Liikettä pilareiden välistä

[ajassa ja ajatuksissa]

                                                                                                   Kyösti Salovaara, 2017.
Roomalaisen temppeliraunion pilarit, Córdoba.

Aurinko paistaa korkealta, täysikuun aika, pyhän viikon, Semana Santan kulkueita aamusta iltaan, Espanjassa.

    Malagassa on jo ehditty tapella kulkueessa, nuoret aloittivat, vanhemmat yhtyivät siihen ja kulkuetta seurannut yleisö pakeni sekasorron ja pakokauhun vallassa. Muutama loukkaantui, kukaan ei onneksi kuollut. Semana Santaa vietetään.

    Jumalaa ei kuitenkaan pidä syyttää tappelevista nuorista. Itse he sen tekevät.

    Voiko Jumalaa muutenkaan syyttää mistään? Ei ainakaan ihmisen pahoista teoista.

    Uskontoja, niiden ympärille kasattuja instituutioita saa ja voi toki syyttää monestakin pahasta teosta.

    Näillä seuduilla pääsiäisen aika on juhlallinen, riemullinen ja hengellinen rituaali vailla vertaa. Mitä kaikkea rituaali merkitsee, sitä en osaa sanoa. Ehkä se on loistossaan ihmisen tapa tunnustaa mitättömyytensä.

    Vai yritetäänkö rituaalilla ”ostaa” pelastus?

Istut 300 kilometriä tunnissa kiitävässä junassa.

    Maisema vilahtaa ohi.

    Otat valokuvan. Tietysti se epäonnistuu, mutta paljastaa totuuden suhteellisuuden.

    Kuvan etualalla pensaat ja puut ovat epäselviä läikkiä. Sulkimen nopeus ei riitä. Mutta kas, taustalla vuoristo on kirkas ja terävä, aivan kuin juna olisi paikallaan. Maiseman yksityiskohdat saavat eri merkityksen sen mukaan mistä suunnasta ja minkälaisesta vauhdista niitä tarkastelee.

    Kaikki on suhteellista, melkein kaikki, paitsi se mitä sanotaan totuudeksi. Kuitenkaan kaikki mitä totuudeksi väitetään, ei ole sitä.

    Ajassa ja paikassa on paljon epämääräistä, makuun ja tunteeseen perustuvaa.

    Poliitikko luulee tietävänsä totuuden (äänestäkää minua!), kokki kuvittelee osaavansa keittää parhaan sopan (syökää sitä!), muotisuunnittelija ei kuvittele mitään totuudesta mutta tietää millainen vaate menee kaupaksi, koska hän itse määrittelee sesongin ”kauneuden”. Ja niin seuraavalla sesongilla jokin toinen väri on ”totuus”, niin kuin ihmiset luulevat eivätkä muista millaisessa värimaailmassa toissavuonna kuljettiin.

                                                                                                   Kyösti Salovaara, 2017.
300 km/h.

Ihmiset rakentavat temppeleitä.

    Pilarien välissä elämä lipuu näennäisen rauhallisesti. Jos temppelin raunioita kaivaa yhä syvemmälle, pilarit kasvavat kuin kertoakseen ettei mitään tullut valmiiksi.

    Otat kuvan Córdoban moskeija-katedraalista.

    Vasta myöhemmin huomaat, että La Mezquitan yläpuolella lentää suihkone. Voiko ajan ja ajatuksen kontrastin esittää syvällisemmin kuin kauan sitten rakennetun moskeijan katon ylitse lentävän modernin lentolaitteen jättämällä suihkuvanalla, joka häviää muutamassa minuutissa?

    Nyt on nyt, eikä eilen, mutta ajatuksen syvyydessä kaivat pilaria aina vaan kauemmaksi menneisyyteen.

    AVE kiitää Malagasta Córdobaan viidessäkymmenessä (minuutissa), matkaa jotain 170 km.

    Paikallisjuna kulkee Fuengirolasta Malagaan samassa ajassa, noin 30 kilometriä.

    Mutta liikkeellä on aina tarkoitus: tämä paikallisjuna kuljetti viime vuonna melkein 10 miljoonaa matkustajaa. Tarvittiin monta pysähdystä, junaan astumista, poistumista, katseita ikkunan pinnassa.

                                                                                                    Kyösti Salovaara, 2017.
La Mezquita, Córdoba.

Suomalaiset suhtautuvat kaikkeen vakavasti.

    Yrsa Stenius pohtii mainiossa muistelmateokseen Sanojen valtias, ruotsalaisten ja suomalaisten suhdetta sanoihin. Siinä missä ruotsalainen tuhlailee sanoja ja käyttää superlatiiveja, suomalainen harkitsee jokaista sanaa ja ottaa sen tosissaan eikä käytä sanoja liikaa.

    Tässä suhteessa ruotsalainen kulttuuri tuntuu olevan toisenlainen kuin suomalainen.

    Steniuksen mukaan ruotsalaiset luulevat, että he pystyvät hoitamaan kaikki asiat; että kaikki mitä tapahtuu on heidän hallinnassaan. Suomalaiset taas ovat tottuneet että kauheuksiakin voi sattua eikä siitä pidä syyttää ketään, ei edes Jumalaa.

    Kun matkustajalaiva uppoaa Itämereen tai hirmuaalto tappaa satoja ruotsalaisia kaukomailla, he etsivät syyllistä herkeämättä, ja jos voisivat, neuvottelisivat Jumalan kanssa siitä kuka asetetaan vastuuseen. Koska tämä ei käy päinsä, vastuulliseksi hirmumyrskyyn ja sen seurauksiin valitaan joku ”onneton” virkamies.

    Mutta suomalainen suhtautuu myös liikkeeseen vakavasti, melkein yhtä vakavasti kuin sanoihin. Suomalainen menee aina jonnekin, eikä ole koskaan matkalla vaan menossa paikasta A paikkaan B.

    Suomalainen ei flaneeraa vaan kiihdyttää askeliaan ehtiäkseen toisen suomalaisen ohi.

                                                       Kyösti Salovaara, 2017.

Jos ennen rakennettiin temppeleitä, nyt tehdään koneita jotka liikkuvat, verkkoja joissa tieto liikkuu ja mahtavia ostoskeskuksia, joissa raha liikkuu ja vaihtaa omistajaa.

    Roomalaisesta temppelistä jäi pilarit pystyyn.

    Ostoskeskuksesta ei jää mitään kun aikaa kuluu eikä ole tarkoituskaan.

    Kun astut La Mezquitan pylväikköön, kadotat sanat ja menet aivan hiljaiseksi.

    Kun astut tämän kevään väreissä seisovien mallinukkejen välistä huippumuodin huippumyymälään, kaivelet taskustasi luottokortin ja hypähtelet innostuneena vaatteelta toiselle.

    Ihmisen liike muuttuu, ajatuksen mukana.

    Se mikä tästä suhteellisuudesta tulee mieleen on, että tämän päivän temppeli on ”aika”. Sen pilareiden ympärillä pyörimme kuin lepakot yön valopylväiden päässä.

    Täysikuu, aurinko ja turkoosi meri.

Kun Kotkassa (ennen muinoin) joku paineli kadulla kovaa vauhtia, naapurit huutelivat, että oletko menossa Hallaan töihin.

    Lausahdus kai johtui siitä, että satamasta Hallan sahalle lähtevät tuurimoottorit lähtivät ajallaan ja niihin ehtiäkseen työläiset yleensä pistivät juoksuksi aamu-unisena kahvit kotona hörpittyään.

    Suomalainen on aina menossa Hallaan töihin.

    Paseo Maritimolla, tuossa rannassa, suomalainen törmää koko ajan espanjalaisiin, jotka eivät tunnu liikkuvan lainkaan. Espanjalaiset ryhmittyvät porukoiksi keskustelemaan ja pällistelemään, heidän liikeensä, jos sitä on, suuntautuu eteenpäin tai taaksepäin, sivulle ja toisellekin, mutta he pitävät paikkansa kuin omistaisivat sen, palan katua, palan rantaa, palan todellisuutta.

    Tosin, jalkapallokentällä espanjalaiset pitävät paljon parempaa kiirettä kuin suomalaiset. Johtuisiko tämä siitä, että suomalainen on tottunut hyppimään ojien yli eikä niikään tallustelemaan tasaisella ruohomatolla.

    Kaikki saattaa olla geeneissä, myös liike.

    Syvällisempi ajatus tulee tässä: muistuttaako Barcelonan melkein seisova passipeli, jossa pallo kiertää loputtomasti mieheltä toiselle, kadulle ryhmittyvää espanjalaisseuruetta jonka liikeen suunnasta ei ole koskaan täyttä varmuutta?
    Eikä pallokaan aina mene vastustajan maaliin. Ei mennyt tiistaina.

    Jalkapalloteoreetikoille mietittävää!

Olemme ajan arkeologeja.

    Kaivamme itsemme pilareiksi.

    Muotivaate on muodissa.

    Semana Santa tarkoittaa oikeastaan rituaalia.

    Rituaalissa ihminen puhdistautuu, vapautuu, saa lupauksen.

    Näkinkenkä lojuu hiekassa, aallon sinne lennättämänä.

    ”Luotijuna” kulkee kuin luoti, mutta rauhan merkityksessä.

    Sota ei ala, se tehdään.

    Rauha tarvitaan rauhan tekemiseen.

    Viattomiakin löytyy.

    Meidän muiden tulee skarpata.

                                                                                                  Kyösti Salovaara, 2017.
Moderni temppeli?

_____________________________

Filosofian sietämätön keveys

[pari merkintää kadun pinnasta ja torin reunalta]

                                                                            Kyösti Salovaara 2015.
Kauneuden filosofinen ristiriita.
Maisema Andalusiassa.

Muuan ystävä lähetti viestin, että viime viikolla pakinassa oli turhan paljon filosofiaa, kun taas sitä edeltävä ”narsistinen” omakuva oli parempi juttu.

    Lukija on oikeassa. Kirjoittaja vastaa hämärästä filosofiasta.

    Nykyajan maailmassa ”filosofialle” tuntuu jäävän mitätön osa maailman menon selittämisessä. Luonnontieteilijät ja talousviisaat tietävät paremmin ja enemmän – kaikesta. Jos joku filosofi kutsutaan telkkariin kertomaan mitä Suomen talouspulmille pitää tehdä, hän ehkä osaa sanoa että ”leppoistetaan”, otetaan lungisti, kyllä se siitä.

    Kyllä se siitä...

    Eiköhän se ollut Karl Marx joka totesi, että kun aikaisemmin filosofit olivat selittäneet maailmaa, uudessa yhteiskunnassa heidän tehtävänsä oli muuttaa sitä. Olipa Marx oikeassa tai väärässä, hänen ajatuksensa todella muuttivat ”maailmaa”.

    Muutama vuosi sitten Stephen Hawking sanoi jotakin sellaista, että filosofit ovat kykenemättömiä selittämään maailman rakenteita, sitä mikä on ja miksi on, ja se tehtävä jää maailmankaikkeuden ja atomien rakenteita tutkiville luonnontieteilijöille. Jos pieni ja suuri pystytään selittämään yhdellä ”kaavalla”, kenties silloin tiedämme heittikö Jumala noppaa luodessaan maailman.

    Vaatimattomampi ”filosofi” jalkautuu kadun pintaan ja torin reunalle seuraamaan arkielämää. Ehkäpä otsikon pitäisi kuulua: ”Filosofian haikea keveys.”

Olen kantanut Björn Wahlroosin teosta Markkinat ja demokratia matkalukemisena jo monesti enkä ole päässyt alkua pidemmälle eikä se välttämättä ole Wahlroosin vika vaan kirjan painajan, joka on vetäissyt tekstin tihkupetiitillä joten sitä on hankala lukea.

    Vaikka Wahlroos on markkinafilosofi ja upporikas kapitalisti, hänenkin ajatuksiaan kannattaa kuunnella. Jos ei muuten, niin ollakseen jyrkästi eri mieltä. Aina kannattaa olla – eri mieltä.

    Wahlroosin kirjan mottona on hieman kyyninen lainaus Ayn Randilta. Siinä todetaan, että maailman sivu on käyty moraalista taistelua kahdella rintamalla, yhtäällä niiden kesken jotka väittävät että elämä kuuluu Jumalalle ja toisaalla niiden välillä joiden mielestä se kuuluu naapurillemme. Rand puhuu uhrautumisesta taivaalle tai maalliselle avuttomuudelle.

    Mutta mitäpä muuta yhteinen elämä voisi olla kuin moraalinen kannanotto yhteisen elämän puolesta, silläkin uhalla että se tarkoittaa heikomman auttamista ja huonommin pärjäävän tukemista. Menestyjä haluaa sulkea silmänsä tosiasialta: moraali on aina kollektiivinen tunne tai teko, eikä sitä voi perustella egoistisella tarpeella.

    Iltana muutamana istuimme rantakahvilassa ja naapuripöydässä sattui istumaan suomalaisia nuoria. Oli vahinko että niin pääsi käymään, mutta niin kävi. Nuorten jutustelua kuunneltuani ”parahdin” ystävälleni: ”Ja suomalaiset ovat maailman pisa-valioita! Eipä uskoisi kun noita kuuntelee!”

    Aloittelevalle matkailijalle ohje: kun kuulet suomenkieltä, väistä heti vasempaan ja jätä ainakin kaksi pöytää väliin. Jos se ei onnistu, vaihda ravintolaa.

    Sitäkin olen aprikoinut, että kun suomalaiset ovat niin hemmetin fiksuja, siis niitä pisa-kunkkuja, niin miksi Suomessa tarvitaan niin kauheasti valvontaa? Miksi kukkahattutädeillä on virastonsa, jotka määräilevät ja komentelevat tekemään sitä ja välttämään tätä?

    Täällä etelässä, Välimeren piirissä ihmisiä ei karsinoida eikä luokitella vaan kaikki kokoontuvat kahviloihin yömyöhään asti, lapset, vanhukset, keski-ikäiset ja nuoret, lihavat ja laihat, rumat ja kauniit. Miten se, tämä leppoisa kollektiivinen elämä näiltä ”tyhmemmiltä” onnistuu?

    Jotenkin tuntuu että Suomi on rakenteellisesti ”rasistinen” yhteiskunta enkä tarkoita suhtautumista maahanmuuttajiin vaan meihin itseemme. Slaavilaisesta perinteestäkö johtuu, että meillä jokainen tietää paikkansa ja pysyy siinä.

                                                                                               Kyösti Salovaara 2015.
Cabo Trafalgar - meritaistelun
näyttämö.

Kun ajaa Cádizista noin 60 kilometriä etelään ja kääntyy Atlantin rannalle, päätyy Cabo Trafalgarin lähelle, missä huikeat tuulet nostavat luonnontilaisten dyynien hiekan ilmaan sakeaksi myrskyksi, jonka hiekanjyvät pistelevät paljasta ihoa kuin pirun neulat.

    Trafalgarin niemen majakka on niin hiekkamyrskyjen valkaisema, ettei sitä edes kameran valotusmittari kunnolla noteeraa, vaikka se seisoo jyhkeänä ja tuijottaa merelle, jossa kohtapuolin 210 vuotta sitten Horatio Nelson löi espanjalais-ranskalaisen laivaston ja pelasti Englannille merten herruuden. Taistelussa Nelson kuoli tarkka-ampujan luotiin.

    Tänään seudulla vallitsee rento ilmapiiri. Majakalta hiekkapilvessä takaisin käveltyään, voi istahtaa terassille, jonka reunalla muutama 60-luvulta henkiin jäänyt hippi loikoilee silmät viiruina ja jossa salskeat Sevillan miehet juttelevat baaritiskillä. Hippiajoista muistuttaa terassin aitaan kiinnitetty ohje: Tupakkaa saa polttaa, huumausaineita ei!

    Jos Nelson olisi hävinnyt Trafalgarin taistelun, puhuisimmeko nyt pitkin maailmaa englannin sijasta ranskaa vai kenties espanjaa?

    Kadunmiehen filosofinen ote herpaantuu nauruun, kun hänen käteensä osuu kirjanen Matkustamme Espanjaan vuodelta 1959 (WSOY) jossa matkailijaa neuvotaan näin:

    ”Chiclana de la Frontera. Siihen kohtaan, missä pieni sivutie johtaa päätieltä pieneen Conilin kylään, näkyy edestäpäin Cabo Trafalgar, jonka mukaan sai nimensä se valtava meritaistelu, jossa amiraali Nelson kaatui. Sivuutetaan kaukaa.”

                                                                                             Kyösti Salovaara 2015.
Taidetta maan alla -
Pompidou-keskus Malagassa.

Taidetta voi tehdä näkyvästi tai piilossa, ja sitä sopii myös esittää.

    Malagan komeassa satamassa on uusi, maaliskuussa avattu underground-museo.

    Tai ei se ole underground-taiteelle omistettu museo vaan maan alle rakennettu Pompidou-museon etäispesäke jossa esitetään parasta modernia taidetta. Eikä mikään sovi paremmin tähän kaupunkiin, jossa Pablo Picasso syntyi ja josta hänen piti monen muun taiteilijan tavoin paeta Ranskaan Francon ja kumppanien ahdistamana, kuin maan alle tehty wau-museo mistä kadun päälle näkyy vain hieman kioskia isompi taideteos.

    Nykytaiteesta sopii olla montaa mieltä, ja ehkä sillä ei olekaan muuta sanomaa kuin pistää kadunmies ihmettelemään ja kummastelemaan. Picasso, Miro, Chagall ja kaltaisensa nauravat partaansa kun kadunmies nyhtää partaansa miettiessään, että mitä tästä nyt pitäisi ajatella.

    Ahdistavimmillaankin nykytaide on lapsellisen optimistista.

    Samaa ei voi sanoa pohjoismaisesta dekkarista, joka mässäilee ihmisen pahuudella ja siitä kumpuavalla väkivallalla. Luettuani sinänsä mainion Jussi Adler-Olsonin dekkarin Tapaus 64, esitin kysymyksen: Mistä johtuu että Pohjoismaissa, joita pidetään yhteiskunnallisesti maailman mallimaina, kirjoitetaan niin paljon ihmisen perimmäistä pahuutta (ei yhteiskunnallista pahuutta) korostavia romaaneja?

    Mistä johtuu, kuuluu jatkokysymys, että Pohjoismaissa asuvat malli-ihmiset, pisa-keisarit ja -prinsessat, lukevat niin innokkaasti ahdistavaa ja masentavaa jännityskirjallisuutta?

                                 Kyösti Salovaara 2015.
Kunnianosoitus
Luis Buñuelille.

Ajat muuttuvat – tai jos eivät ajat, maailma kuitenkin.

    Ohje Espanjaan matkustavalle, vuodelta 1959:

    ”Vaatevaraston tulee olla kevyt – Espanjassa on melkein aina lämmintä. On kuitenkin otettava huomioon, etteivät espanjalaiset ole vaatetuksen suhteen yhtä vapaamielisiä kuin mihin meillä on totuttu. Miehet eivät kulje kadulla ilman takkia ja naisten on oltava säädyllisesti puettuja... Miehet sen paremmin kuin naisetkaan eivät saa esiintyä kadulla shortseissa. Kaksiosaisten uimapukujen käyttö on naisilta suorastaan laissa kielletty. Miehet voivat käyttää lahkeellisia uimahousuja, mutta eivät lahkeettomia.”

    Edellä parjattu Franco suostui 60-luvulla Benidormin pormestarin pyyntöön ja salli bikinit Benidormin rannalla.

    Se päätös muutti maailman!

_____________________________________________________________________

Torreblanca, Fuengirola, Malaga, Espanja

Editoitu ja ajastettu C2C kahvilassa.

Moderni sielu jäässä

[pieniä ajatuksia Semana Santan jälkeen]

Semana Santa. Malaga 2014.
Kyösti Salovaara.

Onko tuo liikaa sanottu?

     Ei moderni sielu ole jäässä eikä jäätynyt. Rationaalinen ihminen on kuorinut sielustaan kaiken epämääräisen, taika-uskoisen ja sitä myöten pelkkään tunteeseen ja pelkoon liittyvän uskonnollisuuden – tai ainakin kuvittelee niin tehneensä.

     Sielua kuoriessaan ihmiseltä on jäänyt huomaamatta, että lopulta hänestä on jäljellä vain ”yhteisöeläin”, joka käyttäytyy palkintojen ja ruumiillisen tyydytyksen ohjaamana; eläin joka kyllä osaa selittää käyttäymistään korkeammilla päämäärillä, mutta joka ei rationaalisuuteen vannoessaan oikeastaan usko omaan selitykseensä.

     Jotain tällaista pohdiskeli Jani Kaaro Helsingin Sanomien tiedepalstalla (HS 2.4.) muutama viikko sitten otsikolla Oliko jumalten kuolema suuri voitto?

     ”Olemme tottuneet ajattelemaan, että tiede murskasi taika-uskoiset ja irrationaaliset selitykset”, Kaarto kirjoitti. Mutta kun ”taika-usko” ja uskonnollisuus katoaa, mitä jää jäljelle? Silloin ehkä paljastuu, Kaarto sanoi, että pohjimmiltaan ihmisolento on pelkkä laboratoriorotta. Ja niinpä Kaarto päätyi toteamaan:

     ”Sillä eikö tiede todella ole osoittanut, että kaikki motivaationi ja käyttäytymiseni palautuu palkintoihin ja tyydytykseen?... Tiedän motivaatioista, mutta en mitään sielusta.... Onko paino hartioillani siis kaipausta pois yksinäisyydestä, johon jumalten kuolema meidät jätti? Tuntuuko viini hyvältä juuri siksi, että se saa tuntemaan, että tuon yksinäisyyden takana on silti vielä jotakin?”

Modernin ihmisen dilemma: uskoa siihen ettei ole mitään sen ulkopuolella mikä silmin näky ja järjellä selittyy ja tuntea koleaa yksinäisyyttä sen tähden ettei mitään muuta ole kuin oma behavioristinen ego.

     Tietenkin ihminen tekee heimolleen hyvää ja laumalleen kaikkein parasta toimiessaan järjen avulla, kehittäessään ympäristön ymmärtämiseksi kovaa tiedettä, ajaessaan yhteisön hyvää silläkin uhalla että sielu yksilössä kuihtuu tai jäätyy. Yksilöiden on silti vaikea, joskus mahdoton, tunnustaa että yksilö ei ole lauman kannalta tärkeä toimija ja että yksilöä tarvitaan vain siihen, että laumalla menee hyvin.

     Näin todeten kannattaa muistuttaa, että erilaisten kirkkojen ja uskontojen ja leppymättömien jumalien ohjausta tuskin kukaan kaipaa. Jumalien nimissä on tehty niin paljon hirmutekoja ettei niiden luettelemiseen riitä pakina eikä kaksi.

     Senkin voi todeta samaan menoon, että kehittynyt, moderni ihminen on pyhittänyt yhteisönsä, laumansa ja korvannut sillä entiset jumalat, joiden olemassaoloa ei kukaan pystynyt pätevästi todentamaan. Kun rationaalinen ihminen pyhittää hyvinvointivaltion ja sen instituutiot, jokainen ihminen, jokainen meistä voi havaita ”uuden jumalan” ja jokainen tietää mitä rituaaleja tämän ”jumalan” tyydyttämiseksi on noudatettava.

     Ongelmaksi silti jää: mitä sielulle tapahtuu?

Jani Kaaro totesi esseessään, että pohjoinen Eurooppa riemuitsi kun uskonpuhdistettu kirkko vapautui katolisen kirkon synkästä perisynnillisyydestä. ”Moni tunsi olonsa ehkä keveämmäksi ja vapautuneeksi. Tieteen rationaalinen valo paistoi vihdoinkin uskonnollisuuden ummehtuneisiin nurkkiin.”

     Mutta mitä on tuo keveys ja vapautuneisuus? Ovatko pohjoisen heimon lauman jäsenten sydämet vapautuneita ja keveämpiä? Onko elämä modenissa Suomessa kevyttä (henkisesti) vai pikemminkin ahdistunutta? Onko järjen antama vapaus koitunut sielun hyväksi? Riemuitseeko suomalainen sielu keveyttään? Nauttiiko ihmissydän hyvinvointivaltion rituaaleihin osallistuessaan?

     On melkein shokki seurata täällä etelässä kuinka vapautuneesti, riemuiten ja kevyellä sydämellä paikallinen väki vietti Semana Santaa. Kulkueet vyöryivät aamusta iltaan koko pääsiäisviikon ja tuhannet ja tuhannet ja kenties sadat tuhannet ihmiset kokoontuivat kahviloihin ja ravintoloihin ja katujen varsille. Tunnelma muistutti meikäläistä vappua sillä erotuksella, että julkinen ahdistus puuttui eikä ketään tarvinnut kuljettaa juoppoputkaan; siitä huolimatta että Malagan vanhan keskustan kiemuraiset kadut olivat yhtä suurta ulkoilmaravintolaa.

     Kysymys herää: mitä pohjoisen ihminen saavutti järjen valon löytäessään?

En muista mitä John Irvingin romaania kohta lainaan. Ehkä se oli Garpin maailma, ehkä jokin toinen kertomus.

     Irvingin idea kuitenkin oli, että jokainen poika kokee isänsä suojelijanaan, niin kauan kun isä elää. Vaikka poika ei eläisi isänsä lähettyvillä, vaikka hän ei olisi missään yhteydessä isäänsä, isän suoja on kuin sateenvarjo pojan elämän yläpuolella.

     Irving kai yritti sanoa, että myös rationaalinen ihminen alitajuisesti uskoo kuuluvansa johonkin suurempaan yhteyteen; että kukaan ei lopulta pysty elämään yksin, kieltämään yhteisöään ja perhettään, vaikka järjellä niin voikin yrittää tehdä ja teeskennellä absoluuttista individualismia. Täydellinen riipumattomuus on henkistä harhaa.

     Kun sielu jäätyy, mikä silloin kuolee?

Semana Santa.
Kyösti Salovaara 2014.

Fuengirola, Espanja – huhtikuussa.