Katseita

[sielun peiliin]

Kyösti Salovaara, 2012.
"Tasavallan rakentaminen", 1952 -
osa Max Lingnerin 18 metristä muraalia
Detlev Rohwedder rakennuksen katutasossa Berliinissä.
DDR:n pääministeri muutatti Lingnerin alkuperäistä suunnitelmaa monta
kertaa; taiteilijan "ranskalainen" tyyli ei
sopinut nuoren sosialistisen valtion katseeseen.
Alkuaan rakennus oli Hermann Göringin ilmailuministeriön
käytössä 1930-luvulla.

Mitä näemme kun näemme?

    Näemmekö maailman ympärillämme? Vai katsommeko itseämme maailmassa? Vai molempia? Kun katsot maailmaa, katsooko se takaisin?

    ”Sinun silmiesi tähden / laulan laulun kauneimman”, tunnusti Olavi Virta Reino Helismaan sanoin Toivo Kärjen iskelmässä vuonna 1953. ”Sinun silmiesi tähden / taivaan tähdet tavoitan… Sinun silmiesi tähden / laulan ruusut kukkimaan / sinun silmiesi tähden / siirrän vuoret paikoiltaan.”

    Aika paljon luvattu.

    Helismaan laulussa silmät ovat enemmän kuin sielun peili. Ne ovat koko ihminen. Iskelmä olettaa, että kuuntelija tulkitsee vertauskuvia, huomaa kliseiden piilomerkitykset. Sen mitä ei suoraan sanota, sen kaikki ymmärtävät.

Vuoden ensimmäisessä Parnassossa julkaistiin Jukka Mustosen mielenkiintoinen essee venäläisen Maxim Gorkin (1868-1936) silmistä – tai paremminkin Gorkin tavasta käyttää silmiä ja katseita kirjoissaan.

    Esseen otsikko kuuluu karusti: Gorkin silmät. Sen alaotsikossa mennään pidemmälle, väitetään rohkeasti: ”Kukaan kirjailija ei ole kuvannut ihmisten silmiä ja katseita niin monipuolisesti kuin Maxim Gorki.”

    Eikö kukaan kirjailija ole kuvannut silmiä ja katseita yhtä innokkaasti ja monipuolisesti kuin Maxim Gorki? Onkohan Jukka Mustonen lukenut kaikkien kirjailijoiden kaikki teokset? Vai onko tämä toimittajan hypetystä, sillä Mustosen tekstissä ei kai väitetä, että Mustonen tietäisi kaiken kaikkien kirjailijoiden silmistä ja katseista. Monien katseista hän kuitenkin tietää, on lukenut monia.

    Mustonen ottaa esimerkkejä. ”Kihara parta ja taivaansinisten silmien lapsellinen hymy tekivät hänen kasvonsa miltei kauniiksi”, Gorki kirjoitti teoksessa Nuoruuteni yliopistot. ”Huomasin hyvin, että vaari tarkkaili minua viisailla, vihreillä silmillään ja pelkäsin häntä”, tunnustetaan Lapsuuteni-kirjassa ja Äiti-kirjassa sanotaan: ”Synkkäilmeinen mies, jonka pienet silmät katselivat sankkojen kulmakarvojen alta epäluuloisesti, ivallisesti hymyillen.”

    Mustosen esimerkeistä päätellen Gorki ei paisutellut silmien merkitystä; ehkä hänen realistinen tyylinsä oli tuommoista, vähän pidättelevää. Vuoria ei siirretty katseilla eikä ruusuja saatu kukkimaan.

    Mustosen esseessä katsotaan muutamaan muuhunkin kirjailijaan, mutta hän ei ole löytänyt amerikkalaisen Ross Macdonaldin dekkareita. Niissä silmiä ja katseita piisaa moneen esseeseen ja enempään.

Kyösti Salovaara, 2012.
Työläisopiskelijoiden tulevaisuudenkatseita.
Osa Walter Womackan kivimosaiikkimuraalia
 vuodelta 1964 lähellä
 Berliinin Alexanderplatzia ns. Opettajien talon seinässä.
Womacka oli DDR:n sosialistipuolueen jäsen.

Kuten olen aikaisemmin kertonut, kirjoitin vuonna 1978 laajan, 35 liuskaisen esseen Ross Macdonaldin (oik. Kenneth Millar 1915-1983) tuotannosta ja suhteesta mm. Raymond Chandlerin romaaneihin. Jutun oli tarkoitus ilmestyä Parnassossa. Tuomas Anhava odotti sitä mielenkiinnolla. Epäonnistuin tehtävässäni. Pettynyt Anhava palautti esseen paranneltavaksi. Niin tein, lyhensin tekstin rajusti ja selkeytin jutun rakennetta, mutta en lähettänyt sitä Parnassoon vaan Helsingin Sanomien sunnuntaitoimitukseen, jossa se sitten julkaistiin.

    Ross Macdonald kirjoitti 18 romaania yksityisetsivä Lew Archerista, joka teosten minäkertojana etsii vanhemmiltaan kadonneita lapsia ja lapsiltaan kadonneita vanhempia Kalifornian kimaltavassa tyhjyydessä. Ensimmäinen Archer-romaani Liikkuva maali ilmestyi 1949 ja viimeinen, Sininen syke vuonna 1976.

    Alkuperäisessä esseessäni – johon (virheineen) pääsee tämän sivun reunasta klikkaamalla – kirjoitin myös Ross Macdonaldin tavasta käyttää silmiä ja katseita tunteiden ja ihmisten sielun ja tavoitteiden kuvaamiseen. Lainasin mm. amerikkalaista Norman Kielliä, joka vuonna 1977 julkaisi Macdonaldin tuotannosta tutkielman ”The Very Private Eye of Ross Macdonald”.

    Kiell tarkasteli Macdonaldin romaaneja psykoanalyyttisellä silmällä. Hän pani merkille, että monissa, hyvin useissa, Macdonaldin tarinoissa versioidaan Oidipuksen tragediaa. Kiell huomautti, että vaikka Macdonald on tietoinen oidipuskompleksin mytologisesta ja psykoanalyyttisestä merkityksestä, hän loppujen lopuksi eksyy psykologiseen tiheikköönsä. Kiellin mielestä Macdonadin teokset paljastavat ratkaisemattoman oidipuskompleksin, lapsuuden kokemuksen fantasioiden aiheuttaman tuskan ja identiteetin etsimisen.

    Mutta ne silmät!

    Näin kirjoitin vuonna 1978:

Macdonald ei kykene kontrolloimaan 'silmäänsä'.

    Silmät ovat sielun peili: ”'Sielu, joka katseli minua hänen silmistään, muistutti liejuista vettä, jota pelot ja kuvitelmat alinomaa hämmentelivät.” ('Jäähyväiskatse'.)

    Macdonaldin ihmiset ovat silmänsä.

    Kiell on etsinyt 'Nukkuvasta kaunottaresta' silmiin liittyviä ilmaisuja. Silmät ovat surullisia, läpinäkymättömiä, tunnustelevia, selviä, luottavaisia, rohkeita, vilpittömiä, tarkkaavaisia, kokeneita, tunteellisia, paljaita, kiinnostuneita, vihaisia, masentuneita, herkkiä, hyökkääviä, etäisiä, hämmentyneitä, kiusattuja, pettyneitä, karttelevia, hienoja, pingottuneita, uupuneita, miettiväisiä, teräviä ja ymmärtämättömiä. Ja silmät arvioivat, sumentuvat, kirkastuvat, räpyttelevät, iskevät, rypistyvät, selviävät, himmentyvät, sulkeutuvat ja avautuvat, synkkenevät, kavahtavat, laajentuvat, hämärtyvät, vuotavat, nousevat ja laskevat, suurentuvat, tyhjentyvät ja täyttyvät, sävähtävät, loimuavat, säkenöivät, lepattavat, räpyttävät, näpäyttävät, kovettuvat, seuraavat, tarkentuvat, hehkuvat, häikäisevät, tuijottavat, kimmaltavat, kovenevat, tutkivat, katsovat, kohtaavat, liikkuvat, kapenevat, keimailevat, tutkiskelevat, tähyilevät, tajuavat, kurtistuvat, silmäilevät, kysyvät, hermostuttavat, pyörivät, palaavat, harhailevat, hohtavat, iskevät tulta, pinnistelevät, töllistelevät, karsastavat, kääntyvät, pyöristyvät, vavahtavat, epäröivät, lakastuvat ja huolehtivat.

    Silmistä Macdonald näkee ihmiseen: ”Kirkkaan sinisissä silmissä oli sellaisen ihmisen kummallinen viaton katse, joka ei koskaan ole täysin sopeutunut ihmisyhteisöön. Sellaisia tapaa pikkukaupungeissa, autiomaassa, kuljeksimassa." ('Hyvää käteistä rahaa'.) Silmät katsovat yhtä aikaisesti sisäänpäin ja ulospäin: "Nickin silmät olivat mustat ja kiilsivät kuin kadun raosta pursuava asfaltti. Ne tuntuivat elävän omaa outoa elämäänsä, katsovan yhtä aikaa sisään- ja ulospäin, hätääntyneesti ja hyökkäävästi. Saatoin ymmärtää miksi hän käytti laseja - piilottaakseen murheelliset, ilmettään muuttelevat silmät." ('Jäähyväiskatse'.)

 

Ross Macdonaldin
"oidipaalinen"
 katse.
Raili Salovaaran piirros, 1977.

  Käyttämällä 'silmää' Macdonald saa henkilöihinsä etäisyyttä. He ovat yksilöitä, koska heillä on yksilölliset silmät. Kirjailija pystyy lyhyessä tilassa, niukasti ja pelkistetysti, klisheillä kuvaamaan monilukuista henkilöjoukkoa; minäkertojan olisi vaikea muulla tavalla 'tietää' tapaamiensa ihmisten ajatuksia. Macdonald ei halua tai pysty kuvaamaan henkilöitään toiminnan ja dialogin kautta.

    Klisheissä on vaaransa eikä Macdonald osaa käyttää niitä yhtä huvittuneesti ja ironisesti kuin Chandler. Macdonald on liian tosissaan ja järkeilee liian paljon.

    Näkeminen ei ole pelkästään Macdonaldin yksityinen ongelma: "Kivisessä korkokuvassa pääoven yläpuolella hapuili vaakakuppejaan vanha oikeudenjumalatar, jonka silmät olivat sidotut. Tarvitset näkevän miehen, minä sanoin sille äänettömästi." ('Jäähyväiskatse'.) Archer on enemmän kuin kirjailijan sisäänpäin kääntynyt katse; on melkein Jumala: "Minussa elää salainen armahduksen kaipuu.”

    "Näkevä, tuhoava silmä edustaa uhkaavaa, tuhoavaa tietoisuutta”, Kiell sanoo.

    Oidipus sokaisi molemmat silmänsä. Macdonaldille riittää, että toinen sokaistuu; hän haluaa nähdä ja olla näkemättä. Ainakin kahdesti ihmistä ammutaan silmään, ja toisella kerralla ampujana on Archer: ”Hank kohotti oikean käsivartensa ja suuntasi pistoolinsa kuin tunman pidentyneen sormen. Davy katsoi häntä arasti ja aikoi sanoa jotakin. Hank ampui häntä monta kertaa. Kolmas laukaus murskasi Davyn vasemman silmän. Hän istahti kynnykselle ja kuoli." ('Hyvää käteistä rahaa'. ) ... "Näkymätön nyrkki kopautti auton kylkeä. Ammuin ennen kuin MacGowanin laukauksen ääni jyrisi alasmäkeä. Toinen tumman miehen silmistä särkyi kuin ruskea agaatti. Hän katsoi ympärilleen valon läikittämää pimeyttä jäljellä olevalla silmällään." ( 'Etsi uhrisi'.)

    Onkin merkillistä, merkityksellistä, että Archer (Macdonald ) ei muista myöhemmin tätä silmään ampumista; Archer väittää, että Puddler on ainoa ihminen, jonka hän on tappanut.

Voiko silmistä ja katseista päätellä noin paljon?

    Ovatko silmät todella sielun peili vai pelkkä objektiivi joka päästää valon näköhermoihin ja luo ”kuvia” ihmisen aivoissa? Kun kirjailija tekee silmistä ihmisen vertauskuvan, mitä hän oikeastaan tarkoittaa? Näkeekö oikeasssa elämässä kohtaamansa ihmisen silmistä muuta kuin itsensä? Eihän kameran objektiivikaan kerro mitään eikä näytä mitään, vaan pelkästään laskee valon lävitseen kooten sen valokennoon tai filmille. Emme kirjoita esseitä objektiivien sielunelämästä.

    Graham Greenen mielestä adjektiivit ja adverbit eivät kuulu ”kunnolliseen” kirjoittamiseen. Ne johtavat lukijan harhaan. ”Karmeat adverbit ovat paljon haitallisempia kirjailijalle kuin adjektiivit”, Greene sanoi.

    Ehkäpä Greene itse vältteli kauheita adjektiiveja ja adverbejä. Samoin teki Ernest Hemingway, jonka proosassa tehdään aina jotakin, mutta kuvaillaan ympäristöä tai ihmisten olemusta aika vähän. Hemingwayn teoksissa ihminen on behavioristinen apparaatti, toimija. Greenen romaaneissa ihminen on omatuntonsa kanssa kamppaileva syntinen behavioristi.

    Mielenkiintoista on, että kun Ross Macdonaldin kirjallinen ilme palautuu Raymond Chandlerin kautta Hemingwayhin, niin antaako Macdonald kuitenkin liikaa periksi maiseman ja ihmisen ulkomuodon kuvailulle, ”huonoille adjektiiveille”? Jätän tuon pohdittavaksi... mutta kuka lopulta pystyy sanomaan, millä tavalla ja minkälaisilla sanoilla romaani pitää kirjoittaa?

    Sekin on mielenkiintoista, jopa ironista, että kun tsekkasin pikaisesti Amazonin kirjavalikoiman, niin Ross Macdonaldin romaaneista on otettu uusia painoksia viimeisen vuosikymmenen aikana runsaammin kuin Hemingwayn tai Greenen romaaneista.

    Lukeeko Suomessa kukaan Ross Macdonaldia juuri nyt sillä silmällä?

Kyösti Salovaara, 2012.
Latinalaisamerikkalaisten nuorien taiteilijoiden
muraali (v. 2009) hotelli Mercuren seinässä on
Berliinin suurin seinämaalaus.
Se julistaa kansainvälisyyttä
katsoessaan tulevaisuuteen latinalaisen Amerikan
menneisyydestä
azteekkeineen, orjineen ja eläimistöineen.

Moderni sielu jäässä

[pieniä ajatuksia Semana Santan jälkeen]

Semana Santa. Malaga 2014.
Kyösti Salovaara.

Onko tuo liikaa sanottu?

     Ei moderni sielu ole jäässä eikä jäätynyt. Rationaalinen ihminen on kuorinut sielustaan kaiken epämääräisen, taika-uskoisen ja sitä myöten pelkkään tunteeseen ja pelkoon liittyvän uskonnollisuuden – tai ainakin kuvittelee niin tehneensä.

     Sielua kuoriessaan ihmiseltä on jäänyt huomaamatta, että lopulta hänestä on jäljellä vain ”yhteisöeläin”, joka käyttäytyy palkintojen ja ruumiillisen tyydytyksen ohjaamana; eläin joka kyllä osaa selittää käyttäymistään korkeammilla päämäärillä, mutta joka ei rationaalisuuteen vannoessaan oikeastaan usko omaan selitykseensä.

     Jotain tällaista pohdiskeli Jani Kaaro Helsingin Sanomien tiedepalstalla (HS 2.4.) muutama viikko sitten otsikolla Oliko jumalten kuolema suuri voitto?

     ”Olemme tottuneet ajattelemaan, että tiede murskasi taika-uskoiset ja irrationaaliset selitykset”, Kaarto kirjoitti. Mutta kun ”taika-usko” ja uskonnollisuus katoaa, mitä jää jäljelle? Silloin ehkä paljastuu, Kaarto sanoi, että pohjimmiltaan ihmisolento on pelkkä laboratoriorotta. Ja niinpä Kaarto päätyi toteamaan:

     ”Sillä eikö tiede todella ole osoittanut, että kaikki motivaationi ja käyttäytymiseni palautuu palkintoihin ja tyydytykseen?... Tiedän motivaatioista, mutta en mitään sielusta.... Onko paino hartioillani siis kaipausta pois yksinäisyydestä, johon jumalten kuolema meidät jätti? Tuntuuko viini hyvältä juuri siksi, että se saa tuntemaan, että tuon yksinäisyyden takana on silti vielä jotakin?”

Modernin ihmisen dilemma: uskoa siihen ettei ole mitään sen ulkopuolella mikä silmin näky ja järjellä selittyy ja tuntea koleaa yksinäisyyttä sen tähden ettei mitään muuta ole kuin oma behavioristinen ego.

     Tietenkin ihminen tekee heimolleen hyvää ja laumalleen kaikkein parasta toimiessaan järjen avulla, kehittäessään ympäristön ymmärtämiseksi kovaa tiedettä, ajaessaan yhteisön hyvää silläkin uhalla että sielu yksilössä kuihtuu tai jäätyy. Yksilöiden on silti vaikea, joskus mahdoton, tunnustaa että yksilö ei ole lauman kannalta tärkeä toimija ja että yksilöä tarvitaan vain siihen, että laumalla menee hyvin.

     Näin todeten kannattaa muistuttaa, että erilaisten kirkkojen ja uskontojen ja leppymättömien jumalien ohjausta tuskin kukaan kaipaa. Jumalien nimissä on tehty niin paljon hirmutekoja ettei niiden luettelemiseen riitä pakina eikä kaksi.

     Senkin voi todeta samaan menoon, että kehittynyt, moderni ihminen on pyhittänyt yhteisönsä, laumansa ja korvannut sillä entiset jumalat, joiden olemassaoloa ei kukaan pystynyt pätevästi todentamaan. Kun rationaalinen ihminen pyhittää hyvinvointivaltion ja sen instituutiot, jokainen ihminen, jokainen meistä voi havaita ”uuden jumalan” ja jokainen tietää mitä rituaaleja tämän ”jumalan” tyydyttämiseksi on noudatettava.

     Ongelmaksi silti jää: mitä sielulle tapahtuu?

Jani Kaaro totesi esseessään, että pohjoinen Eurooppa riemuitsi kun uskonpuhdistettu kirkko vapautui katolisen kirkon synkästä perisynnillisyydestä. ”Moni tunsi olonsa ehkä keveämmäksi ja vapautuneeksi. Tieteen rationaalinen valo paistoi vihdoinkin uskonnollisuuden ummehtuneisiin nurkkiin.”

     Mutta mitä on tuo keveys ja vapautuneisuus? Ovatko pohjoisen heimon lauman jäsenten sydämet vapautuneita ja keveämpiä? Onko elämä modenissa Suomessa kevyttä (henkisesti) vai pikemminkin ahdistunutta? Onko järjen antama vapaus koitunut sielun hyväksi? Riemuitseeko suomalainen sielu keveyttään? Nauttiiko ihmissydän hyvinvointivaltion rituaaleihin osallistuessaan?

     On melkein shokki seurata täällä etelässä kuinka vapautuneesti, riemuiten ja kevyellä sydämellä paikallinen väki vietti Semana Santaa. Kulkueet vyöryivät aamusta iltaan koko pääsiäisviikon ja tuhannet ja tuhannet ja kenties sadat tuhannet ihmiset kokoontuivat kahviloihin ja ravintoloihin ja katujen varsille. Tunnelma muistutti meikäläistä vappua sillä erotuksella, että julkinen ahdistus puuttui eikä ketään tarvinnut kuljettaa juoppoputkaan; siitä huolimatta että Malagan vanhan keskustan kiemuraiset kadut olivat yhtä suurta ulkoilmaravintolaa.

     Kysymys herää: mitä pohjoisen ihminen saavutti järjen valon löytäessään?

En muista mitä John Irvingin romaania kohta lainaan. Ehkä se oli Garpin maailma, ehkä jokin toinen kertomus.

     Irvingin idea kuitenkin oli, että jokainen poika kokee isänsä suojelijanaan, niin kauan kun isä elää. Vaikka poika ei eläisi isänsä lähettyvillä, vaikka hän ei olisi missään yhteydessä isäänsä, isän suoja on kuin sateenvarjo pojan elämän yläpuolella.

     Irving kai yritti sanoa, että myös rationaalinen ihminen alitajuisesti uskoo kuuluvansa johonkin suurempaan yhteyteen; että kukaan ei lopulta pysty elämään yksin, kieltämään yhteisöään ja perhettään, vaikka järjellä niin voikin yrittää tehdä ja teeskennellä absoluuttista individualismia. Täydellinen riipumattomuus on henkistä harhaa.

     Kun sielu jäätyy, mikä silloin kuolee?

Semana Santa.
Kyösti Salovaara 2014.

Fuengirola, Espanja – huhtikuussa.