Suora lähetys

[itsekeskeisesti]

Välimeri ja lamppu. Kyösti Salovaara 2014.

Kun istuu kahvilassa, missä sitä oikeastaan istuu?

     Ihmiset kulkevat ohitse eikä kukaan ole missään paitsi minä, joka katselee kun ihmiset kulkevat ohi jutellen kenties ranskalaisesta Proustista tai espanjalaisesta Cervantesista, jolla on kohta juhlavuosi tai sitten he keskustelevat, ohittaessaan minut jota kukaan ei näe, Bershkan kesämallistosta, jossa kummalliset pastellisävyt iskevät silmää totisille ihmisille.

     Kun istun kahvilassa, siis kun äsken istuin kahvilassa, joka sijaitsee valkeaksi kalkitun kirkon vieressä, ihmettelin kuinka sinininen taivas täällä on verrattuna suomalaiseen harmaaseen, ja ajattelin että miksi nämä eivät ole laittaneet lippuunsa sinistä ja valkoista ja että kun suomalaiset laittoivat, niin oliko se pelkästään unelma vai arkipäivän havainto joka vääristi signaalin.

     Täällä Välimerellä valo läpäisee kaiken eikä ole ihme, että taiteilijat kipittivät valon perässä tänne nähdäkseen millaista sininen ja valkoinen on oikeassa elämässä eikä kuviteltuna.

     Kun istuin kahvilassa, jonka nimi oli Café Bar Torreblanca, valkoisen kirkon kupeessa, laitoin tekstiviestin Taavi Soininvaaralle, joka vastasi että pidä hauskaa lomaa ja että hän tulee Espanjaan (”onneksi Espanja on!” Taavi huudahti) kun loska seuraavan kerran peittää suomalaisen maiseman, ja minä ajattelin että onneksi kahvilassa voi istua katsellen ihmisiä jotka kulkevat ohi Cervantesista jutellen tai Proustista tai naapurikaupungisssa syntyneestä Picassosta tai, jos rehellisiä ollaan Antonio Banderasista, joka Malagassa syntyi ja pari päivää sitten kotikaupungissaan vieraili.

     Taavi Soininvaaraa haastattelin kerran Ruumiin kulttuuri -lehteen helsinkiläisen kesäravintolan terassilla. Sitten illemmalle eksyin johonkin ravintolaan jossa kännykkäni varastettiin.

     Se otti koville, varsinkin kun seuraavana päivänä täytyi pitää puhe erään kirjan julkistamistilaisuudessa.

     Mutta kun äsken kävelin rantabulevardilla ja meri oli ihanan sininen, niin kaukana horisontissa näkyivät Granadan lumihuippuiset vuoret ja se tuntui kummalliselta hien valuessa selkää pitkin.

     Kun istuu kahvilassa, niin missä sitä oikeastaan on?

Viime viikolla, keskiviikkona menimme katsomaan mestareiden liigan semifinaalipeliä rantakadun rantakahvilaan.

     Viereisessä kahvilassa espanjalaiset katsoivat samaa peliä, ja sinne olisi ollut mukavampi mennä, mutta kaikki pöydät olivat jo täynnä, joten oli tyytyminen englantilaiseen kahvilaan vaikka yritän välttää niitä .

     Kun Real Madrid teki maalin, kahvilamme telkkarissa sitä ei vielä näkynyt. Hurja huuto kuului naapurikahvilasta. Hetkeä myöhemmin sama näkyi meidän televisiostamme. Huutaminen oli siinä vaiheessa myöhäistä ja turhaa.

     Suora lähetys ei nykyään tarkoita, että signaali saapuisi valon nopeudella tai vaikka saapuisikin, HD-lähetyksen bittikuvan purkaminen visuaaliseksi kuvaksi kestää ja suora onkin epäsuoraa. Me katsoimme jalkapallopeliä englantilaiselta kanavalta kun naapurissa hieman etuajassa katsottiin espanjalaista lähetystä. Madridiin on täältä noin 600 kilometriä, mutta jos teräväpiirtokuvan kierrättää Lontoon kautta, kaipa se muutaman sekunnin vie.

     Tästä pääsen silkkkaan filosofiaan.

     Siispä voi ja saa ja pitää ryhtyä miettimimään, että millaisten signaalien varassa tietoisuutemme riippuu. Täytyy pohtia, että mikä on totta, mikä tarua ja mikä jotakin siltä väliltä.

     Nykyaikana on mahdollista, näin uskaltaa pelätä, että tv-signaalin sisässä kulkee erilaisia totuuksia. Ehkäpä jonakin päivänä englantilainen tv-katsoja näkee kun Bale potkaisee maalin, samaan aikaan Portugalissa katsoja hihkuu Ronaldon mestarilliselle vedolle ja Ranskassa hoilataan jo Benzeman taidoille – ja katsoja Madridin kentän laidalla toteaa että Ramos kiskaisi pallon maaliin.

     Kun sitten kysytään, että mitä oikein tapahtui, saadaan erilaisia kertomuksia, joihin on jokaiseen uskominen, koska kaikki osapuolet väittivät katsoneensa samaa suoraa lähetystä.

     Digitaalinen bittivirta on silmänkääntötemppu.

Semifinaalin toinen osa päättyi Madridin murskavoittoon.
Katsoja espanjalaisessa kalaravintolassa.
Kyösti Salovaara 2014.

Silmiin osui myös muuta eikä vain Granadan lumihuippuiset vuoret tai ohikulkijat jotka keskustelivat Proustista tai Cervantesista tai Benzeman maalista, sillä huomaamatta ei jäänyt The New York Timesin juttu Nokian karttabusineksestä, joka on arvokasta kuin mikä. Saa ostaa 6 miljardilla eurolla.

     Jutussa joku päätteli, että maailma on kartta; että kartoitettavaa riittää ja siitä saa rahaa. Nokian kerrottiin päivittävän joka päivä karttansa noin 2,7 miljoonaa kertaa, joten luulisi että eksynyt osaa perille, mutta kokemuksesta tiedän, koska navigaattorissani on Nokian kartat, että siellä sun täällä espanjalaisten pikkukaupunkien sokkeloissa lempeästi tietäni ohjaava nainen on pihalla kuin puutarhaletku.

     Mutta maailma on kartta ja melkein kaiken voi ilmaista kartalla. Paikalla jossa olet ja johon kohta menet, vaikkapa syömään.

     Tästä huolimatta kartat ovat vain osa totuutta, sillä kaiken yllä leijuu logistinen todellisuus, joka kertoo vielä enemmän maailman tilasta. Kartta on osatotuus logistisesta totuudesta. Kartta on stillkuva, elämä logistinen prosessi.

     Logistiikka ei selitä pelkästään tomaattirekan matkaa Almeriasta Helsinkiin, vaan se kuvaa myös aineettomien signaalien reitit, esimerkiksi sen kun sanon istuvani kahvilassa ja katsovani ihmisiä jotka kulkevat ohitse puhellen Proustista ja Ronaldosta tai Mallorcalla maanpaossa eläneestä Mirósta tai vaatekaupan pastellin värisestä mekosta, sillä signaali minusta sinuun on logistinen tapahtuma, joka kuvaa ajatuksen siirtymistä minun päästäni sinun päähäsi.

     Jos edellisessä virkkeessä ei ole mieltä, se ei johdu lukutaidottomuudesta vaan siitä, että kun istuin kahvilassa kuvittelin ehkä liikaa ohitse kulkevien jutuskelusta. Saattaa nimittäin olla että he puhuivat, kahvilan ohittaessaan, Espanjan kuninkaasta tai formulakuskista tai Rafasta, joka osaa pelata tennistä melkein paremmin kuin kukaan ja joka on kotoisin Manacorista Mallorcalta, muistaakseni, ja siellä olen muutaman kerran käynyt vaikka silloin en tiennyt Nadalista mitään ja saattaa olla ettei hän silloin ollut vielä edes syntynyt.

     Niin että jos suoraan sanon, signaaleja on useita eikä suora lähetys kerro kaikkea. Granadassakin paistaa aurinko ja joku laskettelee lumihuippuisella vuorella ja minä hikoilen meren rannalla ja tuulee.

Itsekeskeisesti: minä.
Kuva: Jaakko Salovaara 2014.

Fuengirola, Espanja – toukokuussa