Erään lauseen anatomia

[minä ja Jutta]

                                                                                           Kyösti  2013.

Ihmisten välillä vallitsee monenlaisia suhteita.

     Toiset suhteet ovat arkipäiväisiä, toiset juhlallisia. On kiinteitä ja muuttumattomia suhteita, on läheisiä ja etäisiä ja sitten sellaisia jotka alkavat ja loppuvat eikä niitä kukaan muista.

     On myös suhteita, joiden osapuolet ovat täysin tietämättömiä suhteen toisesta osapuolesta. Tällainen suhde saattaa kulminoitua siihen, että kävelet rautatieasemalla ja joku julkisuuden henkilö kävelee vastaan ja vaistomaisesti tervehdit häntä. ”Moi”, sanot ja vasta sitten tajuat ettei vastaantulija tunne sinua ja nolostut kunnes kohtaat täysin tuntemattomia ihmisiä, joiden sekaan pääset pakoon.

     Niin että suhteeni Jutta Urpilaiseen on hyvin vaaraton eikä siitä saa revityksi lööppejä vaikka kuinka tahtoisi.

     Mutta koska suhteeni kuitenkin on hyvin konreettinen ja ylös kirjattu, analysoin sitä tänään tässä.

     Muutamalla sanalla.

Julkaisin romaanin 2112 elokuussa vuonna 2012. Sen voi ladata verkosta ilmaiseksi esimerkiksi tämän sivun kautta. Tuolta oikealta.

     Tarkoitus oli kuvitella millaiselta Suomi näyttää ja maistuu sadan vuoden päästä.

     Tulevaisuuden Suomessa kaikki keskitetään Helsinkiin. Mutta vain melkein, sillä Kuopion seudulla eletään jonkinlaista vapaampaa vastarintaelämää. Romaanissa muuan tutkimusryhmä matkustaa Helsingistä Kuopioon selvittämään Kuopion ihmettä.

     Rappeutuneita maanteitä pitkin matka sujuu kehnosti.

     Seurue pysähtyy Mikkeliin, jossa papereitten mukaan pitäisi asua paljon ihmisiä. Mikkelin tori vaikuttaa vilkkaalta mutta:

”Torikojuille oli matkaa viitisenkymmentä metriä. Kävelimme lähemmäksi. Ensimmäisenä tuli vastaan isorintainen blondi joka myi ilmapalloja. Ilmapallot nostivat naisen tissit kohti taivasta. Ilmapallot olivat oikeita, nainen ei. Se oli patsas, joka oli muotoiltu erittäin hienosti oikean ihmisen näköiseksi. ”Mitä pelleilyä!” minä sanoin. ”Nämähän ovat oikeiden ihmisten kopioita.”

     Meni vähän aikaa tunnistaa ilmapallomyyjä; se oli 2010-luvulta sosialidemokraattisen puolueen ristiriitaisen uran luoneen puoluejohtajan replika. Jutta Urpilainen oli aluksi kateederilta jäkättävä oppositiojohtaja, mutta kun hänestä tuli ministeri, kun hän joutui vastuuseen sanoistaan ja teoistaan, hänestä tuli päättäväinen ministeri jonka sananparsikin muuttui sävykkäämmäksi. Osoittautui ettei vanha sanonta ollut lainkaan vanhentunut: Varpaat kastuvat vasta kun astut veteen. En voinut vastustaa ajatusta, että Erika muistutti Urpilaista, sekä näöltään että puheiltaan. Kalateltassa muikkuja myi viimeisen presidentin Jyrki Kataisen näköinen patsas. Nyt hän jakoi vastuuta omin käsin. Urpilaista ja Kataista katsoessani tajusin katsovani historiaa, sen yhtä vaihetta jolloin Euroopan talous oli romahtamassa.”

     Torilla on myös presidenttejä, Kekkonen verkkareissa, kauppamatkustajalta näyttävä Ahtisaari ja häijynnäköinen akka Halonen. Mutta siellä on myös patsaiksi muutettuna Suomen viimeiset kansalliskirjailijat:

”Torikahvilan vieressä seisoi helppoheikki kinnasnippu kädessä. Jari Tervon oloinen pönäkkä ja pitkälle kaljuuntunut helppoheikki heilutti kättään korkealla päänsä päällä. Iättömältä näyttävä Sofi Oksanen (goottilaisine huulineen) auttoi häntä kassalippaan takana ja niputti mustia pöksyjä uudeksi tarjoukseksi. Ota kymmenet, maksa viidet! Tajusin että mustia rintaliivejä tutkiva asiakas oli Reijo Mäki, joka kertasi vinosti hymyillen Oksaselle miehen oikeuksia naisten maailmassa.

     Mäki, Oksanen ja Tervo olivat Suomen viimeiset kansalliskirjailijat, koska heidän jälkeensä kaunokirjallisuutta julkaistiin niin harvakseen ettei se enää synnyttänyt kirjailijasankareita. Sittemmin, heidän jälkeensä kirjailijat ovat olleet pikemmin yhteisen edun sisäistäneitä virkamiehiä kuin vallattomia ja ilkikurisia taiteilijoita.”

     Maailma on siis vuonna 2112 toisenlainen.

     Se on tylsä, autoritaarinen, umpivihreän moraalin läpitunkema, henkistä kuolemaa tavoitteleva ja globaalin vastuunsa tunteva.

     Harva meistä haluaisi elää sellaisessa maailmassa, mutta joidenkin kohtaloksi se koituu.

Mutta tuo Jutta Urpilainen – juuri paikkansa menettänyt puoluejohtaja, ”jäkättäjä” josta kuoriutui vakavasti otettava poliitikko, ei sentään (vielä) valtiomiestä – miten hänen uransa nyt jatkuu? Mitä suomalaisessa politiikassa kohta tapahtuu?

     Ei kannata ennustaa, koska ennustaminen on vaikeaa.

     Tehtävänä ei nyt ole analysoida Urpilaista eikä tekeillä olevaa politiikkaa vaan lausetta jossa hänestä kerroin, sata vuotta myöhäisemmästä näkökulmasta.

     Edellä olevan virkkeen Urpilaisen urasta kirjoitin keväällä 2012.

     Mutta romaanin ensimmäinen versio syntyi talvella 2010-2011. Olin jäänyt eläkkeelle ja jotain piti kirjoittaa ja sattumalta sinä vuonna järjestettiin scifi-romaanikilpailu ja ajattelin että yritänpä kirjoittaa romaanin sellaisesta näkökulmasta, josta dystopioita ei yleensä kirjoiteta. Tarkoitan että kun yleensä nykyisenkaltainen elämänmeno antiutopioissa nähdään pahan alkuna, minä kirjoitin romaanin, jossa nykyinen elämänmeno tuntuu paratiisilta eikä siitä voi syyttää tulevien kurjuutta. Puolustin elämää tässä ja nyt.

     Tuossa ensimmäisessä romaanin versiossa, siis vuonna 2011, Jutta Urpilaista kuvataan lyhyemmin ja näin:

”Meni vähän aikaa tunnistaa ilmapallomyyjä; se oli 2010-luvulta sosialidemokraattisen puolueen lyhytaikaisen puoluejohtajan replika. Kalateltassa muikkuja myi viimeisen presidentin Jyrki Kataisen näköinen patsas. Puistonpenkillä istui puistoparlamentti, jossa puhetta johti presidentti Kekkonen, seuranaan presidentit Martti Ahtisaari ja Tarja Halonen. Kekkonen oli verkkareissa, Ahtisaari näytti kauppamatkustajalta ja Halonen häijyltä akalta.”

     Talvella 2010-2011 en siis uskonut, että Jutta Urpilaisella olisi tulevaisuutta SDP:n johdossa. Olin melko varma että kirjan mahdollisesti ilmestyessä Urpilainen olisi menettänyt paikkansa.

     No, romaani ei voittanut kilpailua. Eikä sitä julkaistu silloin. Eikä Urpilainen menettänyt paikkaansa.

     Seuraavana vuonna parantelin tarinaa ja Urpilaisen kuvaus laajeni, semminkin kun Urpilainen näytti uivan politiikan lammikossa kuin kala vaikeiden vuoden 2011 hallitusneuvottelujen jälkeen. Päivitin romaanini tilanteessa, jossa Urpilainen oli menestyksellä hoitanut valtionvarainministerin tehtävää vuoden verran.

     Kysymys kuuluu: saako noin tehdä?

     Saako kirjoittaja kääntää takkinsa huomatessaan, että todellisuus ei sovi hänen ennusteisiinsa?

     Oliko kirjoittaja, muuan Salovaara, konformisti päivittäessään tarinansa sopimaan todellisuuden faktoihin? Vai oliko tekstin muuttaminen pelkästään viisautta, toden myötäilyä? Ajankohtaistamista parhaimmillaan?

     Muuan tuttava totesi, että ”hah, opportunismia”, kun kerroin tästä lauseesta, joka on elänyt tiiviissä vuorovaikutussuhteessa todellisuuteen.

     Ehkä, ehkäpä.

     Digitaalinen maailma on siinä mielessä epäilyttävä, että signaalien ”totuudesta” ei voi olla koskaan ihan varma. Kerran lähetetyn sanoman muuttaminen (”päivittäminen”) on helppoa. Digitaalinen kuva voi olla mitä vaan, vaikka se on todellisesta maailmasta otettu. Äskettäin paljastui, että Iranissa julkaistiin väärennettyjä kuvia Atlético Madridin pelaajista: pelaajien paidoista oli häivytetty Azerbaidžaniin viittaava mainosteksti.

     Niin että...

”Maailma on tahdostani riippumaton”, sanoi Wittgenstein.

     ”Mystistä ei ole se, millainen maailma on, vaan se, että maailma on.”

     Hauskaa on se, että sitäkin sopii yrittää kuvata.