Moderni sielu jäässä

[pieniä ajatuksia Semana Santan jälkeen]

Semana Santa. Malaga 2014.
Kyösti Salovaara.

Onko tuo liikaa sanottu?

     Ei moderni sielu ole jäässä eikä jäätynyt. Rationaalinen ihminen on kuorinut sielustaan kaiken epämääräisen, taika-uskoisen ja sitä myöten pelkkään tunteeseen ja pelkoon liittyvän uskonnollisuuden – tai ainakin kuvittelee niin tehneensä.

     Sielua kuoriessaan ihmiseltä on jäänyt huomaamatta, että lopulta hänestä on jäljellä vain ”yhteisöeläin”, joka käyttäytyy palkintojen ja ruumiillisen tyydytyksen ohjaamana; eläin joka kyllä osaa selittää käyttäymistään korkeammilla päämäärillä, mutta joka ei rationaalisuuteen vannoessaan oikeastaan usko omaan selitykseensä.

     Jotain tällaista pohdiskeli Jani Kaaro Helsingin Sanomien tiedepalstalla (HS 2.4.) muutama viikko sitten otsikolla Oliko jumalten kuolema suuri voitto?

     ”Olemme tottuneet ajattelemaan, että tiede murskasi taika-uskoiset ja irrationaaliset selitykset”, Kaarto kirjoitti. Mutta kun ”taika-usko” ja uskonnollisuus katoaa, mitä jää jäljelle? Silloin ehkä paljastuu, Kaarto sanoi, että pohjimmiltaan ihmisolento on pelkkä laboratoriorotta. Ja niinpä Kaarto päätyi toteamaan:

     ”Sillä eikö tiede todella ole osoittanut, että kaikki motivaationi ja käyttäytymiseni palautuu palkintoihin ja tyydytykseen?... Tiedän motivaatioista, mutta en mitään sielusta.... Onko paino hartioillani siis kaipausta pois yksinäisyydestä, johon jumalten kuolema meidät jätti? Tuntuuko viini hyvältä juuri siksi, että se saa tuntemaan, että tuon yksinäisyyden takana on silti vielä jotakin?”

Modernin ihmisen dilemma: uskoa siihen ettei ole mitään sen ulkopuolella mikä silmin näky ja järjellä selittyy ja tuntea koleaa yksinäisyyttä sen tähden ettei mitään muuta ole kuin oma behavioristinen ego.

     Tietenkin ihminen tekee heimolleen hyvää ja laumalleen kaikkein parasta toimiessaan järjen avulla, kehittäessään ympäristön ymmärtämiseksi kovaa tiedettä, ajaessaan yhteisön hyvää silläkin uhalla että sielu yksilössä kuihtuu tai jäätyy. Yksilöiden on silti vaikea, joskus mahdoton, tunnustaa että yksilö ei ole lauman kannalta tärkeä toimija ja että yksilöä tarvitaan vain siihen, että laumalla menee hyvin.

     Näin todeten kannattaa muistuttaa, että erilaisten kirkkojen ja uskontojen ja leppymättömien jumalien ohjausta tuskin kukaan kaipaa. Jumalien nimissä on tehty niin paljon hirmutekoja ettei niiden luettelemiseen riitä pakina eikä kaksi.

     Senkin voi todeta samaan menoon, että kehittynyt, moderni ihminen on pyhittänyt yhteisönsä, laumansa ja korvannut sillä entiset jumalat, joiden olemassaoloa ei kukaan pystynyt pätevästi todentamaan. Kun rationaalinen ihminen pyhittää hyvinvointivaltion ja sen instituutiot, jokainen ihminen, jokainen meistä voi havaita ”uuden jumalan” ja jokainen tietää mitä rituaaleja tämän ”jumalan” tyydyttämiseksi on noudatettava.

     Ongelmaksi silti jää: mitä sielulle tapahtuu?

Jani Kaaro totesi esseessään, että pohjoinen Eurooppa riemuitsi kun uskonpuhdistettu kirkko vapautui katolisen kirkon synkästä perisynnillisyydestä. ”Moni tunsi olonsa ehkä keveämmäksi ja vapautuneeksi. Tieteen rationaalinen valo paistoi vihdoinkin uskonnollisuuden ummehtuneisiin nurkkiin.”

     Mutta mitä on tuo keveys ja vapautuneisuus? Ovatko pohjoisen heimon lauman jäsenten sydämet vapautuneita ja keveämpiä? Onko elämä modenissa Suomessa kevyttä (henkisesti) vai pikemminkin ahdistunutta? Onko järjen antama vapaus koitunut sielun hyväksi? Riemuitseeko suomalainen sielu keveyttään? Nauttiiko ihmissydän hyvinvointivaltion rituaaleihin osallistuessaan?

     On melkein shokki seurata täällä etelässä kuinka vapautuneesti, riemuiten ja kevyellä sydämellä paikallinen väki vietti Semana Santaa. Kulkueet vyöryivät aamusta iltaan koko pääsiäisviikon ja tuhannet ja tuhannet ja kenties sadat tuhannet ihmiset kokoontuivat kahviloihin ja ravintoloihin ja katujen varsille. Tunnelma muistutti meikäläistä vappua sillä erotuksella, että julkinen ahdistus puuttui eikä ketään tarvinnut kuljettaa juoppoputkaan; siitä huolimatta että Malagan vanhan keskustan kiemuraiset kadut olivat yhtä suurta ulkoilmaravintolaa.

     Kysymys herää: mitä pohjoisen ihminen saavutti järjen valon löytäessään?

En muista mitä John Irvingin romaania kohta lainaan. Ehkä se oli Garpin maailma, ehkä jokin toinen kertomus.

     Irvingin idea kuitenkin oli, että jokainen poika kokee isänsä suojelijanaan, niin kauan kun isä elää. Vaikka poika ei eläisi isänsä lähettyvillä, vaikka hän ei olisi missään yhteydessä isäänsä, isän suoja on kuin sateenvarjo pojan elämän yläpuolella.

     Irving kai yritti sanoa, että myös rationaalinen ihminen alitajuisesti uskoo kuuluvansa johonkin suurempaan yhteyteen; että kukaan ei lopulta pysty elämään yksin, kieltämään yhteisöään ja perhettään, vaikka järjellä niin voikin yrittää tehdä ja teeskennellä absoluuttista individualismia. Täydellinen riipumattomuus on henkistä harhaa.

     Kun sielu jäätyy, mikä silloin kuolee?

Semana Santa.
Kyösti Salovaara 2014.

Fuengirola, Espanja – huhtikuussa.