut, että miksi puhutaan ”valosaasteesta”, sillä ilman valoa myös järki puuttuu. Valo ja öljy – ihmiskunnan tiedollisen kehityksen raaka-aineet!
    Universuminen mittakaava ajassa ja paikassa on valtava, siis valtavan vaikea tajuta.
    Muutaman vuoden päästä tulee 100 vuotta Albert Einsteinin suhteellisuusteorian julkaisemisesta. Vasta sen jälkeen oli mahdollista päästä jyvälle maailmankaikkeuden rakenteesta ja historiasta.
    Kolmetoista vuotta myöhemmin, 1930, Edwin Hubble osoitti että galaksit erkanevat toisistaan. Maailma ei ole staattinen tila jossa tähdet ja tähtijoukot kelluvat kuin uimari lammessa.
    Tiedemiehet ryhtyivät laatimaan teoriaa maailman synnystä. Hyviä esityksiä oli pöydällä jo sodan jälkeisinä vuosina, mutta vasta 1960-luvun puolivälissä tiedemaailma hyväksyi peruuttamattomasti ajatuksen alkuräjähdyksestä. Tieto maailman synnystä on näin ollen vasta viidenkymmenen vuoden ikäinen.
    Melkein samaan aikaan Suomessa solmittiin ensimmäinen tulopoliittinen sopimus. Keijo Liinamaan johdolla päästiin keväällä 1968 kolmikantaan, jossa valtiovalta sopi työmarkkinajärjestöjen kanssa muustakin kuin palkoista.
    Kun siihen päästiin, aikaa oli kulunut melkein 14 miljardia vuotta maailman synnystä. Pitkä aika harjoitella sivistystä, valon aikaa.


                                                                                                    Kyösti Salovaara 2007.
Woody Allen ohjaa "tähtiä" Barcelonassa.
Oikealla Scarlett Johansson, keskellä lippalakissa
Vicky Cristina Barcelonan kuvaaja
Javier Aguirresarobe.


No, mikä tässä ärsyttää?
                      Salovaara 2007.

Woody Allen -
tähtien ohjaaja!
    Ei mikään, paitsi että en kestä kun joku sanoo vaikkapa, että Ingrid Bergman ja Humphrey Bogart ”tähdittivät” Michael Curtizin elokuvaa Casablanca. En sittenkään vaikka tänä vuonna, elokuun 29. tuli kuluneeksi 100 vuotta Bergmanin syntymästä.
    ”Tähdittäminen” on tekovitsikästä kielenkäyttöä, joka sopii naistenlehtiin ja iltapäivälehden hömppätoimittajalle, mutta ei vakavasti otettavaan kirjoittamiseen. Herra ties olenko itsekin käyttänyt hätäpäissäni joskus tuota ilmaisua.
    Jos olen, häpeän!
    Tähdittäminen on tietysti suora käännöslaina englannista, johon se sopii paremmin, vaikka liittyykiin Hollywoodin loistovuosiin. En tiedä tähdittävätkö nykynäyttelijät edes Hollywood-elokuvia, suomalaisista puhumattakaan.
    Mutta täytyy myöntää, että suomenkielestä puuttuu hyvä verbi kuvaamaan pääosan näyttelemistä. Melkein aina joutuu käyttämään apuna ”olla”-verbiä ja sekin on velttoa kieltä, melkein kuin ei sanoisi mitään. Pitäisi julistaa tähdittäminen ja olla-verbi pannaan. Mutta jos ei voi olla, miten sitten pitää ”olla”?
    Sikäli kuin ”tähdittäminen” on sallittua kieltä elokuvista ja teatterista puhuttaessa, minäpä ryhdyn puhumaan ”tädittämisestä” kun tarkkailen suomalaista tiukkapipoista mutta hyvää tarkoittavaa moraali-ilmastoa.
    Onko muuten hyvää kieltä sanoa, että viime lauantaina Savossa Kassiopeia tähditti Linnunradan keskustaa?


Jos galaksit pakenevat toisiaan, mihin ne lopulta päätyvät?
    En tiedä.
    Sekin on mahdollista, että maailmankaikkeus romahtaa kasaan, alkupisteeseensä. Riippuu massasta ja liikkeen vauhdista.
                                               Kyösti Salovaara 2015.
Vueltan 1. etappi -
vauhtia Marbellassa.
    Monet ikuiselta näyttävät asiat ovat väliaikaisia. Kolmikanta horjuu, jos se ei kestä ajan painetta, sillä vain Huittisissa hullu mies syö enemmän kuin tienaa. Kun kuuntelee tämän päivän ay-pomoja, ei tiedä kuunteleeko aikuisia ihmisiä vai kiukuttelevia lapsia joille isä sanoi: Karkki pois ja nukkumaan!
    Jokainen meistä elää laina-aikaa lainavalossa. Se on lainattu tähdiltä, jotka pakenevat toisiaan. Sitä miettiessä huimaa päätä.
    Valo kulkee noin 300 000 km sekunnissa. Miten on mahdollista, että sen saa kiinni valokuvaan? Järjenvastainen ajatus sillä eihän Vueltan pyöräilijöitäkään oikein ehtinyt kuvaan napata.
    Sekin on järjenvastaista, että huomenna perjantaina bussit seisovat ja junat ruostuvat varikolla eikä laivaa lastata puulla ja paperilla. Olisiko niin, että ihminen on harjoitellut 14 miljardia vuotta viisastumista ja toteaa: Ei onnistu, olen vasta lapsi, apua!
    Aina kun ahdistaa, kannattaa mennä pihalle ja etsiä Kassiopeia taivaan laelta:

Et osannut laskea tähtien määrää
lammen pinta valon reikiä täynnä
ja yhdestä kasvoi kaisla korkeuksiin.

torstai 10. syyskuuta 2015

Musta auto Órgivan tiellä

[Asioiden yhteys]

                                                                                             Kyösti Salovaara 25.8.2015.


Viime tipassa vaihdoin otsikoiden paikkaa. Nyt valittu johtaa hieman harhaan, mutta koska ”Musta auto Órgivan tiellä” kuulostaa sympaattisen mystiseltä ja melkein ”raamatulliselta”, pysyn siinä.
    Pitää uskoa vaistoaan.
    Eilen iltapäivällä neljä valkoposkihanhea lensi pihan yli. Loppukesän merkkejä, alkusyksyä villapaidassa, tossut jalassa. Talveen ollaan menossa, kesästä tulossa.
    Ja lensivät tervapääskyt pois.


Asioilla on yhteys, väistämättä.
    Tämä epämääräinen ajatus tuli mieleen viime perjantaina Helsingin Sanomien kulttuuriosastoa lukiessani. Antti J. Jokinen oli saanut elokuvalleen kaksi kokonaista sivua kritiikitöntä ylistystä Jussi Lehmusveden artikkelissa. Kätilössä kuulemma näyttelijöillä on ”katse”.
    Onkohan tämä juttu toisen jutun pehmennystä, ajattelin. Onkohan filmi saanut huonon kriitikin? Siis toisaalla samassa lehdessä...
    Arvasin oikein. Luen Nyt-liitteen aina viimeiseksi.
    Pertti Avola antoi Kätilölle nuivat kaksi tähteä viidestä. Ehkä olisi antanut vähemmän jos ei olisi ihastunut Krista Kososeen, Punavuoren punavihreän kuplan ”papittareen”. ”Punavuori” siis symbolisesti ymmärrettynä, ja myös ”Kosonen”.
    Hesarin toimituksellisesta linjaa on mahdoton ymmärtää. Pitikö elokuvakritiikki ”hyvittää” ja vesittää nimenomaan samana päivänä? Vai harrastaako laatulehti häikäilemättä tuotesijoittelua, kun lehdellä menee huonosti ja toimitustakin uhkaa irtisanomiset.
    ”Mitä on taide?” kysyi Baudelaire.
    ”Prostituutiota”, hän vastasi itselleen.
    Kritiikki hyvä, tuotesijoittelu parempi!


En tiedä kannattaako Hesarin toimitusta enää parjata. Ehkä sitä pitäisi sääliä.
    Mutta asioilla on yhteytensä. Sitä saa mitä tilaa.
    Oivallus on tärkeämpää. Sehän tässä nyt on ajatuksena.
    Että maailmassa, elämässä, ympärilläni ei ole mitään yksittäistä asiaa, esinettä, tapahtumaa tai prosessia joka ei liittyisi toiseen asiaan, esineeseen tai prosessiin. Tämän tajuaminen helpottaa. Vähentää stressiä silläkin uhalla, että tuntee itsensä entistä pienemmäksi, vähemmän merkitykselliseksi, melkein olemattomaksi.
    Pienuuden tajuaminen helpottaa. Maailmaa on helpompi katsella pienestä kuin suuresta aukosta.
    Näen muistikuvana mustan auton Órgivan tiellä, Granadasta etelään Sierra Nevadan rinteellä kulkevalla serpentiinillä, Alpujarrasissa, huikeaa laakson reunaa itään ajaessa.
    Se ilmestyi peruutuspeiliin kohta erään majatalon jälkeen. Huomasin sen majatalon parkkipaikalla, plataanien ja pinjojen varjossa piiloon pysäköitynä, mutta luulin nähneeni väärin, kunnes mustaksi teipattu ja tuntemattomaksi topattu auto ilmestyi peräämme ja kärkkyi ohituspaikkaa.
    Auton valoille oli jätetty pienet reiät. Sitä oli mahdoton tunnistaa.
    Sitten se ajoi ohitse, Òrgivasta itään päästyämme.


                                                                                              Kyösti Salovaara 2015.


Kun katseli Suomen jalkapallomaajoukkueen peliä Kreikassa, koki jonkinmoisen ahaa-elämyksen: jalkapallo taitaa sittenkin heijastaa yhteiskunnan tilaa ja henkistä ilmapiiriä.
    Kentällä uurasti kaksi huonosti pelaavaa joukkuetta; molemmissa yhteiskunnissa ollaan pohjalla, menee huonosti, huonommin kuin muualla EU:ssa. Pelistä puuttuu ilo, luovat ratkaisut, yllätys. Sisu korvaa ajatuksen, puurtaminen kekseliäisyyden.
    No, päätä kreikkalaiseen tylsyyteen hakkaamalla tuli toki voitto, mutta...
    Olemmekohan – siis käytetään yhteistä sanaa, me olemme ”me” - tajunneet että historia kulkee vain yhteen suuntaan. Yhteiskunnassa ja luonnossa melkein kaikki on palautumatonta. ”Ihmiset vanhentuvat, eivät nuorru”, sanoo David Ruelle kirjassaan Sattuma ja kaaos (Art House 1992). ”Autot ruttaantuvat kolareissa, mutta eivät oikene... Yleisesti ottaen maailma on nyt erilainen kuin ennen.”
    Yleisesti ottaen kaikella on yhteys toiseensa eikä mikään ole yksin.
    Auto ajaa eteenpäin.
    Ihminen vanhenee.
    Toinen ihminen katselee ikkunasta toista.
    Niityllä valkoposket kaakattavat.
    Eduskunta aloittaa syyskauden. Jopa lomaa tulikin vietetyksi.
    Kun Kätilön ohjaaja Antti J. Jokinen sai Ylessä Arto Nybergin ohjelmassa laveasti tilaa puolustaa elokuvaansa moittimalla kritiikin naiiviutta, muistui mieleen Per I. Gedinin teos Kirja muuttuvassa yhteiskunnassa (Tammi 1977), jossa hän totesi, siis jo vuonna 1975, kuinka taide- ja kirjallisuuskriitikki ovat menettäneet merkitystään ja koko ajan menettävät lisää.
    ”Sivistyksen kiertokulun kutistumisen yksi luonnollinen seuraus on kriitikon vaikutusvallan väheneminen”, Gedin kirjoitti. ”Arvosteluja julkaistaan vähemmän ja niiden merkitys käy sekä yleisen keskustelun että kirjamyynnin vaikuttamisen kannalta yhä pienemmäksi. Kriitikko ei enää kirjoita ensisijaisesti yleisölle, koska se on joukkoyhteiskunnassa yhä vaikeammin tavoitettavissa, vaan enemmän ja enemmän kollegoilleen ja kirjailijoille – jotka hekin usein ovat kriitikoita.”
    Jos kritiikin tila vuonna 1975 oli tragedia, niin vuonna 2015 se on farssi.
    Ainakin jos lukee Helsingin Sanomia ja mitäpä tässä muutakaan lukisi.
    Vesitetty elokuva- ja kirjallisuuskritiikki on vesitettyä.
    Ei enempää. Ei vähempää.


Órgivan tiellä elokuun 25. tänä vuonna kello 16:45 mustaksi teipattu auto riippui perässä kunnes se eräässä mutkassa ajoi ohi.
    Mutta se ei ollut yksin. Sitä seurasi samanmerkkinen auto, eri malli, ilman teippejä, ilman naamioita, julkisesti esittäytyen. Kenties parin vuoden päästä tuota nyt teipattua autoa ryhdytään valmistamaan markkinoille. Kun testit ovat valmiit.
    Kun ne olivat päässeet ohi, mutkan jälkeen, ne pysähtyivät, tie vietti lievästi ylöspäin, itää kohti, matkalla Almeriaan Alpujarrasin komeita maisemia kiertäen ja kaartaen.
    Hetken ajattelin että olivatko mustassa autossa ja sen matkaa turvaavassa autossa istuvat nähneet valokuvaukseni. Tulevatko sanomaan että kuvat pois, delete päälle? Tämä prototyyppi on nyt salaisuus; teippien alta paljastuu kaupallinen tuote jonakin päivänä.
    Mutta autot jatkoivat matkaansa, katosivat mäen taakse, mutkasta päästyään.
   Órgivan tiellä kulki kolme autoa ja niiden välillä vallitsi yhteys, kahdella oikeasti ja kolmannella katseen arassa voimassa. Tämä tuntui mystiseltä, melkein raamatulliselta.
    Kokonaisuuden historia juoksee yhteen suuntaan eikä sille ole matemaattista kuvausta, selittävää kaavaa.
    Yhtä kaikki: Asioilla on yhteytensä!

                                                                                                      Kyösti Salovaara 2015.

torstai 3. syyskuuta 2015

Filosofian sietämätön keveys

[pari merkintää kadun pinnasta ja torin reunalta]

                                                                            Kyösti Salovaara 2015.
Kauneuden filosofinen ristiriita.
Maisema Andalusiassa.

Muuan ystävä lähetti viestin, että viime viikolla pakinassa oli turhan paljon filosofiaa, kun taas sitä edeltävä ”narsistinen” omakuva oli parempi juttu.
    Lukija on oikeassa. Kirjoittaja vastaa hämärästä filosofiasta.
    Nykyajan maailmassa ”filosofialle” tuntuu jäävän mitätön osa maailman menon selittämisessä. Luonnontieteilijät ja talousviisaat tietävät paremmin ja enemmän – kaikesta. Jos joku filosofi kutsutaan telkkariin kertomaan mitä Suomen talouspulmille pitää tehdä, hän ehkä osaa sanoa että ”leppoistetaan”, otetaan lungisti, kyllä se siitä.
    Kyllä se siitä...
    Eiköhän se ollut Karl Marx joka totesi, että kun aikaisemmin filosofit olivat selittäneet maailmaa, uudessa yhteiskunnassa heidän tehtävänsä oli muuttaa sitä. Olipa Marx oikeassa tai väärässä, hänen ajatuksensa todella muuttivat ”maailmaa”.
    Muutama vuosi sitten Stephen Hawking sanoi jotakin sellaista, että filosofit ovat kykenemättömiä selittämään maailman rakenteita, sitä mikä on ja miksi on, ja se tehtävä jää maailmankaikkeuden ja atomien rakenteita tutkiville luonnontieteilijöille. Jos pieni ja suuri pystytään selittämään yhdellä ”kaavalla”, kenties silloin tiedämme heittikö Jumala noppaa luodessaan maailman.
    Vaatimattomampi ”filosofi” jalkautuu kadun pintaan ja torin reunalle seuraamaan arkielämää. Ehkäpä otsikon pitäisi kuulua: ”Filosofian haikea keveys.”


Olen kantanut Björn Wahlroosin teosta Markkinat ja demokratia matkalukemisena jo monesti enkä ole päässyt alkua pidemmälle eikä se välttämättä ole Wahlroosin vika vaan kirjan painajan, joka on vetäissyt tekstin tihkupetiitillä joten sitä on hankala lukea.
    Vaikka Wahlroos on markkinafilosofi ja upporikas kapitalisti, hänenkin ajatuksiaan kannattaa kuunnella. Jos ei muuten, niin ollakseen jyrkästi eri mieltä. Aina kannattaa olla – eri mieltä.
    Wahlroosin kirjan mottona on hieman kyyninen lainaus Ayn Randilta. Siinä todetaan, että maailman sivu on käyty moraalista taistelua kahdella rintamalla, yhtäällä niiden kesken jotka väittävät että elämä kuuluu Jumalalle ja toisaalla niiden välillä joiden mielestä se kuuluu naapurillemme. Rand puhuu uhrautumisesta taivaalle tai maalliselle avuttomuudelle.
    Mutta mitäpä muuta yhteinen elämä voisi olla kuin moraalinen kannanotto yhteisen elämän puolesta, silläkin uhalla että se tarkoittaa heikomman auttamista ja huonommin pärjäävän tukemista. Menestyjä haluaa sulkea silmänsä tosiasialta: moraali on aina kollektiivinen tunne tai teko, eikä sitä voi perustella egoistisella tarpeella.
    Iltana muutamana istuimme rantakahvilassa ja naapuripöydässä sattui istumaan suomalaisia nuoria. Oli vahinko että niin pääsi käymään, mutta niin kävi. Nuorten jutustelua kuunneltuani ”parahdin” ystävälleni: ”Ja suomalaiset ovat maailman pisa-valioita! Eipä uskoisi kun noita kuuntelee!”
    Aloittelevalle matkailijalle ohje: kun kuulet suomenkieltä, väistä heti vasempaan ja jätä ainakin kaksi pöytää väliin. Jos se ei onnistu, vaihda ravintolaa.
    Sitäkin olen aprikoinut, että kun suomalaiset ovat niin hemmetin fiksuja, siis niitä pisa-kunkkuja, niin miksi Suomessa tarvitaan niin kauheasti valvontaa? Miksi kukkahattutädeillä on virastonsa, jotka määräilevät ja komentelevat tekemään sitä ja välttämään tätä?
    Täällä etelässä, Välimeren piirissä ihmisiä ei karsinoida eikä luokitella vaan kaikki kokoontuvat kahviloihin yömyöhään asti, lapset, vanhukset, keski-ikäiset ja nuoret, lihavat ja laihat, rumat ja kauniit. Miten se, tämä leppoisa kollektiivinen elämä näiltä ”tyhmemmiltä” onnistuu?
    Jotenkin tuntuu että Suomi on rakenteellisesti ”rasistinen” yhteiskunta enkä tarkoita suhtautumista maahanmuuttajiin vaan meihin itseemme. Slaavilaisesta perinteestäkö johtuu, että meillä jokainen tietää paikkansa ja pysyy siinä.

                                                                                               Kyösti Salovaara 2015.
Cabo Trafalgar - meritaistelun
näyttämö.


Kun ajaa Cádizista noin 60 kilometriä etelään ja kääntyy Atlantin rannalle, päätyy Cabo Trafalgarin lähelle, missä huikeat tuulet nostavat luonnontilaisten dyynien hiekan ilmaan sakeaksi myrskyksi, jonka hiekanjyvät pistelevät paljasta ihoa kuin pirun neulat.
    Trafalgarin niemen majakka on niin hiekkamyrskyjen valkaisema, ettei sitä edes kameran valotusmittari kunnolla noteeraa, vaikka se seisoo jyhkeänä ja tuijottaa merelle, jossa kohtapuolin 210 vuotta sitten Horatio Nelson löi espanjalais-ranskalaisen laivaston ja pelasti Englannille merten herruuden. Taistelussa Nelson kuoli tarkka-ampujan luotiin.
    Tänään seudulla vallitsee rento ilmapiiri. Majakalta hiekkapilvessä takaisin käveltyään, voi istahtaa terassille, jonka reunalla muutama 60-luvulta henkiin jäänyt hippi loikoilee silmät viiruina ja jossa salskeat Sevillan miehet juttelevat baaritiskillä. Hippiajoista muistuttaa terassin aitaan kiinnitetty ohje: Tupakkaa saa polttaa, huumausaineita ei!
    Jos Nelson olisi hävinnyt Trafalgarin taistelun, puhuisimmeko nyt pitkin maailmaa englannin sijasta ranskaa vai kenties espanjaa?
    Kadunmiehen filosofinen ote herpaantuu nauruun, kun hänen käteensä osuu kirjanen Matkustamme Espanjaan vuodelta 1959 (WSOY) jossa matkailijaa neuvotaan näin:
    ”Chiclana de la Frontera. Siihen kohtaan, missä pieni sivutie johtaa päätieltä pieneen Conilin kylään, näkyy edestäpäin Cabo Trafalgar, jonka mukaan sai nimensä se valtava meritaistelu, jossa amiraali Nelson kaatui. Sivuutetaan kaukaa.”


                                                                                             Kyösti Salovaara 2015.
Taidetta maan alla -
Pompidou-keskus Malagassa.


Taidetta voi tehdä näkyvästi tai piilossa, ja sitä sopii myös esittää.
    Malagan komeassa satamassa on uusi, maaliskuussa avattu underground-museo.
    Tai ei se ole underground-taiteelle omistettu museo vaan maan alle rakennettu Pompidou-museon etäispesäke jossa esitetään parasta modernia taidetta. Eikä mikään sovi paremmin tähän kaupunkiin, jossa Pablo Picasso syntyi ja josta hänen piti monen muun taiteilijan tavoin paeta Ranskaan Francon ja kumppanien ahdistamana, kuin maan alle tehty wau-museo mistä kadun päälle näkyy vain hieman kioskia isompi taideteos.
    Nykytaiteesta sopii olla montaa mieltä, ja ehkä sillä ei olekaan muuta sanomaa kuin pistää kadunmies ihmettelemään ja kummastelemaan. Picasso, Miro, Chagall ja kaltaisensa nauravat partaansa kun kadunmies nyhtää partaansa miettiessään, että mitä tästä nyt pitäisi ajatella.
    Ahdistavimmillaankin nykytaide on lapsellisen optimistista.
    Samaa ei voi sanoa pohjoismaisesta dekkarista, joka mässäilee ihmisen pahuudella ja siitä kumpuavalla väkivallalla. Luettuani sinänsä mainion Jussi Adler-Olsonin dekkarin Tapaus 64, esitin kysymyksen: Mistä johtuu että Pohjoismaissa, joita pidetään yhteiskunnallisesti maailman mallimaina, kirjoitetaan niin paljon ihmisen perimmäistä pahuutta (ei yhteiskunnallista pahuutta) korostavia romaaneja?
    Mistä johtuu, kuuluu jatkokysymys, että Pohjoismaissa asuvat malli-ihmiset, pisa-keisarit ja -prinsessat, lukevat niin innokkaasti ahdistavaa ja masentavaa jännityskirjallisuutta?


                                 Kyösti Salovaara 2015.
Kunnianosoitus
Luis Buñuelille.


Ajat muuttuvat – tai jos eivät ajat, maailma kuitenkin.
    Ohje Espanjaan matkustavalle, vuodelta 1959:
    ”Vaatevaraston tulee olla kevyt – Espanjassa on melkein aina lämmintä. On kuitenkin otettava huomioon, etteivät espanjalaiset ole vaatetuksen suhteen yhtä vapaamielisiä kuin mihin meillä on totuttu. Miehet eivät kulje kadulla ilman takkia ja naisten on oltava säädyllisesti puettuja... Miehet sen paremmin kuin naisetkaan eivät saa esiintyä kadulla shortseissa. Kaksiosaisten uimapukujen käyttö on naisilta suorastaan laissa kielletty. Miehet voivat käyttää lahkeellisia uimahousuja, mutta eivät lahkeettomia.”
    Edellä parjattu Franco suostui 60-luvulla Benidormin pormestarin pyyntöön ja salli bikinit Benidormin rannalla.
    Se päätös muutti maailman!
_____________________________________________________________________
Torreblanca, Fuengirola, Malaga, Espanja
Editoitu ja ajastettu C2C kahvilassa.